Avainsana-arkisto: The Dwyers

The Dwyers – Bowling With Jesus

Rejected saattoi saada haastajan, kun alkuvuoden kovimmista punk rock-lätyistä puhutaan. Turkulaisen ”TKU-ajan The Heartburns miinus Teemu” -kombo The Dwyersin uraa on tultu seurattua sen ensimmäisen seiskatuumaisen julkaisusta lähtien. Yhtye on kehittynyt kuin vaivihkaa melko kovaksi tekijäksi, jolloin suorastaan ohittamattomalla kannella siunattu ”Bowling With Jesus” on väistämättä vuoden odotetuimpia levyjä punk-rintamalla.

The Dwyersin voidaan sanoa viimeistään nyt ottaneen kunnolla pesäeroa sekä The Heartburnsiin että entiseen itseensä. Turkulaiskombo ei ole lähtenyt tekemään ”Gas Station Masturbationia” uudelleen, vaan uutukainen on selvästi erilainen kuin edeltäjänsä. Räkä on vähentynyt, melodia taas lisääntynyt. Yksinkertaisten mutta tehokkaiden kertosäkeiden voimaa ei ole vieläkään unohdettu, vaikka niiden ympärillä pörräävät kappaleet ovatkin hieman eri tavalla rakennettuja. Shit Hits Me tosin kuulostaa hyvin paljon yhdeltä The Heartburnsin kappaleelta, ja se vain muistuttaa siitä tosiasiasta ettei The Dwyers (edelleenkään) luo mitään uutta.

Suurin muutos ”Gas Station Masturbationiin” taitaa löytyä vain soundipuolelta. Vaikka The Dwyers soikin nyt hieman puhtoisemmin, tunnistaa bändin silti itsekseen. The Dwyers on kasvanut aikuiseksi ja vihdoin löytänyt identiteettinsä. Siten bändi kuulostaa nyt vahvemmalta kuin koskaan. ”Bowling With Jesusin” viimeiset soinnut vaan pärähtävät ilmoille ehkä turhankin hätäisesti. No, eipä tullut aika pitkäksi.

Ilosaarirock 2010, Töminä

Tästä lähtee liikkeelle melko pitkä raportti ensimmäisestä reissustani Ilosaarirockiin. Ilosaarirock alkoi tänäkin vuonna kahdella tavalla: joko Sulo- tai Töminä-klubilla, ja Lammaksen edustajana minua tietenkin kiinnosti näistä kahdesta Töminä enemmän, joka oli viime vuodesta poiketen muuttanut jäähallista Sue-lavalle. Tarinamme saa jännitysnäytelmän piirteitä jo heti Hämeenlinnan rautatieasemalla, kun lippuautomaatti tarjoaa Lahti-Joensuu –yhteydelle eioota. Saankin selville, että kyseinen yhteys olisi täyteen varattu, sattuneesta syystä. Saan kuitenkin lipun, vaikka varaudun jo henkisesti siihen että saan vaihtaa istuinpaikkaa muutamaan otteeseen. Loppujen lopuksi minun ei tarvinnut vaihtaa paikkaa kertaakaan, mutta huono onni sen kuin jatkui. Olin jo täysin varma siitä, että Civil Abuse jäisi väliin, mutta jalona aatteenani oli ehtiä paikalle katsomaan Death With a Daggeria. VR kuitenkin mokaili sen verran lahjakkaasti, että sain heittää hyvästit DWADin koko keikan katselemiselle.  Juna lipui Joensuun rautatieasemalle peräti 45 minuuttia myöhässä, jonka takia näinkin sitten viimeiset kaksi biisiä. Voi p*rkeleen p*rkele!

Death With a Daggerin anti jäi luonnollisesti laihaksi, mutta Aortaortan ehdin sentään tsekata kokonaan, vaikka bändi teki melko erikoisen vedon ja aloitti omasta toivomuksestaan etuajassa. Muita illan bändejä huomattavasti oudompi Aortaorta keskittyi  uusimman ”Chaos Rhymes” -albuminsa materiaaliin. Sinällään ihan perusteltu ratkaisu, mutta itse olisin kaivannut enemmän ”Movement Is All” –kymppituumaisen biisejä mukaan, vaikka missään nimessä huonosta setistä ei ollut kysymys. Bändi todisti, että uuden albumin biisit toimivat myös livenä erinomaisesti, mutta Kyren & Duunareiden railakas ja viinankatkuinen räkäpunk tuli tässä vaiheessa tarpeeseen. Tässä vaiheessa iltaa yleisöön se ainakin upposi paremmin kuin Aortaortan outoilut, tosin itselleni Kyre & Duunareiden setti ei uponnut ihan odotetulla tavalla. Mutta setin päättäminen Kossuu ja sveppesiin -hittiin teki ainakin minut janoiseksi, mutta kummalla sammuttaa jano; kossulla vai Russchian Schweppesillä?

Kuten ennakkoon jo tiedettiinkin, oli Kieltolaki joutunut perumaan keikkansa. Bändin nimi oli silti screenillä, vaikka lavalle marssi Selfish. Itse olisin mieluusti katsonut Kieltolain, mutta olin kyllä mielissäni myös Selfishin näkemisestä. Bändi oli skarpannut sitten viime kerran kun näin Selfishin Porissa kuluvan vuoden helmikuussa. Soitanta oli jokaisen musikantin kohdalla tiukkaa ja näytti bändillä olevan lavalla ihan hauskaakin. Mutta ylläni taitaa olla kirous, kun tämä oli jo toinen kerta kun Kieltolaki peruuttaa silloin kun minun pitäisi bändin meno tsekata? Turkulainen, ”The Heartburns ilman Teemua” –pohjalta liikkeelle lähtenyt The Dwyers ei kyllä lainkaan jäänyt jälkeen. Itse asiassa jos minulta kysytään, niin The Dwyers soitti koko Töminän parhaimman keikan. The Dwyersia soittaa mielellään kotioloissakin, mutta tämä on niitä bändejä, jotka näyttävät nimenomaan livenä todelliset kykynsä. Lievässä (turkulaisuuden aiheuttamassa) melankolisuudessa keitetty poppoo on hyvää vauhtia kehittymässä loistavaksi, tarkaksi ja viihdyttäväksi kokoonpanoksi. Vaikka The Dwyersilta ei olekaan pihalla kuin vasta yksi albumi ja seiskatuumainen, on sillä jo settilista täynnä Betty Suen, Until the Endin ja About to Crackin kaltaisia hittejä. Suosittelen jokaista perinteisen punkin ystävää tutustumaan!

Lighthouse Project oli sitten raastavampaa niin sanoituksellisesti kuin musiikillisestikin. ”Melkein heviä”, kuulin yleisöstä kommentoitavan ja olihan näiden majakanvartijoiden rytke päivän raskainta antia. Tämä siitä huolimatta, että toinen kitaristeista oli estynyt tulemasta paikalle systeemin hampaisiin – eli töihin – jouduttuaan. Raskasta tunnelmaa korostivat vielä kelmeät valot, joita eivät muut bändit juuri tätä bändiä ennen osanneet hyödyntää yhtä hyvin. Bändin jätkien sisuskaluja taisi kalvaa jokin asia aika pahasti, kun esiintymisen raivokkuudesta päätellen yksi jos toinenkin sisäinen mörkö olisi päässyt kaikki patoumansa ulos. Ruotsinvieras Kvoteringen ei kovin kevyempää ollut, vaikka bändien välillä fokus oli siirtynyt modernista murhaamisesta 80-luvun alun roiskimiseen. Nämä herrasmiehet ovat räiskineet hardcorea jo vuosikausia, ja sitä kautta saadun soittovarmuuden pystyi selkeästi aistimaan. Kvoteringen oli minulle lähes tuntematon yhtye, mutta silti bändi kuulostaa tutulta ja ei-ihan-niin-turvalliselta, tosin kyllähän sieltä tuli pari kovin tutunkuuluista esitystäkin… Olin tunnistavinani G.B.H:n Generalsin, mutta ilmeisesti biisin sanat oli rustattu uuteen uskoon kun ei sitä enää alkuperäiseksi tunnistanut. Bändin käyttämät kikat on nähty jo moneen kertaan, mutta kyllähän tämä toimii pieninä annoksina aina silloin tällöin nautittuna.

Tämän vuoden Töminän päätti Wasted, täysin oikeutetusti. Töminä on aina ollut Joensuun punk-ylpeydelle hedelmällistä maaperää, josta kasvavia juuria sen on hyvä aina välillä vaalia. Nykyään kun I Walk the Line on ollut jo vuosia nousukiidossa, on Wastedin keikkatahti luonnollisesti laantunut. Siksipä jokainen Wasted-keikka on tätä nykyä The Tapaus, jota ei ole syytä missata. Tästä alkoi Rönkön veljesten rupeama Ilosaaressa, seuraavana päivänä kun olisi I Walk the Linen vuoro, mutta nyt oli aika soittaa rehellistä punk rockia. Tuoreimmat biisit olivat vuoden 2004 paikkeilta, mutta mitäs biisejä sieltä sitten tulikaan? No hittejä tietysti!

Kun Wastedin hittiputki oli ohitse, niin oli hyvä suunnistaa kohti festareille epätyypillistä luksusta ja armotonta kermaperseilyä: vain reilun kilometrin päässä asuvan kaverin kämpille, jossa minua odotti ihka oikea PATJA. Sen päällä oli hyvä kerätä voimia varsinaista Ilosaarirockia varten. Annetaan erityismaininta vielä seksikkäälle (!) ja sympaattiselle juontajalle, jonka lempeässä spiikkailussa ei ollut lainkaan noloa kukkoilua. Ja kun tämä vartaloa myötäilevään, vaaleanpunaiseen kankaaseen itsensä verhonnut karvainen mies muistuttaa nestetasapainon tärkeydestä, niin mitäs sitä vastaan pokkuroimaan?

The Dwyers – Gas Station Masturbation

Reilu kaksi ja puoli vuotta sitten The Heartburnsista irroittautunut The Dwyers lyö isomman vaihteen päälle eikä välitä alle jääneistä. Heidän debyyttinsä, Gas Station Masturbation, on työnnäyte mitä kahdessa ja puolessa vuodessa voi parhaimmillaan tehdä. Aikaisemmin jo kesällä vinyylimuodossa julkaistu debyyttialbumi julkaistiin vastikään syksyllä CD-muodossa.

Raakaa ja rouhevaa punkrokkia sisältävä levy on hiottu loppuun asti mainioksi levyksi, ja tylsää ei tule kuunnellessa. Melodiakulut ja kertosäkeistöt ovat juurikin se elementti mikä saa jalan tämän levyn kohdalla vipattamaan, ja näin ollen myös levyn kappaleet painuvat helposti mieleen. Eemeli Lehtosen rouhea lauluääni sopii tämäntyyliseen musiikkiin kuin nyrkki silmään. Myös taustalaulut komppaavat hyvin melodiaa ja tuovat lisää toimivuutta kokonaisuuteen. Soitannollisesti on levy myös erittäin tiukkaa alusta loppuun, ja etenkin levyn nimikkobiisi korostuu edukseen muista kappaleista.

Vaikkakin tämäntyylisiä bändejä löytyy suomenmaalta tätä nykyä jonkin verran, The Dwyers ei lankea liikaa kaavamaisuuteen, vaan on onnistunut luomaan omantyylisen soundin, joka erottaa heidät muista saman koulukunnan bändeistä.

The Dwyers – s/t

Terveisiä Suomen perseenreiästä!

Tämän kohteliaan tervehdyksen meille lähdettää The Dwyers, jonka kotikaupunki on kuinka ollakaan Turku. Yhtye on muotoutunut erinäköisten projektien kautta ja on perustettu vuonna 2007. Mitään rookiesoittajia tämän yhtyeen jäsenet eivät siis ole. Viime vuonna yhtye ehti julkaista ensimmäisen seiskatuumaisen ja tällä hetkellä The Dwyers on miehistönvaihdoksen jälkeen valmistelemassa ensimmäistä pitkäsoittoaan.

Yhtyeen seiskalta löytyvät lontoonkieliset kappaleet Betty Sue, Until the End, Nothing to Lose ja Giggling Faggots. Itse tykästyin kolmeen ensinmainittuun kipaleeseen. Neljäs biisi tuntui hieman irralliselta, mutta ei senkään tarvitse hävetä katu-uskottavuuttaan. Soitto on tarkkaa ja tylyä punkrokkia, johon vokalistin kähinä sopii kuin nyrkkirauta kouraan. Erityisesti panin merkille rumpalin tiukan kompin ja nakutuksen. Ensimmäinen vertauskohta löytyi myös kotimaisesta The Heartburnsista, jossa yllätysyllätys 3/5 The Dwyersin miehistöstä on aiemmin soittanut. The Heartburns kuuluu suosikkeihini ja sellaisen sain juuri myös The Dwyersista.

Tämän laitan seuraavan kerran soimaan, kun otan kotisohvalla kaljaa ja mietin ympärillä olevan maailman synkkyyttä. Biiseistä välittyy elämän kovuus, jonka nyrkiniskuista aiheutuneita arpia nuoleskellaan vitutuksen vallassa kadulla kävellen. Vaimon tai tyttöystävän poistuminen elämästä unohtuu, kun tämän on kuunnellut. Ellei sitten se entinen parempi puolisko ole vienyt levysoitinta matkassaan.