Avainsana-arkisto: The Tarjas

The Tarjas – Mustaa kahvia ja Smoking Popes

Ulvilan Ramonesit eli The Tarjasit ovat oikeasti jo aikuisia miehiä, mutta silti nämä soittavat erittäin hölmöä ja naiivia punkeroa, mikäli joku ei sitä vielä tiennyt. Nyt tuota yksinkertaisuuden ylistystä on tullut jo toisenkin albumin verran, tällä kertaa ”Mustaa kahvia ja Smoking Popes” -nimellä. Tarjoja olisi helpointa kategorisoida ramopunkiksi ja tokihan se moppitukkienkin vaikutus kuuluu, mutta levyn kaksi cover-biisiä ovat hieman yllättäen GG Allinilta ja Dwarvesilta. Ei kannata siis erehtyä luulemaan The Tarjasia pelkäksi ramopunk-bändiksi, sillä kakkosalbumillaan The Tarjas osoittaa olevansa monipuolisempi kuin mitä ensi alkuun voisi kuvitella.

The Tarjas osoitti uudistumisen merkkejä jo Elina Wallin -splitillä, ja se näkyy myös uutukaisellakin. ”Mustaa kahvia ja Smoking Popes” on nimittäin debyyttialbumiin verrattuna monipuolisempi tekele. Plätyllä on nopeita vauhtiraitoja (Ei radioon, Me ollaan The Tarjas), hidastelua (Skeittityttöjen reggae-osuus, Varissuon joulu) sekä jotain siltä väliltä (Kesäaamut). Albumilla vaan ei ole mitään Kake Randelinin kaltaista jättihittiä, mutta Ei radioon ja Mun naapuri menevät sentään lähelle. Erityisesti jälkimmäinen jää päähän soimaan umpipöhkön ”Oi ei, oi ei / mun naapurini on gei” -kertsinsä vuoksi.

”Mustaa kahvia ja Smoking Popes” on perin kompakti albumi, kun sillä ei ole kestoa edes 20 minuutin edestä. Kun siitä otetaan vielä coverit pois, jää uuden materiaalin kokonaiskesto harmillisen lyhyeksi. Lisäksi albumia vaivaa kertakäyttöisyys; se iskee kerrasta, jolloin se tulee liian tutuksi liian nopeasti. Hyvää musiikkia The Tarjas kuitenkin soittaa ja kyllähän tämä on ihan hurmaava levy.

Montun Punk Weekend

Perjantai

Porin Montussa sitten toikkarointiin punkin nimissä ihanaisen huhtikuun alkamisen kunniaksi. Kyse oli toisaalta enemmänkin kahdesta erillisestä keikasta jotka oli buukattu peräkkäisille päiville kuin varsinaisesta pikkufestarista, vaikka kahden päivän lippuja olikin myynnissä. Kahden päivän lipun hinta (8€) oli jopa tuntuvasti pienempi kuin kahden yksittäisen illan lippujen yhteishinta (6€+6€=12€). Alennus oli tuntuva, siinä missä yleensä nämä alennukset ovat vain nimellisiä ja suuruusluokaltaan ns. ”haista paska” -tasoa.

Mutta nyt itse bileisiin ja bändeihin: Abortti 13:n kokoonpano oli muuttunut sitten viime näkemän. Entiset kankaanpääläiset (ja nykyiset Kankaanpään vihaajat) soittivat noin puolituntisen setin, ja siihen mahtuikin lähes bändin koko tuotanto. Muistan, kun ensimmäisen kerran laitoin Aborttien ”Viimeinen verilöyly” -EP:n soimaan. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen meikäläisen teki mieli haukkua koko levytys, mutta sehän paljastuikin ihan hyväksi räiskäleeksi kun sitä jaksoi vaan kuunnella. Ja livenä tämä bändi toimii mielestäni jopa paremmin. Hyviä biisejähän on näillä äijänkäppyröillä repertuaarissaan melko paljonkin, mukaan lukien yleisösuosikki Suolia saatana sekä oma feivöritti Pillu on yäk, Laumasielujen valtakuntaa ja Professori Balthasaria tietenkään sorsimatta.

No Shame oli vedossa. Setti ei painottunut liiaksi ”Ironing Dayn” kappaleisiin, vaikka ne taisivat saada yleisöön eniten liikettä. Myönnän itsekin huudelleeni erään nakkilalaisen elämäntapapunkkarin kanssa ”PAREMPI KÄNNISSÄ KUIN OSA NIIDEN KONEEN!” -iskulauseita ko. biisin tullessa soitetuksi. No Shame on kuulemma tässä vuoden mittaan kirjoitellut noin levyllisen edestä biiseistä, joista soitettiin ainakin yksi, mutta settiin oli laitettu niinkin vanhaa materiaalia kuin ”Schpunk”-levyn ajoilta (2001).

Sarparanta itse kylläkin encoren alkaessa väitti, ettei nyt oikein ”lähtenyt”. Mies sanoi vain hetkeä aiemmin No Shamen painottavan rehellisyyttä, mikä on kunnioitettavaa mutta ei näin yleisön edustajan näkökulmasta touhu näyttänyt yhtään väsähtäneeltä, päinvastoin. Kuulemma kyse oli enemmänkin miehen omasta tuntemuksesta, joka ei kylläkään näkynyt lainkaan ulospäin. Keikka sujui rauhallisemmin kuin viimeksi, eikä yksikään juntti urpoillut tällä kertaa niin, että olisi siinä samalla satuttanut jotakuta. Eipä sillä, kyllä tässäkin keikassa oli hikeä riittämiin.

Lauantai

Etukäteen arvailin lauantaina menon olevan jokseenkin tylsempää kuin perjantaina. Olin arvailujeni kanssa oikeassa, sillä eihän se lauantai lähtenyt samalla tavalla käyntiin kuin edellinen ilta. Yleisöä oli vähemmän, mutta silti ihan mukavasti. Sen lisäksi että yleisömäärä oli pienempi, myös koostumuskin oli erilainen. Selkeästi ramopunk-painotteisempi lauantai houkutteli paikalle erilaista jengiä kuin edellisenä iltana, mikä oli kyllä toisaalta ihan odotettavaakin.

The Tarjasin keikka alkoi hieman jähmeästi ja tuntui melkoiselta rutiinivedolta bändin vitsailusta huolimatta, ainakin setin puoliväliin asti. Settilistakin taisi olla lähestulkoon täysin samanlainen kuin levynjulkkarikeikalla, eli uusia biisejä soitettiin hyvässä suhteessa vanhojen kanssa. Yhtäkkiä tarjat antoivat soittimensa pois Me Wokkivihanneksille, jotka soittivat yhden biisin mittaisen yllärikeikan. Tuo keikaus antoi keikkaan kaivattu lisäpotkua, ja yleisökin tuntui olevan enemmän mukana vasta sen jälkeen. Ylimääräisiä laulajiakin kävi lavalla.

James Puhto-Ren oli yllättävänkin hyvä. Meikäläisellä ei toisaalta ollut bändiä kohtaan juuri minkäänlaisia odotuksia, tai en ainakaan ollut järin innoissani siitä. En välttämättä bändin ramovaikutteista (punk) rockia soittaisi kotioloissa, mutta kyllähän tuossa oli mukavasti kuunneltavaa noin kaljatuopin kanssa nautittavaksi. Setti oli vaan järjettömän pitkä, sillä reilu tunti sitä samaa oli jo reippaasti liikaa. Ei edes biisimateriaalin pieni monipuolisuus (joissakin biiseissä oli selkeitä rockabilly- ja tangovaikutteita) pelastanut puutumiselta.

Bändi on soveltanut puhtaasti peitsamolaisia oppeja, tehden biisejä lähes mistä tahansa. Yksi biisi oli Pori Jazzeista, yksi Forssasta, yksi sokeritoukista, yksi unelmalomista ja muutama tyttöystävistä. Maailmanpolitiikasta ei tainnut tulla biisejä. Eikä formuloista. Hyvä niin. Yksi tuttu vielä tunnisti yhden biisin Peitsamon kappaleeksi, mutten vahvista havaintoa kun Peitsamoa on meillä kuunneltu vain kolmen levyn edestä. Eikä se biisi ainakaan Kauppaopiston naiset ollut.

No, olipas siinä taas viikonloppu. Keikkojen välissä ei sitten muuta ehtinyt oikein tehdäkään kuin nukkua, veikata pari riviä lottoa (huonolla menestyksellä) ja kirjata näitä mietteitä ylös. Tämmöstä täältä tällä kertaa.

Saatoinpa muutaman kuvankin ottaa. Ihan pari vain.

The Tarjas / Elina Wallin – Split

Sata(n)kunnasta kajahtaa! Ankkuriotsainen viiksimies tulee salamoiden ja suoraan allekirjoittaneen pahimmasta liskojen yöstä tutulla kuvastolla pelottelemaan ja jättämään jälkeensä tämän muovinkappaleen, jonka toiselle puolelle on kirjoitettu ”The Tarjas” ja toiselle ”Elina Wallin”. Kappas vain, ainakin ensimmäisellä puolella soi ramopunk! The Tarjas, tuo Ulvilan Ramones, on tällä seiskatuumaisella vaihteeksi kolmimiehinen, kakkoskitaristi Juuso kun poistui bändistä viime vuonna. Kahdella ensimmäisellä biisillä hyvin pitkälti liikutaan pitkäsoiton viitoittamilla teillä. Me olemme The Tarjas istuu hyvin yhtyeen hittiputkeen, samoin Rakkaustarina vailla vertaa. Petra hei –hitistä on tehty akustinen versio. Ei lainkaan huono veto, mutta pidin kyllä siitä normiversiosta enemmän.

Tämähän ei tosiaankaan ole perinteinen punk-splitti. Punk-bändien splittikavereina on aiemminkin ollut yhtyeitä, jotka eivät ole punkkia soittaneet. The Tarjasin kumppani ei tosin ole edes musiikkia, vaan lähinnä spoken wordia… porilaisittain murrettua sellaista. Elina Wallin on porilainen murrekolumnisti, jonka sydäntä Porin murre on todella lähellä. Wallin lausuu Porin murteella runoja viisi kappaletta… asun itse Porissa, mutta ulkopaikkakuntalaiselle tämä murre särähtää hieman korvaan, vaikka eksoottista onkin. Arvaisin, että monella muulla on Wallinin runonlausunnasta samoja mietteitä, vaikka Wallinilla on mukava ääni eivätkä nuo runotkaan huonoja ole.

En nyt menisi sanomaan tätä vuoden parhaimmaksi splitiksi, mutta ainakin ehdottomasti omaleimainen tämä kiekko kyllä on. Harvemmin sitä törmää ramopunkkiin ja runonlausuntaan samassa yhteydessä.

The Tarjas/The Chromosomes – Split

Tie Italiasta Suomeen on tutkitusti vähintäänkin pitkä niin kilometrien kuin kulttuurin suhteen ja kun ulvilalainen The Tarjas ja italialainen The Chromosomes päättävät julkaista splittiseiskan, vain ylemmät tahot tietävät miten nämä kaksi pändiä ovat saman vinyylitaskun suojiin päätyneet.

Syksyllä ensimmäisen pitkäsoittonsa ulos synnytyssalista kantanut The Tarjas jatkaa pitkälti samalla yllätyksettömällä mutta rehdillä suomenkielisellä ramopunk-linjalla, mistä yhtye on kansalle tutuksi tullut. Jo ensimmäisten rumpujen suoraviivainen marssi tuo mieleen ne tutut ja turvalliset yhtyeet kuten Ramones ja Häiriköt, joten ei liene tuulesta temmattua väittää The Tarjasin olevan juuri niin ramopunkkia kuin mikään siksi itseään kutsuva yhtye vain voi olla. Käännökset ovat tällä kertaa jääneet paitsioon sillä seiskan neljästä laulusta ainoastaan yksi on arvostelijan korvien mukaan lainapiisi: Ramonesin KKK Took My Baby Away on nyt nuijittu muotoon Karpon Hannu mun tyttöni vei! Mainittakoon myös että ihmeitä tapahtuu: Laulaja Vesku laulaa paikoitellen selvästi puhtaammin kuin aikaisemmilla julkaisuilla!

Harvassa lienevät ihmiset jotka The Chromosomesta ovat ennen tai jälkeen tämän julkaisun paljoa kuulleet. Italotrio poikkeaa The Tarjasista jokseenkin melodisemmalla skeittipunk-soitollaan ja onnistuu kuulostamaan kaikin puolin erilaiselta kuin suomalaiskollegat. Tarjas-basisti Laaksoa ulkonäöltään etäisesti muistuttavan Massin laulu tuo lähinnä mieleen Blink 182 -yhtyeen laulajan, mikä ei tässä tapauksessa pyri kuitenkaan olemaan loukkaus eikä laulajan englanninkielen ääntämyksessäkään ole vastoin ennakkoluulojani mitään moitittavaa! Splitin italialaispuoli kattaa vain kaksi biisiä mutta onnistuu kuulostamaan hämmästyttävän hyvältä ja jopa suuren maailman ääniltä pienien koukkujensa kera!

Suurta musikaalista kliimaksia splitti ei esittele, vaan keskittyy enemmänkin tuomaan esille kahta erilaista punk-bändiä eri puolilta Eurooppaa. Suurin plussa allekirjoittaneelta tulee kuitenkin splitin Tarjasin puolen kansista: Tovin porilaisista rakennuksista koostuvaa kollaasia tuijotellessa iski silmään tuttu näky! Kyllä, allekirjoittaneen oma pieni lähibaari Rattis!

The Tarjas – S/t

Mikä on Suomen toiseksi vanhin kaupunki? No Ulvila tietysti! Porin vieressä majaileva Timo Koivusalon ja Simo Frangenin syntymäpaikka on tällä kertaa tehnyt tiensä Suomen punk-skeneen The Tarjas -nimisen yhtyeen voimin. Alkujaan jossakin kohtaa Ulvilan ja Koria-Rollin välistä matkaa perustettu trio aloitti uransa The Donnas -käännöksillä siirtyen ajan mittaan omiin biiseihin tehden lukuisia keikkoja ja yhden seiskatuumaisen ennen juuri ilmestynyttä debyyttilevyään. Talvella toisen kitaristin liittymisen myötä nelikoksi kasvanut yhdeksänvuotias bändi tuo levyllään paljon mielenkiintoa suomenkielisen ramopunkin maailmaan, jo levyn ensimmäiset rallit kertaavat mistä taas on kyse: Kolmen soinnun punkista koukkujen kera.

The Tarjasin ulosanti on nopeata ja simppeliä särökitaroiden täyttämää punkkia laulaja-kitaristi Veskun suullisen esityksen ollessa pääosin artyisää sekä matalaa karjumisen ja laulamisen välimaastossa kulkevaa tuotosta. Aivan parhaita laulajia hän ei todellakaan ole mutta täyttää ainakin punkkiin vaadittavat saappaat. Levyä ei voi sanoa millään tavalla uudistavaksi mutta sitä leimaa eräänlainen rehellisyys ja sympaattisuus. Sanoituksiltaan laulut ovat kertomuksia nuorten elämästä vailla pyrkimyksiä kommentoida laajempia maailman tapahtumia aiheiden käsitellessä enemmän tai vähemmän pogoilua, ihastumista, kaljanjuontia ja muita asioita joita nuori punkkari päänsä sisällä toisinaan käy läpi. Viittaukset Poriin ja Ulvilaan eivät kuitenkaan jätä kuuntelijalle ulkopuolista oloa vaikkei olisikaan viettänyt kesäänsä Kirjurinluodossa kaljaa litkien tai vaikkei tietäisikään Ulvilassa majailevaa kuution muotoista juoppotaloa, siis Juoppokuutiota! Mukaan mahtuu niin iloisia ralleja (Punkrock prinsessa, 040708, Petra hei) kuin elämän nurjista tunnelmista kertovia tarinoita (Mä en tahdo mennä ulos enää ikinä, Mä en haluu olla pilvipää).

Soitoltaan tarjat ovat juuri niin hyviä kuin ramopunk-bändeiltä voi odottaa: kitarasooloja sun muita musiikillisia kikkoja tuskin löytyy vaan ne korvataan temmolla ja voimalla. Misfits-käännös Aamukuus ja Häiriköiltä riffinsä lainannut Juoppokuutio kertovat yhtyeen olevan kuitenkin sujut musiikkinsa kanssa eikä pyrkimyksestä olla omaleimainen punkin uudistaja. Aivan suomalaisten esikuviensa tasolle yhtye ei kuitenkaan pääse, ajoittain biisit voivat kuulostaa jokseenkin tasapaksuilta ja yllätysten suhteen levyllä on hiljaista kuin pääsiäisenä Nasaretissa. Joka tapauksessa levy on tutustumisen arvoinen ja kelpo valinta punkkidiskoihin.