Avainsana-arkisto: The Warriors

Parkway Drive ja kumppanit Tavastialla

Viime vuonna Tuskassa suomalaisten sydämmiin läpimurron tehnyt australialainen Parkway Drive saapui kolmatta kertaa vierailulle, tällä kertaa mukanaan varsin mielenkiintoinen joukko lämppäreitä.

Itse päädyin paikalle logistisista syistä vasta The Warriorsin viritellessä vehkeitään, joten kanssakuulijoiden toimesta tylsäksi kuvailtu 50 Lions jäi väliin. Näin ollen illan ensimmäisen aussibändin missaaminen ei sen kummemmin jäänyt kaivelemaan, vaikka etukäteissuunnitelmissa olikin toinen niistä itselle mielenkiintoisista nimistä. Toinen, ja musiikillisesti illan tutuin, oli siis Warriors, jonka pari Eulogylle ja yksi Victorylle tekemää levyä ovat jossain määrin tulleet tutuiksi. Joko muistikuvani bändin musiikista ovat väärät, tai sitten ryhmä on trendien mukana hidastanut tempojaan roimasti, sillä varsinkin alkukeikasta meininki oli melko tasapaksua junnausta puolitempoakin laiskemmalla kompilla. Ensimmäinen nopeampi kohta kuultiin vartin jälkeen, minkä jälkeen keikka alkoi muodostua hivenen mielenkiintoisemmaksi. Muutamat erikoisjutut kitaralla, ja homma alkoi olla paketissa.

Seuraavaksi vuorossa oli losangelesilainen Winds Of Plague, jonka aloitellessa paikalle oli valunut jo huomattavasti enemmän populaa, kuin suht tyhjälle salille soittaneen Warriorsin aikana. Meininkiäkin saatiin jo vähän aikaiseksi; rässiliivien, hipstereiden ja perus surffailijoiden muodostama yleisö rymisteli keikan sulassa sovussa. Winds Of Plagueta voisi ehkä parhaiten kuvailla toisen paikallisen bändin Bleeding Through’n aavistuksen verran blackmetallisemmaksi pikkuveljeksi. Synat helisivät uhkaavasti raskaiden breakdownien päälle, siinäpä se keikka lyhykäisyydessään. Kosketinsoittajan korkokenkien ja suht tapahtumarikkaiden biisien ansiosta keikka pysyi kuitenkin kasassa vaaditun puolituntisen.

Illan positiivisimmasta yllätyksestä vastasti Despised Icon, jonka sinänsä turhan trendikkäältä haiskahtava death metallinen hardcore-rynkytys tuplavokaaleineen sisälsi mukavasti menoa ja meininkiä, jotain mitä kahdelta (kolmelta) aiemmalta pändiltä puuttui. Nyansseja haettiin vuorottelemalla nopeaa blästiä ja äärihitaita breakdowneja, ehkä hieman itsetarkoituksellista, mutta toimivaa. Laulajien välillä olisi voinut harrastaa hieman enemmän variaatioita, sillä viemärikorinat ja korkeammat huudot olivat kuitenkin varsin pienissä osissa perinteisemmän huutolaulun ollessa molemmilla laulajilla se vallitsivin tulkintatapa. Musiikillisesta annistaan huolimatta yhtye oli korissortseineen ja DC-lippiksineen enemmän hardcore- kuin metallibändi, mikä teki siitä jossain määrin helpommin lähestyttävän.

Parkway Drive oli päässyt aloittamaan settinsä odotettua aiemmin, itseni vielä viettäessä väliaikaa jellonien räpistelyä katsellessa. Alusta missasin siis biisin-puolitoista, mutta kyllähän tuota ehti tarpeeksi tiirailla joka tapauksessa. Suhteellisen mielenkiintoista materiaalia bändi tarjoili, mutta jotenkin sekava kuva bändin musiikillisesta annista jäi. Välillä melodisempaa suht kevyttä menoa, toisaalta kuultiin taas aika tanakkaakin tulitusta. Sympaattinen oloinen bändi jätti kuitenkin positiivisen kuvan itsestään, vaikkei se musiikillisesti mitään mieleenpainuvaa esittänytkään. Setti oli sopivan lyhyt, eikä ylipitkillä keikoilla kiusaavat selkävaivat päässeet yllättämään…

Juuri mitään en tapahtumalta odottanut, enkä juuri mitään saanut, joten suht odotusten mukaisesti meni ilta. Yksi iloinen yllätys ja tasaisen varma pääesiintyjä muiden laadukkaiden bändien kompatessa takasivat kuitenkin, ettei keikalta tarvinut harmissaan poistua.

The Warriors – Genuine Sense of Outrage

Helkkarin äkäinen vokalisti, tukevat saundit, jotka saavat riffit toimimaan entistä paremmin ja konstailematon mylly päällä lähes koko ajan. Näistä aineksista hyvät levyt on tehty, joten ei The Warriorsin kolmosplatta huonokaan voi olla.

Ihan Ringwormin tapaiseen inhaan raastavuuteen ei sentään ylletä, vaan hiukan rokkaavammalla ja Nykimäisemmällä otteella mennään eteenpäin. The Stone Grinds –kipaleessa heittäydytään jopa yllättävän epähardcoremaisiin sointukulkuihin, mutta pienet irtiotot tuovat kokonaisuuteen tarvittavia nyansseja. Tätä linjaa jatkaa myös Price Of Punishment, joka liikkuu jo melko lähellä death ’n rollin rajoja ja sai mieleen muistumaan naapurimme tylsimyksen Ninen, joskaan yhdeksikön uusimpien tuotoksien tasolle ei sentään vajota. Kuullaanpa edellä mainitulla lohkaisulla vierasvokaaleissa itse Jumala, Lemmy. Muita vierailijoita ovat Lou Koller Sick Of It Allista ja Andrew Neufeld Comeback Kidistä. Saatekirje vertaa ryhmää Rage Against The Machineen, Hatebreediin, Panteraan ja Refusediin, eikä noissa viitteissä ehkä ihan metsään mennä. Selkeästi paino kuitenki on hardcorella, joskin pääosin melko rennolla tempolla varustetulla sellaisella, joten puristienkaan ei tarvitse aivan heti levyä kaupan hyllylle jättää.

Kaksitoista kipaletta on ehkä hiukan puuduttava määrä meikämandoliinolle, mutta paantuneempi huppariheikki ei varmaankaan moisesta määrästä vielä hätkähdä – ja ainahan näppärä kotibailudeejii osaa skippailla sieltä ne omat suosikit soittolistalle.

The Warriors – Beyond the Noise

”Warrioooors, come out and playyy”. Erittäin paljon jenkeissä hehkutettu The Warriors, suoraan Teachapin kaduilta on palannut kakkostäyspitkänsä kanssa. Alveranin Euroopassa julkaisema ”Beyond The Noise” on pikkukaupungin poikien toinen levy.

Sain tutustumispintaa bändiin ykköslevy War Is Hellin kautta ja tuolloin materiaali oli kuin vanhan NYHC:n ja nykyaikaisemmin koukkuisamman hardcoren ristisiitosta. War Is Hell ei kuitenkaan iskenyt kovinkaan paljon, sillä bändin vokalisti Marshallin kiekuva äänenkäyttö otti korviin sen verran pahasti vähän väliä. Ihmeellistä sinänsä, sillä kaveri kuulosti välillä jopa Zack De La Rochalta ja seuraavaksi rikkoi tärykalvoja kimeästi huutaen. Kehitystä on onneksi kuitenkin tapahtunut ja ”Beyond The Noise” esittelee uudelleen syntyneen The Warriorsin. Nykyisin bändi kuulostaa hitusen enemmän vaikuttajiksi listaamiltaan bändeiltä, kuten 108 ja Inside Out, unohtamatta sitä Sick Of It Allia. Keskitemmolla mennään pääosin ja onpa tätä jossain post-hardcoreksikin julistettu.

Kolmentoista raidan tyylikkäällä kansitaiteella varustettu ”Beyond The Noise” lataa tiskiin kovia vetoja. Levyn aloittava Dice Game uppoaa kivasti, enkä tiedä onko muutos päässäni vai missä, kuulostaa vokalistikin tällä kertaa huomattavasti paremmalta. Kiukkuinen huuto sopii tiukasti biiseihin ja nopean I Won’t:in jälkeen lähtevä videobiisi Downbeat tippuu ainakin meikäläiselle hyvin. Levy jatkaa tästä yllättävän vahvana ja yksi valtti on varmasti, että kappaleiden pituudet pysyvät kohtuu lyhyinä. Biisit ovat loppujen lopuksi myös tarpeeksi yksinkertaisia, vaikka pojat ovat kyllä niitä koukkujakin mukaan mahduttaneet. Hiton hyvin potkivat myös vitosraita Shadows of Birth ja Holding Sand. Välistä löytyy myös pientä interludea lepotaukona pariin kertaan.

The Warriors yllätti minut tällä kertaa pirun positiivisesti, vaikka eihän tämä mikään ihmeellinen mestariteos ole. Pojat ovat parantaneet War Is Hellistä paljon, vaikka silläkin oli muutama ihan hyvä biisi. Jenkeissä tätäkin on hehkutettu käsittääkseni aivan hitosti ja eivät ne siellä täysin väärässä ole, mutta suosittelen suhtautumaan näihin puheisiin kuitenkin jossain määrin varauksella.