Avainsana-arkisto: The Hellacopters

Imperial State Electric – Pop War

Nicke Anderssonin Imperial State Electric on hyvää vauhtia muuttumassa uudeksi The Hellacoptersiksi. Ainakin, jos levytysten laatua ja Nicke Anderssonin diktaattoriroolia katsotaan.

Jos parin vuoden takainen ”Imperial State Electric” aiheutti ”Ai jumantsuikka tää o kova!!!” -reaktion, ei ”Pop War” pääse yllättämään samalla tavalla iskemällä täysin puun takaa ja odottamatta. Se ei siltikään tarkoita, etteikö ”Pop War” tarjoaisi yllätyksiä. Laadun korkea taso ei sinänsä yllätä, vaan enemmänkin ISE:n soundin monipuolistamisen onnistuneisuus ja tyylikkyyden säilyminen. Tarttuvuudesta tietenkään tinkimättä, Andersson etenee hyvin pitkälti debyyttiäkin määritelleiden tekijöiden varjossa, mutta on tehnyt pari rohkeaa kokeiluakin. Enough to Break Our Hearts -kappaleen lopussa kuultavat jousisektiot viestivät amiraali Anderssonin halusta kehittää Imperial State Electriciä vielä pitemmälle, tyylilajin perinteitä kuitenkin vaalien. Mutta onhan tämä nähtyä ja kuultua, myös Anderssonin omissa bändeissä.

”Pop War” on äänekäs ja mahtipontinen sodanjulistus sitä luutunutta käsitystä vastaan, että pop olisi pelkkää aivotonta, autotunen varassa pihisevää sontaa. Aseina käytetään melko vanhoja pyssyjä, mutta näilläkin osumatarkkuus on loistava. Kappaleet tarttuvat helposti, vaikka pelkkää priimaa Imperial State Electric ei ole nyt saanut aikaiseksi. Muutama kappale jää muiden varjoon.

Ja niin, onhan tässä kyseessä parempi levy kuin välipalaksi tarkoitettu ”In Concert!”.

80-luvun kotimainen heavy metal-yhtye The OZ tekee paluun

80-luvulla tunnetuksi tullut heavy metal-yhtye The OZ tekee paluun. Yhtye nauhoittaa tällä hetkellä comeback levyään ”Greatezt Blitz” Nicke Anderssonin avustamana Tukholmassa.

Comeback-kokoonpanoon mahtuu mukaan Popedan ja Yön riveistä tunnettuja muusikoita. Kyseessä ovat Popedan kitaristi Costello Hautamäki, sekä Markku Petander. Alkuperäiskokoonpanosta mukana ovat Ape De Martini ja rumpali Mark Ruffneck, sekä 1983 mukaan tullut Jay C. Blade, joka tunnetaan parhaiten Yön basistina.

Yhtyeen diskografiasta löytyy yhteensä viisi albumia, joista tunnetuin on 1983 julkaistu ”Fire In The Brain”. Kyseisen levyn kansikuvassa palavaa pääkalloa pitelee Bathory-yhtyeestä tunnettu Quorthon.

http://www.youtube.com/watch?v=sYdQhhtSCfY

www.ozofficial.com

Kuva: Ulf Magnusson

The Hellacopters – Head Off

Kohtuullisen pitkän uran läpi käynyt The Hellacopters on koonnut vielä kerran voimansa, ja julkaissut viimeiseksi jäävän albuminsa, joka ytimekkäästi kantaa nimeä ”Head Off”. Coptersin uutukainen koostuu pelkästään cover–biiseistä, joita bändin jäbät ovat tykännyt diggailla aikojen saatossa. Coveroitavat bändit ovat allekirjoittaneelle tyystin tuntemattomia, ja listalta löytyy sellaisia nimiä kuten: Demons, The Peepshows, The Turpentines, The Robots, The Mahajaras ja The Royal Cream, Sori but Nevöhööd ja niin edelleen…

Kokonaisuutena ”Head Off” –levy pistää hieman puuduttamaan, mutta kyllä paskan joukosta helmiäkin löytyy. Midnight Angel, I’m Watching You sekä Darling Darling ovat onnistuneita kipaleita, vaikka alkuperäisistä esityksistä ei olekaan harmainta aavistusta. Nicke Anderssonilla, joka takoi kultaa aikaisemmin mm. Entombedin leivissä, on harvinainen kyky tehdä toimivia sovituksia, oli kyseessä siten omat tai muiden biisit. Vinyyliversiolta löytyy hellacoptersmaiseen tapaan extra–kipaleita, joka on bändin lanseeraama hyvä tapa muovin ystäville. Tämänhän bändi teki jo ”Paying the Duesin” aikoihin 90-luvun lopussa, silloin kun vinyylien uudelleen tuleminen ei ollut vielä edes alkanut.

Isot propsit myös the Hellacoptersille peräänantamattomuudesta, oman tien kulkemisesta sekä lukuisista hyvistä biiseistä. Yksi suosikkibändeistäni on päässyt taas tiensä päähän – innolla odotan mihin Nicke kultakouransa seuraavan kerran riipaisee.

Tammerfest 2007

Tammerfest on joka kesä järjestettävä kaupunkifestari, mikä sijoittuu Tampereen kuumimpaan sykkeeseen aina neljän päivän ajan, eikä kukaan paikalla oleva ja vähänkin keskustan alueelle nenänsä työntävä voi välttyä aistimasta tavallista kiihkeämpää tunnelmaa. Ajatuksena on, että Tampereella järjestetään keskustan tuntumassa tai sen tuntumasta lähtevillä laivoilla erilaista, lähinnä musiikkiin liittyvää ohjelmaa laajalla skaalalla.

Tänäkin vuonna oli kattaus erittäin monipuolinen ja ohjelmaa oli tarjolla monenmoista. Pääesiintyjäksi oli kiinnitetty ainoa ulkomainen esiintyjä The Hellacopters Ruotsista, eikä valinta ollut lainkaan hullumpi. Ohjelmaa oli kaikille lapsista aikuisiin sekä aikuisempaan makuun tarjonnasta piti huolta esim. Marika Aitolehden show, minkä sisältöä en uskalla lähteä edes arvailemaan. Toisaalta, tällaisen festivaalin tarkoituskin on miellyttää vähän kaikkia, joten tarjonnan on oltava monipuolinen ja tässä onnistuttiin kyllä.

Oma Tammerfest pyörähti käyntiin virallisesti 12. päivä torstaina Pakkahuoneen pääkeikalla, jossa nähtiin pääesiintyjinä PMMP ja Sunrise Avenue. Sunrise Avenue oli juuri sitä mitä odotinkin ja niin myös fanit; lippatukkaa heilui lavan molemmin puolin ja keskinkertaisuus sekä sisällöttömyys ovat koko tunnelmaa kuvaavia adjektiiveja alusta loppuun. Bändi on juuri niin huono kuin radiosta kuunnelleena olen voinut todeta, eikä tämän ryhmän todistaminen jaksanut edes naurattaa sen vertaa, että vedosta olisi saanut mitään irti. Kansa kyllä tykkäsi ja sehän riittää.

Toisena aktina oli tarjolla oikein heviherkkua, nimittäin yllätyksekseni oli paikalle roudattu jostain korpikuusen kannon alta joku ensinnäkin täysin tilaisuuteen sopimaton, mutta sitten vielä bonuksena melko kamala hevibändi, minkä kliseisyys ja oopperalaulaja-naisvokalisointi veivät toimittajaparan suomenkielisine lyriikoineen aivan uusiin kokemisen sfääreihin. Jälkeenpäin tarkastin orkan ja se osoittautui toimivan nimellä Villieläin ja tämän jälkeen lopun voitte arvata. Orkesteri oli musiikillisesti kiipparimausteista kikkeliheviä soittava, naislaululla varustettu ilmestys, mikä oli selkeästi omaan makuuni liian korni ilmestys mutta toisaalta, omalla tontillaan varmasti aivan pätevä tekijä.

Pääesiintyjän paikasta tänä iltana vastasi popmusiikin Suomen mittakaavan jonkinasteinen outolintu PMMP, minkä jo kerran aiemminkin todistaneena tiesin olevan hyvä live-esiintyjä, eikä tälläkään kertaa tarvinnut aiempaa toteamusta lähteä muuttamaan. PMMP oli hyvässä vedossa ja esitti hyvällä meiningillä tunnettuja ja tuntemattomiakin hittejään täydelle ja selvästi innoissaan olevalle Pakkahuoneelle. Yleisö oli haltioissaan ja tämä akti vakuutti itsenikin sen verran, että uskallan suositella hyvänä vaihtoehtona tätä jollekin tusina-hevikeikalle.

Perjantai piti omassa sisäisessä hierarkiassani selvää ykköspaikkaa esiintyjien osalta ja tämähän johtui puhtaasti The Hellacoptersin ja heidän lämmittelijöidensä, Flaming Sideburnsin esiintymisestä Pakkahuoneella. Kaupungin yleinen meininki jäi tällä kertaa sen tarkemmin tutkimatta etkojen sijoittuessa kotiin mutta tunnelma oli Pakkahuoneella jo hyvissä ajoin korkealla. Fleimaritkin sai täräyttää settinsä jo lähes täydelle Pakkahuoneelle mutta viimeistään Hellacoptersien aloittaessa ei enää ollut epäselvää, kiinnostiko ihmisiä tämän vuoden pääesiintyjä. Fleimarit olivat omaan tyypilliseen tasoonsa nähden vähän väsyneessä vedossa, jota voisi joku kutsua sitten vaikka seesteisyydeksi, mutta aika rutiinilla siellä lavalla mentiin ja entisaikojen hurmos oli muisto vain. The Hellacopters on taas siitä outo bändi, että he jaksavat tykittää joko aidon innostuksen, jäätävän ammattimaisuuden, tai molempien turvin keikka toisensa jälkeen kuin nuoruuden innolla. Kopterit vetivät aika ekaan sekä vikaan levyyn painottuneen setin ja esim Payin’ the Dues tai Grande Rock -levyiltä ei kuultu kuin veto kumpaiseltakin. Toki kaikilta muilta levyiltä oli pakolliset hittibiisit mahdutettu mukavanpituiseen himppa yli tunnin settiin mukaan, mutta joitain vääntöjä olisin tältä klubikeikalta kuitenkin vielä kaivannut. Joka tapauksessa vahva suoritus Ruotsin rokkareilta.

Lauantai tarjosi lapsilleen muutakin kuin vanhoja mummoja, nimittäin ainakin yhden vanhenemaan päin olevan papan, Tuomari Nurmion, kenen arvo ja arvostus ovat kohtalaisen noususuhdanteista käyrää noudattavia määreitä. Lauantaina kaupungin yleinen tunnelma kaduilla oli kokolailla yhtä kiihkeä liikekannallisesti mutta fiilikseltään aavistuksen verran rennompi, liekö muutama starttipäivä imenyt jo niin paljon mehuja kansan syvistä riveistä, ettei säpiseminen enää samalla intensiteetillä kuin esim. torstaina tuntunut yhtä hyvältä. Muuten vietinkin koko päivän kaduilla fiilistellen, kunnes illansuussa kaarsin Laternaan edellämainittua elämäntapa-intiaania tarkastamaan. Edelliskesän Qstockista oli niin hyvät muistot kaverin soolokeikasta, että odotukset olivat korkealla. Kuinka ollakaan, Tuomari oli jotenkin joko pois tolaltaan tai vain väsynyt, mutta suksi ei kuitenkaan luistanut. Osansa fiiliksen tympeyteen oli varmasti aika huonosti valitulla enemmän ruokaravintolaa muistuttavalla ahtaalla paikalla ja sillä valtavalla tungoksella, mikä keikalla vallitsi, mutta itselleni jäi enimmäkseen tympeä ja väsynyt tunnelma vedosta. Lieneekö liikaa vanhalle miehelle, kun pitää suorittaa kaksi keikkaa saman illan aikana vaiko toimittajaparka ollut liian uupunut edellisen päivän rokkauksesta.

Tammerfest on hyvä, ja ennen kaikkea hyvin järjestetty tapahtuma, mille on selvä tilaus ja vahva kannatus tamperelaisessa kesässä sekä kaupunkikulttuurissa. Sen tuoma fiilis erottaa kyseisen viikonlopun selvästi muista ja tämän vuoksi se toimii piristävänä kesäfestarina muutenkin mukavassa Tampereen kaupunkiympäristössä.