Avainsana-arkisto: Testament

Tuska Open Air 2.-4.7.2010

Perjantai 2.7.2010

Ilmeisesti viimeinen Kaisaniemessä juhlittava Tuska sujui nimensä mukaisesti tuskaisen kuumissa merkeissä. Tosin, tyhmäähän se olisi Suomen lyhyen ja kylmän kesän aikana auringonpaisteesta valittaa; onnistunut ajankohta festivaalilla, ei voi muuta sanoa. Enpä näet muista hajanaisen Tuska-historiani aikana kertaakaan kärsineeni huonoista ilmoista! Aika hyvin. Sisäänpääsy sen sijaan ei sujunut hyvin; jos Sauna Open Airissa ”hivenen” jonotettiin, sai Tuskassa jonottaa vielä melkein tuplasti enemmän. Näin ollen Testament menikin kokonaisuudessaan ohi jonossa seisoessa. Aivan helvetin harmillista! Bändi oli nimittäin toukokuussa aika hemmetin tiukassa iskussa ja odotin innolla revanssia. Sen verta sain välispiikeistä selvää, että ainakin Practice What You Preach soitettiin tällä kertaa. Toukokuussa eivät Bay Arean veteraanit näin tehneet. Toisin sanoen, settilistaa oli siis muokattu varsin mukavasti, mikä tietysti lisäsi harmistustani entisestään. No, toukokuussa setissä olleet ja nyt uupuneet Souls Of Black ja True Believer sentään lohduttivat.

Obituary

Sivulavoilla soittaneet Insomnium ja Rytmihäiriö saivat tehdä aikataulussani tilaa syömiselle. Tarottia sen sijaan odottelin ristiriitaisin fiiliksin; pari kohtalaista, mutta settilistaltaan huonohkoa vetoa tänä vuonna nähneenä valmistauduin lievään pettymykseen. Lievä jäi tosin kauaksi siitä järjettömästi pettymyksestä minkä Kuopion kuorosot… anteeksi hevipioneerit tarjoilivat. Koko kansan hevi-Marco marssitti lavalle nimittäin bändinsä lisäksi kuoronsa. Okei, oli kuorosodasta mitä tahansa mieltä niin tosiasia on se, että ei se kuoro kyllä mitään lisäarvoa esiintymiseen tuonut. Päinvastoin; settiä oli entisestään rukattu vastaamaan paremmin kuoron tarpeita eli suomeksi sanottuna kovin oli tylsää. Kuoro huitsin helvettiin ja Pyre Of Godsin pyrot vaikka Breathing Fire -biisiin, niin johan ois ollut edes kerta luokkaa kovempi meno. Parhaimmillaan Tarot oli Satan Is Deadin kaltaisten rivakampien vetojen aikana, mutta itse en onnistunut niissä kyllä kuoron panosta juurikaan kuulemaan. Aika kuvaavaa on se, että yhtäkään positiivista kommenttia en kuorolla vahvistetusta Tarotista kuullut.

settilista: Sleep In the Dark / I Walk Forever / Satan Is Dead / Crows Fly Back / Tides / Calling Down The Rain / Hell Knows / Pyre Of Gods / Rider Of The Last Day / Traitor

Perjantain tanssimusiikkiannista vastasi, Devinin tapaan Tuskassa tuplakeikat urakoinut, Peter Tägtgren Pain-yhtyeensä kera. Festivaalin almost nimikkobändi sai paikoin melko hyvän vastaanoton, mutta välillä oli vähän tahmeampaa; veikkaisin että  nuorempaa polvea, etenkin miespuolista semmoista, kiinnosti erityisesti laaja ja laadukas death metal tarjonta, minkä vuoksi meno ei yltynyt Painin aikana hirveän hillittömäksi. Hitit, kuten End Of The Line sekä encoreksi säästetyt Same Old Song ja soittoäänialoitus Shut Your Mouth, saivat kyllä hivenen tavallista naisvoittoisemman yleisön hyppimään erittäin riemukkaasti. Pain oli mukavaa vaihtelua ja osoitti festivaalinjärjestäjältä oivaa pelisilmää lähes kaksi yhden hinnalla tyylisenä ratkaisuna; toivonkin, että järjestäjät venyvät samaan myös siinä vaiheessa kun King Diamond vihdoin saadaan Tuskaan, vink vink.

Satyr

Satyricon, tuo black metallin Popeda, veti aika perussetin niin hyvässä kuin pahassa; kyllähän yhtyeen riitasointurokki potkii parhaillaan varsin mallikkaasti, mutta livenä bändi on vain mielestäni tylsä. Satyria on toki aina mukava seurata. Mieshän on sliipattuine hiuksineen kuin mikäkin arvoautokauppias, mutta jokseenkin pirullisella tavalla. Watain on mielestäni osuva vastakohta, tyypit eivät ainoastaan näytä paljon pahemmilta vaan he myös haisevat paljon pahemmalta. Silti, Satyrin olemuksessa jollain tapaa tiivistyy eräänlainen satanistinen hedonismi. Voin vaan kuvitella kuinka kaveri hekottelee koko matkan pankkiin samalla kuin tuorein tekele jyrää Norjan albumilistan kärkisijoilla. Not my cup of tea. Festarin järjestäjille täytyy kyllä nostaa hattua, siitä että ilmeisesti Satyricon soitti tänä vuonna ainoastaan 2 keikkaa; molemmat Helsingissä. Toisaalta taas Helmikuussa FME:ssä vierailleen Satyriconin tilalla olisi voinut olla myös joku huomattavasti harvemmin Suomessa keikkaileva tapaus. No, oikeastaan sama pätee aika moneen sekä Tuskassa että FME:ssä konsertoineeseen bändiin, erityisesti kotimaisiin joiden näkemiseen tarjoutuu yleensä vuoden mittaan useita mahdollisuuksia.

settilista: Repined Bastard Nation / The Wolfpack / Now, Diabolical / Black Crow On A Tombstone / Filthgrinder / Du Som Hater Gud / The Rite Of Our Cross / The Pentagram Burns / Die By My Hand / Fuel For Hatred / K.I.N.G. / Mother North

Satyriconin jälkeen kaikki päivän aikana nauttimani keinotekoinen itseluottamus ja nestemäinen sosiaalisuus alkoivat tehdä vääjäämätöntä työtään ja Obituary menikin pitkälti erinäisten tuttavien kanssa paskaa jauhaessa. Mikä on toki harmi, vaikka Obituary ei death metallin saralla omiin suosikkeihini lukeudukaan. Vaikka kyllähän se niin on että festareille mennään myös sen paskan jauhamisen ja tuttujen näkemisen vuoksi. No, Ziltoid-spektaakkeli meni samassa rytäkässä täysin ohi. Sen verta kyseiseen lättyyn tutustuin, että eihän se musiikillisesti iskenyt yhtään. Mutta shown olisin todella halunnut nähdä. Voin sanoa, että kyllä hivenen vitutti kun tajusin asian laidan; lähes yhtä paljon kun aikoinani missatessani Nasty Ronnien ’telkkarin-hajoitus-otsaa-vasten’ -episodin. Youtube-tsekkaus jälkeenpäin osoitti Ziltoidin kyllä varsin huumorintajuiseksi ja rääväsuiseksi avaruusolennoksi.

Devin Townsend

Perjantain kuvagalleria

Lauantai 3.7.2010

Saavuin alueella parahiksi tsekkaamaan kotimaisen death metallin itä-länsi ottelun eli jostain kumman syystä päällekkäin ajoitetut Sotajumala– ja Torture Killer -keikat. Vertailun vuoksi tsekkasin bändit aika lailla fifty/fifty ja tulin siihen lopputulokseen, että kyllä englanninkielinen ulosanti ja järjetön groove siivitti tällä kertaa Torture Killerin allekirjoittaneen mielestä niukkaan voittoon. Sotajumalalle kuitenkin erityismaininta riehakkaimmasta Sue-teltassa näkemästäni mosh-pitistä. No, Nilen aikana olin tosin niin sivussa että en nähnyt kunnolla kuinka riehakasta meininki oli, mutta tuskin se Sotajumalan wall-of-deathia päihitti.

Peter Tägtgren, Hypocrisy

”Like a good friend of mine, Abbath, said, Fuck the sun!” totesi hyväntuulinen Peter Tägtgren Hypocrisyn paahtaessa täydessä auringonpaisteessa. Hyväntuuliselta vaikutti myös yleisö ja ihmekös tuo; Hypocrisy tarjoili tunnin verran uutta ja vanhaa varsin maukkaalla sekoitussuhteella. Osculum Obscenum ja Killing Art varmistivat sen että ainakin allekirjoittanut viihtyi.

settilista: Fractured Millenium / Weed Out The Weak / Eraser / Pleasure Of Molestation / Osculum Obscenum / A Coming Race / Adjusting The Sun / Let the Knife Do the Talking / Killing Art / Fire In The Sky / Warpath / Roswell 47

Omalta osaltani lauantain ja kenties koko viikonlopun odotetuin artisti, Overkill, veti sen verta rautaisen setin että oksat pois! Overkillin setissä oli tasan kaksi huonoa puolta; 1) se oli liian lyhyt ja 2) se oli päällekkäin Bloodbathin vastaavan kanssa. Vajaa tunti pelkkiä hittejä jätti naamalle leveän virneen ja niskaan pakottavan jumituksen. Vaikka Tuska kasvaisikin ensi vuonna, niin ainakin minä toivon ettei Overkillin tapaisia helmiä vaihdeta suurempien massojen toivossa vaikkapa Rammsteiniin. Tänäkin vuonna festivaalin ehdottomasti kiinnostavinta antia olivat aavistuksen pienempää porukkaa puhuttelevat, mutta harvoin Suomessa nähdyt Overkill, Bloodbath ja Crowbar. Tällaisia lisää.

settilista: The Green And Black / Rotten To the Core / Wrecking Crew / Hello From The Gutter / Coma / Hammerhead / Ironbound / In Union We Stand / Elimination / Fuck You – Overkill (Motörhead)  – Fuck You reprise

Overkill

Devin urakoi Tägtgrenin tapaan oikein kunnolla palkkansa eteen ja lauantaina olikin vuorossa Devin Townsend Projectin veto. Ei liene mikään yllätys, että DVP:n materiaali oli allekirjoittaneella entuudestaan aivan yhtä outoa kuin Ziltoid-matskukin. No, keikan seuraaminen olikin sitten sen mukaista. Hauskassa kalastushatussa lavalla pyörinyt Devin kyllä vakuutti hyväntuulisuudellaan; jos Immortalia aikoinaan suorastaan ketutti auringonpaiste näytti Kanadan luova hullu nauttivan helteestä oikein tosissaan. Vaikeahan DVP:n keikkaa on arvioida kun ei materiaalia tunne, mutta mututuntumalla veikkaisin fanien keikasta kovasti nauttineen.

Kamelot ei napannut pätkääkään; videobiisit olen youtubesta useasti tsekannut, mutta bändin mahtipontinen ja harvinaisen kliininen progepoweri ei vaan meikäläistä miellytä. Myös bändin solisti Roy Khan onnistuu jostain syystä ärsyttämään allekirjoittanutta olemuksellaan; mielestäni Khan on vähän kuin Ripper Owens, eli omaa mahtavan äänen eikä tippaakaan karismaa. Tai oikeastaan Khan on vielä pahempi tapaus kuin Ripper. Niinpä päätinkin lainata Monty Pythonia; On second thought, let’s not go to Kamelot. It is a silly place. Eli siirryin toisaalle. Tuttujen kanssa paskanjauhannaksihan se sitten meni, joten myös Survivors Zero meni osittain ohi. No, kuulin sentään bändin People Of The Lie Kreator-coveroinnin.

Nevermoren headliner-statuksesta voidaan olla montaa mieltä. Itse olen sitä mieltä ettei Nervemore ole aivan pääesiintyjä-kaliiberia ja samaa mieltä näytti olevan myös osa Tuska-yleisöstä; melko tasaisesti näytti ihmisiä nimittäin alueelta ulos valuvan Nevermoren aikana. No, toisaalta täytyy myöntää ettei Tuska tänä(kään) vuonna tarjonnut esimerkiksi power metal diggareille läheskään yhtä tuhtia kattausta kuin death metal jannuille, joten Kamelot ja Nevermore olivat varmasti osalle erittäin tervetullut lisä Tuska-kattaukseen.

Lauantain kuvagalleria

Sunnuntai 4.7.2010

Blackie

Sunnuntaina kohtasin melkoisia käynnistymisvaikeuksia. Railakas lauantai-ilta oli jättänyt melkoisen nihilistisen krapulan. Lisäksi renksuhousujen, värikkäiden festarihattujen, humalaisten, ylipainoisten ja alipukeutuneiden naisten sekä mahaansa tussilla 666 piirtäneiden esi-teinien yms. yliannostus lisäsi olotilaani oman misantrooppisen lisänsä. Ei missään määrin voittava yhdistelmä. No, eihän siinä silti auttanut muu kuin lähteä auringonpaisteeseen kärsimään.

Päälavan sunnuntain ensimmäinen orkesteri eli W.A.S.P. oli jälleen kovassa vedossa. Toistan pahasti itseäni, mutta ainoa ongelma oli jälleen kerran miljoonaan kertaan kuultu settilista. Ainoat muutokset sitten edellisen kohtaamisemme olivat hiukan harvinaisempien biisien (Arena Of Pleasure, The Headless Children) pois pudottaminen. Toisaalta, eihän W.A.S.P:in hittikimaran toimivuutta käy kiistäminen ja kun vielä festarivedosta oli kuitenkin kyse, niin ymmärtäähän sen.

settilista: On Your Knees / The Real Me / L.O.V.E. Machine / Babylon’s Burning / Wild Child / Hellion – I Don’t Need No Doctor – Scream Until You Like It (medley) / Chainsaw Charlie / The Idol / I Wanna Be Somebody

Cannibal Corpse näytti pääalavalla death metal diggareille kaapin paikan. Enkä nyt ainoastaan puhu Corpsegrinderin koordinaateista lavalla. Brutaalia, nopeaa ja aivan helvetin tiukkaa soitantoa nykyisiltä Floridalaisilta. Etenkin ex-Nevermore vinguttaja Pat O’Brien pisteli siihen malliin, että oman kitaran pilkkominen polttopuiksi tuli väkisinkin mieleen. Cannibal Corpselle vielä pisteet siitä, että yhtye vaihtelee mukavasti settilistaansa kiertueiden välillä; neljäs kerta kun yhtyeen näen ja jälleen tuli muutama yllätys, joista maukkaimpana ehdottomasti debyytin Scattered Remains, Splattered Brains. Ja nähtiinpä Corpsen aikana myös viikonlopun kookkain pitti; Hammer Smashed Tuska!!!

George 'Corpsegrinder' Fisher

settilista: Scalding Hail / Unleashing The Bloodthristy / Savage Butchery / Sentenced To Burn / Wretched Spawn / I Will Kill / Scattered Remains, Splattered Brains / Make Them Suffer / Priests Of Sodom / Staring Through The Eyes Of The Dead / Devoured By Vermin / Skull Full Of Maggots / Hammer Smashed Face / Stripped, Raped And Strangled

Nile on jostakin syystä jäänyt meikäläisellä suhteellisen vähäiselle kuuntelulle, joten en saanut ihan täysiä tehoja irti yhtyeen muuten kyllä laadukkaasta live-annista. No, ainakin ”Ithyphallic” täytyy ottaa Tuska-vedon pohjalta testiin. Karl Sanders ja Dallas Toler-Wade ovat ainakin levyillään käyttäneet toisinaan sangen eksoottisia kielisoittimia (The Metal Kult interview @ youtube), joten yritin kovasti kurkotella nähdäkseni millaisella arsenaalilla äijät operoivat, mutta Deanin peruskuusikieliset näytti käytössä olevan. Ulosantia ei voi kuitenkaan hyvällä tahdollakaan kuvailla samalla perus-adjektiivilla. Nile oli oiva esimerkki nykyisen festivaalialueen miinuspuolista; Nilen aikana toisen telttalavan ympäristö oli aivan järjettömän tukossa. No, se tosiasia että samaan aikaan soittanut death core yhtye [amatory] veti puolityhjälle teltalle varmasti lisäsi osaltaan tungosta toisen teltan ympäristössä.

Harvinaisen hyväntuulinen Mustaine ja Megadeth astelivat päälavalle niputtamaan festivaalit pakettiin tältä vuodelta. Ja tuloksena oli pisin ja ehdottomasti monipuolisin näkemäni Megadeth-keikka. Toiset kaksi ovat tosin olleet lämmittelyvetoja. ”Rust In Peace” -albumia ei Kaisaniemessä kuultu kokonaisuudessaan, mutta Tornado Of Souls henkilökohtaisena suosikkina lämmitti kuitenkin mieltä. Dawn Patrolin jälkeen moni näytti odottavan Rust In Peace… Polarista, joten Trust taisi olla keikan pahin pettymys monille. Muuten mukavan monipuolinen settilista kyllä toimi hienosti. Jonkinnäköisenä symbolisena eleenä Mustaine aloitti keikan valkoisessa t-paidassa ja valkoisissa rannehikinauhoissa, mutta asustus vaihtui jossain vaiheessa settiä mustaan t-paitaan ja mustiin rannehikinauhoihin; jännä yksityiskohta. Megadeth oli hyvässä vedossa ja kiistaton pääesiintyjä; etenkin Chris Broderick on petrannut paljon, esim. Priest Feastin aikaan kaveri vielä tuijotteli puoliujosti kenkiinsä, mutta nyt meno oli jo huomattavasti luontevampaa.

Sabbath-intro / Wake Up Dead / In My Darkest Hour / Headcrusher / Skin o’ My Teeth / Holy Wars… The Punishment Due / Hangar 18 / Five Magics / Poison Was The Cure / Tornado Of Souls / Dawn Patrol / Trust / Angry Again / A Tout Le Monde / Sweating Bullets / symphony of Destruction / Peace Sells – Holy Wars reprise

Dave Mustaine

Kokonaisuutena Tuska oli varsin onnistunut. Samat ongelmathan Tuskaa tuntuvat vaivaavan vuodesta toiseen, eli suhteellisen ahdas eikä mitenkään järjettömän viihtyisä alue ja harvinaisen surkeat sapuskat. Toisaalta alueen sijainti on passeli ja makkaralla pärjää pari päivää. Paljon porua aiheuttaneet vessajonot ja lokit, eivät allekirjoittanutta sen sijaan häirinneet. Plussaa varsin hyvästä bändikattauksesta; ja vaikka Devin ja Satyricon eivät meikäläiselle kolahdakaan, todistavat nuo exclusive-vedot, että Tuska on kovaa valuuttaa festarimarkkinoilla. Toivotaan että linja jatkuu samanlaisena myös jatkossa, vaikka festivaali ja alue kasvaisivatkin; Overkillin ja Anvilin tapaiset festivaalivieraat hakkaavat kiinnostavuudessa mennen tullen monet suuremmat, mutta Suomessa usein vierailevat yhtyeet.

Sunnuntain kuvagalleria

Metalfest Open Air 2010

Islannin tulivuoren sotkettua allekirjoittaneen matkasuunnitelmat huhtikuussa, siirtyi festarikaudenavaus täten toukokuulle. No, mikäpäs sitä oli avatessa Deiciden, Bolt Throwerin yms. kera. Sekalainen seurueemme heilautti itsensä toukokuisena tiistaina Ryanairin siivin Bremeniin, josta matka jatkui välietapiksi valittuun Hannoveriin. Railakas baari-ilta alle ja seuraavana päivänä eteenpäin. Voin muuten suositella Unlimited Rock Baria Hannoverissa; käteen jäi muun muassa omat avaimet kyseiseen baariin. Pitänee mennä joskus pistäytymään.

Aamulla matka jatkui syvälle entisen Itä-Saksan alueelle ja pienehköön kaupunkiin nimeltä Dessau. Matkan varrella tehty varikkopysähdys paikalliseen viinakauppaan jätti haikailemaan melko totaalista uudistusta Suomen veropolitiikkaan. Tulipa näet tehtyä myös melkoisia heräteostoksia ja kokeiluja, kun ei todellakaan ollut hinnasta kiinni.

Festivaalien osalta keskiviikko oli varattu viralliselle warm-upille. Meikäläisten lämmittely tosin keskittyi lähinnä nestetankkaukseen. Etenkin isohkon maalipöntön näköisestä ja kokoisesta ämpäristä tarjoiltu sangria osoittautui melkoiseksi kestohitiksi. Bändipuolella edettiin naamiaisteemalla; Grailknights ja Milking The Goat Machine. Ensimmäisellä oli viitat ja jälkimmäisellä vuohinaamarit, siinäpä se, ei oikein jaksanut keskittyä. Illan päätteeksi löysimme järjettömällä säkällä, keskellä ei-mitään sijaitsevan festarialueen liepeiltä, taksin; eikun hotellille ja taksin numero ylös. Tässä vaiheessa hotellimajoitus hivenen harmitti, leirintäalueella oli nimittäin hillitön meininki.

Torstai, ensimmäinen varsinainen festivaalipäivä, käynnistyi osaltamme kevyehköllä korjaamisella. Heräteostoksena hankittu paikallinen turbo-omppujytä osoittautui heti hyödylliseksi. Samoin mp3-soitin ja kotoa raijatut tietokoneen kaiuttimet. Pohjien kautta paikalle ja juosten eturiviin katsomaan Enforceria. Muutamia 24.5. ilmestyvän, tuoreen levyn biisejä (Midnight Vice, Walk With Me) ja ekan levyn hittejä sekoitellut setti oli vakuuttavaa katseltavaa. Lavalla Enforcerin meininki on yllättävän lähellä nuoren Iron Maidenin vastaava. Helvetin kova avaus. Suicidal Angels ei puolestaan vakuuttanut; tasapaksua perusrässiä. Leaves Eyesin ja Saltatio Mortisin jätimme suosiolla väliin. Sisähallissa esiintyneeseen Rotting  Christiin olimme sen sijaan ladanneet suht kovat odotukset. Ikävä kyllä kreikkalaiset eivät odotuksiamme lunastaneet. Pääasiassa tämä johtui heikosta settilistasta. Ainoastaan Non Serviam herätti allekirjoittaneessa hetkellistä innostusta. Illan ja festarien kovimmat show-meiningit tarjoili ulkolavalla esiintynyt Legion of the Damned. Tulta ja pyroja riitti varsin kivasti, mutta muilla osa-alueilla yhtye on aina jäänyt mielestäni askeleen tai kaksi kärjen taakse; lisää koukkuja riffeihin, laulajalle persoonallisempi ääni ja lisää karismaa, niin yhtye olisi todella kova. Kyllähän sitä toki näinkin katselee, mutta eihän se mikään Slayer ole.
Bolt Thrower näytti sitten torstain pääesiintyjänä kaapin paikan. Jos maailmassa on yksi yhtye joka vastaa panssarivaunun musiikillista vastinetta on se Bolt Thrower! Pirun tiukka, raskas ja kirkassoundinen show. Bolt Throwerin jälkeen sopi jäähdytellä Steelwingin ja Cauldronin tahdissa. Nämä sisähallissa esiintyneet yhtyeet kuitenkin kärsivät huonoista soundeista ja sokeasta valomiehestä. Kuten kyllä monet muutkin sisähallin aktit. Cauldron sentään viihdytti suht mukavasti ”Chained To the Nite” levyn hittikimaralla ja Torture’s Too Kind ja Into the Cauldron biiseillä. Taksi paikalle ja lataamaan akkuja.

Perjantai sarasti suht synkkänä; asteita varmaan kuuden pintaan ja taivaalta satoi vettä. Glen Benton oli selkeästi paikalla ja jumala itki. Maleksimme festarialueelle juuri sopivasti Vaderin aloittaessa. Rutiiniveto Puolan pitkänlinjan death metal partiolta tarjoili varmaa kurmuutusta. Seuraavana vuorossa ollut Corvus Corax marssitti lavalle soittimia, joista yhtäkään en osannut nimetä. Ei kiinnostanut, eli sopiva hetki nauttia virvokkeita ennen h-hetkeä. Deicide aloittikin sitten kuin varkain; ehdimme katsomaan, että onkos tuo Steve Asheim, kun kaveri jo istahtikin viileästi patterinsa taakse löi neljästi haikkaan ja starttasi 45 minuutin turpaanvedon. Kenties kovin koskaan näkemäni death metal keikka! Dead By Dawn, Once Upon The Cross, Serpents Of The Light, Children Of The Underworld; jumankauta, mitä ilotulitusta. Jos peräkkäisinä biiseinä vetäistään veisut Death To Jesus ja Kill The Christians, ei jääne agenda epäselväksi. Aivan huikea suoritus.
Deicideä seurannut, folk-metallistien päiväuni, Finntroll-Eluveitie -spektaakkeli menikin lähinnä ihmetellessä Bentonin partion kovuutta virvokkeiden äärellä. Vaikka itse missasimmekin molemmat kotimaiset (Finntroll ja torstaina esiintynyt Korpiklaani) sekä suuren osan pakana-folk yhtyeistä, täytyy mainita, että saksalaisiin nuo edellä mainitut upposivat kuin häkä.
Illan pääesiintyjä, Testament, veti hyytävästä sateesta ja sen seurauksena vähentyneestä yleisöstä huolimatta kovan keikan. Allekirjoittanutta lämmitti erityisesti oma suosikki True Believer sekä tietysti vanhat klassikot kuten Souls Of Black, Into The Pit jne.  Yritimme vielä tsekkailla Mardukia sisähallissa, mutta soundit olivat aivan jäätävät ja valoshow sitä luokkaa, että vielä kolmen biisin jälkeenkin jäi epäselväksi oliko yhtyeellä maskit? Oletan, että toki oli, vaikken mitään nähnytkään. Kylmä ilma, sade ja mudaksi muuttunut leirintäalue saivat tässä vaiheessa hotellimajoituksen tuntumaan taivaalliselta.

Lauantai olikin sitten bändien katselun osalta melkoista urheilua. Osaltamme kinkerit starttasivat Decapitatedin paluulla. Helvetin tiukka yhtye, johon olisi melkein tarvinnut tutustua paremmin etukäteen, jotta yhtyeen sveitsiläisen kellon tarkkuudella nakuttavasta death metallista olisi saanut täydet tehot irti. Seuraavana vuorossa ollut Death Angel veti OK keikan, enempi olisi vaan saanut tulla biisejä kivikovalta debyyttilätyltä. Alestormia, tuota Skotlannin hobittijengiä, odotimme innolla, mutta pienoinen pettymyshän se oli; ei ole Alestromista uudeksi Running Wildiksi. No, onko kenestäkään? Kyllähän esim. Black Sails At Midnight ja Keelhauled toimivat ihan mukavasti, mutta se viimeinen silaus ja hurmos jäi puuttumaan.
Jo kotimaassa jämä-Sepulturaksi ristimäni Kisserin ja Paulo Pinton varassa toimiva Sepultura yllättikin sitten todenteolla; Aivan julmetun tiukan setin soittanut uusio-Sepultura tarjoili sellaisia helmiä kuin Troops Of Doom, Inner Self ja Arise. Eipä siinä voinut kuin nyökytellä virne naamalla. Nyökyttelyä kummempaa ei pää ja niska tässä vaiheessa kestänyt, kiitos pääasiassa Deiciden. Chris Barnes, tuo Amerikan Pelle Miljoona, ja Six Feet Under täräytti myös varsin murean myrskyvaroituksen ilmoille saaden muutamat kypsään ikään ehtineet saksalaiset herrasmiehet nuortumaan kuralätäkköleikkeihin kuin kolmevuotiaat konsanaan. Ja ihmekös tuo; kyllähän joku The Day the Dead Walked vain toimii kuin kirves päähän. Seuraavana vuorossa ollut Behemoth sen sijaan ei meikäläiselle auennut; onhan se nopeaa, raskasta ja teknistä, mutta jostain syystä en vain löydä yhtyeen musiikista riittävästi koukkuja. Osittain Behemoth meni päällekkäin Powerwolfin kanssa, joten valinta oli helppo; Powerwolf. Powerwolf olikin sitten ehdottomasti kovin veto, mitä sisähallissa nähtiin. Selkeät soundit, hyvä valoshow ja tiukka keikka. Tätä bändiä voisi suositella kotimaisillekin festareille täyttämään power metal tarjontaa sen iänikuisen Sonata Arctican tilalle. Resurrection By Erection ja Saturday  Satan jäivät keikan kohokohdiksi, vaikka jälki olikin tasaisen laadukasta. Encoren jouduimme skippaamaan Bathory-tribuutin vuoksi. Lauantain pääesiintyjänä Bathorya versioinut allstar kokoonpano Twilight Of The Gods, Primodialin Nemtheanga nokkamiehenään, kärsi pienistä käynnistymisvaikeuksista; yhtye ei tahtonut setin alkupuolella tavoittaa sitten millän sitä taikaa, mikä Bathoryn levyillä on. Father To Son oli suorastaan tylsähkö. Under The Runesin myötä homma alkoi kuitenkin toimimaan. Jopa siinä määrin, että silmänsä sulkemalla pystyi kuulemma kuvittelemaan aidon asian soittamaan eteensä. Bathoryn viikinkiaikakauteen keskittynyt setti jätti allekirjoittaneen kaipaamaan vaikkapa Sacrificea tai Die In Fireä. No, hankalaa on varmasti ollut kasata viikinki-levyistäkin setti joka mahtuu tuntiin. Esimerkiksi One Rode To Asa Bay jäi puuttumaan, liekö sitten johtunut biisin kestosta. Hieno päätös festareilla joka tapauksessa.

Yleisesti ottaen Metalfest toimi hienosti. Ainoana isompana miinuksena oli sää, joka oli vuoden aikaan nähden harvinaisen paska. Kertaakaan emme joutuneet minnekään jonottamaan. Ruoka- ja juomavalikoimat, sekä hintataso olivat ihan mukavat ja alue toimiva. Berliiniin lentämällä Dessauhun on jopa lyhyt matka. Tämän vuotisen kattauksen perusteella uskaltanen suositella kaikille death metal ja folk-pagan metal diggareille.

Kiitämme:
-bändikattausta
-jonottomuutta
-tuoppien panttisysteemiä
-ystävällisiä järkkäreitä
-sangria-pönttöä
-paikkansa pitävää aikataulutusta
-soundeja ulkolavalla
-eksoottisia suomalaisia ihmetteleviä ja lähestyviä saksalaisia
-sekä saksalaisten humppalaki kannustushuutoja kädenvääntökilpailun aikana

Moitimme:
-sisälavan soundeja ja sokeaa valomiestä
-pääesiintyjien lyhyitä soittoaikoja (noin tunti)
-paskahuusseja

Metalfestin oma kuvagalleria löytynee Facebookista.

Provinssirock 2004

Perjantai

Vailla huolta huomisesta lähdin Törnävälle poistamaan harteiltani häpeällistä Provinssi-neitsyen viittaa. Lähtöä edeltävänä yönä tekstiviestitse anottu palkaton lomapäivä antoi muutaman tunnin lisäaikaa valmistautua festivaaliin, eli viinakset ja juustonaksut saatiin hoidettua ilman suurempaa rimpuilua. Lähtö venyi kuitenkin liian myöhäiseksi, ja viimeistään Tampereen väylät tukkineet mökkiläiset varmistivat, etten ennätä ihailemaan Brodya haastattelutilaisuuteen. Päästiin paikanpäälle kuitenkin sen verran ajoissa, että porvareiden majoituttua hotelliin ennätettiin alueelle parahiksi The Distillersin aloitellessa. Biisejä tuli enemmän uudelta ”Coral Fang” -lätyltä, eikä raivokkaasta punkista löysäksi grungeiluksi taantunut bändi jaksanut takarivissä töröttänyttä raatia lämmittää. Niin se vain tekee ihmeitä se kaupallistuminen. ”I Am A Revenant” kuitenkin pelasti paljon, ja tämän jälkeen olikin hyvä aika siirtyä Rytmi-telttaan tarkastamaan loput Mokoman keikasta. Jäljelle jääneet pari biisiä, joista varsinkin ”Punainen Kukko” tippui erittäin hyvin, tekivät tehtävänsä. Eihän tällaista mäiskettä montaa biisiä kauempaa jaksaisi…
Kaikista festaripäivistä perjantaille oli ahdettu eniten mielenkiintoisia bändejä, joten edessä oli taas juoksentelua ympäri aluetta, kun Exodus, Disco Ensemble ja Roots soittelivat samaan aikaan tahoillaan. No, DE:n näkee sen verran useasti, että päätin pelata korttini Exodusin varaan. Äijät vääntivät trässiä oikein urakalla, alkupään biiseistä moni oli kuitenkin kuulijalle vieras eikä laulajakaan paljoa vakuuttanut, joten päätin käydä vilkaisemassa Disco Ensemblen, joka vaikuttikin paljon energisemmältä. Videotapesin taisin kuulla ennen Rootsin keikan ohimarssia. Seurueen naisista poiketen ei hoppi jaksanut kiinnostaa, joten siirryttiin takaisin Exodusin pariin, ja anniskelualueelle kuuluikin sitten ne helmiäiset, eli ”War Is My Shephard” ja ”Piranha”. Ukkojen lopetettua ilta oli viilentynyt sen verran, että oli aika painua pehkuihin. Saatiin huijattua myös toimittaja hotelliin sisään, joten parin loistavan biisin lisäksi illan parasta antia oli se, ettei tarvinnut mättäälle vääntäytyä pihisemään.

Lauantai

Lauantai alkoi lupaavasti vellin ja auringonpalvonnan merkeissä. Alueelle vääntäydyttiin Egotripin aloitellessa. Vaikka nurinaa kuuluikin, bändi kuului ehdottomasti omiin suosikkeihini festivaalin esiintyjistä. Päivä alkoi leppoisasti Asemalla ja Älä koskaan ikinä -hittien merkeissä. Törötys jatkui päälavalla, joten laiskuuttani tulin missanneeksi Diablon, joka olisi saattanut olla mielenkiintoinen liveakti. No, Jonnan vetäessä radiohittejään, meikäläiset veti keittoa ja fiilis alkoi kohota. Tervomaan jälkeen lavalle nousi aina vain naurettavampi Apulanta. Tunnin aikana kuultiin kieltämättä aikamoinen hittikimara, mutta kovin vähän tuntuu bändillä vanhojen biisien lisäksi olevan annettavaa. Ilmeisesti musiikillisen köyhyytensä peittääkseen punk-bändi on yrittänyt muuttua megalomaanisen suosionsa mukaiseksi stadionbändiksi mitä hävettävimmillä lavakostyymeillä ja esityksillä. Huonolla menestyksellä. Mutta niin kauan kuin teiniangstia löytyy, myös ah niin viisas ja filosofinen tunteidentulkki Toni Wirtanen jaksaa vääntää hittejään. Melkein hävettää, että olen joskus tykännyt bändistä, ihan aikuisiälle asti.
Tiedä sitten mistä johtuu, mutta tämän fiaskon jälkeen ruotsalaisen Hypocrisyn rankaisu tuntui erittäin mainiolta. Voisinkin nostaa bändin keikan festareiden parhammistoon. Biiseistä en tiedä hittojakaan, mutta hyvin orkesteri mylläsi. Keikan jälkeen jumiuduttiin kalja-alueelle missaten tarkoituksella The Hives ja vähemmän tarkoituksella jouduttiin keskelle Kotiteollisuuden keikkaa. Sen verran tuli puinnin ohessa mulkastua, että porukkaa Saarilavalla tuntui piisaavan ihan tungokseen asti, ja voin kuvitella kuinka seassa on vilahtanut myös muutama hassu teksti paidan selässä. ”Tuu hakee sedältä tikkaria” tai vaikka ”Saunan takana on vielä polttopuita!”. Ai hurjaa!
Vihdoin sain sen verran itseäni niskasta kiinni, että hipsin Rytmi-telttaan diggailemaan Dillinger Escape Plania. Kovin oli sekavaa mesoa, mutta meininkiä riitti niin lavalla kuin pitissäkin. Itse pysyin loitommalla, jalathan tollasessa sillisalaatissa menee solmuun. Joka tapauksessa kunnioitettava veto festariorganisaatiolta ottaa DEP:in tyylinen bändi ohjelmistoon.
Dillingerin jälkeen HIM aloitti päälavalla, joka soitti niin kovaa, että biisit kuului festarialueen perälle saakka. Pyhän Valon hoilottaessa ei mikään muu bändi pikkulavan Kuolleita Intiaaneja lukuunottamatta saanut soittaa, joten Meshuggahin lähemmäs kello yhtä ajoittuva keikka alkoi tuntua koko päivän festareilla seikkailleelle mahdottomalta ajatukselta. Anteeksiantamatonta, mutta pakko oli hiippailla takaisin hotelliin.

Sunnuntai

Hädin tuskin jaksettiin sunnuntaina vaivautua Tiktakin keikalle. Ekaa kertaa näin bändin livenä, ja vaikka Heilutaan onkin varsin mainio ralli, en pysty sietämään bändin fanitusta. Joo, tosi hauska läppä joskus sata vuotta sitten, kun likat oli vielä varhaisteinejä puberteetti-iässä. No, sen ainoan biisin aikana alkoi sitten sataa oikein urakalla, ja oli pakko lähteä karkuun. Vaatteidenvaihdon ja sateen pitelyn jälkeen piti vielä ennen kotiinpääsyä käydä Testament vilkaisemassa. Tunsin setistä tasan kaksi biisiä, ”Into The Pit” ja ”Alone in the Dark”, keikan parasta antia olikin lavalle eksynyt apina, joka ei tajunnut lähteä pariin biisiin sieltä pois, vaan heilui varsin koomisesti nolaten itsensä, isänsä, äitinsä ja koko sukunsa.
David Bowien aikana kävin nuolasemassa festarin ensimmäisen ja viimeisen keiton bäkkärillä, jonka jälkeen lähdettiin kotimatkalle jännittämään sunnuntain futiskierrosta.

Ensikertalaiselle Provinssi oli varsin mukava kokemus, kalja suhteellisen edullista ja ruokailumahdollisuudet paremmat kuin Lahdessa, joka tietysti kertoo enemmän kaupungista kuin festareista… Joka tapauksessa, jos parempia bändejä buukkaavat, saatan lähteä toistekin!