Avainsana-arkisto: Terveet Kädet

Hässäkkäpäivät 2014

Perjantai

Useamman tunnin ajomatka ja Oulu avautuu silmien edessä. Taitaa olla siis se kerta edessä taas, kun olen jaksanut etelästä tulla Hässäkkäpäiville. Miksei sinne jopa tulisi, kun tuttujen ja turvallisten nimien lisäksi paikalla olisi muutamia uusiakin tuttavuuksia. Ja kyllähän sitä nyt jaksoi tänne tulla nauttimaan perjantaiksi sateesta, kun ei vuonna 2013 hässäköity laisinkaan.

Vastoin kaikkia odotuksia seurueemme olikin jo paikalla ennen kuin festien ensimmäinenkään sointu oli ehtinyt kaikua. Tosin Mofetronin jätin välistä kun jo pelkästään bändin hassu nimi ei herätellyt mielenkiintoa ja pari kokemaani välähdystä itse keikasta eivät myöskään houkutelleet katsomaan sen enempää. Noituus sen sijaan oli saanut kunnian korkata päälava, ja Noituushan nyt oli Noituus! Sen sijaan isompaa yllätystä tarjosi Dead End Story, jonka levytyksistä en ole koskaan saanut kaikkea sitä irti mitä olen niiltä hakenut, mutta keikalla bändillä oli aivan loistava meininki. Yleisöä ei toki mahdottomasti ollut ja ihan ensimmäiseksi esiintyvillä bändeillä yleensä onkin epäkiitollinen asema soitella harvalukuisille massoille. Mutta ei se haitannut, kun soitto toimi! Setin päätteeksi tuli vielä Leatherface-coveri Springtime, jonka Dead End Story oli tulkinnut itselleen ominaisemmin; alkuperäistä suoremmin ja kevyemmin, mutta kuitenkin varsin väkevästi.

Lebakko oli seuraavaksi päälavalla. Se muuten oli vähän hassua, miten bändi laulaa Jäätelökesästä samalla kuin taivaalta sataa vettä kuin kenen-tahansa-rektaalista-sitä-nyt-haluatte-ripottelevankaan. Tosin ei se biisikään suoraan kertonut jäätelön syömisestä. Pidän tätä bändiä kyllä nerokkaana! Sounditkin olivat hyvät! Bändin edustajan mukaan ne olivat liiankin hyvin kun yleisössä oli mahdollista huomata soittovirheet helpommin, heh. Sitten pari ukkoa vaihtui lavalta ja 50 % samoista miehistä koostuva Kaupungin Valot pääsi soittamaan. Näinpäs bändin sitten toista kertaa viikon sisään, ja kummallakin keikalla satoi vettä. LPR-bändien välissä soitti paikallinen Arson Under the Sea, joka oli tainnut tulla kehiin paikkauksena ja jonka keikkaa odotin ihan kiinnostuneena. En sitten nähnyt bändistä sekuntiakaan ja kuulemanikin pätkät olivat pätkiä vain. Epäilen että olisin saattanut pitääkin bändistä kuvausten ja netissä kuulemani matskun perusteella, mutta ilmeisesti nyt ei ollut aika sille. Aivoni eivät kyenneet käsittelemään nyt sludgea.

Olikohan se seuraava tärppi Foreseen? Taisi olla. Olen nähnyt bändiltä sen verran monta keikkaa etten osaa oikein sanoa miten tämä eroaisi niistä muista kuin että Foreseen oli nyt ensimmäistä kertaa Oulussa soittamassa ja että tunnelma oli  varmaan jo siitä syystä Ykän pubissa kohdillaan. Soitto on tällä bändillä aina yhtä skarppia ja meno antaumuksellista muiltakin osin, ja eiköhän tässä voida aika turvallisesti huudella, että bändin LP tulee olemaan aivan saatanan hyvä ja on vain hyvä, että bändillä on tätä nykyä yleisöä laajemmallakin pohjalla kuin vain hardcore-hardcore-ympyröissä. Ajattelin, että Radiopuhelimet saa soittaa kyllä aika kovan keikan jos se mielii olla Foreseenin esitystä kovempi. Tätä kirjoittaessa en kuitenkaan tiedä, kumpi sitten olikaan se kovempi luu, kun Radiopuhelimetkin soitti todella hyvän keikan. Sen jälkeen Tryer sai kilpailla yleisön huomiosta futispelin kanssa, ja jossakin vaiheessa puolet baarista katseli keikkaa ja toiset puolet peliä. Vauhtia ja dramatiikkaa piisasi molemmilla.

Summataanpa perjantai. Tänä päivänä tuli nähtyä monia hyviä keikkoja, mutta olin kuitenkin hieman pettynyt itseeni; jätin itselleni tuntemattomat nimet kokonaan tsekkaamatta ja katselinkin keikkoja vain tutuilta ja turvallisilta bändeiltä. Ok, Dead End Storyn näin ensimmäistä kertaa keikalla mutta tiesin millaista musiikkia bändi soittaa, joten jännittävät makukarnevaalit jäivät sitten lauantaille. Makukarnevaaleista puheen ollen, jäi itse festivaalialueella syöminen tähän ainoaan päivään, kun oliiviöljyssä lilluvia spydärinaineksia ei viitsinyt popsia toista päivää putkeen.

Lauantai

Ihmisellä ei ole kai paljoakaan järkevämpää tekemistä kuin saapua pelipaikoille jo ensimmäisen bändin aikana, joka oli Visto. Hienosti yhdisteltiin hardcorea ja oululaisen mölyrokin perinteitä, joista saatiin aivan hyvin toimiva ja lupaavalta vaikutta sekoitus jolla oli ihan oma soundinsta. Ja kun aprikoin että Vistohan voisi kuulostaa äänitteeltäkin aivan kelvolliselta, tulikin lavalta ilmoitusta että kasetteja saa käydä ostamassa. Kyllä sir. Harmi vaan että aika usein nämä isommalle yleisölle tuntemattomat ja paikalliset bändit sijoitetaan ihan soittoaikataulujen kärkeen, jolloin niitä varten pitää erikseen tulla paikalle. Olisikohan tilanne toinen, jos näitä bändejä sijoitettaisiin sikin sokin aikataulua sinne sun tänne, niin ehkä bändit saavat helpommin uusia ystäviä? Vai nähtäisiinkö nämä bändit vain taukoina jolloin voi käydä kiskomassa kaljaa jossain muualla kuin lavan edessä? Ehkä, en tiedä?

Vendidan, Haapojan ja ruotsalaisen Sista Försöketin jouduin skippaamaan, mutta helsinkiläinen Cold Institution se vasta onkin jännittävä bändi. Yhtyehän on post-punk-bändi, jolla on kaksi bassoa eikä kitaraa lainkaan. Ennen kuin kukaan viisastelija menee sanomaan bändiä miksikään erikoisuudentavoitteluksi, niin mainittakoon että suomalaisen post-punkin historiassa on ollut kitaratontakin post-punkkia, vaikkakin kahden basson sellainen taitaa olla ainakin Suomen mittakaavassa uutta. Mielestäni Cold Institution on todella kiinnostava yhtye ja pidän bändin seiskatuumaisestakin kovasti, mutta ehkäpä nyt bändi oli niin väärässä paikassa synkän ja raskaan musiikkinsa kanssa. Ehkä yhtyeen sijoittaminen sisätiloihin olisi oikeasti luonut sellaisia mielikuvia että seiniä oikeasti romahtaa päälle, siinä missä auringonpaisteen takia mieli teki lähinnä jäätelöä. Jota olisi saanut viereisestä Teboilista, mutten mennyt hakemaan.

Kun seinien romahtamisesta puhutaan, niin eräänlaista romahdusmusiikkia soitti niinikään helsinkiläinen Uhrit, tosin tämän bändin muoto oli kallellaan d-beatiin ja crustiin. Uhrien seiskatuumainen on ollut itselläni aika useinkin soitossa, jonka ralleja kuultiin tälläkin keikalla ja niiden lisäksi vielä liuta muita vähintään samantasoisia esityksiä. No, kummahan se olisi jos bändin keikkasetti olisi vain neljän biisin mittainen. Olin tätä ennen nähnyt bändin kerran keikalla ja siitäkin oli kulunut vuosi. En ole ihan varma miten Uhrien keikkasetti on sen jälkeen elänyt, mutta nyt tuntui soitossa olevan enemmän varmuutta ja biisimateriaali vaikutti aiempaa kiinnostavammalta. Kuten olen tämän samaisen julkaisun sivuilla hehkuttanut sitä seiskatuumaista, niin yhtä hyvin hehkuttaisin bändin livemeininkejäkin vaikkei niissä sinänsä mitään ihmeellistä olekaan. Lisäksi tätä bändiä on sattuneesta syystä nähty keikoilla melko harvoin, mutta odotan kyllä jo seuraavaa vetoa.

Olin ottanut Hässäkkäpäivieni yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi tsekata ainakin yhden ruotsibändin Rövsvettin lisäksi. Rövsvett tietty perui ja äkkiä huomasinkin että pääsen tavoitteeseeni vain jos katson Fru Dörrin. Eipä jäänyt epäselväksi mikä bändi oli lavalla univormuista ja taustalakanasta päätellen, eikä siitäkään ollut epäselvyyttä etteikö varsin naisvoittoisella bändillä olisi ollut kivaa soittaessaan. Mutta en minä siltikään saanut siitä mitään irti. Toista oli, kun vuosikausia arvostamani The Carnival osui okulaarieni eteen vasta ensimmäistä kertaa. Miten tässä nyt näin on käynyt? No, joka tapauksessa olihan se nyt tasan yhtä hekumallista katsottavaa kuin irvokkaimmissa painajaisissanikin. Nähtiin tässä alkaneen kesän kunniaksi myös kainuulaista mieskauneuttakin. Voisin arvata ettei tämä irstailu valitettavasti ole ihan jokakeikkainen tapahtuma The Carnivalin konserteissa, mutta jo ihan musiikillisista syistä pidin keikasta kovasti. Olihan siellä vähän vanhempaakin matskua keikkasetissä.

Hyviksi bändeiksi jo aiemminkin havaitsemani Remissions ja Ills piti jättää välistä kun eihän sitä pieni ihminen vaan pysty kaikkea katsomaan, mutta samalla meni osa Terveiden Käsien keikastakin ohi. Itse asiassa minulta meni melkeinpä koko keikka ohi, kun ei tätä kirjoittaessa tunnu siltä että olisin ollut katsomassa Terveitä Käsiä – bändiä joka mullisti käsitykseni musiikista tai ylipäätään mistään muustakaan. Kumma juttu. Speedtrap ilmaantui Hässäkkäpäivien ohjelmaan paikkaukseksi, mutta oli kyllä hyvä paikkaus. Sisätiloihin sijoitettu Speedtrap täytti tuvan heiluvista nyrkeistä ja hikisistä ihmisistä. Melkoista kaahaamista ja paahtamista sata lasissa, ja aivan hyvin osaa nykyinen kokoonpano (rumpali pois, basisti tilalle, uusi mies nelikieliseen) sen mitä aiempikin. Lopputuloksena oli yksi viikonlopun hurjimmista keikoist. Mietin keikan aikana toki vähän sitäkin miten Speedtrapin kaltaisen hevibändin buukkaaminen Hässäkkäpäivien kaltaisille selvästi punk-orientoituneemmille kekkereille olisi otettu vastaan vaikkapa muutamaa vuotta aiemmin. Olisiko vastaanotto ollut yhtä innostunutta kuin mitä se nyt oli? Vastaanotto oli nyt kuitenkin vilpittömän innostunutta ja osoitti sen että tämänkaltaisia tapauksia jotka kiertävät Tuskan kaltaisten megafestien ja Hässäkkäpäivien kaltaisten DIY-kemujen välillä mahtuisi Suomen bändikartalle enemmänkin. Paikka toki oli pieni, ahdas ja siten nopeasti hikinenkin, ja tämä ahtaus olikin osa keikan viehätystä. Olisi toisaalta ollut mielenkiintoista nähdä miten tämä olisi toiminut isolla lavalla, sillä Speedtrap olisi epäilemättä synnyttänyt melkoisen härdellin sinnekin… mutta olisiko fiilis kärsinyt.

Kun hyvistä livebändeistä puhutaan, niin Maailmanlopusta olisi teille sellainen. Tämän poppoon keikoilla on lähestulkoon aina hyvin kreisi meininki. Saman tiesivät varmaan monet muutkin, joten päätin jäädä ulkopuolelle näkemään niitä tuttuja joita ei etelässä ihan niin usein näe ja onhan allekirjoittanut nähnyt Maailmanlopun jo “muutaman” kerran. Jäin kyttäämään josko Snuff aloittaisi, “Somehow” ja “Not Listening” mielessä. Snuffia odotin vesi kielellä, onhan bändin varhaistuotanto varsinkin hyvää melodista punk rockia. Tosin tuo tuotanto on sijoittunut 80- ja 90-lukujen taitteeseen, josta nyt on jo tovi kulunut, ja itselleni tulikin täytenä yllätyksenä se miten paljon tähän bändiin liittyy torvia, urkuja ja ska-hassuttelua. Tämä bändi jonka piti mielikuvissani olla lähempänä Leatherfacea kuin NOFX:ää ei siis ollut se ihan oma kuppini teetä. Sen siitä saa kun on naiivi, mutta vaikka alueen takaosa oliskin täynnä hapankorppukerhon jäseniä, niin aina tällaisten bändien keikoilla on ihmisiä joille lavalla esiintyvä bändi on jotakuinkin parasta ikinä. Ihmisillä oli hauskaa, mikä lienee tärkeintä. Kivaa oli kaiketi sisällä vielä Snuffin jälkeenkin, mutta peliväsymys vei voiton jolloin nyt jäi Sur-Rur välistä.

Mitähän näistä kemuista sitten kollektiivisesti sanoisi? Sunnuntaina oli aika totaalisen rättiväsynyt olo kun vasta kahdeksan maissa pääsi Tampereelle (osanottoni helsinkiläisille) ja sen jälkeen ei kiinnostanutkaan mikään muu kuin sipsinsyönti. Henkiseltä puolelta tulikin sitten täysinäiseksi, minkä takia ei livemusiikkia jaksannutkaan ainakaan pariin iltaan kuunnella. Tähän kun yhdistetään se, että Hässäkkäpäivät oli varsin mallikkaasti ja kivuttomasti sujunut tapahtuma, niin pitää vaan toivoa ettei toista välivuotta tule, tai ainakaan ensi vuodelle.

Lutakko liekeissä elokuussa jo kahdeksatta kertaa

Vuodesta 2006 järjestetyn Lutakko Liekeissä -festivaalin kahdeksas vuosikerta tarjoillaan lauantaina 31. elokuuta. Tämän vuoden ohjelmistoon kansainvälistä väriä tuovat kanadalainen psychobillyä horrorpunkkiin yhdistävä The Brains sekä The Advertsissa jo 70-luvulla uransa aloittanut brittipunkin veteraani TV Smith, joka esiintyy tuttuun tapaan yksin kitaransa kanssa.

Kotimaisina herkkupaloina nähdään mm. vuonna 1998 aktiiviuransa lopettanut, kesällä ”Lotto”-albumin uudelleenjulkaisun johdosta muutamia keikkoja soittava kulttiyhtye Xysma, toukokuun alussa uuden albumin julkaissut Rytmihäiriö, Jyväskylän thrash/speed metal -vientitoivo Lost Society sekä ensimmäisinä hiphop-ryhminä Lutakko liekeissä -festareilla nähtävät Laineen Kasperi & Palava kaupunki sekä Asa & DJ Polarsoul.

[youtube url=4kdYMr84lxs]

[youtube url=xA8PHt289lM]

LUTAKKO LIEKEISSÄ 2013
Lauantai 31.8.2013, Tanssisali Lutakko & Lutakon piha, Jyväskylä

The Brains (CAN), TV Smith (UK), Xysma, Rytmihäiriö, Asa & DJ Polarsoul, Wasted, Laineen Kasperi & Palava Kaupunki, Terveet Kädet, Lost Society, Black Lizard, Flesh Roxon, Black Motor Hannibal, Ydinperhe, Baltimor, Neuroottiset Pelimannit, A Phantom Pack Of Black Hounds

Ennakkoliput: 25 eur + mahdolliset toimituskulut

www.lutakkofestival.com
www.facebook.com/lutakkofestival

Terveet Kädet – Musta hetki

Räkäistä hooceepunkkia jo vuodesta 1980 tarjoillut Suomen ensimmäinen ja siten vanhin hc-punkbändi, legendaarinen Terveet Kädet on julkaissut uuden pitkäsoiton joka kantaa nimeä ”Musta Hetki”. Läjä Äijälän (ugh!) luotsaama TK tarjoilee uutukaisellaan suoraviivaisia, noin 30 sekuntia-1 minuutin kestäviä biisejä kahdeksantoista kappaletta. Longplay Music/Kämäset levyt recordsin julkaisema ”Musta Hetki” on messevää menoa, kuin HC:n alkuajoilta, mutta hieman selkeämmin äänimaailmansa suhteen tuotettu. Kansitaide ja sanoitukset ovat komeasti esillä, niihin on selvästi panostettu hieman enemmän kuin edellisissä levytyksissä.

Normaaleihin (saako näin sanoa?) kappalemittoihin, eli kolmesta viiteen minuuttiin tottunut kuuntelija on varmasti jo ensimmäisen biisin jälkeen hieman hukassa TK:n lanseeraaman puolen minuutin kappalekeston takia. Minusta kappaleet jäävät mitallisesti juuri sopiviksi, lyhyiksi ja aggressiivisiksi sylkäisyiksi, ja mikä tärkeintä, ne jäävät mieleen positiivisessa valossa. Tämä on hardcorea, kelpasi tai ei.

Punk-klassikoiksi muodostuneet ”Rock laahausta vastaan” (ilmest. 1980 seiskatuumaisena) ja ”Ääretön Joulu” (julkaistu 1982) tulevat väkisinkin mieleen, ehkä hieman modernisoituneesta mutta silti vanhan ja tappavan TK:n uusimmasta levystä. Kappaleista esimerkiksi Verinen syli on loistava esimerkki Käsien vireestä. Aggressiivinen, kantaaottava, brutaali ja hieno kappale. Parhaaksi nousee Tappava aika, joka toimii myös juoksutreenin piristäjänä sekä nimibiisi Musta hetki, joka muistuttaa hieman jopa grindcorea. Molemmat biisit säkenöivät sitä energiaa mitä Terveillä Käsillä on tähän moderniin musiikkikulttuuriin antaa. Läjä Äijälän brutaalit sanoitukset kruunaavat paketin, esimerkiksi Nimetön-kappaleen sanoitukset ”Olen kiirastulen viimeinen/En ole tästä maailmasta/Olen kuivaa nahkaa ja luuta/Olen se, josta ei puhuta”. Viimeisen Hän-kappaleen sanoitukset ovat yhtäkuin biisin titteli. Mieleen tulee väkisinkin Napalm Deathin ”You Suffer” kestoltaan, kappale on osittain ironinen mutta silti koukuttava. Simppeliä, ei luomisentuskaa, ei stressiä.

Kaikki kappaleet toimivat loistavasti, tempo on nopeaa ja rummut hakkaavat kuuntelijan tärykalvoa antaumuksella. Moniin raskaamman metallimusiikin yhtyeisiinkin vaikuttanut Terveet Kädet osaa vaikuttaa sekä nuoremman että vanhemman punksukupolven edelleen tappavan nopeilla ja brutaaleilla biiseillään, jotka eivät anna tippaakaan armoa. Enempää sanoja ei tarvita. Antaa musiikin puhua puolestaan.

Pokon hardcore-klassikot

Poko Records on 32 toimintavuotensa aikana saanut leiman suomirockin klassikoita. Yhtiön alkupään julkaisulistoille kuului tosin paljon punkkia ja hardcoreakin 80-luvulla, jolloin kilpailu punkista olikin lähinnä Pokon, Propagandan ja epämääräisen omakustantelijalegioonan välistä valtataistelua. Poko ei kylläkään koskaan päässyt vakiinnuttamaan asemaansa hardcoreen profiloituneena levy-yhtiönä, mutta se oli kuitenkin julkaisemassa kolmen legendaarisen hc-bändin levyjä, jotka eivät oikeastaan esittelyjä enää kaipailisi. 70-luvun puolella Pokon tallista tuli Eppu Normaalin, Loose Prickin, Karanteenin ja Sensuurin levytyksiä, mutta hardcoren parissa Poko aloitti vuonna 1981 koko liikkeen ottaessa ensiaskeliaan Suomessa.

Ensimmäisten alan bändien joukossa oli tamperelainen Kohu-63, jonka kokoonpanossa oli jo Sensuurissa vaikuttanut Jaska Oinonen. Yhtye oli ollut esillä jo Hilse-moguli Miettisen julkaisemalla Hilse-kokoelmalla, mutta vasta Pelimannimusaa-EP oli varsinaista hardcorea. Kohut raapaisivat nopeasti kasaan vielä ”Valtaa ei loistoa” -kaksitoistatuumaisen ja ”Lisää verta historiaan” -LP, jotka lukeutuvat molemmat suomalaisen hardcoren klassikkomateriaaliin. Mutta sitten Kohujen lupaavasti alkanut taivallus katkesi ikävästi Lätän jouduttua leivättömän pöydän ääreen alkuvuodesta 1983. Yhtyeen palatessa seuraavan kerran sorvin ääreen vuonna 1986 Poko julkaisi vielä bändin paluusinglen ”Kolme vuotta myöhemmin”, mutta vielä saman vuosikymmenen aikana tulleet muut Kohu-levyt tulivat muita julkaisukanavia pitkin.

[youtube url=XUdhUPtFPMA]

Myös Vilppulalaisen Rattuksen Poko haali talliinsa. Perinteisemmästä punkista liikkeelle lähtenyt Rattus oli omaan piikkiinsä pistänyt jo pari seiskatuumaista pihalle, ja Poko saatiin kustantamaan kolmas EP ”Rattus on rautaa”. Bändiläiset eivät tosin olleet levyyn järin tyytyväisiä, vaan kiekon ROR-lyhenne onkin muuttunut rattuslaisten suussa ROP:ksi, ja jokainen voi kontollaan arvuutella mitä se sitten tarkoittaa. Pian ROP:n jälkeen Rattus eteni kuitenkin hardcorempaan suuntaan, ja teki tyylillisen täyskäännöksen ”Rajoitettu ydinsota” -seiskatuumaisella. Tyyliä jalostettiin legendaarisilla ”WC räjähtää”- ja ”Uskonto on vaara” -levytyksillä, joilla Rattus lauloi itsensä muun muassa brasilialaisten sydämiin.

[youtube url=8Vt0ap7MnJ8]

Sitten vielä klassikkojen klassikko. Mikäli tästä et tiedä mitään, et todennäköisesti ymmärrä hardcoren päälle. Hyvin moni nuori sielu – mukaanlukien allekirjoittaneen – tuli myytyä juurikin tämän levytyksen myötä. Suomen ensimmäiseksi hardcore-bändiksi useaan otteeseen tituleerattu Terveet Kädet oli julkaissut Läjä Äijälän IKBAL-levymerkin kautta jo kaksi seiskatuumaista. Jo niillä TK esitti hardcorea, mutta tyyli jalostui hyvillä soundeilla väännettyyn ”Ääretön joulu”-hittakimaraan. ”Ääretön joulu” tosin jäi Terveiden Käsien ainoaksi Poko-julkaisuksi. Legendan mukaan ”Ääretön Joulu” ei myynyt Suomessa tarpeeksi hyvin.

[youtube url=xoZOWgnDGAE]

Vuoden 1985 jälkeen Poko ei enää julkaissut hardcorea, tiettävästi Epen mielenkiinnon lopahdettua ja kansan syviin riveihin vetoavan rockin vallatessa asemia. Vuonna 1986 tuli vielä Kohujen ”Kolme vuotta myöhemmin”, tosin sen kutsuminen hardcoreksi on hieman kyseenalaista. Mutta mikä yhdistää näitä kolmea bändiä sen lisäksi, että ne levyttivät Pokolle, olivat suomalaisia ja soittivat hardcorea? Vinyyliuusintajulkaisujen parissa kannuksia kerännyt Svart Records on julkaisemassa näiden bändien levytyksiä. 31 julkaisun sarja alkaa toukokuussa 2012 ja päättyy vuoden 2013 helmikuuhun, ja joukossa ovat myös ”Ääretön joulu”, ”WC räjähtää” ja ”Lisää verta historiaan”. Tosin allekirjoittaneen harmiksi listalta puuttuu Kohujen ”Pelimannimusiikkia”, mutta eiköhän senkin kohdalla tilanne vielä korjaannu. Mistään überharvinaisista biiseistä ei toki ole kyse, sillä esimerkiksi Kohujen ja Rattuksen Pokolle tekemät äänitykset ovat olleet saatavilla cd-kokoelmina jo aiemmin Pokon itsensä julkaisemina.

Terveet Kädet – Ugh!!!

”Ugh!!!” sanoi Läjä Äijälä, kun elävän yleisön eteen joutui. Terveet Kädet ei esittelyjä kaipaa, se on vissi. Liveäänityksensä lähinnä seiskatuumaisina aiemmin julkistanut Terveet Kädet iski Longplay Musicin kautta pihalle ensimmäisen live-ceedeensä, jonka anti koostuu kahdesta erillisestä keikasta.

Ensimmäinen keikoista on äänitetty Kouvolan House of Rockissa toukokuussa 2011. Tämän dokumentin perusteella tämä Suomen ainoa TK-lyhenteeseen oikeutettu hardcore-legenda soitti itselleen melko tavanomaisen keikan, jolla kitara surisee ja Äijälän välispiikeistä ei saa helposti selvää. Tahti on kiivasta, mutta soundit ehkä hieman ohuet. Ihan ei välity Terveiden Käsien keikkojen käsittämätön ja pitelemätön raivo samalla tavalla kuin oikeassa tilanteessa, mutta joukossa on klassikkobiisejä ja uudempaakin matskua. Ei tällä metsään voi mennä.

Hieman erikoisemman setin tarjoaa Porin Café Jazzissa Porisperen jatkokinkereillä soitettu akustinen keikka, joka totta tosiaan onkin ainutlaatuista spesiaalisettiä. Neljästä Terveestä Kädestä kolme oli soittamassa ja iski biisit samalla uuteen, lähes tunnistamattomaan uskoon. Eipä olisi uskonut, että TK olisi koskaan näin rauhalliseksi mennyt, vaikka tietty jännite säilyykin. Keikka on soitettu ja äänitetty itse asiassa jo silloin, kun TK:n vielä silloinen kokoonpano oli soittanut viimeisen varsinaisen keikkansa edellisenä päivänä. Samalla ”Ugh!!!” jää Äijälä/Ilari/Lene/Peedro-lineupin testamentiksi. Nyt Terveissä Käsissä ovat Läjän ja Ilarin lisäksi uudet ukot, joka on onneksi päässyt sekin jo hyvään keikkaiskuun. ”UGH!!!”

Hardcore-klassikoita Tampereen Klubilla

Punk tuli taas. Ainakin niiden keski-ikäisten sydämiin, joiden mielestä punkille ja hardcorelle ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista vuoden 1984 jälkeen. Tosin kyllä se tuli itsellenikin, vaikkei mihinkään ole oikeastaan kadonnutkaan. Tavallaan koin omankin oloni nostalgiseksi tämän ”nostalgiatrippi-illan” aikana, olivathan lauteilla sellaiset bändit joiden kautta tuli itse tutustuttua hardcoreen ja punkkiin. Terveet Kädet oli ensimmäinen koskaan kuulemani hc-bändi, ja Appendix taisi tulla heti perässä. Muistelen sitä hetkeä, kun ensimmäistä kertaa kuulin Terveitä Käsiä tietämättä lainkaan mitä hardcore edes on. Hieman myöhemmin tulivat vielä Riistetyt ja J.M.K.E.:kin maailmaani. Automatkalla Tampereen Klubille soi Terveiden Käsien tuore livelevy ”UGH!!!”, jossa on sekä sähköinen setti että Porissa elokuussa 2011 äänitetty akustinen keikka (jota allekirjoittanut ei ihme kyllä ollut katsomassa). Olihan siinäkin esimakua illan annista, joka oli enimmäkseen kasikakkosta, ja -kolmosta, sekä hieman kasiysiä.

Ensin soitti porilainen Appendix, jonka näkeminen ei sinänsä ollut elämys kun yhtye on viime vuosina nähty monta kertaa kotikaupungissaankin. ”Ei raha oo mun valuuttaa” -klassikkolevyyn painottunut setti kuitenkin kiinnosti, onhan kyseisellä levyllä joitakin helvetin hyviä biisejä. Esimerkiksi Kuitenkin kuolemme, Raiskaus ja toki Ei raha oo mun valuuttaa. Itselleni kyseessä on melko tärkeä levy, joille yhtyeen myöhemmillä levytyksillä ei ole ollut mitään jakoa. Harmi, että yksi oma suosikkini eli Kytän unelma jäi soittamatta, tai sitten vain nukuin onneni ohi.

Sitten Riistetyt, jonka näkeminen ei sekään ole mikään maailman seitsemäs ihme. Yhtye tuntui olevan kovemmassa iskussa kuin muutamaa viikkoa aiemmin Vastavirralla, jossa se soitti oman 30-vuotiskeikkansa. Kyseinen keikka oli hyvin juhlahumuinen, ei bändi edes tuntunut yrittävän soittaa yhtä timmisti kuin nyt.

J.M.K.E. rahdataan keikalle tätä nykyä lähes vuosittaisella tahdilla, mutta kolmikkona esiintynyt ja taustalaulajansa kotiin jättänyt J.M.K.E. oli illan bändeistä ainoa, joka oli sisäistänyt ”plays klassikkoalbuminsa” -ajatuksen. Tämä settilista noudatteli orjallisesti ”Külmale maale” -albumin kappalelistaa, jonka ulkoa opetteleminen pitäisi muuten kuulua punk-yleissivistykseen. Siten hyvinkin paljon mieleeni, kun en J.M.K.E.:n myöhemmistä levyistä perusta läheskään samalla tavalla. Yllätyksellisyyttä nyt ei tosin ollut mukana ollenkaan, ja seuraavaksi tulevan biisin tiesikin jos vaan muisti kappalelistan ulkoa. Eikä encorena soitettu Pieni mies, iso tuoppi ollut sekään varsinainen ylläri. Energisyyden suhteen J.M.K.E. oli kyllä hyvässä iskussa, vaikka rumpali olikin vähän jähmeä. Aiemmin näkemilläni keikoilla on tosin ollut hektisempi meininki. Johtuikohan Villun kitarasta, tai paremminkin siitä ettei se kuulunut välillä tarpeeksi hyvin?

Onkohan tämä moneskin kerta kun näen Terveet Kädet? En tiedä, aika monta kertaa yhtye on kuitenkin ehditty nähdä. Äijälä kyykkii ja kärisee naama punaisena Death Trip -paita päällä, vierellään kitaristi Ilari Kinnunen. Toisella puolella heiluu basisti Jani Kaarlela ja taka-alalla riehui Aki Kannisto rumpujen takana. Kaksi viimeksi mainittua juippia ovat Terveiden Käsien tuoreimmat sormet, joiden vahvistamia Terveitä Käsiä en ollut koskaan nähnyt aiemmin missään. Kokoonpano jossa vaikuttivat vielä Lene ja Peedro oli vielä hyvässä iskussa viime elokuussa Porisperessä, joka jäikin kyseisen kokoonpanon viimeiseksi keikaksi. Terveiden Käsien edellinen Tampereen keikka Jello Biafran lämppärinä ei kuultujen tarinoiden perusteella mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta tämän keikan luulisi kompensoineen kyllä sen.

Terveiden Käsien kohdalla en pistänyt lainkaan pahakseni ”plays Terveet Kädet” -ohjeen noudattamatta jättämistä. Mielestäni kyseessä ei ole edes Terveiden Käsien paras levytys, johon rajoittuminen olisi todennäköisesti tarkoittanut esimerkiksi ”Äärettömän Joulun” biisien mahdollista poisjättämistä. Terveet Kädet ei tosin voi olla soittamatta Pissaa ja paskaa ja Mul on liian lyhyt sänkyä. Nyt setti oli sekoitus kaikkea, ja taisi siinä olla muutama uudempikin biisi.

Yksikään bändi ei soittanut levyt taltioineilla kokoonpanoillaan, mutta se olisi ollut joko äärimmäisen hankalaa toteuttaa tai sitten vain täysin mahdotonta. Sitten klassikkoalbuminsa soitti ainoastaan J.M.K.E. Pieniä mokia, eikä niitä ylimalkaisesti korostamallakaan voi iltaa sanoa heikoksi, vaikka bändit soittivat mielestäni pääasiassa lähinnä hyviä mutteivät tajunnanräjäyttäviä keikkoja. Sen tietyn fiiliksen etsiminen onkin lähinnä vain haihattelua. Sen fiiliksen, joka purkautui Terveiden Käsien ensimmäistä kertaa käpälöidessä soitintani ja tärykalvojani. Parempi siis vain arvostaa sitä, että nämä bändit sentään vielä soittavat.

[flickrfeed photoset=72157629555383953]

The Leo Bugariloves – Feelings

Kovinkaan usein tältä kokoonpanolta ei ole saatu levyjä kuulla, minkä vuoksi itseltäni The Leo Bugariloves on jäänyt aiemmin noteeraamatta, vaikka siinä vaikuttaakin useampikin suomalainen taidepersoona. Jo yli 30-vuotiaalta bändiltä tämä on vasta toinen albumi, vaikkakaan ei sentään ihan ensimmäisiä taidonnäytteitä. Ihastukseni oli suorastaan ylitsepursuavaa, kun ensikontakti oli kerran saavutettu.

Jo musiikilliselta kantilta halvoilla sähköuruilla toteutettu ”Feelings” on kiinnostava levy, mutta toki sen syntymiseen vaikuttaneiden muusikkojen panoksetkin ratkaisevat. Todettakoon, että Läjä Äijälä ei ole totta puhuen ensimmäinen ihminen, jonka suuhun sopisivat sanat ”Sinä ja minä, sängynreunalla”. Toisaalta fokus on jossain muualla kuin Läjän ähinöissä, jotka kyllä sopivat The Leo Bugarilovesien punomaan rakkauden äänimaailmaan. Sanoilla on toki merkityksensä, mutta ne on häivytetty tahallaan taustalle. ”Feelings” ei tosiaan kuulosta suurelta, miljoonien taalojen megaproduktiolta, vaan keveimmillään jopa vartissa kyhätyltä margariinimainoksen taustamusiikilta. ”Feelingsin” kotikutoisuudessa onkin ratkaiseva osa sen voimasta. Ja toki tarttuvissa kappaleissa.

Tässä taloudessa ”Feelings” on soinut lähestulkoon päivittäin sen jälkeen kun sain sen hyppysiini. Makeaa ei toki sovi syödä mahan täydeltä, joten siksi olen tarkoituksella jättänyt levyn kuuntelun vain yhteen kertaan päivässä. Suositeltavaa sekä eroottisten novellien taustalle että aktiiviseen kuunteluun, ihan vain siksi ettei vastaavia levyjä Suomessa (tai missään muuallakaan) tule vastaan ihan joka päivä.

Porilaisten näkemys tunkista – Porispere 2011

Maailma ei tarvitse enää ensimmäistäkään uutta perusrokkifestaria. Tosin porilaisten vastaisku Sonispheren siirrolle on kaikkea muuta kuin väritön perusfestari. Jo alusta lähtien näiden sekopallojen festivaalia on markkinoitu tavanomaista anarkistisemmin, ja siihen on liittynyt Sonispheren järjestäjille kettuilua, tuotteistamisen viemistä äärimmilleen (kuinka monella rokkifestarilla on oma kilju?), R-kirjaimen tiputtaminen pois festivaalin nimestä. Nokkelina tyyppeinä Porisperen isät keksivät lempilapselleen myös hyviä sloganeita; ”Raumal! Oleks tosissas?”, ”Pitäkää tunkkinne!”, ”Älä ver sit mitää perskännei” ja ”Kuka siivoo?!”.

Porispere on myöskin osittain välttänyt buukkaamasta niitä samoja bändejä mitä kaikilla muillakin rokkifestareilla esiintyy. Toki Porisperellä on kesän takuuvarmat kiinnitykset kuten Mike Monroe, Mokoma ja Battle Beast, mutta myös satakuntalaisia (Lapko, Appendix) bändejä, Circlen ja Anvilin kaltaisia kulttinimiä unohtamatta.

Todettakoon siis, että Porisperen lähtökohdat ovat vähintään mielenkiintoiset.

Perjantai

Saapuessani paikan päälle pienen sekoilun jälkeen (ylimääräisiä opasteita ei siis lähimaastossa ollut) oli Order! Order! jo soittamassa Rautalavalla, joka oli hieman oudosti sijoitettu anniskelualueelle. Ikärajattomalta alueelta työntyi kiila lavan edustalle, mutta ratkaisu on kyllä hieman hassu. Eihän tuo nyt itseäni haitannut kun olen saanut ostaa Alkosta väkeviäkin jo monen vuoden ajan, mutta mahtoi alaikäisiä porispereilijöitä harmittaa… mikäli heille nyt oli suurehkoa tarvetta edes päästä ko. lavan edustalle, olivathan suuret vetonaulat kuitenkin päälavalla. Ensimmäisenä siellä olikin olemassaolostaan keikkailulla muistuttava, levytyspuuhissa oleva Lapko, jota tosin seurasin enimmäkseen siltä lavattomalta anniskelualueelta käsin.

Vaikka äsken jauhoinkin jotain vetonauloista, oli moni itseäni eniten kiinnostava artisti kuitenkin esiintymässä pikkulavalla. Niin myös Kakka-Hätä 77, joka on omissa silmissäni ja korvissani alkanut kärsiä inflaatiosta. Jo monta kertaa aiemminkin nähty bändi jaksoi kuitenkin viihdyttää ja tuntui kolisevan paremmin kuin Laman lämppärinä. Tämän keikan aikana oli muuten kiva huomata, että anniskelualue oli mukavan avara.

Sitten oli taas aika katsastaa Suomen virallisen rokkikukon Mike Monroen livekunto. Eipä ollut päässyt rapistumaan sitten Ilosaaren, mutta kitaristi oli vaihtunut Dregenistä Nasty Suicideen, ensiksi mainitun ollessa estynyt. Uumoiltu Mike Monroe feat. Andy McCoy -tilanne tosin jäi näkemättä, vaikka lavalla olikin vain kolme neljästä Hanoi Rocks -musikantista. Tämän jälkeen siirryin takaisin anniskelualueelle katsomaan toista veteraania, eli Tumppi Varosta & Problemsia. Aina samassa sinisessä paidassa viihtyvä Varonen soitti hyvän keikan tälläkin kertaa. Aikalailla mentiin tasoissa taannoisen Tampereen keikan kanssa, mutta tällä kertaa yllätysmomentin puuttuminen ei tehnyt tästä keikasta yhtä ikimuistoista. Nykyinen Varonen/Raitsikka/Sero/Maunula-kokoonpano on todella hyvässä iskussa.

Disco Ensemble meni etäämmältä seuraten, ilman että itse keikasta olisi jäänyt erityisiä mistikuvia. Oli se nyt parempi keikka kuin mitä edellinen levy antoi olettaa, mutta kyllähän sekin aika kului lähinnä Terveitä Käsiä odotellessa. Olin kuullut kauhutarinoita Jello Biafran lämppärikeikalta, jossa Läjä ei ns. ollut oma itsensä, joten ehdin jo pelätä tämänkin keikan onnistumisen puolesta. Pelko oli kuitenkin turhaa, kun Läjä näytti olevan entisellään. ”Hittiä hitin perään” oli tämänkin keikan kaava, jolla homma hoidettiin kotiin tyylikkäästi. Ja tästä bändistä se oma hardcoren kuuntelu alunperin lähtikin.

Olen käyttänyt lukuisia tunteja Pelle Miljoona Oy:n biisien kuuntelemiseen nuorempana, ja onhan Pellen alkutuotannossa helvetisti hyviä biisejä. Tämä setti nyt tietysti painottui sinne ”Viimeinen Syksy” ja ”Moottoritie on kuuma” -levyihin, joiden henki tavoitettiin välillä pelottavankin hyvin. Pelle ja Tumppi Varonen vaihtoivat rooleja, kuten pitikin. Tumppi Varonen esitti ainakin Lanka palaa -biisin kahteen kertaan tämän illan aikana (Problems esiintyi vain muutamaa tuntia aiemmin), mutta toisaalta jopa rasittava Tahdon rakastella sinua esitettiin vain Pellen kanssa. Ja olihan tietysti Juokse villi lapsi, Vapaus on suuri vankila, Koska sydän sanoi niin ja Moottoritie on kuuma mukava kuulla alkuperäisen kokoonpanon esittämänä, oli kyseessä nostalgiakiertue tai ei. Oikeastaan keikassa häiritsivät vain jotkin Ari Taskisen instrumentistaan päästämät äänet, mutta kokonaisuus oli silti katsomisen arvoinen. Ja taas oli Pelle Miljoona Oy:n taru siinä.

Perjantai ei kuitenkaan ollut vielä siinä. Pikkulavalle marssi vielä Porin ikioma Appendix. Olen nähnyt Mikki Borgensenin tukevammassakin muusissa kuin mitä nyt, mutta jokainen biisi tuntui kertovan rakkaudesta. Appendix olisi voinut toimia varsinaisena jatkoklubibändinä, nyt se ei tuntunut oikein miltään Pellen jälkeen. Jatkoklubin kautta nukkumaan.

Lauantai

Toisin kuin perjantaina, päädyin katsomaan enemmän bändejä päälavalla kuin pikkulavalla. Tämä johtui pääasiassa siitä, että Rautalavalla soitti enimmäkseen cover-bändejä. Porisperen konsepti on pohjautunut alusta alkaen silkalle jääräpäisyydelle ja tervehenkiselle vittuilulle, jonka vuoksi pikkulavalla soitti coverbändejä. Metallica-tribuuttia en jaksanut kuunnella, Maiden-bändin aikaan en ollut enää edes paikalla mutta Paul Stanley Boozing Societya tuli kuunneltua. Yhtyeelle pitää nostaa hattua siitä, että se soittaa kasari-Kissiä. Kaikki muut Kiss-coverbändit soittavat 70-luvun Kissiä maalit naamalla, joten tämä oli piristävä poikkeus. Ja onhan levyhyllyssäni melko monta 80-luvulla julkaistua Kiss-äänitettäkin, joita kuuntelemalla tuli otettua omia ensikosketuksia heviin.

Mutta se niistä cover-bändeistä, joita soitti pikkulavalla pitkin päivää. Saavuin pelipaikoille 13.30, jolloin No Second Thought jäi näkemättä, mutta pääsin sentään näkemään Circlen kokonaisuudessaan. Setti oli edelleen Rautatie-painotteinen, mikä tietenkin kävi minulle mainiosti. Kas siinä ihana levy, jota voi suositella niillekin jotka eivät Circlestä tiedä tuon taivaallista. Vähän laihanlaisesti vaan oli porukkaa eksynyt näin aikaisin paikalle.

FM2000:n ajattelin vihdoin tsekata, mutta olin liian sosiaalinen mennäkseni katsomaan sitä. Sen sijaan Sakara-bändeistä Mokoman katselin kyllä ihan loppuun asti, onhan bändin livesetissä sentään joitakin hyviä biisejä vaikka Marrasta ei enää jaksaisi. Olen yhä melko varma, että Circle-paitaan (!) pukeutunut Annala kajautti keikan lopuksi ”Kiitos Sonisphere, kiitos Pori!”. Muutama muukin kuuli sen nimenomaan tuossa muodossa. Stam1naa ei buukattu näille kekkereille.

Graveyard muistutti siitä, miten kovassa huudossa seiskariretro tänä päivänä on. Varsinkin Ruotsista tuntuu puskevan vanhan koulukunnan heviä soittavia ryhmiä alvariinsa, myös vahvasti Led Zeppelin -vaikutteinen Graveyard. En ihan ymmärrä bändin ympärillä vellovaa hypeä, mutta kyllä tuon keikan katseli mieluusti sadekuurosta huolimatta. Ja onhan kyseessä selkeästi parempi bändi kuin joku Wolfmother, jonka juontaja mainitsi Black Sabbathin ja Led Zeppelinin yhteydessä spiikatessaan bändiä lavalle.

Anvil oli buukattu Porispereen siksi, että se on ”porilaisempi kuin porilaiset itse”. Todennäköisesti lausahdus viittaa Anvilin jääräpäisyyteen ja pää-läpi-harmaan-kiven-mentaliteettiin, jonka turvin se soittaa edelleen kasariheviä vaikka sen olisi kaikkien todennäköisyyslaskelmien mukaisesti pitänyt kuolla jo ajat sitten. Se oli lapsellista, ei edennyt sooloilujen takia välillä minnekään eikä ole edes musiikillisesti järin ihmeellistä… mutta helvetti soikoon kun se oli huikeaa! Ja ennen kaikkea aitoa. Lips ja kaverinsa tuntuivat oikeasti olevan innoissaan päästessään soittamaan. Varsinkin sen hieromasauvasoolon aikana näytti siltä, kuin 50-vuotiaiden nahoissa pyörivät teinit olisi päästetty lavalle. Enkä toki myöskään pistä pahakseni 666:n ja Metal on Metal -klassikoiden kuulemista livenä. Anvil tuntui myös soittavan raskaammin kuin muut Porisperen bändit.

Anvil oli itselleni ehdottomasti lauantain pääesiintyjä, jonka jälkeen oli melko turhaa pysytellä paikalla pitempään. Raised Fistin takia en jaksanut jäädä kolmeksi tunniksi odottelemaan, varsinkin kun siihen kolmeen tuntiin mahtuivat Kotiteollisuus, Coverslaves-niminen Iron Maiden -coverbändi ja se Battle Beastin kammotus, joka kuulemma soitti ylipitkän keikan, mistä sitten Kotiteollisuus sai maksaa lyhyemmällä soittoajalla. Pressipassin ja rannekkeen turvin pääsin kuitenkin vilkaisemaan (ja kuvaamaan) Raised Fistiä. Energistä tuntui meininki olevan, ja olisin toki jäänyt katsomaankin sen ellei noisepörinän kutsu olisi jo rutissut korvissani. Viimeinen havainto festivaalialueelta oli kuulutus, jossa todettiin ilmahitsauskilpailun voiton menneen Teuvo Lomaniksi ilmoittautuneelle henkilölle.

Sunnuntai

Kahden päivän lipun ostaneille luvattiin sunnuntai vielä kaupanpäällisiksi. Kahden ensimmäisen festivaalipäivän kävijöitä en usko tirehtööri Vilkunan paikalle odottaneen suuriakaan massoja, sillä sunnuntai oli perin lapsipainotteinen päivä, ainakin taukoonsa asti. Jytäjyrsijät soittivat liian aikaisin, joten ehdin parahiksi paikalle näkemään Hevisauruksen. Keikkahan oli tunnetusti suunnattu lapsille ja lapsenmielisille sekä näiden vanhemmille, mutta ei varsinaisesti kaltasilleni rokkijournalistintapaisille. En voi sanoa kärsineeni krapulasta – paremminkin tekemisen puutteesta – mutta omissa touhuissani alkoi selvästi jo näkyä taisteluväsymystä kolmen illan humppaamisesta. Mutta halusin silti aivan välttämättä nähdä Hevisauruksen. Sitä paitsi pääsenpä nyt sanomaan nähneeni Hevisauruksen keikalla ja vielä kuvanneeni kaksimetristä, naamani edessä tiluttavaa muinaisjäännettä. Miten nuo möhmötit käyttävät pedaaleita? Eikö lavalla tule hiki? ”Tykkäättekste tiiliskivistä?” ”Joo!”. Oma suosikkisaurukseni on Riffi Piffi ja suosikkihevini Popkornipulla. Muffi Puffilla (bassosaurus) tuntui olevan krapula, kun sen liikehdinnät olivat jähmeämmät kuin muilla hirmuliskoilla.
Hevisauruksen jälkeen koin kokeneeni jo tarpeeksi yhden viikonlopun osalta, joten menin moikkaamaan vielä Kirjurinluodon lampaita (lähettivät lukijoille muuten terveisiä) ennen kuin tepastelin Porispere-tossut jaloissa porteista ulos viimeistä kertaa, jättämällä samalla Jukka Pojan ja Palefacen luodolle soittelemaan.

[flickrfeed photoset=72157627339801743]

Lighthouse Project – Lust For Lie

Lighthouse Project on jostain syystä jäänyt yllekirjoittaneelle täysin vieraaksi yhtyeeksi. Sen tiedän, ettei viisikkoa ole missään vaiheessa voinut summa-hc:ksi herjata, mutta muuten orkesterin ulosanti on vältellyt korviani. Yllätys olikin melkoinen, kun Cruel Intentions jyrähti soimaan stereoissa ja ulos purkaantui miltei vanhan koulun metalcoreksi äityvää, tummaa ja raskasta keskitempopaahtoa. Kappale laahaa paikoin jopa yllättävänkin hitaalla ja Tonin valittava rääyntä vain vahvistaa epätoivon partaalla killuvaa äänimaailmaa. Jos olet joskus miettinyt, miltä Convergen ja Breachin combo kuulostaisi, niin nyt tiedät.

A-posken toinen raita on omistettu Terveille käsille Musta jumala -coverin muodossa. Kenties hieman itsestäänselvä kohde, mutta toisaalta TK ansaitsee tribuuttinsa ja kyllähän Majakkamiehet onnistuvat omannäköisensä version biisistä esittämään. Lyhyestä virsi kaunis. B-puolelle ylhäiseen yksinäisyyteen sijoitettu Choosing My Confessions vie yhtyettä sitten yhä syvemmälle suon silmäkkeeseen. Mistään doom metallista on turha lähteä puhumaan (tai metallista ylipäätään), mutta kyllähän bändin esikuvakseen mainitsema Black Sabbath kappaleen riffeissä piileskelee. Ihan pelkkää hidastelua ei ole kuitenkaan tarjolla, vaan kyllä svengaamaankin lopulta päästään.

Jos Laithaussi tällä linjalla jatkaa, niin tervetuloa soittimeeni uudestaankin.

Terveet Kädet – Ihmisen poika, pedon poika

Vaikka Läjä Äijälä onkin ryvettänyt terveitä käsiään lemuavassa apulannassa viime vuosina,
niin sitä ei käy kiistäminen, etteikö Terveet Kädet olisi yksi maailman ensimmäisistä ja vaikutusvaltaisimmista hardcore -yhtyeistä. Ja ihan kuin varmuuden vakuudeksi nelikko julkaisee ”Ihmisen poika, pedon poika” -lyhytsoiton, joka palauttaa orkesterin juurilleen; huutoa, hurmetta ja
aivan saatanan visvaista TK-corea. (Muistakaahan lapsukaiset sitten, että TK ei ole Turmion kätilöiden lyhenne!)

Kymmenen minuuttinen ja raitainen ep (josta on muuten tarjolla myös 10″ vinyyli) antaa piiskaa oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta. Vihan
täyttämät hc-purkaukset seuraavat toinen toistaan ilkeimpinä, eikä metallinhohtoisia ”välivuosia” tule tosiaankaan ikävä. En kaipaa Markkaa tai Karjalaa
takaisin, mutta TeeKoon paluu suoraviivaisempaan materiaaliin sopii varmasti sille surullisen kuuluisalle Pihtiputaan mummollekin.