Avainsana-arkisto: The Transplants

The Transplants – In A Warzone

Transplants palaa soittolistoille uudella ”In A Warzone” -levyllään, joka on jatkoa jo vuosia sitten ilmestyneille levyille ”Transplants” (2002) ja ”Haunted Cities” (2005). Hiljaiseloa viettäneen kokoonpanon paluusta alkoi tihkua huhuja jo vuonna 2010, ja pian olikin vanha jengi koossa taas: Tim Armstrong kitarassa, Rob vokaaleissa ja Travis Baker rummuissa, ja tähän päälle vielä vuonna 2011 aloittanut basisti Kevin Bivona. Ensimmäisen kerran uutta albumia lupailtiin jo vuonna 2011, joten tämä levy on ollut niitä harvoja tapauksia, joita on jo hieman tullut odoteltua. Myönnettäköön ettei ne odotukset olleet kovinkaan korkealla, mutta ”In A Warzone” on taattua Transplants-laatua yhtä kaikki.

Molemmat aiemmat levyt olivat erittäin hyvin tuotettuja, mutta olennaisinta on kuitenkin bändin onnistunut tapa yhdistää eri tyylejä. Oikeastaan olen aina pitänyt bändin tyylistä tehdä musiikkia ja yhdistellä asioita, olematta kuitenkaan sekava tai hämmentynyt, jotka ovat tunnusomaisia ominaisuuksia silloin kun lähdetään selkeästi sekoittamaan eri tyylejä tietämättömyydestä käsin. Vanha(?) viisaus onkin että ”jos haluaa opetella jotain, pitää se oppia, jotta siitä voi oppia pois”. Bändin nokka(va)mies Skinhead Rob totetaa kuitenkin, että loppujen lopuksi The Transplants on punkrockbändi.

The Transplants on perustettu vuonna 1999, mutta silti se on aina kuulostanut tuoreelta ja ajattomalta. Edellisiä levyjä kuunnellessa tuntuu että ne olisivat julkaista vain hetki sitten. ”In a Warzone” sisältää kaksitoista tutunkuuloista raitaa, mutta vaatii useamman kerran, jotta sen kaikki nyanssit paljastuvat, niin että levyyn pääsee – kliseisesti ilmaistuna – sisään. Biisejä oli alunperin kirjoitettu noin kolmisenkymmentä, mutta näistä valikoitui levylle tusinan verran ja pituutta levylle tuli vain puoli tuntia. Toki on tarvetta ja inhimillistäkin vertailla levyä bändin aikaisempiin, joihin rinnastettaessa ”In a Warzone” on astetta rockimpi ja ehkä tasaisempi kuin aikasemmat. Se ei ole hyvä tai huono asia, se vain on.

[youtube url=UrXZtImpkLA]

The Transplants – S/t

Selailen viime keväänä tuttuun tyyliini teksti-tv:tä ja silmiini osui mielenkiintoinen uutinen pyöriessäni nelosen viihdeuutisissa. Rancidin ja Blink-182 äijiä on kehitellyt jonkinlaista projektibändiä kasaan, ja että täyspitkä olisi tulossa syksyllä. Tyylistä ei vielä tuolloin mainittu mitään. Odottavin mielin jäin odottelemaan että mitä syksy tuo tullessan. Myöhemmin kesällä sain ensituntumaa Epitaphin sivuilta bändistä: Lueskeltuani mitä tulemaan pitää, silmäni jäivät tapittamaan lausetta: ”Transplants on hip-hopin, reggaen, drum ’n bassin, punkin musiikillinen yhdistelmä”. Päässäni liikkui jos jonkinmoisia kauheita ajatuksia, mutta kuunneltuani MP3:sen, kantani muuttui kertarysäyksellä, joten se taas niistä ennakkoluuloista, joita kaikilla meillä epätäydellisillä ihmisolennoilla on.

Transplantsin runko koostuu tällä ensi levyllään Tim Amstrongista (Rancid), Travis Barkerista (Blink-182) sekä Rob Astonista (AFIn roudari). Bändin aloitti toimintansa joulukuussa 1999, kun Tim väänsi omassa kellarissaan kaikenlaista hip-hop-matskua. Rob Aston oli juuri muuttanut Los Angelesiin ja kulutti aikaa hengailemalla Timin kanssa. Vaikka Rob ei ollutkaan ollut koskaan missään bänditouhuissa mukana, pyysi Tim häntä bändiinsä räppäämään sekä tekemään sanoituksia. Tim hoitaisi kaiken muun aloittaen kitarasta ja bassosta päätyen sampleihin ja looppeihin. Äijät sitten tuumasivat että nyt tarvitaan pätevä rumpali, joten he pyysivät Barkerin hoitamaan kannuja ja näin myös tapahtui. Levy on nauhoitettu ajalla tammikuu 2000 – kesäkuu 2002 ja biisejä kertyi lähes neljäkymmentä, joista raakattiin levylle nuo kaksitoista. Kun yleensä vertailen bändiä johonkin toiseen, tässä tapauksessa se on lähes mahdotonta, ihan henkilökohtaisellakin tasolla, koska en ole tälläisen musiikkityylin suurkuluttaja. Tall Cans in the Air, D.J. D.J., Diamonds and Guns ja Sad but True nousevat ehdottomaan hittikastiin. Muutama tylsempikin kappale on pujahtanut levylle, joille ei hirveästi jaksa nostella hattua. Mm. Romper Stomper ja Quick Death, jotka haiskahtavat ajoittain nu-metallille, laskevat kokonaisarvosanaa piirun verran.

Vierailevina vokalisteina kuullaan itseoikeutetusti mm. Timin eukkoa Brodya sekä Lars Frederickseniä ja Lord Ezeciä. Myös instrumenttiosastolla (syntetisaattori yms.) on pitkä vieraslista, tutuinpana Vic Ruggiero, joka ahersi mm. Life Won’t Wait -levyllä aikamoisen päivätyön. Rob Astonin puheiden mukaan Transplants ei ole pelkkä projektibändi, joten lisää tavaraa on tulossa jossain vaiheessa, sekä suunnitelmissa on maaliskuussa kiertue. En tiedä muista soittajista, mutta bändin ensimmäisillä keikoilla bassossa oli Matt Freeman ja toisessa kitarassa Lars Fredericksen (en ole kyllä 100 % varma. Kuvat olivat hieman epäselviä, joten edellemainitut asiat eivät välttämättä täytä faktaan tarvittavia kriteereitä).

Kokonaisuudessaan mielenkiintoinen lätty ja vaikka en koskaan olekkaan hip-hopista ym. räpäytyksestä innostunutkaan, voi sen myös tehdä tyylikkään punkmaisesti. Pelottaa vain että MTV-sukupolven kermaperseet innostuvat tästä ja bändin ympärille aletaan rakentaa jotain sensaatiota. Vaikka eihän se mulle kuulu, mä vaan diggailen. Transplantsia voi joko vihata tai rakastaa, sitä voi syyttää trendikkääksi tai sitten kehua erottuvaksi, muttei kuitenkaan huomion hakuiseksi. Oli miten oli, minulle tämä on ovi uuteen maailmaan.