Avainsana-arkisto: The Haunted

The Haunted klubikeikoille huhtikuussa

Pitkän linjan ruotsalainen metallibändi The Haunted saapuu pääsiäisen aikaan kolmen klubikeikan rundille Suomeen. Viime vuosina mittavia miehistönvaihdoksia läpikäynyt orkesteri nähdään perjantaina 18. huhtikuuta Turun Klubilla, lauantaina 19. huhtikuuta Tampereen Klubilla ja sunnuntaina 20. huhtikuuta Helsingin Tavastialla.

Vuonna 2012 The Haunted oli miehistönvaihdosten vuoksi hajoamisen partaalla. Nyt yhtye on tehnyt paluun kokoonpanolla, johon kuuluvat alusta lähtien mukana olleet kitaristi Patrik Jensen ja basisti Jonas Björler, 10 vuoden tauon jälkeen bändiin palannut suomalaissyntyinen vokalisti Marco Aro (Face Down, The Resistance) sekä The Hauntedin alkuperäinen rumpali Adrian Erlandsson (At The Gates, Paradise Lost). Lisäksi uutena jäsenenä bändiin on liittynyt yhdysvaltalaisessa deathmetal-kokoonpanossa Six Feet Underissa vaikuttanut kitaristi Ola Englund. Tammikuussa uuden ep-levyn julkaissut The Haunted tiedotti hiljattain valmistelevansa myöhemmin tänä vuonna julkaistavaa kahdeksatta studioalbumiaan.

Kiertueen avausaktina nähdään maaliskuun alussa kolmannen albuminsa julkaiseva lahtelainen metalliyhtye Tuoni.

The Haunted (swe), Tuoni
Pe 18.4.2014 Klubi, Turku. Liput ennakkoon 17,50 euroa, ovelta 18 euroa.
La 19.4.2014 Klubi, Tampere. Liput ennakkoon 17,50 euroa, ovelta 18 euroa.
Su 20.4.2014 Tavastia, Helsinki. Liput ennakkoon 21,50 euroa, ovelta 22 euroa.

[youtube url=cwQZ0vAIf0Y]

www.the-haunted.com
www.facebook.com/hauntedofficial
www.facebook.com/tuoniyhtye
www.fullsteam.fi

Ilosaarirock 2009

Lauantai

Siellä se Asa veti päälavalla Jätkäjätkiensä kanssa kello yhdeltä aurinkoisena festareiden starttipäivänä, kun raahasin levänneen olemukseni kohti Ilosaaren mediakeidasta. Asan yhä omalaatuisemmaksi muuttuva käsitys kielemme lausumisesta ja orkesterinsa liikehdintä yhä humppamaisempiin äänimaisemiin rekisteröityi vaivoin aivoihini, koska mielessäni oli edeltäneenä yönä Joensuun Kauppakadulla edessäni fillarin sarvien yli lentänyt päihtynyt mies, jonka hengityselimet korisivat ikävästi hepun menetettyä tajuntansa nanosekunnissa naamalleen laskeutumisen seurauksena. Jos luet tätä, onnea paranemiselle ja terveisiä siltä, joka huusi paikallisia soittamaan tsirran paikalle.

Kirjoitushommien ja perinteisen punkkipuistohengauksen jälkeen oli aika tarkkailla bändejä linssin takaa ja tarkemmin korvin. 18:00 Kolmoslavalla startannut Walls Of Jericho oli melkoinen pettymys. Hardcoresta juuri ja juuri jonkinlaisen viitekehyksen omaava, nykyaikaista metalcorea suoltava ryhmä oli lavalta todella yllätyksetön, paitsi laulajansa osalta. Oli nimittäin yllättävää huomata, kuinka olematon on sukupuolten välinen ero jos tarkoitus on vaikuttaa puupäältä stereotypiajenkiltä, joka käyttää jokaisen tilaisuuden alleviivata kilinä-kolina-rumpufillien maustaman, fiilikseltään köyhän ja tylsän staattisen öyhötyksen näennäistä rankkuutta. ”Circlepit, motherfuckers”, Candace käski ja itse veti keikan lisäksi aerobic-tunnin hyvin treenattuja reisiään nostellen ja huudellen lisää ohjeita fuck-sanalla runsaasti maustettuna. Kireän ”The Bound Feed The Gagged” -esikoislevyn jälkeen yhä geneerisimmän puisevaan mättötunnelmaan taipunut orkesteri päässee näillä avuilla Ozzfestiin muiden tönkköjen rankkistelijoiden tylsään joukkoon.

Monelle ikävästi Walls Of Jerichon kanssa päällekkäin esiintynyt brittilouskuttaja Dizzee Rascal piti omat bileensä YleX-teltassa. Fix Up Look Sharp jylisi, kun raahauduin paikalle ja meininki oli niin intensiivistä kuin se voi hiphopin ja festareiden interaktiossa olla. Nautin Dizzeen liveshowsta itsekin, kunnes biisimateriaali alkoi keikan loppupuolella muuttua tasabiittiseksi dancemusiikiksi, joka sai raapimaan päätä. Tästäkö ne puhuu, kun Dizzeestä keskustellessa kuulee katkeria sellout-kommentteja? Mielestäni musiikki on ollut Boy In Da Cornerista asti hyvin MTV-ystävällistä, mutta ei sentään lainkaan tylsää. Sen jälkeisiin levyihin en ole sekaantunut ja kehitystä selkeästi on tapahtunut. Huonompaan suuntaan.

Dillinger Escape Plan veti kuulemma hyvän keikan, joten kohtalo tietysti kuljetti minut sen aikana katsomaan Huoratronia. Kuosini taisi olla totaalisen väärä, mutta ainakin bass kickien kanssa taimattu yleisön ”HUO-RA! HUO-RA!” -kuorohuuto kertoi joidenkin diganneen. Eksyin myös Rentolavan läheisyyteen vilkaisemaan Puppa J & Punky Reggae Bandia, joilla on tuon punkyn osalta melko paska nimivalinta. Punkahtavuutta musiikissa ei ollut nimeksikään, eikä bändi edes mokaillut riittävästi, että se olisi adjektiivin käytön bändin nimessä oikeuttanut. Nimivalinnoista puheenollen, mistä helvetin generaattorista suomenkieliset rap-artistit näitä taiteilijanimiänsä repivät? Puppa tosin bändinsä nimen mukaisesti keskittyy Jamaika-voittoisempaan ilmaisuun ja se oli paljain varpain tanssivan dreadlock-päisen ihmismassan mieleen. Karkuun.

Children Of Bodomin päälavakeikan tehokkaan välttelyn jälkeen päädyin seisoskelemaan Isisin kanssa samaan telttaan. Veto ei muuttanut mielipidettäni bändistä, mutta genrensä kevyemmässä päässä tunnelmoivalta orkesterilta tämä oli kelpo ja mielenkiinnon tehokkaasti ylläpitävä, keskittynyt esiintyminen. En ihmettele, miksi bändistä pidetään.

Tässä vaiheessa alistuin seuraamaan seuralaistani kuin teuraalle talutettava sika ja vilkaisin uudestaan rentolavan suuntaan, jossa dancehall-veteraani Beenie Man esiintyi merihenkiseen asustukseen bändinsä kanssa sonnustautuneena. Orkesteri koostui kahdesta synansoittajasta, basistista ja rumpalista ja lieneekin runsaan syntsavoittoisuuden tulosta, että saundimaailma velloi karibianristeilymäisissä tunnelmissa. Kai tätä jokunen dubstep-artisti on samplannut. Homovihaakaan ei spiikeistä korviini kantautunut.

Hiekkarannan tuntumasta minut vietiin katsomaan PMMP:tä. Luulen pian olevani Suomen ainoa ihminen, joka ei oikeastaan pidä tästä bändistä lainkaan. On kyllä myönnettävä, että keikka oli hyvä ja näin tuotteistetun järkäleen mittasuhteissa yllättävänkin revittelevä. Ehkä laulajat olivat myös hieman päissänsä.

Ilta festarialueella loppui pröystäilevään ilotulitukseen sandaalijalkaisen festariyleisön kääntyessä toinen toistaan kohti, sulkien torsonsa humalaisiin halauksiin taivaalle katsellen, mutta minä karkasin vielä katsomaan Obituarya Meteli-klubille yömyöhään. Floridan death metal -kuninkaat soittivat majesteetillisilla saundeilla ja asiaankuuluvan brutaalilla otteella, mutta tuoreemman, yllätyksettömän ja erottumattoman biisimateriaalin runsas tarjoilu ei sytyttänyt kovinkaan tehokkaasti. Floridalaisen death metallin kitaristi-kummisetä Allen Westin huume- ja vankilakierteily ei liene auttanut bändiä mäessä biisimateriaalin suhteen. Klassikkokappaleista toki nautin.

Sunnuntai

Rauhalliseksi yöpymispaikaksi osoittautuneesta koulumajoituksesta heräämisen jälkeen oli taas aika edetä pitkät jonot keränneen elintarvikeliikkeen kautta kohti festarialuetta. Jäähallin tuntumassa pitämämme pikapiknikin ääniraitana toimi hyvissä ajoin ryyppäämistä jatkaneiden bailueläinten huutelu ja ja kaukaa kaikuva 7 Päivää -lehden otsikoista tutun Maria Lundin mediakuvan ympärille rakennettu bändi, joka on jonkun rock-turhake YUP:sta eläköityneen pop-sovituksellisesti kyvykkään retaleen luotsaamana äänittänyt levyn, jolle ”valikoitui joukko suomalaisen rock-musiikin klassikkoja, joista kääntyi hämmästyttävän luontevasti mennyttä aikaa henkiviä sovituksia.” Jos siis olet halunnut kuulla, miten Apulanta toimii bossanovana,  Lund tausta- ja markkinointivoimineen tekee tästä mahdollista keulakuvansa keikistellessä päälleliimatun retrossa kellohameessaan viisikymmenlukuisasti mikrofoniin huokaillen. Itse en koskaan ole moista osannut toivoa kuulevani ja sen sijaan toivon, etten olisi koskaan kuullutkaan.

YleX-lavalla jälleen vieraillut The Haunted on tainnut suuruuden päivänsä nähdä. Vielä ensimmäisten levyjensä aikaansaaman thrash-renessanssin tsunamilla joskus ratsastanut bändi on alkuperäisen huutajansa paluun jälkeen julkaissut 3 levyä, joista rEVOLVEr toimi paikoin kohtuullisen raivokkaasti ja loput ovat enemmän ja vähemmän sisällöllisesti sekä sielukkuudeltaan puutteellisia. Livenä The Hauntedin revolverin pesät huokuivat tyhjyyttään ja rock-mediassa paljon puhuttu Peter Dolvingin energisyys ei sentään ollut täysin poissa, mutta ei mies rivirääkyjien joukosta edukseen erottunut äänellään tai eleillään millään tavalla. Samaa kaavaa ja tempoa orjallisesti toistavat göteborgilaisesti tikatut neothrash-kitarat, väkinäiset c-osien herkemmät suvannot ja lukuisat muut kliseet söivät tehoa itsestään toistuessaan taajaan. Tylsää, eivätkä hititkään jo alkuunsa lässähtänyttä keikkaa pelastaneet.

Festivaalin yksi odotetuimmista, Portlandilainen Tragedy, veti Kolmoslavan täyteen katsojia. Keikka oli bändinsä kuuloinen ja näköinen. Koruton, teeskentelemätön ja antoi vain musiikin luoda kontaktin esittäjänsä ja yleisön välille. Todd Burnette irvisti, mylvi ja nosti nyrkkinsä ilmaan kuin pysyäkseen seisaallaan bändinsä musiikin tavattoman raskauden ristitulessa. Tragedy soitti tunnistettavimmat biisinsä kaikilta levyiltään ja myöntyi kahden biisin encoreenkin. Saundeissa oli äärettömästi potkua ja tunnistettavan Conflicting Ideasin rumpuintron aikana sisuskalut velloivat. Keikka oli silti vain keikka ja pystyin jättämään sen katsomisen kusella käymisen ajaksi. Odotin ehkä jotain täysin mahdotonta.

Bad Brainsista en tiennyt, mitä odottaa. Bänditoverini raportoi nähneensä tämän legendan maineen kyseenalaistamatta ansaitsevan hardcore punkin historian erikoisimman ryhmän livenä New Yorkissa puolisen vuotta sitten, ja kuulemma muutenkin eksentrisen miehen maineessa oleva vokalisti H.R. oli seissyt koko keikan rumpukioskin edessä jonkinlainen meditaatiokaapu päällään, kädet joko taskuissa, rukousotteeseen ristittynä rintansa eteen tai peace-merkkejä heilutellen ja laulaen biisit aivan päin vittua. Kaapua lukuunottamatta kuvaus osui täysin yksiin sen kanssa, mitä mies teki Ilosaaren YleX-lavalla. Bändi soitti ensimmäisenä vaatimattomasti Attituden ja Sailin’ Onin, joiden jälkeen vuorossa olikin Jumalan musiikkia. Sitä helvetin rasittavaa dubbia, joka on käynyt tavallisen punkkarin tajunnan mutkalle vääntävää kaksintaistelua punkin kanssa Bad Brainsin musiikillisesta linjauksesta. Olisin ehkä niellyt settiin sijoitetut reggaesuvannot kakistelematta, koska tiesin niitä joka tapauksessa soitettavan, mutta… Koska muuten niin käsittämättömän hyvin virtuositeettinsa säilyttäneen bändin nokkamies ei kuitenkaan suostunut pitäytymään rauhallisemmassa ilmaisussa ainoastaan näiden biisien aikana vaan pilasi tolkuttoman energiset särökitarabiisitkin huokailemalla ensimmäisenkin levyn biiseihin improvisoimalla uusia melodioita, koko keikan seuraaminen oli lopulta hyvin turhauttavaa ja kirsikkana leivoksen päällä reggaebiisit vituttivat todella paljon. Lopputuloksena ehkä seitsemän ”oikeaa” biisiä, kolme loputonta reggaeta ja encorena I against I. Aargggh!

Eksentrisyydestä puheenollen, Killing Joken nokkamies Jaz Coleman ei ehkä hätkähdyttänyt Bad Brainsin jälkeen olemuksellaan niin paljon kuin olisi voinut. Kuitenkin miehen otsaansa sotkema maalitahra ja mustat silmämeikit yhdistettynä teatraalisen hulluun olemukseen oli välillä vaikuttavaa, välillä huvittavaa seurattavaa. Suomessa viimeksi -84 vieraillut monumentaalinen brittibändi soitti runsaasti tunnetuimpia biisejään. Koska en itse bändin sekopäisin fani ole koskaan ollut, en saavuttanut samanlaista hurmosta kuin moni Wardancen tahtiin nyrkkiään ilmaan lyönyt kuuntelija. Sen sijaan keskityin Geordie Walkerin hillityn ja verkkaisen kitaratyön seuraamiseen. Bändin soitto oli saumatonta, herkkää ja minimalistisen tyylikästä – vai aikuismaisen pökkelöä, goottilaiselle post-punkille leimallisen vaaratonta ja tylsää, päättäköön jokainen keikkaa seurannut itse. Killing Joken tuominen Suomeen oli todellinen kulttuuriteko joka tapauksessa.

Ennen Hynysen junttipartion ennättämistä päälavalle antamaan viimeistä voitelua kaljamarinoidulle festarikansalle, istuin jo autossa ja mietin koettua festivaalia. Mukaan ei tarttunut tajuntaan ikuisiksi ajoiksi porautuneita tähtihetkiä, joita Ilosaaresta on joskus muistoksi jäänyt, mutta tuoreessa muistissa oli nippu hyviä ja mielenkiintoisia keikkoja uusilta ja vanhemmilta tuttavuuksilta. Seuraavan kesän kattausta mielenkiinnolla odotellen.

Scooprockissa ruotsalaista metallia

Mikkelin jäähallissa 26.9.2009 järjestettävä Scooprock juhlii 10-vuotissynttäreitään ruotsalaisvetoisesti. Tapahtuman pääesiintyjinä nähdään syyskuussa uuden levyn julkaiseva ruotsalainen Raised Fist ja ruotsimetallin pioneeri The Haunted. Ruotsalaista osaamista lavalla näyttää myös Nightrage, jolta on odotettavissa uutta materiaalia heinäkuussa. Kotimaista metalliosaamista näyttelee Pantera-kitaristin Dimebag Darrelin muistolle perustettu Dimebag Beyond Forever, joensuulainen Insomnium, tamperelainen Medeia, Pitbull Terrorist sekä mikkeliläinen Bloodred Hourglass.

Scooprockin liput tulevat myyntiin maanantaina 22.6. Lippupalvelussa ja Tiketissä hintaan 32 euroa ja ovelta ostettuna 35 euroa.

www.scooprock.fi

Eastpak Antidote Tour 2007

Nosturi, Eastpak Antidote Tour, maanantai 29.10, mutta arkea ei aisti. Esiintyjät ovat: Sonic Syndicate (mitä helvettiä toi nimi oikein meinaa? Ja miksi noilla kundeilla on paremmat kampaukset kuin allekirjoittaneella), Caliban (saksalaiset metalcore jannut, joilla oli yhtenäinen puketumiskoodi – valkoiset paidat joihin oli maalattu verta, koska veri on cool), The Haunted (vitsi, ruotsalaiset puhuu hyvin englantia) sekä Soilwork (”näitsä mut pitissä? Niin, piti mennä vähän purkaa, koska periaatteessa odotin tätä keikkaa koko illan.”)

Illan aikana genre muuttui esitys esitykseltä. Pikkuhiljaa metalcoren häntä tippui pois ja jäljelle jäi, enemmän tai vähemmän, pelkkä metalli. Tämä tuntui keventävän tunnelmaa, koska suomalaiset tuntuvat kallistuvan enemmän raskaamman puolelle, eikä meihin aina oikein uppoa ”trendikeesi” tai keskiluokkaisen keskiverto muusikon kirkumis-ahdistus. Mutta voin olla väärässä, ehkä.
Loppuunmyyty keikka takasi lievän ahdistuksen kuumuuden ja väenpaljouden takia. Hiukset liimaantuvat päähän ja elämänhaluni suli hikoilun myötä pois, ja loppujen lopuksi huonojen paikkojen takia tutkin enemmän edessä olevan niskavilloja kuin esiintyjää lavalla.

Ilta parani mitä enemmän pikkuviisari näytti. Makuasioistahan ei voi kiistellä, mutta olihan eroa ensimmäisen esiintyjän, ruotsalaisen Sonic Syndicaten, sekä viimeisen esiintyjän, jota odotettiin tuskaisen pitkään, Soilworkiin. Ei ollut epäilystäkään, että Soilwork oli illan odotetuin ja viimeistään silloin lavan edessä olevilla iskettiin hampaat sisään ja vietiin mustelmia ystäville näytiksi. Vaikkakin Calibanin aikana tehty wall of death oli suhteellisen näyttävä. Annan sille arvosanaksi kahdeksan plus.

The Haunted korvasi Dark Tranquilityin. Tämä ei näkyviä vahinkoja aiheuttanut, vaan itse uskallan epäillä, että ilta myytiin loppuun juuri tuon vaihdoksen takia. The Haunted on uskomattoman tiukka lavalla, uskallanko sanoa vielä energisempi ja raaempi kuin levyllä. The Hauntedin keulahahmo Peter Dolving, otti kaikista bändeistä eniten kontaktia yleisöön. Hävyttömiäkin vitsejä, jotka saisivat kiireisimmänkin huoran punastumaan. Eli, suuren ikähaarukan kattavaan yleisöön huumori upposi kuin veitsi voihin. Viimeisenä esiintyjänä Soilwork otti lavan haltuun ja komesi yleisöä kuin karjaa ja kaikki olivat enemmän kuin innokkaita tottelemaan. Väsyneetkin saivat uutta potkua, kirjaimellisesti.

Kaiken kaikkiaan ilta oli metalcoresta diggaavien märkäuni ja tavastani poiketen en toivo, että saisin keikalla vietetyn ajan takaisin elämääni uudelleen käytettäväksi.

The Haunted & Burst Turussa

Hyytävän kylmä helmikuinen torstaiehtoo ja Kadetin nokka on juuri käännetty kohti Turkua, tuota Varsinais-Suomen piskuista metropolia. Hieman ex tempore pohjalta tehty sotasuunnitelma oli taittaa reilun kahdensadan kilometrin matka parissa tunnissa, jotta illan ohjelmasta pääsisi nauttimaan täyspainoisesti. No, eipä tuo suunnitelma tietystikään pitänyt, vaan pissataukojen ja muun yleisen ämpyilyn takia kello kipitti jo kiireen vilkkaa kohti kymmentä ja illan tähteä, Burstia, kun saimme Klubin ovet auki. Abduktio jäi siis väliin, mutta hätä ei ollut juuri minkään näköinen, sillä Burstin aloittaessa musiikillisen kaaoksensa kaikki maallinen murhe unhoittui.

Burstin avauskappale meni hieman ohi korvien urinoimisen ja kalianhakureissun takia, mutta loppukeikan ajan seisoinkin samoilla jalanjäljillä hypnotisoituna kuulemastani tunnemyrskystä. Hitin nälkää tyydytettiin jo heti kakkoskipaleella, eli se Burstin toiseksi paras veisu ”Where the Wave Broke”. Muutenkin yhtye keskittyi melko pitkälti Origon kipaleisiin ja se sopi allekirjoittaneelle paremmin kuin hyvin. Ainakin ”Sever”, ”Immateria” ja se paras, ”Flight’s End” kuuluivat settilistaan, mutta kuka noita nimiä jaksaa muistaa, kun musiikki on tuota tasoa.

Aina olen Burstista pitänyt, mutta tämän keikan jälkeen voisi puhua jo rakkaudesta tai ainakin vakavasta kiihottumisesta. Soundit, varsinkin vokaalien ja rumpujen, olivat huippuluokkaa, eikä mitään puuroutumista tapahtunut, vaikkakin melko monimutkaista poikien soitto on. Tunnetilat vaihtelivat sydäntalven raapivasta kylmyydestä keskikesän auringon hellivään syleilyyn ja näitä tunteita vahvistettiin karjunnan, murinan ja heleän laulannan epäpyhällä liitolla, johon osallistuivat kaikki rumpalia lukuun ottamatta. Kyllä nämä svenska pojkarna ovat vahvasti nousemassa metal/noise coren palkintopallille patsastelemaan ylväässä yksinäisyydessään.

Sitten ulkomusiikillisiin ansioihin tai siis niiden puutteeseen. Burstin lavapreesens oli välillä todella myötähäpeää aiheuttavaa. Päävokalisti Linus Jägerskög esitteli monen moista rokkikukkoliikettä ja oli niin hoocee, niin hoocee, että. Biisien aikana miehen katseleminen oli vielä melko miellyttävää, mutta välispiikit olivat todella pakotettuja. Noin neljä kertaa kuulimme heidän olevan Burst ja Ruotsista. Jos joku sitä ei tiennyt jo etukäteen, niin luulisi sen selvinneen ensimmäisellä kerralla, mutta kiitos tästäkin informaatiosta. Myös väkinäiset suomenkielen alkeet käytiin läpi, sekä ruotsinkielen lyhyt oppimäärä. Turhaa, niin turhaa. Ja sitten herra kitaristi. Näädältä näyttävä, nilkkimäinen Jonas Rydberg oli todella limaista katseltavaa. Yleisön anuskoloja nuoleskeltiin milloin kennelliiton merkeillä, milloin Backstreet Boysin videoilta napatuilla tanssiliikkeillä. Kaikki tuo turhanpäiväinen apinointi jätti vaillinaisen olon, sillä jos musiikki on niinkin hypnoottista ja tunteenpaloa täynnä kuin Burstilla, niin kaikki ulkomusiikillinen nonsense katkoo settiä ikävästi.

Seuraava orkesteri ei paljon turhia turissut. Ruotsinmaalta nämäkin veijarit ponnistavat ja tottelevat nimeä The Haunted. Ei ole Hoonted ikinä omassa hyllyssäni viihtynyt, mutta ihan mielenkiinnolla olin keikkaa odotellut. Metallikansan tummat rivit olivat selvästi raahautuneet kellareistaan paikalle vain ja ainoastaan Hauntedin takia. Burstin keikan aikana toisilleen kohteliaasti tilaa antaneet pillifarkkupillittäjät olivat vaihtuneet oksennuksen hajuisiin kännijurpoihin (anteeksi tämä yleistys), jotka kyynärpäätekniikkaa hyväksi käyttäen halusivat päästä lähemmäksi sankareitaan. Suosiolla jäin scenepoliisiksi syrjäseudulle, enkä yrittänytkään tunkea adonismaista vartaloani noiden pelottavien tosimiesten reviireille. Hyvinhän nämäkin ruåttalaiset vetivät, mutta Burstin jälkeen Haunted jäi auttamattomasti kakkospallille perus rässihumppauksellaan. Mukaansa tempaavat riffit ja Peter Dolvingin ärjyntä saivat kyllä pään nyökkimään tahdissa, mutta suuremmilta heräämisiltä vältyttiin. Olin jo lähtöaikeissa kun ämyreistä kajahti oma Haunted-suosikkini eli ”Hollow Ground”. Maltoinkin hieman mieleni ja hymynkare suupielissä otin vastaan tämän selvästi minulle tarkoitetun korvakäytäväorgasmin. Tosin joku muukin oli kuullut tuon primitiivisen parittelukutsun ja nyt tämä alfauros keikisteli ylävartalo paljaana Klubin infernaalisessa kuumuudessa. Huh hellettä. Torven ilmanvaihto on huipputasoa, jos vertaa Klubin tarjoamaan saunaan.

”Eiköhän se ollut tässä”, tuumasin ja suuntasin kulkuni kohti ulko-ovea. Jotenkin siitä aulasta jäi käteen Burstin t-paita (vaikka persaukisuus on enemmän kuin hyvänpäivän tuttu) ja vielä kun ilta jatkui kosteahkoissa merkeissä Dynamon ja Monkin idyllisissä, jopa kotoisissa atmosfääreissä, niin hetkeksi, vain hetkeksi mieleni valtasi outo tunne. Olikohan se onnentunne?

The Haunted – Revolver

The Haunted, tuo ”nuoresta” iästään huolimatta kulttimaineeseen noussut yhtye, niitti hevikansaa lakoon kuin viljaa kahdella ensimmäisellä tuotoksellaan ja nousi uuden rässin soihdunkantajaksi säälimättömällä asenteellaan ja häikäisevällä soitollaan.

Kolmas levy tosin osoitti, ettei The Hauntedkaan ole täydellinen ja otti hiukan takapakkia kahdesta edellisestä täysosumasta, ollen silti kaiken kaikkiaan kelpo plaatta. Tämän jälkeen yhtyeessä tapahtui muutoksia, kun laulaja Marco Aro päätti jättää pojat oman onnensa nojaan ja keskittyä elämässään muihin asioihin. Mahdolliseksi katastrofiksi uumoiltu tilanne tultiin ja pelastettiin sangen yllättävältä taholta, kun ensimmäisellä levyllä laulanut Peter Dolving tuli ja palasi riveihin. Monille se ainoa oikea laulaja nosti odotukset heti sangen korkealle ja uutta levyä alettiin odottaa kuin kuuta nousevaa. Vihdoin päivänvalon sai uusi single 99, joka jakoi mielipiteitä sangen vahvasti. Huomattavasti suoraviivaisemmalla otteella soitettu pläjäys sai myös meikäläisen hiukan epäileväiseksi, mutta vähitellen kipale alkoi lämmittää myös minun korviani ja ajattelin josko sieltä tulisikin oikeasti hyvä levy…

Vihdoin ja viimein uusi rEVOLVEr tärähti kouraan ja olihan se saatanan kova! Levy lähti kaupasta mukaan heti ensimmäiset biusat kuultuani ja jatkoi tehokkaassa soitossa vaikka kuinka kauan. The Haunted oli palannut kunniakkaasti ja mielestäni parempana kuin koskaan. Olin ennen Aron kannattaja, mutta tällä levyllä Dolving osoittaa olevansa niin maan perkeleen vihainen sekä taitava mies, ottaessaan monipuolisesti kappaleet haltuun vivahteikkaalla ja repivällä äänellään. Ensimmäinen rykäisy No Compromise tuuttaa heti kättelyssä hiukset päästä sellaisella vimmalla, ettei kenelläkään jää epäselväksi mistä on kyse. Nopeaa rässitykitystä huippuriffeillä. Kolmannessa kipaleessa taas otetaan luulot pois niiltä, jotka epäilivät, ettei hihoista löydy kuin huutoa ja takka-takka-komppia. Peterin maaniset kliinit vokaalit ja hidas junttaus yhdistettynä – uskallanko edes sanoa – ehkä The Hauntedin parhaimpiin riffeihin, tekevät Abysmalista tämän hetken The Haunted numero ykkösen.

Levy on muutenkin kauttaaltaan laadukasta työtä ja osoittaa, että ideoita on ja niitä uskalletaan käyttää. Varsinkin Peterin kliinit vokaalit lisäävät mahtavasti tunnelmaa ja antavat levylle hienoja vivahteita luoden suvantokohtia ennen räjähdystä. Musiikillisesti ollaan osittain menty hiukan rokinpaan suuntaan ja hardcore paistaa myös melko vahvasti läpi. Tämän takia Who Will Decidelta löytyvä Lou Kollerin (Sick of it All) räksytys ei ole lainkaan ihmetys ja istuukin sekaan kuin nenä kainaloon. Käsissäni oleva kappale on jonkin sortin spesiaaliversion, josta löytyy bonuskipaleita. Näitä ei kuitenkaan ole lätkäisty perinteisesti levyn loppuun, vaan ne on aseteltu levyn loppupuolelle, kuitenkin ennen normaaliversioltakin löytyvää päätösraitaa, joka luo miellyttävän kokonaisuudentunnun. Tämän tosin nostaa kipaleiden määrän kolmeentoista ja onkin levyn ainoita heikkoja lenkkejä. 13 kappaletta on tälläkin kertaa ehkä ihan hitusen liikaa minulle ja kokonaisuuden kuuntelusta tulee aavistuksen verran liian pitkä rupeama. Tämä tosin on vahva mielipidekysymys, enkä osaa oikein sanoa, mitä olisi pitänyt jättää pois, sillä sen verran tasavahvaa tavaraa lätyskä pitää sisällään.

Ei tästä oikein pahaa osaa sanoa. Jotkut kohdat ovat ehkä jo kertaalleen kuullun oloisia ja muutama kipale jää hitusen tylsähköksi timanttien rinnalla, mutta kaiken kaikkiaan, tämä on rautaa. Parhaita hevilevyjä mies muistiin.

Goodlife Fest 2003, sunnuntai

Sunnuntai oli sitten viimeinen päivä ja tarjonta oli jota kuinkin seuraavanlainen.

Pleurisy oli eka bändi joka nähtiin, en nyt millään muista missattiinko me jotain bändejä sunnuntainan alusta, mutta kuitenkin. Pleurisy oli aika deathmetallia mörkölaululla ja niin pois päin. Pleurisyn jälkeen oli pakko lähteä menemään, koska Circle alkoi soittamaan. Hyi vittu! Enempää en kerro, koska en halua verestää muistoja tuosta bändistä yhtään enempää. Häivyttiin alueelta ja mentiin takaisin teltalle ja tämän seurauksena missattiin ainakin Negate. Seuraava bändi joka tuli todistettua oli In Quest, joka oli thrashmetallin ja deathin sekotusta, ei mitään kummosta, mutta pointsit kotiin siitä, että bändi soitti Pro Painin ”In For The Kill” -biisin coverina.

Sitten olikin vuorossa Length Of Time. LOT soitti ensimmäistä kertaa livenä uuden laulajan ja toisen kitaristin kera. Puhtaat lauluosuudet ainakin kuullosti huomottavasti paremmilta kuin ennen ja kaikenkaikkiaan keikka oli helvetin hyvä. Kaikki tarvittavat hitit kuultiin ja ainakin ”A Devil In A Modern World” sai tanssilattialla lanteet liikkumaan. Born From Pain jatkoi LOT:n jälkeen aika lailla siitä mihin edellinen jäi. Kun BFP oli suomessa, niin bändistä jäi jotenkin vaisu olo. Nyt meininki oli muuttunut aika lailla ja keikka oli erittäin hyvä. Myös livenä kuullut uuden levyn biisit kuullostivat vakuuttavilta, eli tarvii myöntää, että tämä oli positiivinen yllätys. Ja positiivisten yllärien tiellä jatkettiin, seuraavana vuorossa Aborted. Bändillä oli helvetin hyvä vokalisti ja biisit rullasivat hyvin eteenpäin. Soitto pysyi loistavasti kasassa ja kyllähän tämmästä grind/deathia kehtaisi kuunnella enempikin. Jos jotain negatiivista tarvii sanoa, niin Abortedilla oli liian pitkiä biisejä ja niitä soitettiin liian monta. Plussaa myös siisteistä rekvisiitoista. Saatanan isot sirkkelin terät verellä höystettynä lavalle, ei voi olla toimimatta.

Belgian oma Arkangel kapusi lavalla Abortedin jälkeen. Keikka oli erittäin hyvä, on vaan bändillä tainnut jonkin sortin lamakausi iskeä päälle, setti oli jotakuinkin sama kuin vuonna 1999 suomessa kuultu. Meininkin lavalla ja yleisössä perkeleen hyvä ja varmaan festivaalien isoin pitti pyöri tämän keikan aikana. Arkangel ansaitsee keikasta yhdeksän pistettä ja uskottavuudesta pyöreät nolla.

Illan ja myös festrien viimeinen bändi The Haunted päätti tarjonnan. Jostain syystä porukka veti jäihin, kun lavalla ei enään ollutkaan HC bändi. Haunted soitti biisejä kaikilta levyiltä ja jokaiselta levyltä oli myös ne helmet poimittu ja keikka oli hyvä. Pakollisena encorena kuultiin ”Hate Song” ja onhan Haunted vieläkin saatanan kova bändi.

Siinä koko GoodLife Festin tarjonta, reissu oli helvetin hyvä ja se todennäköisesti tullaan tekemään myös ensi vuonna.

The Haunted

The Haunted. Parasta mahdollista vääntöä korvaamaan karvas tieto siitä, että Opeth peruutti keikkansa Ilosaarirockissa (ja Tuskassa). Eli Ilosaaren lauantai sisältäisi jopa kaksi mainiota orkesteria, Bombshell Rocksin, joka peruneen U.S Bombsin tilalle oli järkätty, ja edellä mainittu haamuilu olivat siis luvassa.

Perjantaina koko pitkä automatka olikin vietetty Hauntedin ja Raised Fistin pauhatessa, joten odotin todella innolla keikkaa. Viimeinkin siinä neljän maissa Ilosaarirockin yleäks lavalla alkoi tapahtua, kun pojat soundtsekkailivat ja pian saatiinkin soundit kuntoon ja keikka oli valmiiksi alkamaan. Introna ”Privation Of Faith Inc.” uutukaiselta ”One Kill Wonder” -lätyltä ja noin pariminuuttisen intron perään kuin tykin suusta Haunted aloitti keikan ”God Puppet” -kappaleella. Jengiä ei ollut keikan alussa kovin paljoa, mutta kun räiskintä alkoi, yhtäkkiä ihmisiäkin oli aivan helvetisti. Pitti lähti myös pätevästi pyörimään heti ykkösbiisistä lähtien ja meininki oli katossa. Haunted soitti monipuolisesti kaikilta levyiltä (”The Haunted”, ”Made Me Do It”, ”One Kill Wonder”) kappaleita ja vanhat rässivedot maistuivat meikäläisellekin. Mitä nyt kerkesi soittoa välillä katsomaan rähinän välissä. Ja hyvin jätkät soittivatkin, kitarat, basso ja rummut aivan kuin levylläkin. Marco rääkyi vaikuttavasti biisin toisensa jälkeen ja varsinkin oma suosikkini ”D.O.A” oli aivan helvetin kova livenä. Vanhempaa ”The Haunted” -albumin tuotantoa edusti mm. ”Hate Song” ja ”Undead”, ”Made Me Do It” -levyltä kuultiin esim. ”Silencer”, ”Bury Your Dead” ja ”Hollow Ground”, jonka Marco omisti paikalla olleelle naisväelle. One Kill Wonderilta sitten saatiin kuulla nimikkobiisi ja ”D.O.A”, josta aikaisemmin jo mainitsinkin.

Helvetin hyvä keikka, saatanan kova meininki. The Haunted todisti olevansa äärimmäisen laadukasta ja brutaalia mättöä ruotsinmaalta. Ja siellähän sitä riittää. Seuraavaksi olisikin sitten luvassa Bombshell Rocks, myös Ruotsista. Eli punkimpaa menoa tiedossa, mutta palataanpas siihen hiukan myöhemmin.

The Haunted – One Kill Wonder

Sanon että nyrkkiä naamaan, murhavehkeet esille ja verilöylyä. Vähintään kaikkea edellä mainittua sisältää The Hauntedin ”One Kill Wonder” lätty. Ruotsista paukahti tällä kertaa erittäin kovaa, sillä At The Gatesin raunioista aikoinaan noussut The Haunted tykitti jo aikaisemmilla levyillään ”Made Me Do It” ja ”The Haunted”, mutta nyt jätkät sitten räjäyttivät pankin uutukaisellaan. Muun muassa helvetin taidokasta kitaratyöskentelyä ja äärimmäisen rankkaa laulua on levyllä luvassa.
One Kill Wonder ei tingi yhdestäkään asiasta, Hauntedin pojat ovat kyllä antaneet kaikki kykynsä tähän tuotokseen ja sen kyllä huomaa. Lisäksi levyllä vierailee myös Arch Enemyn Michael Amott skeban varressa. Soundit on kohdallaan ja raskasta tavaraa on koko levy, tässä ei nössöilystä ole tietoakaan! ”Privation Of Faith Inc.” intron jälkeen irtoaakin heti sellainen pommi että naama irti, ”Godpuppet” sylkee suoraan päin pläsiä olemalla nopeata ja rankkaa junttausta. Ja samaa tahtia sitten jatketaankin loppuun asti niin että korviin sattuu. Levyn vitosbiisi ”Demon Eyes” yllättää ehkä hieman, sillä kyseessä on instrumentaali, joka tosin on erittäin miellyttävää kuunneltavaa kuten koko levy muutenkin on.
Tämä levy ei jätä hevi/rässi/metallidiggaria kylmäksi ja varmasti löytyy vivahteita muillekin. Tässä vaiheessa kehotan siis kaikkia tarkistamaan bändin jos ei ole vielä tuttu. Tulevaa Tuskaa odottelen itse jo liekeissä, ja suosittelen muitakin tulemaan katsomaan bändiä livenä. Yhden tapon ihmeestä ei voi saada tarpeeksi, tästähän tulee murhafiiliksiä!

The Haunted

Tapahtumapaikkana Glasgow’n Cathouse ja tapahtumana The Hauntedin brittikiertueen ainoa Skotlannin keikka. Lavan lämmittämisestä vastasivat December ja Stampin’ Ground.

Paikan päälle oli rantautunut tuvan täydeltä monen sorttista kuulijaa. Valtaosa yleisosta oli kuitenkin Hauntedin houkuttelemia ”hevi-osseja” runsaine kutreineen ja Slayer-paitoineen. Oma tuntemus esiintyneistä pumpuista ei ollut järin valtaisa, December täysin tuntematon, Stampin’ Groundin tiesin ”Carved From Empty Words” -levyn tiimoilta, tosin missään voimasoitossa ei kyseinen pläjäys ole Jani Petterin grammarissa ollut. Pääesiintyjä Haunted oli tuttu ikivanhalta, lähes puhkikuluneelta, kasetilta. Ja myös uudelta ”One Kill Wonder” -levyltä, jonka tiimoilta takavuosien Ruotsi-death/thrash -diggailuni on noussut uuteen kukoistukseen.

December aloitti, ja soitti varmasti ihan onnistuneen keikan, mutta ei onnistunut allekirjoittanutta vakuuttamaan. Muukin yleisö näytti olevan vähän hämillään orkesterin raskaan ja vaikeaselkoisen paahdon edessä. Vähän ehkä turhan monioikoista meikäläisen yksinkertaiselle musiikkimaulle. Tai sitte mä oon vaan tosissaan niin saatanan tyhmä!

Lyhyt auko, pari olutta, ja aika illan pahimman henk.koht. pettymyksen. Stampin’ Ground nousi lavalle häiritsemään henkevaa juttutuokiotani paikallisten skenejeesusten kanssa. Slipknot-paitaiset piikkitukat kyllä nauttivat soitannasta. Ja varsinkin orkesterin esitellessä uutta, vahvasti nu-metallilta haiskahtavaa materiaaliaan, innostuivat he pomppimaan tasajalkaa kuin Rasmuksen keikalla ikään. Lavalla laulajan roolissa heilunut kaveri näytti mafiaperheen liimatukkaiselta nilkki-kuopukselta (joka aina leffoissa kuolee), Glenn Danzig -malliseksi treenattuine yläkroppineen. Jamppa heilui ja juoksenteli ympäri lavaa, välilla yleisön sekaan daivaillen, mutta koko setti ei kyllä heilauttanut suuntaan eikä toiseen. Keikkasetti rakentui ”Carved From Empty Words” -levyn ympärille, ja kuten mainittu, pari uutta tsibalettakin kuultiin (ikävä kyllä).

Pari pinttia oli otettava helpottaakseni karvaan pettymyksen nielemistä. Ja juuri kun olin viimeiset olutkuohat pyyhkinyt suupielistani, astui Aron Mace lavalle mustassa kauluspaidassaan. Uskomatonta, kuinka yksi orkka voi pelastaa illan. The Haunted polki todella tiukan setin sekoittaen onnistuneesti uutta ja vanhaa materiaaliaan. Varsinkin loppupuolella tulleet ”One Kill Wonder” ja ”Hate Song” saivat juntin puntin todella vipattamaan. Ainoana miinuspuolena Hauntedin keikasta voisi mainita, että soitto tuntui tulevan hieman liian kovalla äänentoistolaitteiston tasoon nähden. Biisit ajoittain ikään kuin puuroutuivat. Sanoma kuitenkin tuli selväksi ja Haunted suorastaan pursusi lavaenergiaa. Ja eihän saatana heviä voikkaan hissutella!!!

Keikan innoittamana ainakin Jani Petteri rientää oitis levykauppaan hankkimaan keskimmäisen ”The Haunted Made Me Do It” -levyn, ja taidanpa kietaista samalle kuitille myös esikoisen, koska vanhan kuluneen c-kasetin kunto huolestuttaa.

Palatakseni viela hetkeksi… Kaiken kaikkiaan hauska ilta, joka jatkui erääseen ROK-henkiseen pubiin paikallisen old school -suuruuden, Dividen, kavereiden kera. Mutta se onkin sitten jo tarina erikseen…