Avainsana-arkisto: The Exploited

The Exploited

Heinäkuun puoliväli kesällä 2011. Ilosaarirockin viimeinen varsinainen festivaalipäivä on lähtenyt hyvin käyntiin, ja suhteellisen nimekkäitä bändejä alkaa yksitellen marssia esiintymislavoille. Allekirjoittanut on matkalla mediakeitaan tytön kanssa kohti Sue-lavan backstagea, jossa olisi mahdollisuus jututtaa brittipunkin ikiliikkujaa, The Exploitedia. Haastateltavaksi osuukin itse Wattie Buchan, ja onkin selvää että punkinkuuntelun The Exploitedillakin aloittanutta toimittajaressua saattaa hieman jännittää. Vain joitakin minuutteja kestänyt haastattelu tehtiin alle tunti ennen The Exploitedin keikkaa Sue-lavalla, ja varmaan sen vuoksi vanha keesipää on hieman vaisu. Haastattelija puhui hermostuksesta johtuvaa, töksähtelevää rallienglantia ja Wattie taas paksua skottienglantia, josta on jälkeenpäinkin mahdotonta saada selkoa.

Edessä istuva, punakeesinen Wattie herättää kunnioitusta. Mies on ollut bändinsä keulilla jo yli 30 vuotta, eikä yhtyeen taipale ole aina ollut kovin helppo. Paskaa on satanut niskaan, mutta The Exploited on edelleen olemassa, kenties vain ärsyttääkseen vastustajia, joita bändillä epäilemättä riittää. Wattie itse tuntee edelleen sitä samaa paloa, mikä johti hänet yhden maailman tunnetuimman punk-bändin keulakuvaksi.
– Meno ei vaan ole enää yhtä väkivaltaista kuin mitä se silloin oli, Wattie kuvaa suurinta eroa tämän päivän ja 80-luvun alun meininkien välillä. Vuonna 2011 The Exploited on kuitenkin uuden, toistaiseksi nimeämättömän albuminsa kimpussa. Levyn tekoprosessia Wattie kuvailee naurahtaen ”pitkäksi” ja jatkaa:
– Pelkästään kitaristin vaihtaminen pakotti aloittamaan koko homman alusta. Olemme kuitenkin saaneet kasaan kahdeksan biisiä, joita voimme käyttää, Wattie kuvaa edellisiä, ongelmallisiksi osoittautuneita lähivuosia, joina bändistä vaihtui kitaristin ohella basistikin. The Exploited on kirjoittanut neljän vuoden aikana kahdeksan uutta biisiä, mutta levy ei ole lähelläkään valmis edes äänitettäväksi. Se ei kuitenkaan tunnu haittaavan Wattieta. The Exploited ei ole varsinaisesti tunnettu perfektionismistaan, mutta hommat halutaan silti tehdä kunnolla.
– Emme tee levyjä rahasta, vaan itsellemme ja faneillemme. Haluamme, että kaikki on ensin kunnossa ja sitten vasta äänitämme.

Yhtyeen keikkakalenteri ei ole loppuvuoden osalta täyteen buukattu, joten bändi saa tarvitsemaansa aikaa levyn työstämiseen. Sen jälkeen Wattie uskoo The Exploitedin lähtevän jälleen tien päälle. Tässä samalla oli pakko udella Wattien mietteitä punk-skenen nykymenosta. Mies tunnustaa seuraavansa sitä, vaikkakaan ei kovinkaan laajasti.
– Olen tehnyt punkkia 30 vuotta ja minulle siinä on kyse itseilmaisusta. Kovinkaan moni punkkari ei vaan tunnu tajuavan mitä punk oikeasti edustaa, Wattie lataa ja haukkuu samalla levy-yhtiöt ja Green Dayn (haastattelija otettua bändin nimen esille) paskoiksi. Rupattelusessio alkaa siirtyä loppuaan kohden, mutta Lampaan lukijoille mies lähettää seuraavanlaisia terveisiä:
– Uskokaa itseenne ja tehkää sitä mitä haluatte tehdä. Vain sillä on merkitystä, muiden mielipiteillä ei ole väliä. Punk ei ole kuollut!

Ilosaarirock 2011, sunnuntai

Saapuessani festivaalialueelle huonosti nukutun yön jälkeen oli Finntroll päässyt jo vauhtiin. En nähnyt bändistä vilaustakaan, mutta arvaan yhtyeen vetäneen melko helpon festarisetin. Perustan havaintoni tunnistettuun Trollhammareniin. Muiden kiireiden vuoksi myös Carnalation jäi näkemättä, mutta ehdin sentään nähdä kiintiöfestivaaliperseen ja kaljahatun. Itse musiikista en saanut otetta tuon lyhyen pyrähdyksen aikana, vaikka death metallin ja grindcoren sekoitus kuulostaakin paperilla hyvältä.

Uuden Fantasian näkemistä voin pitää yhtenä henkilökohtaisen festarikesäni kohokohdista. ”Heimo”-levyä tuli nimittäin talvella kuunneltua melko ahkerasti. Tosin en sitten tiedä, olisiko bändi näyttänyt vieläkin siistimmältä pimeällä klubilla. Voi olla, ettei auringonpaiste ollut Uudelle Fantasialle (feat. Freeman) mikään kaikkein ominaisin elementti. Harmillisesti muutama oma feivöritti (kuten Barefoot Not Naked) jäi pois, mutta onneksi Rhinocerus Ten Rock sentään kuului settiin. Bändihän on kaikkea muutakin kuin pelkkä yhden hitin (Liian myöhään) ihme, ja sen sentään tuntui tajuavan keikasta pähkinöinä ollut festivaaliyleisökin. Onneksi tuo hitti tajuttiin jättää viimeiseksi.

Kvelertak

Stam1na tuli kuvattua (hauska kuvauskohde, jos ette vielä tienneet!) ja kuunneltua rinteestä, mutta tämän päivän metallibändeistä norjalainen Kvelertak oli ehdottomasti se kiinnostavampi. Ensilevynsä vähän aikaa sitten julkaissut, hyvää nostetta uralleen saanut rymyryhmä vaikuttaisi olevan armottoman tiukka livebändi, mutta haastattelusählinkien takia en voinut seurata Norjan sorjien karhujen esitystä kuin vain parikymmentä minuuttia. Harmi, sillä Kvelertak oli itselleni niitä Ilosaaren etukäteen eniten jännäämiäni artisteja, vaikka bändin ympärillä pyörivä hype on tainnut karata lapasesta. (JP)

Ilosaaren ohjelmalehtinen mainosti Kvelertakin olevan yhdistelmä Satyriconia, Misfitsiä ja Turbonegroa. Misfitsiä en oikein bongannut, mutta muutoin määritelmä kuvasi musiikkia aika tyhjentävästi. Kvelertak oli tosiaankin kuin Volcano-levyn aikaista Satyriconia naitettuna Turbonegron kanssa.

Yksi viime aikojen kiinnostavimmista ilmiöistä, kehitysvammaisten punkbändi Pertti Kurikan Nimipäivät oli jäänyt minulta aiemmin näkemättä, joten päätin suunnata rekkalavalle ihmettelemään. Ihmettelemässä oli melkoisesti väkeä muutenkin. Koskaan en ole nähnyt rekkalavalla näin paljon ihmisiä. Kaikki keikan nähneet, joiden kanssa juttelin, myös kehuivat keikan maasta taivaaseen.

Pertti Kurikan Nimipäivissä puhuttelee ehkä eniten siitä paistava merkityksellisyys tekijöilleen. Punkkia kai alkujaankin alettiin tekemään, koska oli tylsää ja haluttiin säpinää. Haluttiin myös työtä ja oikeutta olla oma itsensä. On todella päräyttävää kuulla periaatteessa niitä samoja asioita sellaisten ihmisten suusta, joilla ei ole samoja oikeuksia kuin kenellä tahansa. Kun Pertti Kurikan nimipäivät laulaa yhteiskunnan epäkohdista, se tuntuukin yhtäkkiä muulta kuin vain retoriikalta. Tärkeintä bändin keikalla tuntui kuitenkin olevan hauskanpito. Voisin kuvitella, että YYA-Suomessa Eppu Normaalin keikalla olisi tuntunut hiukan samalta.

Pertti Kurikan nimipäivät

Bändin jäsenten soittamisesta paistoi riemu, mutta myöskään vitutuksessa ei ollut pätkääkään teeskentelyä. Pertti Kurikka heitti melkoisen tiukkaa välispiikkiä. Kappaleissa on mukana lempeää huumoria, mutta sanomassa on myös vakavuutta. Jossain vaiheessa keikkaa huomasi tanssivansa, nauravansa ja liikuttuvansa yhtä aikaa. Bändin soitto oli sitä paitsi huomattavasti napakampaa livenä kuin levyversioilla. Aivan mahtavia biisejä olivat muun muassa Pyhäpäivä sekä Päättäjä on pettäjä. Lopuksi yhtye soitti encorena Putte Possun nimipäivät omana Pertti Kurikka -versionaan. (JN)

Pertti Kurikan nimipäivät oli kerännyt Rekkalavan edustan tupaten täyteen, joten en yksinkertaisesti jaksanut nähdä vaivaa ja mennä yhtään lähemmäksi kuin YleX-lavan liepeille. Sen sijaan The Exploitedin näkemistä olen odottanut kauan. Kyseessä on niitä bändejä, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevasti omiin kuuntelutottumuksiini. Bändihän ei ole pitkästä urastaan huolimatta ravannut Suomessa kovinkaan montaa kertaa, se edellinen Helsingin keikkakin jäi näkemättä. Yhtyeen soitantahan on nykyään tanakan metallista ja vielä runsailla kitarasooloilla höystettyä. Rumpusettinsä orjana ollutta Wullieta lukuun ottamatta tyypit hyppelivät ympäri lavaa, varsinkin nuorempaa polvea edustavat kitaristi ja basisti. Wattiekin näytti nauttivan mikrofoniin karjumisesta ja kaaoksen aiheuttamisesta yleisön keskuudessa. Aika tuntui kuluvan turhankin nopeasti, kun Fuck the USA:n, Alternativen ja Punk’s Not Deadin kaltaiset klassikot runtattiin läpi. Yleensä rasittava Sex and Violencekin tuntui menevän nopeasti ohi. En pistänyt ylipitkäksi venähtänyttä settiä pahakseni, kun Madnessiakin ehti vielä hyvin kuulostelemaan. (JP)

Israelilaisen Aviv Geffenin kanssa perustettu Blackfield on yksi Steven Wilsonin sivuprojekteista. Blackfield ei erityisen paljon eroa Wilsonin pääyhtyeestä Porcupine Treestä. Kuitenkin myös eroja on. Blackfield on Porcupine Treehen verrattuna vielä huomattavasti kevyempää ja popimpaa. Blackfieldin tunnelmointi tuo mieleen viime vuosien Anatheman, joskaan siinä ei ole samaa hypnoottisuutta tai metallisuutta. Omalla tavallaan lähtökohdaksi voisi nähdä Pink Floydin tapaisen progressiivisen rockin, jossa progressiivisuus ei tarkoita teknistä tiluttelua. Paikoitellen mieleen tuli vaikkapa Tears for Fearsin myöhemmän ajan tuotanto tai Peter Gabrielin soolotuotanto.

Blackfield, Steven Wilson

Keikan vaikuttavimpia, joskin minulle myös tutuimpia biisejä olivat Blackfield ja Hello. Kumma kyllä, Geffenin teiniaikojen päiväkirjasta kaivetun vuodatuksen pohjalta sävelletty, uusimman levyn kappale Go to Hell toimi sekin hyvin, vaikka olisi voinut sanoitusten puolesta olla kenen tahansa teiniangstisesta päiväkirjasta. Tähän auttoi myös alkupuhe, jossa Geffen kertoi kirjoittaneensa kappaleen/runon teininä alkoholismista ja huumeriippuvuudesta kärsineille vanhemmilleen, jotka eivät välittäneet hänestä. Yleensä kappaleiden selittely ei ainakaan paranna niitä, tässä tapauksessa kyllä. Kappaleesta oli helpompi saada kiinni.

Aivan samoin kuin festarikojuista täytyy ostaa vähintään yksi valtavan kokoinen mättölautanen, kuuluu minulla Ilosaarirockin pakollisiin elämyksiin myös annos ska-musiikkia. Tähän asti olen käynyt hakemassa sen Rentolavalta, mutta tällä kertaa annos olikin tavallista muhkeampi ja tarjoiltiin poikkeuksellisesti päälavalta. Koska en pimeinä vuodenaikoina yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan skata, siitä täytyy keskikesän bakkanaaleissa ottaakin kaikki irti.

Madness otti näillä festareilla luontevimmin yleisönsä haltuun showmeininkiä, pukuja ja aurinkolaseja myöten. Bändi on kuin syntynyt isoille lavoille, jo aivan kokoonpanonsa suuruudenkin vuoksi. Yleisö innostuikin, myös auringon innoittamana, muodostamaan pitkän letkajenkkaringin. Erityisinä kohokohtina keikalta tarttuivat mieleen kappaleet Forever Young ja One Step Beyond.

Madness

Aphex Twin on kenties rokkitoimittajan painajainen. Oikein minkäänlaista valokuvaa keikasta ei ollut mahdollista saada, sillä verhon takana olevalta pimeältä lavalta loisti keikan alussa vain videoshow, Richard David Jamesin ompputietokoneen valo sekä hänen varjonsa. Lisäksi Aphex Twinin keikkaa on vaikea pukea sanoiksi. Kappaleet sulautuivat toisiinsa, tai pikemminkin kyseessä oli DJ-setti, jossa ei välttämättä ole oikeutettua puhua varsinaisista kappaleista. Teltassa oli klaustrofobisen ahdasta,  joten tyydyimme seuraamaan keikkaa ulkopuolelta. Ehkä paras tapa nauttia keikasta olisi ollut tanssia, mutta teltassa ei oikein mahtunut.

Keikka eli massiivisena ameebamaisena oliona, joka kehittyi vähitellen vaihtelevina, toisiinsa sulautuvina elektronisen musiikin tyyleinä. Rytmit vaihtelivat ja yhdistyivät sulavasti toisiinsa ja pitkä keikka päättyi lopun kovatempoiseen bassorumpupumppaukseen. Hieman ennen Neljän Ruusun keikkaa siirryimme alueen ulkopuolelle suurinta yleisöryntäystä pakoon. Samalla huomasin sen Aphex Twinin keikan valtavan volyymin. Lopun basaripumppaus jytisi melkoisen lujaa vielä Niittyleirinnässä asti. (JN)

Aphex Twin

Moni tuttu tuntui olevan ihan innoissaan Aphex Twinistä, mutta itse lähdin Sue-lavalle katsomaan Red Sparowesia. Kuvaajapitissä ei ainakaan ollut tungosta, kun kaikki ilmeisesti halusivat kuvata verhojen takana lymyävää Richard David Jamesia.  Punaisten varpusten taustallahan on koviakin nimiä, joten laatu oli taattu. Itselleni myös mielentila alkoi olla post-rockille sopiva, viiden päivän keikkakoluaminen kun alkoi jo tuntua luissa ja ytimissä. Tähän olisi ollut hyvä lopettaa, mutta päädyin kuitenkin vilkaisemaan hieman myös Aphex Twiniäkin. Osasyynä oli tosin kaverini odottaminen, joka oli jollain ilveellä ahtautunut melko lähelle AT:n eturiviä. Neljää Ruusua emme jääneet katsomaan, joten itselleni Ilosaari 2011 jäi siihen. En ole vieläkään oikein sisäistänyt Alangon veljesten tuplabuukkausta päälavalle. Viime vuonna pääesiintyjien slotit veivät Bad Religion ja Faith No More. Mitä ihmettä?

Ei Ilosaari tänä vuonna ehkä ollut se kaikkien aikojen kovin festari, jolla olen ollut. Ei itse asiassa edes tänä kesänä, mutta toisaalta se onkin hieman erikoisemmista esiintyjistään huolimatta tämän kesän ainoa suuri valtavirtarokkifestari jolle osallistun. Itse asiassa tämänkertaiset ”Rokit” – kuten paikalliset sitä kutsuvat – jäivät edellisvuoden karkeloista hieman jälkeen. Mikään turha reissu kyseessä ei silti ollut, ja pitääkin lähettää vielä terveiset mukaville henkilökunnan edustajille varsinkin Mediakeitaalla. Liian usein varsinkin järjestyksenvalvojat tuntuvat olevan festareilla kuin aseilla uhattuina ja siten aina naama norsunv*tulla, mutta nyt tuli vastaan asiallisinta liivijengiä sitten Puntalan keltatakkien. Kiitti ja moi moi! (JP)

Toimittajat: Jouni Parkku (JP), Joni Nikkola (JN)

[flickrfeed photoset=72157627347436740]

Punk-legenda The Exploited keikoille Suomeen

Vuonna 1979 Skotlannin Edinburghissa perustettu The Exploited saapuu keväällä kahdelle keikalle Suomeen. Yli 30-vuotista uraansa juhlistava bändi nähdään Helsingin Tavastialla tiistaina 19. huhtikuuta ja seuraavana iltana Tampereen Yo-talolla. The Exploitedin lämppärinä Suomessa kiertää norjalainen Haggis, keikkojen liput tulevat myyntiin keskiviikkona 9. helmikuuta Tiketissä ja Lippupalvelussa.

The Exploitedin Suomen-keikat ovat harvinaista herkkua, sillä bändin edellisestä Suomen-visiisistä on ehtinyt vierähtää jo 30 vuotta. Yhtye esiintyi viimeksi Suomessa vuonna 1981, legendaarisen ”Punk’s Not Dead” -albumin tiimoilta. Bändin poliittista hardcore-punkkia on sittemin kuultu kahdeksan studioalbumin ja lukuisten pienempien julkaisujen muodossa. 90-luvulta lähtien soundiaan entistä raskaammaksi kehittänyt yhtye julkaisee uuden ”Heaven or Hell” albumin saksalaisella Nuclear Blastilla mahdollisesti jo kuluvan kevään aikana.

The Exploited (uk), Haggis (nor)
Ti 19.4.2011 Helsinki, Tavastia. Liput 20 euroa + mahd. toimituskulut.
Ke 20.4.2011 Tampere, Yo-talo. Liput 16 euroa + mahd. toimituskulut

www.the-exploited.net
www.myspace.com/officialtheexploited
www.myspace.com/haggisofficial
www.livenation.fi

With Full Force 2004

Keskiviikkoaamuna lähettiin (paska)matkaan. Vajaat neljäkymmentä apinaa pääsi heittämällä laivaan vaikka millään Nooan Arkilla ei mentykään. Paatissa jatkui perinteiset rokuilut karaokella höystettynä (Åke suussa ja kara perseessä). Tukholmassa pässitkin oli sekasin, ja linja-autossa tunnelma jatkui hurjana aina Lyypekkiin asti. Monta pitkää kylmää kerittiin juoda ennen kuin oltiin Itä-Saksalaisen festarialueen portilla.

PERJANTAI

Ensimmäinen festivaalipäivä alkoi hyvin nukutun yön jälkeen rannekkeen vaihdoilla, perinteisellä uintiretkellä paikalliseen ”maauimalaan” sekä tietenkin ruuvimeisselien sekä börstan imailulla. Ensimmäiset esiintyjät olivat alkaneet tuuttaamaan jo iltapäivällä, itsellä oli mielessä nähdä alkajaisiksi Espoon betonin pojat eli E-Town Concrete. Sitä ennen Saukki kohtasi kuitenkin demoninsa… (SS)

Toivuttuamme torstaiyön telttojen kasailusta perjantaille, päätin ottaa muutaman oluen ja lähdimme muutaman hassun kaverin kanssa viettämään perjantai-iltapäivää Sidekickin tahdissa (siis ei se kalifornialainen skedepunkbändi, vaan se toinen. Tai ties kuinka mones…). Bändi soittaisi kakkoslavalla eli teltassa ja telttahan oli iso kuin sirkus semmoinen juttu. Mikäs se nyt olikaan… sirkustiipii. Astuttuani telttaan minut valtasi outo tunne, aivan kuin olisin saapunut pitkän matkan takaa takaisin kotiini. Taustalla soi iloinen musiikki, valot välkkyivät ja lavalla ollut esittelijätirehtööri esitteli seuraavan esiintyjän estraadille. Minut valtasi harmoninen raukeus, aivan kuin olisin ollut kosketuksessa edelliseen elämääni. Sirkuselämääni. Vaikka Saksan reissun jälkeen kävin useasti meedialla, ei minulle vieläkään ole selvinnyt olinko ollut sirkuksessa pelkkä pelle vai se parrakas nainen? Identiteetin kanssa ongelmia siis myös edellisen elämäni suhteen. Varsin raskasta…
Niin, en ollut juurikaan kuullut Sidekickia aiemmin, kuin muutamia näytteitä sieltä täältä. Mielikuvat osuivat jokseenkin kohdilleen: menevää nyyjorkki vaikutteista hooseerenkutusta. Bändiä tuli katseltua kera huurteisen sen verran kaukaa että soittajien lavaesiintymisestäkin jäi pelkkää ykköstä ja nollaa lisämuistiini. Ehkä uusi kokemus Sidekickin kanssa saisi la(u)kaistua sisäisen koodaajani ja ykköset ja nollat purkaantuisivat selviksi muistikuviksi.

E-Town Concreten aloiteltua viihdyttämään (ainakin osaa yleisöä), saapastelin festareiden päälavan tuntumaan ottamaan tuntumaa The Real McKenziestä. Tosin teltassa soittaneen voimakkaita räp/hiphop-vaikutteita sisältäneen E-Townin hardcore ei ollutkaan musiikillisesti niin ahdistava kokemus kuten olin kuvitellut, vaikka vain muutaman biisin ehdinkin nähdä. Mitä tästä opimmekaan? Kannattaa olla ennakkoluuloinen, niin elämässä monia asia osaa yllättää positiivisesti. Koko keikan mulkaisseet vannoutuneemmat suomalaisfanit eivät pitäneet E-Townin settiä kovinkaan kummoisena. Yleisesti ottaen WFF:ssa esiintyvien amerikkalaisbändien laulajilla oli tapana esiintyä huppu päässä. Uusi katu-uskottava trendi? (SP)

Itse odotin Espoon betonia mielenkiinnolla, sillä paljon on tapahtunut sitten bändin suomenvierailun viisi vuotta sitten. Kohdalleni festareiden avausesiintyjä tuntui kuitenkin ensi alkuun varsin vaisulta. Pikkuhiljaa pittiin ajauduttuani alkoi musiikkikin kuulostaa paremmalta, tosin sakemannien pittitouhut olivat yhtä vituttavalla kannalla kuin aina ennenkin. Eräskin kaveri yritti potkia munille, mutta oli varsin nöyrää poikaa parin perisuomalaisen ärräpään kuultuaan. Betonin pojat veti kamaa sieltä sun täältä, pahimmat MTV pelleilyt jätettiin kuitenkin väliin. Etunenässä tippui ilman vetoapua kuultu Battlelines, mutta puolen tunnin jälkeen alkoi Real MacKenzieskin kiinnostamaan siinä määrin, että jätin pölyisen tantereen ja yltä päällä hiekkassa ja paskassa luimin parin biisin ajaksi katseluetäisyydelle päälavasta. (JT)

E-Townin veivatessa teltassa hipsin ison lavan läheisyyteen, jossa skotlantilainen The Real McKenzies viritteli jo työkalujaan siihen malliin, että nyt oli tosi kyseessä. Ja kun soittajilla oli kiltit päällä, oli tavanomaista helpompaa: Marilyn Monroena vain lavan reunalle ottamaan tuulta kiltin alle ja sitten vaan kaluun kiinni. Anteeksi.
Valitettavasti en oikein osannut suhtautua päälavan edellytyksiin tuottaa mahdollisimman maksimaalista musiikillista nautintoa. Saundit olivat ns. tuulen viemää, sillä kovassa rytäkässä osa hiotuneista melodioista katosi tuulena taivaalle. Osan tuuli oli kuljettanut telttaani ja enkä saanut seuraavana yönä nukuttua helvetinmoisen metakan takia. Elikkäs teutonit mylvivät, Sirvo kuorsasi ja puhui unissaan: ”Cheers!”. Takaisin keikkaan. Aluksi tuotti vaikeuksia päästä mukaan skottilaisen McKenziesin reippaaseen skottivaikutteiseen punkrockiin, mutta kun muutama tuttu kappale ”Oot & Aboot” levyltä oli soitettu, meininki ja fiilis parani huomattavasti. Kiltit viuhuivat ja säkkipilli raikasi mukavan kuuloisesti. Hieno keikka. Mahtaisi purra vielä paremmin sisätiloissa. Niin ja oikeastihan The Real McKenzies on Vancouverista, Kanadasta. Kovasti bändi hössötti joka välispiikissä skottilaisuuttaan, jota en suinkaan epäile, mutta ehkä Kanada tai pelkkä kanadalaisuus ei olekaan niin seksikästä kuin skotlantilaisuus. Ja eipä individualismiin kurkottavassa kulttuurissa tuollainen pohjoisamerikkalaisten siirtolaisten jälkeläisten identifioituminen johonkin eurooppalaiseen kansaan niin kovin tavatonta ole. Mutta onhan muistettava juurensa… (SP)

The Real McKenziesin perään aloitti isolla lavalla Soilwork, jonka mainio #5 lättyä olen kevään aikana suhteellisen runsaasti kuunnellut. Onnekseni setissä oli paljon tuttuja biisejä ja keikka oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Soilworkin jälkeen oli syytä käydä leirissä morjestamassa mm. Jeltsiniä, joka kolmenlitran pöntössä piti majaansa. (SS)

The Exploited tuli katseltua (myöskin) yksin, eikä siitä oikein riitä kertomista. Viisitoista minuuttia töröttelin verrattain kaukana, etten päässyt oikein tunnelmiin. Tuttuja, uusia ja vanhoja ralleja, tutun tuittupäisen hahmon esittäminä ja lavan edustalla taisi olla totaalinen kaaos? The Exploitedkin on kyllä niitä bändejä, joka pitäisi nähdä pikemminkin pienessä kuppilassa kuin saatananmoisessa lentokonehallissa. Vikkelän ja vihaisen oloisesti Wattie jaksaa vielä lavalla höyrytä, joten vaikea ennustaa koska bändi on jo ehtoopuolellaan. Kenties omissa hautajaisissa? (SP)

Tässä välissä oli hyvä mulkasta Caliban. Kukaan muu ei bändin hyvyyttä ymmärrä, joten minäkin jouduin töröttämään issesseni. Paremmaksi ei metalcore tästä enää voi tulla, aivan kuin oltaisiin menty vielä raskaampaan suuntaan, mutta tämän näyttä pikapuolin Roadrunnerilla julkaistava uusi lätty. (JT)

Taktisen parin tunnin tauon jälkeen palasin festarialueelle katsomaan virtaisiko se veri Life of Agonilta entiseen malliin. Harharetkiltä palannut Life Of Agony oli ennakkoon yksi festareiden mielenkiintoisimmista esiintyjistä. Henkilökohtaisesti olen diggaillut bändiä jo kymmenisen vuotta sitten ja tulipa se nähtyä aikanaan Helsingin Tavastialla vuonna 1995. Orkesteri on kokenut kymmenen vuoden aikana monenlaisia miehistömuutoksia ja noin vuosi sitten päätynyt alkuperäiseen ja ainoaan oikeaan kokoonpanoon. Bändin keulahahmona häärii sekopäinen Keith Caputo, rummuissa ex Type O Negative Sal Abruscato, kitaranvarressa sympaattinen Joey Z sekä bassossa lähes kaikkien biisien isä Alan Robert. Bändi soitti kokonaan klassikko debyytialbuminsa ”River Runs Redin” läpi. Jopa sellainen ikivihreä kuin ”Method Of Groove” kuultiin. Vielä kun saimme maistella muutaman uuden biisin lisäksi parhaat palat bändin muilta levyiltä, oli keikka lähes täydellinen. Life of Agony oli 2004 WFF:ssa varmasti paremmassa kunnossa kuin koskaan. (SS)

Hoilattuamme LOA:n keikan alkoi virittäytyminen tunnelmaan toden teolla, sillä pikkuhiljaa alkoi Hatebreed kivuta lavalle. Kilometrien päässä lavalta oli ympärillemme kuin vahingossa muodostunut oma pitti, jossa jo hyvissä ajoin ennen keikka painittiin. Keikka meni siinä rymytessä, setti oli pitkä ja pikkuhiljaa paikallisetkin alkoivat päästä mukaan, vaikkeivät (vieläkään) ymmärrä kiettareista mitään. Hatebreezer soitti suhteellisen kauan, enimmäkseen uusia biisejä. Vaikka ”meno” oli kova, oli keikka semisti pettymys, mikäpä nyt ei tuollaisella lavalla olisi.
Slipknotin viritellessä naamareitaan olikin korkea aika vetäytyä leiritulen ääreen sumplimaan seuraavan päivän kuvioita. (JT)

LAUANTAI

Älykääpiöiden mölytessä ympäri laajaa festarialuetta ei unta saanut palloon kuin muutaman tunnin kerrallaan. Aamuvarhaisella alkoi unen ja valvetilan välillä killuminen harmittaa, joten ei auttanut muu kuin kammeta leiriin kärvistelemään. Turokin muisti kertoa, kuinka oli Mayhemin keikalla pelottanut… Ensimmäisiin bändeihin oli aikaa reilusti, liikaakin, mutta kuinka ollakaan eihän niitä jaksanut edes hetken koittaessa mennä kattelemaan.

No, Sworn Enemy veivasi päivän esiintyjistä kuitenkin melko alkupäässä, ja pakkohan tätä hartaasti odotettua keikkaa oli mennä kattomaan. Kaikki oli kohdillaan, mutta jokin keikassa mätti, kun siitä ei näin jälkikäteen muista mitään. Nilkoille pomppimista oli, hyviä biisejä oli, mutta jotenkin flegmaattisuus ja George Bushin hehkutuksesta (ei tällä keikalla kuitenkaan…) johtuva junttimaisuus paistoi läpi. Eihän keikka ollut millään muotoa huono, mutta ikimuistettava se ei ollut, niin kuin pari muuta esiintymistä festareilla.
Velttous tarttui itseenikin, enkä päivän aikana jaksanut käydä katsomassa edes Born From Painia sen enempää kuin Six Feet Underiakaan. Sauli kävi kuitenkin katsastamassa Mad Sinin, joka leirissä lietsotusta huhusta huolimatta nousi lavalle Sworn Enemyn jälkeen. (JT)

Mad Sin oli nimensä puolesta tuttu bändi, mutta musiikkia olin vältellyt. Oman käsityksen mukaan eli muiden mielipiteitä myötäillen, oletin Mad Sinin olevan jonkinlaista rockabillyä. Kun jampat raahaisivat hanurinsa lavalle, musiikkityylistä ei enää voinut kiistellä. Läskibassoa hyvissä käsissä ja torttua päälaella. Itse yllätyin niin positiivisesti, että torttu valahti pöksyyni.
Vauhdikas keikka ja vaikka laulaja oli hieman ylipainoinen, jaksoi hän silti punnertaa koko setin ajan olympiakarsintamaisen kunniakkaasti. Reissun jälkeen ja kotiin päästyäni oli hinattava itsensä paikalliseen levyliikkeeseen hieromaan kauppoja kyseisen bändin tuotannosta. Hyvät kaupat tein! Ja sama englanniksi: After trip home I live, I have to faggotting myself in local plateshop do some shops that band products. Goods stores I do it! (SP)

Joitain asioita on vaikea sanoin kuvailla. Yksi sellainen on hämärtyvässä kesäillassa nähty ja koettu Igniten keikka, ja ensimmäisestä saksanvierailusta neljä vuotta sitten alkanut suhde koki tähänastisen huippukohtansa. Keikan energinen ja positiivinen ilmapiiri tenhosi enemmän kuin tuhat pittiä ja miljoona biitdaunia, ja vaikken miksikään hevosenkengässä mököttäväksi hipiksi meinaa vieläkään ryhtyä, oli bändin esiintyminen kirkkaasti festareiden paras, ja kaikkien aikojen listallakin aivan kärkipäässä. A Placed Called Homelta kuultiin kaikki tajunnan räjäyttävät hitit Runista By My Sideen, lisäksi palestiinan lapsille omistettu Sunday Bloody Sunday. Taidettiin eräs toinenkin koveri kuulla, vaan en kuollaksenikaan muista mikä. Joka tapauksessa, todellakin bändi paikallaan, myös niiden lukuisten hyväntekeväisyysjärjestöjen kannalta, joiden kanssa yhtye on tehnyt yhteistyötä. Tällä kertaa taisi olla jokin pyörätuolikeräys menossa… Tämän keikan jälkeen olisi voinut vaikka lähteä himaan, sillä mikään ei tuntunut enää miltään! (JT)

SUNNUNTAI

Edelleen tohkeissaan Igniten iltaisesta esityksestä oli suhtautumisvaikeuksia päivän ohjelmaan. Tarjoan jäätelön sille joka hommaa tämän orkesterin Suomeen, sillä kyseisen bändi on koettava ehdottomasti vielä uudestaan. No, jaksettiin sentään raahautua päälavan liepeille katsastamaan germaanista metalcorea. (JT)

Sunnuntai iltapäivä koitui Heaven Shall Burnin kohtaloksi. Omasta mielestäni yksi odotetuimmista WFF-esiintyjistä sai kärsiä huonojen soundien lisäksi myös aikataulujen venymisestä. Ennen HSB:tä soittanut Exhumed venytti oman settinsä niin pitkälle, että siltä vedettiin kesken vikaa biisiä töpö irti. Heaven Shall Burnille jäi minimaalinen aika soundchekin tekoon ja ehkäpä myös tämän aikatauluhässäkän takia jäi bändin loistava intro/outro uudelta Antigone -levyltä kuulematta. Bändi yritti pelastaa sen mikä pelastettavissa oli, mutta jotenkin meininki jäi vaisuksi. Ei keikka huono ollut mutta uskon, että bändi onnistuessa olisi vetänyt vertoja jopa Hatebreedille. Kaiken kukkuraksi saksaksi spiikatut välispiikit latisti tunnelmaa. (SS)

Street Dogsin ”Savin’ Hill” levyarvion jälkeen en ole saanut uusia ystäviä. Ei, en ollut tehnyt sitä arviota heti syntymäni jälkeen… Kovasti kehuttu Street Dogs on jättänyt minut verrattain kylmäksi levyltä eikä Saksassa nähty keikkakaan juuri säväyttänyt. Hyvää katupunkrockia, mutta joku taikaloitsu on jäänyt tekemättä, jotta musiikki kuljettaisi minut sävelten fantasiamaailmaan nauttimaan kypsistä musiikin hedelmistä, vailla huolta huomisesta. Unohtamaan kaiken muun ympärillä. No, Street Dogs ei ole fantasiamaailmasta vaan raadollisesta Bostonista, joten vertaukseni ei toimi lainkaan.
Keikka oli kaiken kaikkiaan ihan viihdyttävää katseltavaa ja kuunneltavaa; mainiot ”Fighter” ja ”Borstal Breakout” nostivat esityksen pisteitä, mutta diplomi jäi saamatta. (SP)

Heti Street Dogsin perään pärähti lauteille festareiden positiivisin yllättäjä Walls Of Jericho. Olihan tuota tullut levyltäkin kuunneltua, mutta enpä olisi silti uskonut että Candice on noin vihainen emäntä. Kyllä siinä silmä lepäs… Biisejä en tuntenut enkä pittiin jaksanut, silti viihdyin paikallani erinomaisesti koko keikan. Kertonee jotain laulajan vetovoimasta! Hyviä beatdowneja, ei ihan niin tavanomaisia ratkaisuja ja miehekästä karjumista. Bändi täytyy ottaa tarkempaan syyniin ja yrittää kollata joskus uudestaan livenä.

Ennen Terroria joutui vähän vetämään happea, Shadows Fallia pälyillen ja alueen hyviä ruoka-antimia nauttien.
Terrorista nyt voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta yksi seikka on kuitenkin varma. Kyseessä on järettömän kova livebändi, jota on kaikin puolin ilo katsella (??). Keikan alussa ja lopussa oli pitissä hiljaisempaa, joten tantereeseen pääsi vihdoin ottamaan oikein kunnolla tuntumaa. Materiaalia kuultiin ekalta demolta aina uuden levyn biiseihin, jotka ainakin noin livenä kuunneltuina vaikuttivat varsin monipuolisilta. Kahtena viimeisenä biisinä kuultiin Push It Away ja Lowest Of The Low, joten ei voi valittaa. Festariesiintyjien eliittiä. (JT)

Terrorin jälkeen esiintynyt englantilainen oi! legenda Last Resort oli kyllä pettymys. Ei bändi ole koskaan oikein ollut suurimpia suosikkeja, enkä nytkään innostunut nostelemaan muovituoppiani bändille. Muutamia suuria hittejä, King of the Jungle ja Violence in Our Minds, lukuunottamatta aika väsähtänyt oli meininki. Laulaja Roi (ei ollut kuitenkaan ihan susi(koira)) näytti pitkässä tukassaan, piukeissa farkuissa ja lenkkitossuissaan enemmän 80-luvun Kirkalta kuin klanipäiden idolilta. Monelta uudelta Last Resort fanilta meni varmasti hieman aikaa totutella legendan ulkonäköön ja ehkä se herättikin hämmennystä porukassa, jonka käsitykset bändistä olivat vallan muuta. Aikansa kutakin kaikenlaisia nahkapääleikkejä, musiikki on kuitenkin pääasia. (SP)

Paljon oli bändejä jo nähty, mutta suurin oli vielä edessä. Blood For Blood oli kuitenkin tolkuttomasti myöhässä, ja pieni ahistus alkoi hiipimään mieleen. Vihdoin päästiin aivan liian lyhyen setin kimppuun, jonka aikana kuultiin liuta hyviä biisejä, mutta suurimmat hitit jäi kuitenkin kuulematta. Paljon oli odotuksia bändiä kohtaan, mutta lyhyestä setistä ja väsähtäneestä sunnuntai-iltapäivästä johtuen jäi pieni pettymys päälle. Onneksi bändin näkisi koto Suomessa kuitenkin pian uudestaan.

Keikan jälkeen oli aika keskittyä Turbonegron missaamiseen (harmittaa) ja futiksen EM-finaaliin. Alueelle oli skateparkin viereen roudattu varsin iso näköradio, aamupäivän prömprömejä ja illan jalkapallohuipennusta silmälläpitäen. Kertoo jotain Keski-Euroopan kulttuurieroista, kun tuhatpäinen jengi tapitti finaalia silmäkovana vaikkei omalla joukkueella ollut kisoissa mitään käyttöä. Myös soihdutus nähtiin. Taustalla Max Cavalera paukutti viidakkorumpuaan. Kreikka voitti, joten tämän jälkeen oli hyvä painua pehkuihin odottamaan seuraavan päivän kärvistely-olympialaisia. (JT)

Kotimatka olikin sitten yhtä terva(snapsi)njuontia. Ens vuonna vois harkita festivaalin vaihtoa. Ei WFF huono vaihtoehto ainakaan bändien suhteen ole, mutta jotain vaihtelua perinteisiin kaipaisin. Matka toimi niin kuin pitikin ja eikä mitään yllättävää tapahtunut – olis edes dösän paskahuussi räjähtänyt!! (SS)

Paskamatkalaiset:
JT = Jaska
SP = Sauli
SS = Sören Sörensen

The Exploited – Fuck the System

Varoitus! Arviossa on lapsellinen ja kuvottava läppä.

The Exploited oli niitä ensimmäisiä bändejä mistä aloin diggailemaan kun punk-musiikki alkoi todenteolla kiinnostamaan. Olen vain kerran bändin nähnyt lauteilla Saksassa With Full Force -festareilla, mutta sen verran kaukaa jouduin bändiä fiilistelemään, etten päässyt kovinkaan mainioihin tunnelmiin. Tosin vieressä törröttänyt roska-astia toi tuhdin lemun, jolloin suljettuani silmäni pystyin kuvittelemaan itseni kommuuniin, jossa musiikki raikasi, paska haisi ja jossa pystyi helposti tekemään tuttavuutta vapaamieliseen hippityttöön. Heräsin unelmista kun minua vedettiin lätärillä naamaan. Olin unelmoinnin ohessa tunkenut sormia vieressä istuneen tytön sillipurkkiin. Refleksit toimii!
Skotlannin Edinburghista maailmalle kammennut bändi on vuodesta 1980 säikytellyt viranomaisia ja ainoana jäsenenä noista alkuvuosista on jäljellä kiitelty ja kiistelty Watti Bucham. Bändi räjäytti punkpankin vuonna 1981 levyllä ”Punk’s Not Dead”, ja siitä asti suoltanut ties kuinka monta levyä pihalle. Yhdeksänkymmentä luvulla tahti hieman hiljentyi. ”Beat The Bastard” täyspitkä sentään ilmestyi vuonna 1996. Nyt on seitsemän vuoden ”tauon” jälkeen käyty studiossa nauhoittamassa uutta materiaalia ja tälle uusimmalle on annettu niinkin omaperäinen nimi kuin ”Fuck The System”. Heheh. Mikään ei ole siis muuttunut. No, ehkä sen verran, että poliittiset sanoitukset ovat saaneet väistyä enemmän henkilökohtaisten aiheiden tieltä. Silti sanoma on edelleen aika selvä: ”Haistakaa vittu”. Yksinkertaista, nopeaa, likaista punkrockia, mutta kuitenkin rosoisuudesta huolimatta hyvin tuotettu setti. Korvia vihlovat kitarasoolot ryydittävät matkantekoa tutunomaisesti, vaikka niistä en olekaan aina niin innoissani.
Yli puoli tuntia punkmesoamista, kolmetoista biisiä ja koko paketti on pakattu pelkistetyn tyylikkääseen digipakiin, jonka kannessa koreilevat tutut pääkallo hahmot. Tämän mainion levyn myötä The Exploited tullee saamaan lukuisia uusia faneja ympäri maailmaa.