Avainsana-arkisto: thrash metal

Overkill – The Electric Age

Overkillin edellinen studioalbumi ”Ironbound” jäi allekirjoittaneelta välistä ilmiselvän Kauniit ja rohkeat -draamankaaren vuoksi: jos skippaa showsta useammankin jakson, pysyy silti juonessa mukana. Tilanne on ollut tällainen myös Overkillin kohdalla, ja siten sen kuudestoista (!) studioalbumi ”The Electric Age” kuulostaa täysin samanlaiselta kuin kaikki muutkin ”The Killing Kindin” jälkeiset levyt.

”The Electric Agella” soittaa bändi, joka on paikkansa lunastanut jo vuosia sitten. Nyt seistään sillä paikalla, eikä edes vahingossa yritetä astua siltä pois. Yhtye ei ollut edes 80-luvulla pakan tiukimpia ja väkivaltaisimpia bändejä, eikä se sitä ole taatusti nytkään. Bobby ”Blitz” Elsworthin ääni on ennallaan eli melko takakireä ja D.D. Vernin basso kolisee tavanomaista enemmän. Overkill ei vaan ole 90-luvun alun jälkeen tehnyt ihan tolkutonta nippua ikimuistoisia yksittäisiä biisejä (ja levyilläkin on ollut tapana kuulostaa samalta), eikä ”The Eletric Age” tuo siihenkään suuria muutoksia. Tosin Electric Rattlesnake ja Drop the Hammer saattavat hyvinkin olla kovatasoimpia Overkillin viimeisen kymmenen vuoden sisällä levyttämiä kappaleita, jos ei nyt ihan koko uransa aikana.

”The Eletric Age” ei ole missään nimessä katastrofi, mutta se on jo moneen kertaan kuultu albumi. Aiemmin levyillä vain oli eri nimet, eikä lakattu soundipuoli miellytä räkää kaipaavaa korvaa lainkaan.

Municipal Waste – The Fatal Feast

80-luvulle lemuavan crossover-thrashin ystäville tuli aikainen joulu, kun thrash-revivalin johtotähtibändi Municipal Waste iskee pöydälle viidennen lautasellisensa radioaktiivista thrashia. Konseptiltaan tuo annos näyttää herkulta, ja maistuu myös siltä… vaikkakin maku on kiistämättä tuttu.

Earachelta Nuclear Blastille siirtynyt Municipal Waste on asemansa jo lunastanut, ja nyt se tyytyy lähinnä pitelemään siitä kynsin hampain kiinni. Käytännössä ”Fatal Feast” ei tuo suuria muutoksia Municipal Wasten soundiin, mitä nyt biisejä on tällä kertaa kuusitoista kappaletta. Kenties aiemmat levytykset ovat tuottaneet paineita, koska nyt albumin pituus on melkein 40 minuuttia, eli 10 minuuttia enemmän kuin ”Massive Aggressivella”. Tuohon pituuteen on kyllä mahtunut melkoisesti fillereitä, jolloin albumin iskevyys kärsii. Vaikka ”Fatal Feast” onkin suurin piirtein yhtä pitkä kuin keskiverto rässilevy 80-luvulla, on sen pituus selvästi crossoverimmaksi meiningiksi jo albumin napakkuuden päälle käyvää… toisaalta yhtyeen soundista on alkanut se crossoverkin karisemaan bändin siirtyessä enempi tavanomaisemman thrashin puolelle.

Jos tämä levy olisi julkaistu 80-luvulla, se tuskin olisi edennyt klassikon asemaan. ”Fatal Feast” on Municipal Wasten oma ”Thrash Zone”; levy, joka ei ole missään tapauksessa surkea, muttei myöskään täyttä timanttia.

Anthrax – Worship Music

Maailma muuttuu ja Anthrax siinä sivussa. Bändin ensimmäinen studiolevy Joey Belladonnan kanssa peräti 21 vuoteen (!) todistaa, että Anthrax ei ole enää sama bändi, joka teki ”Among the Livingin” tai ”Persistence of Timen”. Vaikka Anthrax ei lopulta operoikaan kovinkaan kaukana siitä, mitä se 80-luvulla vielä väänsi, ovat 90- ja 2000-luku jättäneet bändiin jälkensä, Belladonnakaan ei kykene kirkumaan enää samalla teholla. Kun nämä lähtökohdat otetaan huomioon, ei ”Worship Musicin” erilaisuuden pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Keisarilla on uudet vaatteet, kulahtaneiden bermuda-shortsien tilalla.

Anthraxia ja ”Worship Musicia” ei pitäisi arvottaa nimenomaan bändin vanhojen tekojen perusteella. ”Worship Music” ei ole parasta mitä Anthrax on Belladonnan alkuperäisen lähdön jälkeen tehnyt, mutta se on kuitenkin selkeä ryhtiliike bändin lähihistoriassa. Anthrax ei ole tehnyt täydellistä ”back to the roots” -siirtoa, vaan ynnää mukaan myös uusia ulottuvuuksia. Belladonna (ja oikeastaan koko muukin bändi) kuulostaa kiukkuisemmalta kuin aikoihin, melodisuuttakaan ei ole unohdettu ja sellonsoitto väliosissa on tervetullut piriste. In the Endin maailmanlopunmeininkikin on sellaista, mitä en rehellisesti sanottuna odottanut tältä bändiltä enää kuulevani.

Pääsääntöisesti Anthrax selviää ”Worship Musicilla” puhtain paperein. Ainoa vaan, ettei levy tunnu välillä etenevän yhtään minnekään. Itseäni häiritsi albumilla kuitenkin eniten sen tarve todistella Anthraxin olevan edelleen raskas bändi, ihan kuin yhtye yrittäisi näyttää nuoremmilleen osaavansa edelleen jyrätä. Ei sen tarvitsisi todistella kenellekään yhtään mitään.

Madred – Voice for the Noise

On aina mukava huomata, että uudet, nuoret metallibändit yrittävät imitoida muitakin bändejä kuin Stam1naa tai Mokomaa, kun puhutaan thrash metallista. Lappeenrannan tuorein (?) rässipartio Madred koostuu alle parikymppisistä jannuista, joilla on 80-luvun henkeen vannova pikametalli verissä.

Lapsenkasvoiset liimaletit paiskovat rässiään asiaankuuluvalla antaumuksella. ”Voice for the Noise” -nimisen demon lähes kaikissa biiseissä soundit ovat todella tuhnuiset, vaikka ne ovat eri sessioissa äänitettyjä. Niistä tulee liiankin hyvin mieleen jotkin 80- ja 90-lukujen rässilevyjen mutaiset soundit, mutta eipä tyyppejä voida juuri syyttää soundinsa pilaamista liiallisella kliinisyydellä. Se jää sitten arvailujen varaan, onko tähän päädytty käytännön pakosta vaiko tarkoituksellisesti. Joka tapauksessa ”Voice for the Noise” menisi täydestä, jos sitä tyrkytettäisiin aitona 80-luvun tuotoksena.

Soundit ehkä ovat mitä ovat, mutta soittimet pysyvät hemmoilla käsissä ja varsinkin riffeissä on tehoa. Itse asiassa näin Kreatoria ja Testamenttia nuorempana enemmänkin kuunnelleena arvostan yhtyeen kykyä soittaa teknisesti pätevästi vanhojen esikuviensa veroisesti, mutta pitää kappaleet silti yksinkertaisina rässihyökkäyksinä. Laadullisista heittelyistä ei ole lopulta ylitsepääsemätöntä haittaa, mutta jos Madred olisi saanut biisit äänitettyä samalla kertaa ja tiputettua pari ohjelmanumeroa pois, niin käsissä olisi jo todella kova EP. Nyt se on vain kova.

Warbringer – Worlds Torn Asunder

Thrash metallin ollessa kuuminta hottia, on ainakin omalla kohdallani mielenkiinto skenen tapahtumia kohtaan hieman laskenut. Suurimpana syynä siihen oli lähinnä munattomat ja mielenkiinnottomat bändit, jotka pyrkivät väkisin kuulostaman esikuvilta. Sellaiseksi olin mieltänyt myös yhdysvaltalaisen Warbringerin.

”Worlds Torn Asunder” -kolmoslevyä kuunnellessa ei ainakaan jää epäselväksi, mitkä ovat olleet Warbringerin suurimmat vaikutteet. ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka” taisi pyöriä mantrana hemmojen päissä, eivätkä tyypit ole tainneet ottaa turhan paljon riskejä mitä levyn säveltämiseen tulee. Lähtökohtaisesti ”Worlds Torn Asunder” ei erityisen houkuttelevalta kuulosta. Kuuntelulla tosin paljastuu, että ”Worlds Torn Asunder” on monella tavalla peruslaadukasta thrash-pauketta, joka luottaa enemmän tarttuviin riffeihin ja kimurantteihin sooloihin kuin raakaan voimaan. Miksikään thrash metallin kokonaan uudistavaksi merkkiteokseksi ”Worlds Torn Asunderista” ei näillä eväillä ole, mutta ko. tyylilajin täydellinen uudistaminen tuskin kiinnostaa näitä jannuja.

”Worlds Torn Asunder” ei kuulosta missään vaiheessa väsähtäneeltä eikä se edes ala toistamaan itseään, vaikka Warbringer julistaakin jokseenkin omahyväisesti keksineen itselleen oman soundinsa. Tuo väite on kyllä sikäli paikkansapitävä, että vaikka vaikutteet ovat selvät, apinoinnilta kuitenkin vältytään. Olkoon se Warbringerille ehdoton plussa, ja toinen plussa tulee joistakin kovista biiseistä. ”Fucking awesomea” en kilju, mutta nyökäytän päätäni hyväksyvästi.

Acid Drinkers – Fishdick Zwei – The Dick Is Rising Again

Puolan kenties tärkeimmäksi thrash metal-bändiksi tittelöity Acid Drinkers ei ole koskaan tainnut olla kovinkaan vakavahenkinen yhtye, joka viis veisaa mitä siitä ajatellaan. Tästä on nyt virallisena todisteena ”Fishdick Zwei – The Dick Is Rising Again” -niminen coverlevy, jolla Metallica kohtaa Richard Cheesen. Acid Drinkersin uutukainen on jatkoa jo vuonna 1994 ilmestyneelle ”Fishdick”-plätylle, jolla yhtye tulkitsi pääasiassa hard rockia.

Haponjuojia pitää kiittää monipuolisista kappalevalinnoista, varsinkin kun kyseessä on vanhan liiton rässibändi. Skaala on laaja, ja kuudestatoista tulkinnasta vain muutaman biisin alkuperäisversio voidaan laskea metalliksi. Iron Maiden ja Slayer ovat valintoina liiankin ilmeisiä, mutta puolalaiset nostattavat hymyn huulille tulkitsemalla ne omilla ehdoillaan sekä versioimalla 70-luvun discoa, hard rockia, rokkenrollia ja siirappi-iskelmää. Joe Dassinin Et si tu n’existais pas –biisiä ovat vetäneet Suomen iskelmäkuninkaallisetkin!

Lopputuloksesta on saatu hauska, likainen ja kiero, mutta valitettavasti myös kertakäyttöinen. Kovin pitkäikäiseksi näiden thrash metallin osa-aikaeläkeläisten levyä tuskin voi luonnehtia, sillä alkuun riemastuttavat vitsit alkavat menettää tehojaan ja levy eltaantua jo parin kuuntelukerran jälkeen. Jos etsii levyhyllyynsä jotain vakavasti otettavaa, kannattaa ”Fishdick Zwei” suosiolla jättää kaupan hyllylle ja etsiä jotain muuta tilalle. Bilemusiikkina plätty kyllä hoitaa hommansa suvereenisti ja levystä saa eniten irti, kun biisilistaa ei vilkaise lainkaan ennen kuuntelemista.

Tankard – Vol(l)ume 14

Edellinen kuulemani Tankard-levy oli ”B-Day”, joka juhlisti bändin 20-vuotista taivalta germaanisen kaljathrashin huipulla. Tuostakin merkkipaalusta on kulunut jo kahdeksan vuotta ja muutama studioalbumi. Armon vuonna 2010 Tankard on täällä taas neljännentoista studioalbuminsa kanssa.

Tankard ei ole muuttunut mitenkään. Sillä on edelleen sama kokoonpano, se soittaa yhä thrash metallia ja se laulaa edelleen kaljanlanttauksesta, parilla poliittisella kommentilla höystettynä.  Andreas ”Gerre” Geremian johdattama bändi on vanhuksena varsin vetreä, tosin Tankard ei ole Germanian tiukin, tarkin, raskain tai nopein rässibändi. Sitä se ei ole koskaan ollutkaan, eikä taatusti ole tänäkään päivänä. Tankardista on kuitenkin kasvanut se vanha jermu, joka istuu samalla paikalla lähiöräkälässä joka päivä. Onko tuo sitten kunnioitettavaa vai naurettavaa, riippuu vastaajasta.

”Vol(l)ume 14” ei tuo Tankardin soundiin oleellisia muutoksia, vaan keskittyy siis hyödyntämään niitä valmiiksi tallaamiaan polkuja. Se ei petä eikä yllätä, tosin minut se yllätti parilla nohevalla laulullaan. Rules for Fools ja Weekend Warriors todistavat, ettei Tankard ole täysin turha bändi. Tällä albumilla pärjätään taas seuraavat kaksi vuotta, joka on vakiintunut Tankardin studioalbumien julkaisuväliksi. Seuraavaksi nostetaankin kolpakot jo bändin 30-vuotispäivien kunniaksi.

Malicious Death – …From Above

Malicious Deathin kulkemaa tietä ei voi millään tavalla kuvailla helpoksi. Thrash-nelikko on saanut kakkaa niskaansa niin levyjen julkaisemisen viivästymisen kuin vokalistinvaihdosten takia, mutta vaikeuksista huolimatta se on saanut kursittua kokoon kolmannen pitkäsoittonsa ”…From Aboven”. Kyseessä on loistava levy, ellei jopa Malicious Deathin paras.

Malicious Death soittaa edelleen perinnetietoista thrash metallia 80-luvun hengessä, mutta soittaa sitä hieman erilaisella tatsilla. Suurimpana erona viisi vuotta julkaistuun ”War and Poweriin” on vokalistin vaihtuminen: Red Jesusin paikkaajaksi on saatu GG. GG:llä on punk-taustaa, mutta äijä kuulostaa niin thrashilta kuin vain voi thrashilta kuulostaa, eli kaveri menee lähelle Schmierin taajuuksia. Kehitystä on tapahtunut muuallakin kuin mikrofonin varressa. Malicious Deathin sävellyskynä on nykyään terävimmillään kuin koskaan. Sävellykset ovat aiempaa monimuotoisempia ja kehittyneempiä, mutta perusajatus on yhä armottomassa turpaanvedossa, vaikka sitä tehdään myös saksofonin säestämänä! Crooked Crossin maalailusta siirrytään No Justicen yksinkertaiseen jyystöön, ja videobiisi Thrash till Deathin perinteikkyydestä päädytään albumin nimikkoraidan pahaenteiseen jyräykseen.

Ehkei tämä levy kovin tuoreelta kuulosta, mutta on siitä ainakin iskevä osattu tehdä. Kun Malicious Deathilla on ”…From Above”, luulisi sen paikan kotimaisen thrash metal -liikkeen eturivistä olevan lunastettu.

Forced Kill

Jos pitää mainita yksi viime vuoden kovimmista bändeistä ja julkaisuista, niin sanoisin yhtyeen nimeltä Forced Kill ja heidän ensidemonsa ”Speeding Death Velocity”. Jyväskylästä ponnistava thrash/speed metal -yhtye Forced Kill on saanut jo todella paljon ylistävää huomiota osakseen, niin erinäisissä metallimedioissa, kuten metalliaiheisilla keskustelupalstoilla. Sain osan yhtyeen jäsenistä vastailemaan pienimuotoiseen haastetteluun ja tässä se seisoo.

Jäsenet Forced Killin takana ja kuinka yhtye sai alkunsa?

Loco: Yhtyeen kokoonpano haastatteluhetkellä: Esa – vokaalit, Markus – rummut, Jari – bassokitara, Kode – kitara ja Loco – kitara. Tosiaan, parisen vuotta sitten alkoi thrash-bändin perustaminen kutkuttaa yhä enemmän ja Armageddal Agesta tutun Koden kanssa päätettiin laittaa pumppu pyörimään, tarkoituksena soittaa vanhanmallista perseelle potkivaa kovatempoista rytkettä. Puolisen vuotta vierähti rumpalia etsiessä ja epätoivon iskiessä lopulta tultiin siihen tulokseen, että käytetään sessiomiehiä demon äänityksiä varten. Aktiivisena bändi- ja keikkamiehenä Jyväskylän metalliporukoista tunnettu Esa napattiin vokaaleihin. Homma toimi sen verran mallikkaasti ja tehokkaasti, että päätettiin kosiskella ukkoja jäämään bändiin päätoimisiksi jäseniksi. Syksyllä 2009 saatiin vielä ryyppyporukoista tuttu Jari bassonvarteen, ja Forced Killin eka varsinainen kokoonpano oli vihdoin kasassa.

Kode: ”Päätettiin” todellakin, enemmän tai vähemmän. Bändi eli ideatasolla melko kauan ennen kuin mitään rupesi oikeasti tapahtumaan. Nimikin tuli mukaan vasta varsin myöhäisessä vaiheessa. Meinasi jopa omalla kohdalla kiinnostus raskaamman musiikin soitteluun vähän lopahtaa tuossa välissä. Onneksi kuitenkin loppujen lopuksi oikeat miehet löytyivät hommaan eikä tarvinnut wimpata, heh heh!

Forced Kill on saanut muutamilla metallimusiikkiin keskittyneillä keskustelupalstoilla hyvää huomiota. Onko positiivinen palaute tullut täytenä yllätyksenä, vai oliko se odotettavissa?

Esa: Rehellisesti sanottuna yllätti täysin. Mulla on ollu kyllä ennestään haisu siitä, että FK:n kaltaiselle konseptille löytyy tietyissä piireissä aina kysyntää, mutta en olisi kyllä uskonut suosiota tässä mittakaavassa. En väheksy biisejä, mutta pakko se on vaan todeta, että se mitä thrash parhaimmillaan edustaa meikälle on ehkä hieman marginaalikamaa.

Loco: Puskista tuli kyllä Esaa kompaten. Toki demon valmistuttua tuli pidettyä sitä varsin jäpäkkänä tekeleenä kaikkine aloittelevan bändin heikkouksineen ja kämmeineen, mutta tosiaan tuon mittaluokan suoranaista hehkuttelua ei todellakaan olis osannut edes toivoa.

Kode: Eipä tainnut mitään odotuksia olla vastaanoton suhteen. Enemmänkin varmaan olimme semmoisella ”katsotaan nyt” – mielialalla. Eikä sitä kerinnyt paljoa omalla kohdalla miettimäänkään, kun oli liian kiire sykähdellä Kainuun kivisissä metsissä telamiina kainalossa. Hauskahan se oli sitten kuulla, että vastaanotto on ollut hyvä.

”Speeding Death Velocity” -demo on saanut myös paljon hehkutusta osakseen. Mitä mieltä itse olette demosta? Onko kappaleiden sävellys ollut helppoa, ja onko kappaleiden kirjoittamisen takana yksi vai useampi jäsen? Miten Forced Killin kappaleet pääasiassa syntyvät? Kuinka paljon teillä on uutta materiaalia valmiina? Mitä pidätte Forced Killin vahvimpina osa-alueina?

Esa: Mielestäni Speeding Death Velocity on kyllä helkkarin hyvä demo. Kehtaa kuunnella itekki. Saa veren kiertämään ja pitää lääkärin loitolla. Sävellyksestä turha puhua mitään kun en siihen osallistu. Locon holvista saattaa pari biisiä jo löytyä.

Loco: Kappaleiden teosta ollaan tosiaan Koden kanssa oltu päävastuussa tähän asti. Itse säveltäminen itelle saattaa toisinaan olla todella hidasta ja tuskallista, ja valmiin kappaleen saaminen tiskiin ei kyllä tuosta vaan synny. Renegadestakin taisi olla liki kymmenkunta eri versiota ennen kuin kelpuutin lopputuloksen (josta voi toki olla montaa mieltä…). Eniten päänvaivaa kyllä tuottaa juuri riffien niputtaminen toimivaksi yksiköksi ja tietyn palapelimäisyyden välttäminen, joka sinänsä on jo lievä paradoksi tän tyyppisessä riff-o-rama -kamassa. Lopputulokseen olen kyllä ollut melko tyytyväinen. Uusia biisejä ja ideoita alkaa olla kyllä onneksi vihdoin aika mukavasti kasassa seuraavaa hyökkäystä varten.

Kode: Nyt tietysti demoa reilusti kuulleena voisi sitä vähän viilailla sieltä sun täältä, mutta aika pienistä jutuista on kyse. Itse materiaaliin olen kyllä ihan tyytyväinen. Reenejä ei ollut ennen nauhoituksia! Siitä huolimatta lopputulosta ei ole tarvinnut pahemmin häpeillä. Mainittakoon, että Esa käveli aikalailla suoraan nauhoituksiin, lyötiin vaan sanat eteen ja ei muuta kuin rec päälle! Tämä valitettava kiirehtiminen johtui lähinnä siitä, että nauhoituksia piti hieman aikaistaa, kun meikäläisen täytyikin lähteä heinäkuussa inttiin tammikuun sijasta eikä sen takia huvittanut lykätä hommia entisestään. Onneksi pääsin sieltä sitten melkein yhtä nopeasti pois kuin olin mennytkin. Aivan kuten Locollakin niin sävellystyö on täälläkin päässä melkoisen raastavaa ja hidasta hommaa. Armoton itsekritiikki ja jatkuvasti kummitteleva perfektionismin poikanen eivät oikein natsaa. Mutta joo. FK:n vahvin osa-alue? Helvetin komea vokalisti!

Mitä mieltä olette nykypäivän muista thrash metal bändeistä? Löytyykö seasta helmiä vai luotatteko täysin vanhoihin legendoihin? Otatteko mitään vaikutteita uusilta bändeiltä? Mitkä ovat suurimmat vaikuttajat Forced Killin musiikkiin? Mitä yhtyeen jäsenten levysoittimissa pyörii tällä hetkellä?

Loco: Jenkeissä tuo uuden aallon thrash alkaa jo hieman räjähtämään käsiin, ei oikein jaksa juurikaan kiinnostaa. Sacrificen uusin oli paha pettymys, odotin paljon enemmän. Toki silloin tällöin putkahtaa esiin toimivia 00-bändejä kuten vaikkapa Funerot ja Evil Army, kannattaapa tsekkailla. Täytyy nostaa hattua Koden valveutuneelle silmälle ja hyvälle vainulle metallibändien suhteen. Vaikutteita otetaan vähän sieltä täältä, enimmäkseen kyllä 80-luvun speed, thrash ja death/thrash vaikuttaa omiin juttuihin. Viime aikoina oman levylautasen on varannut (kappas kappas) klassikko-osasto: Slaughter – Strappado, Deicide – S/t, Dark Angel – Leave Scars, Pentagram (kolme ekaa täyspitkää) jne. Wigwamin Nuclear Nightclub hyvänä vastapainona tykityslevyille.

Esa: Kai sieltä ihan hyviä orkestereita löytyisi jos vaan kerkeisi tarkistelemaan, ehkä enimmäkseen tulee vanhoja kuunneltua. Kestosuosikit: Wishbone Ash – Argus, Suicidal Tendencies – The Art of Rebellion, Muse – The Resistance, Sólstafir – Köld

Kode: Itse olen kauhea natsi uusien (ja oikeastaan vanhojenkin) bändien suhteen siinä missä Antti taas on huomattavasti suopeampi. Uusista bändeistä ehdottomasti mainitsemisen arvoisia ovat Chörnyj Woron (taisivat tosin jäädä tauolle/lopettaa?) Saksasta sekä Antichrist Ruotsista. Sitten hetken pidempään porskuttaneet, jo mainitut Funerot ja Evil Army sekä Fastkill ja Terror Squad toimivat täällä päässä ihan täysillä. Näistä etenkin Funerot ja Terror Squad vetävät niin raikkaalla otteella silti kuulostamatta mitenkään turhan ”modernilta”, että ei voi kuin ihailla. Paskaksi vaan kaikki raja-aidat! Vaikuttavat kyllä omaan tulkintaan ihan siinä missä vanhatkin bändit. Meidän suurimmat vaikutteet kuuluvat varmasti musiikissa sen verran hyvin, että mitään listaa ei nyt tarvitse kirjoittaa. Viime aikoina omassa soittimessa on soinut jotain aivan muuta kuin kovaa heviä Vomitorin ja Garden Of Wormin uutukaisia lukuun ottamatta.

Oletteko saaneet levylafkoilta yhteydenottoja, tai oletteko itse yrittäneet lähestyä levy-yhtiötä? Olisitteko valmiita tekemään täyspitkän?

Esa: Tietääkseni ei oo kuulunu eikä oo ittekkää vaivaannuttu lähestymään. Voishan ton riipasta.

Loco: Itseasiassa jotain pientä säätöä on jo mielessä tulevien settien varalta, vaan eipä viitsi huudella vielä kun ei ole täysin ajankohtaista. Täyspitkän teko kyllä ei oo ihan tän päivän juttu, todennäköisesti jotain minijulkaisua pistetään pihalle ennen sitä. Paljon on kuitenki vielä varaa tiivistää ja tiukentaa sekä soittoa että biisimateriaalia ennen kuin lähdetään LP:llistä hutkimaan…

Kode: Sanan ”minijulkaisu” muuttaisin kyllä monikkoon, muuten ei lisättävää.

Mitä Forced Killin keikkarintamalla tapahtuu? Millaiseksi liveyhtyeeksi kuvailisitte itseänne?

Esa: Just soitettiin Lutakossa ja vastaanotto yllätti kyllä todella positiivisesti. Vähän on hiljaista, aihetta ihmettelyyn mielestäni. Venomin Cronosta lainatakseni ”I would love to be in the crowd!”

Loco: Keikkaa pitäs saada enempi kyllä heitettyä että sais hapuilua minimoitua. Kesälle onkin jotain pientä jo luvassa. Lutakossa oli kyllä todella hyvä vastaanotto, oli helvetin siistiä soittaa.

Kode: Lutakon visiitti oli kyllä totaalinen unelmien täyttymys, eikä paljoa parempaa keikkapaikkaa olisi osannut toivoa ensiesiintymiselle. Kokemusta olisi kova hinku päästä kartuttamaan niin pian kuin suinkin.

Jos Forced Kill olisi alkoholijuoma, niin mikä se olisi ja miksi?

Esa: Long Island Ice Tea. Hyvin maukas ja kesäinen, mutta silti petollinen.

Loco: Perusaineksista loihdittu kilju. Kiristää naaman ja kirkastaa mielen.

Kode: En oo juonut tarpeeksi kauaa enkä tarpeeksi paljoa että osaisin letkauttaa tähän jotain nerokasta.

Tässä kohtaa haluan kiittää Forced Killin jäseniä tästä vaatimattomasta haastattelusta ja toivottaa bändille menestystä. Thrash till the death!

Forced Kill – Speeding Death Velocity

Jyväskyläläinen Forced Kill tulee ja tappaa. Yhtye tarjoilee ensimmäisellä demollaan vahvasti 80-luvun hengessä vedettyä thrash metallia.

”Speeding Death Velocity” on heittämällä 2000-luvun parhaimmistoa omassa genressään. Onkin vaikea kuvitella, että kyseinen demo on näinkin tuore. Vaikutteita kuulee Dark Angelista, vanhemman Sepulturan kautta Sacrificeen. Yhtyeen jäsenet ovat myös tuttuja Pyrotoxic ja Speedtrap bändeistä.

Kappaleet tahkotaan läpi melkoisella vauhdilla, kunnon moshpartteja unohtamatta. Riffit näyttelevät ehdottomasti suurinta osaa yhtyeen ulosannissa. Riffiä tulee riffin perään, ettei naapurin mummolla ole toivoakaan pysyä vauhdissa mukana. Laulaja Esan vauhdikas keuhkoaminen on myös huippuluokkaa. Hätäisen kuuloinen vaahtoaminen sopii Forced Killin esittämään thrash metalliin kuin nyrkki perseeseen. Neljän kappaleen demolta ei siis vauhtia ja meininkiä puutu yhtään.

Nostankin Forced Killin ylivoimaisesti kovimmaksi kotimaiseksi demobändiksi ja Speeding Death Velocityn sen myötä kovimmaksi kotimaiseksi demoksi, mitä eteen on koskaan tullut. En usko, että menee kovinkaan kauan, kun joku alan levy-yhtiö kiinnittää bändin riveihinsä. Keikkoja odotellessa. Thrash till death!