Avainsana-arkisto: Terror

Never Say Die! -kiertue tuo kovan kattauksen Nosturiin

Hardcoren ja punkin parhaimmistoa sisältävä kattaus kiertää syksyllä Eurooppaa Impericon Never Say Die! -kiertueen merkeissä. Kiertue tekee pysähdyksen myös Helsingissä tiistaina 11. marraskuuta, jolloin Nosturin lavan valtaa yhteensä seitsemän kovaa yhtyettä: hardcore-bändien terävimpään kärkeen lukeutuva Terror, tänä vuonna viidennen ”Die Knowing” -albuminsa julkaissut kanadalainen Comeback Kid, kalifornialaisbändi Stick To Your Guns, No Bragging Rights ja Capsize Yhdysvalloista sekä tuoreemmat kyvyt Obey The Brave Kanadasta, More Than A Thousand Portugalista.

Impericon Never Say Die! -kiertue tekee yhteistyötä Hope For The Day -projektin kanssa, joka on yhdysvaltalainen, itsemurhien ehkäisemiseen tähtäävä hyväntekeväisyysjärjestö. Hope For The Day on tehnyt vuosia tiivistä yhteistyötä hc- ja metallipiirien kanssa ja tulevalla kiertueella tavoitteena on yhdessä paikallisten järjestöjen kanssa lisätä tietoisuutta ja ohjata ihmisiä saamaan apua.

Impericon Never Say Die! Tour 2014
Terror (USA), Comeback Kid (CAN), Stick To Your Guns (USA), Obey The Brave (CAN), More Than A Thousand (POR), No Bragging Rights (USA), Capsize (USA)
Ti 11.11.2014 Nosturi, Helsinki
Ovet klo 18, showtime n. klo 19
Liput palvelumaksuineen alkaen 29,50 euroa Tiketin myyntikanavista.

www.livenation.fi

Terror – Keepers of the Faith

Kuten läheinen nimikaimansa, Judas Priestin ”Defenders of the Faith” -klassikko, losangelesilaisen Terrorin viimeisin albumi on tymäkkä vastaisku genreen pesiytynyttä poseerausmeininkiä vastaan. ”Keepers of the Faith” vie kuulijan hardcoren ytimeen, missä ei kliinikertsejä ja rapuasentoja tunneta.

”Keepers of the Faith” kilvoitteli Bitter Endin kanssa viime vuoden kovimman hardcore-lätyn tittelistä, väännön päättyessä lopulta ratkaisemattomaan tasapeliin. Siinä missä Bitter End myllää vielä tuoreilla voimilla, on ”Keepers of the Faith” jo Terrorin viides (laskentatavast riippuen) täyspitkä, jäsenten aiemmista edesottamuksista nyt puhumattakaan. Silti sen tekemisessä ei näy leipiintymisen merkkejä, vaan meininki on tälläkin levyllä suhteellisen tuoretta, ainakin siinä mittakaavassa, mitä se nyt voi perinteitä vaalivalla bändillä olla.

”Keepers of the Faith” jatkaa hyvin pitkälti edellisen levyn linjoilla, mutta paremmat soundit ja terävämpi tuotanto tuovat nyanssit paremmin pintaan kuin koskaan aiemmin. Päällimmäisenä levystä jää mieleen alkupuolelta Stick Tight, nerokkaan yksinkertaisen riffin päälle rakentuva Shattered sekä nimikappale Keepers of the Faith, joka kerran jos toisenkin saa kylmät väreet aikaiseksi, ei pelkästään musiikkinsa, vaan myös sanomansa ansiosta.

[youtube url=UonmopFossY]

Jos olet nuori kidi, eksynyt oikean musan pariin kenties thrash-metallin kautta, ”Keepers of the Faith” on mitä täydellisin lähtökohta uuden harrastuksen pariin. Mutta ei se petä myöskään vanhoja partoja, jos muuta väität, olet väärässä.

Terror julkaisee uuden albumin elokuun lopulla

Losangelesilainen hardcore/metal-bändi Terror julkaisee uuden ”Keepers Of The Faith” -albuminsa Euroopassa elokuun 30. päivä. Century Median julkaisema levy sisältää 14 raitaa.

Terror – Keepers of The Faith (30.8.2010)

1. Your Enemies Are Mine
2. Stick Tight
3. Return To Strength
4. The Struggle
5. Shattered
6. You’re Caught
7. Dead Wrong
8. Keepers of the Faith
9. Stay Free
10. Hell And Back
11. Only Death
12. The New Blood
13. Defiant
14. T.T.I.H. (bonus)

”Stick Tight” löytyy bändin MySpace-sivulta, ja on kuultavissa myös oheisesta Soundcloud-soittimesta.

Terror – The Damned, The Shamed

Terror vaihtoi emoyleisöä kosiskelevalta hardcore-lafkalta hardcore-yleisöä kosiskelevalle metallilafkalle, näin positiivisesti ajateltuna. Tosiasia on kuitenkin se, että Century Medialla usea hardcore-bändi on joutunut ottolapsen asemaan suurempien metallinimien jyrätessä nokkimisjärjestyksessä parhaille paikoille. Tosifanit toki löytävät bändin oli se julkaisija kuka tahansa, mutta tulevaisuus koneistossa, jossa vain tulos ratkaisee, on pienehköillä markkinoilla operoiville hc-bändeille varsin epävakaalla pohjalla.

Mutta ei Terroria voi ainakaan yrityksen puutteesta syyttää, jos ei hevitaivaan portit aukea. ”The Damned, The Shamed” on ainakin alkumetreillä erittäin lupaava tuotos, voisi jopa väittää bändin parhaaksi tähän mennessä. Vaihtelevuutta riittää biiseissä bändin säilyttäessä kuitenkin vahvasti oman identiteettinsä. Myös uusia elementtejä on tuotu mukaan esimerkiksi muutaman rauhallisemman välikohdan muodossa.

Terror on selvästi kehittynyt bändinä ja saanut biiseihinsä aiemmin kaivattua monipuolisuutta. Samalla on kuitenkin aimo annos kiukkua ja räkää unohtunut leikkauspöydälle. ”Lowest of the Low”:lla ollutta intensiteettiä ei ole sen koommin saatu tallennettua, missä lienee suurin syy ainaiseen haikailuun debyytin perään. Siltikin ”The Damned, The Shamed” on vuoden parhaimmisota hardcore-rintamalla, mutta ei vieläkään tyylipuhtaasti ylitä bändin itsensä jatkuvasti ylöspäin hilaamaa rimaa. Ikävä kyllä, tai onneksi, voin edelleen toistaa vanhan veikkauksen, että bändin parhaat levytykset ovat vielä edessäpäin.

Terror – Rhythm Amongst The Chaos

Los Angelesin pioneerit ovat palanneet uuden EP:n kanssa. Jos edellisellä levyllä mentiin metallisempaan suuntaan, niin tällä levyllä ollaan palattu takaisin vanhempaan Terroriin, joka ei mielestäni ole lainkaan huono asia.

”Rhythm Amongst The Chaos” on noin kymmenenminuutin ja viiden biisin mittainen paketti uutta Terroria. Levyn aloittava ”Rhythm Amongst The Chaos” menee suoraan asiaan ja tässä vaiheessa odotukset muihin biiseihin ovat nousseet jo uusiin tasoihin. Scott Vogelin laulu on säilynyt yhtä vakuuttavana kuin aiemmillakin levyillä ja soitanta toimii alusta loppuun, eikä soundeissa ole valitukselle sijaa. Timanteiksi nousee ”Disconnected” sekä ”Vengeance Calls On You”, josta tulee mieleen vanhempi Ringworm. Tosin mielenkiintoisin osuus on viimeinen biisi eli Breakdown-koveri ”Kickback”, jonka erityisen kiinnostavaksi tekee Jedi Mind Tricksista tutun Hip-Hop veteraani Vinnie Pazin feattaus.

Tuhti paketti Terroria on siis taas kasassa, enkä paljon varmaan liioittele jos väitän että musiikillisesti parasta, mitä yhtye on julkaissut sitten ”Lowest Of The Low”:n. ”Rhythm Amongst The Chaos” on saatavilla CD:nä sekä seiskatuumaisena. Tällä Terror nosti ainakin omat odotukseni seuraavaa täyspitkää varten melko korkealle.

Ilosaarirock 2007

Ilosaarirock alkoi perinteiseen tapaan punk-kerman kokoontumisajoilla jäähallin Töminä-klubilla. Tapahtuma ei isoilla nimillä pröystäile, mutta veti silti tänäkin vuonna 1500 katsojan yleisön. Ei paha. Maire kurvasi jäähallin pihalle illan toisen bändin Relentlessin vedellessä viimeisiä. Haluaisin kuitenkin painottaa, ettei viivästykset matkalla olleet missään nimessä meikäläisen aiheuttamia! Kuulumiset piti toki pukukopissa hoitaa, joten myös Unkind meni ohi korvien. Flippin’ Beans pistikin sitten läskit tirisemään oikein huolella uuden ”Everything’s Fine… Act Brave And Die” -levyn ollessa hyvin edustettuna setissä. Ikäväksemme esiintyminen oli yksi viimeisimmistä tällä vanhalla nimellä ja vanhoilla biiseillä. Lisää hauskuutta oli kuitenkin luvassa heti perään Ratfacen muodossa. Vaikkei setti juuri pariakymmentä minuuttia enempää kestänyt, onnistui bändi vakuuttamaan yleisön, ainakin jos sitä voi myydyllä oheissälällä mitata (toimittajanne oli siis nakitettu juopottelun ja toimitustyön ohella pitämäät kiparia, seetana).
Armageddon Clock meni siis sivusilmällä seuratessa ja paitoja myydessä, samoin kuin mainion ”Älä katso ihmistä” -levyn aiemmin kesällä julkaisseen Aivolävistyksen esitys suurimmalta osalta. No Shame ja DMT:tä lyhyellä varoitusajalla paikkaamaan saapunut Worth The Pain jäivät väliin puolestaan istuttuamme Ratfacen kanssa kylmässä saunassa tuntitolkulla, jona aikana ei kaiken lisäksi nauhuriin tarttunuti varmast yhtäkään kelvollista kommenttia…
Illan kääntyessä jo aamuhämäräksi, todettiin parhaaksi skipata Wasted, jotta vielä ennättäisi tarkistamaan paikallisen yökerho-scenen. Tarkemmin ajateltuna n. puolet bändeistä tuli missattua, mutta näin suurena scene-hahmona olen huomannut että keikkojen katsomista tärkeämpää onkin tulla nähdyksi.

Lauantai alkoi mielenkiintoisella kiinnityksellä, kun norjalainen Stonegard otti kolmoslavan haltuunsa. Ahkera keikkailu Suomessa on kantanut selvästi hedelmää, sillä aikaisesta soittoajasta huolimatta bändiä oli tullut katsomaan ihan mukavasti ihmisiä.
Kakka-hätä 77:n kanssa sai olla tarkkana, jos setin alusta myöhäistyi vähääkään, saattoi koko komeuden missata. 15 minuutissa tuupattiin tuotanto läpi, ja ei muuta kuin kaljaa naamariin.
Ilosaaressa ei tule paljon päälavalla törötettyä, sillä pikkulavat tarjoavat usein niin paljon mielenkiintoisempia nimiä, että apulannat ja ceeämäksät jättää mielellään muiden festarivieraiden päänvaivaksi. Ikävä kyllä pikkulavojen esiintyjät ovat aina päällekäin, joten n. 5-6 mielenkiintoista bändiä tulee per festari missattua pelkästään tämän takia. Näin kävi myös CunninLynguistsin kanssa, sillä Terror oli päivänselvä valinta tästä kaksikosta. Bändi soitti yllättävän hyvin ja porukkakin oli olosuhteet huomioonottaen mukavasti mukana. ”Lowest of the Low” -hittien lisäksi myös uuden ”Always the Hard Way” -lätyn biisit saivat uudenlaista nostetta keikasta. Tosin risuja pitää jälleen kerran antaa amatöörimäisille järkkäreille, joiden kanssa sentään tällä kertaa päästiin puhekontaktiin. En silti ymmärrä, miksi vitussa teltassa pitää käyttää vesiruiskua aivan holtittomasti, kun ulkona on 10 astetta lämmintä?

Loppuilta kuluikin sitten kuivatellessa märkiä vaatteita ja odotellessa Terrorin haastattelua, joka jatkoi edellisiltana Ratfacen kanssa aloitettua selkeää linjaa…
Tällä kertaa jaksoin tapahtuman päätähdeksi hankittu HIM kiinnostaa muutaman hetken verran, Abduktiota piti kuitenkin käydä myös Rekkalavalla väijymässä, ja tästähän se matka jatkuikin luontevasti kohti keskustan valoja.

Soilwork oli sunnuntaiaamupäivän ensimmäinen tavoite, ja kuinka ollakaan näitä ruotsalaisia ennätettiin YleX-telttaan ihmettelemään. Kehutusta live-showsta ei tutun kehnon soundipolitiikan ansiosta saanut oikein mitään, joten mielenkiinto suuntautui melko pian loiventeluun ja Sick Of It Allin venailuun. Soijaa ja SOIAa venaillessa Tundramatiks tarjosi viihdykettä rekkalavalla. Ikinä en ollut bändistä kuulut, mutta mielenkiinnon onnistuivat herättämään.
Ei tullut soijaa vaikka SOIA tulikin. Vettä saatiin niskaan oikein huolella, mutta edellispäivän (ja -vuosien) naurettavan järjestysmieskäyttäymisen ”pelossa” keikka tuli diggailtua turvallisesti kalia-alueelta, turva-aidan takaa, ennemmin että kohmeita jäseniään olisi lähtenyt pittiin veryttelemään. Setti oli mainio siinä missä mikä tahansa Sick Of It Allin keikka, jos sitä nyt pitää esim. parin vuoden takaiseen Agnostic Frontiin verrata, oli äijien soitossa huomattavasti enemmän munaa.
Sick Of It Allin hittien jälkeen The Business tuntui vähän pakkopullalta, vaikka kyllähän ”Southgate 96” lämmittää aina mieltä.
Festarin päätökseksi tuskin olisi voinut parempaa bändiä keksiä kuin The Slackers, joka pienestä tihkusateesta huolimatta saa takuulla hyvälle mielelle. Rentolavalla oli nimensä mukaisesti hyvä meininki, ja vaikka sinne tuli tänä vuonna eksyttyä vain kerran, on se ollut oiva lisäys Ilosaaren musiikkitarjontaan, vaikka houkutteleekin turhan paljon hippejä paikalle.

Festari loppui mukavasti Tiktakin sävelten saatellessa matkantekoa vielä rautatieaseman sillalla, useita kilometrejä festarialueelta. Mitenköhän tällainen festari toimisi Lahdessa, jossa keksitään valittaa pienimmästäkin pihauksesta kello 21 jälkeen. Ellei sitten kyseessä ole humppa.

Terror – Always the Hard Way

Parissa vuodessa Terrorista on kasvanut nykykidin henkireikä. Trendien ja muotien muuttuessa Terror on ja pysyy kuulostaen aina omalta itseltään. ”Always the Hard Way” ei ratkaisevasti eroa bändin ”One with the Underdogs” –debyyttitäyspitkästä, mutta pikkuriikkinen lisätsemppi tekee siitä edeltäjäänsä timanttimman tuotoksen jokaisella osa-alueella.

Kitaramaisteri Frank Novinecin pesti bändissä jäi varsin lyhytkestoiseksi miehen liityttyä hiljattain Hatebreedin riveihin, eikä äijän sävellyskynän terävyyttä päästy näin ollen Terrorin riveissä ihastelemaan. Siitä huolimatta levyn biiseissä on selvästi havaittavissa ”novinecimäinen” tatsi, riffeissä on aimoannos repivyyttä ja samanlaista tekemisen meininkiä kuin ”Lowest of the Low” –minillä. Kun tähän lisätään Scott Vogelin alati äkäistyvät vokaalit, muutamat breakdowniit ja iskulauseet, voidaan puhua oppikirjan mukaisesta hardcoresta. Nimikappaleen lisäksi esimerkiksi Survival Comes Crashing In ja Last of the Diehards ovat takuuvarmoja keikkahittejä vielä vuosienkin päästä, ei näistä jengikööreineen anthem-elementtejä puutu. Pari osuvaa vierailua kruunaa paketin, Leewayn Eddie Sutton kähisee loppurytinät So Close to Defeatissa, Death Threatin Aaron You Can’t Break Me -kappaleessa.

Soundit ovat mukavan tuhdit, mutta ei liian kliiniset. Zeuss kyllä osaa hommansa. Ainoastaan Dibbsin ja Mursin räppipätkä jää levyn pimeämmälle puolelle, joten voitaneen hyvillä mielin todeta että Terrori alkaa pikkuhiljaa lunastamaan niitä odotuksia, mitä Lowst of the Low’lla itselleen asetti. Eihän tässä hardcorea keksitä uudestaan, mutta ilmeisesti vuoden 86 jälkeen siihen ei ole kukaan muukaan pystynyt. Terror pitää kuitenkin vilpittömyydellään sitä alkuperäistä hardcore-henkeä yllä niin hyvin kuin se nykypäivänä on mahdollista. Vähäisen ennakkokohun ansiosta myös kovimmatkin hypetyksen kammoajat voivat ottaa sen päänsä perseestä ja kuunnella josko Terrorilla olisi oikeasti jotain tarjottavaa.

With Full Force 2004

Keskiviikkoaamuna lähettiin (paska)matkaan. Vajaat neljäkymmentä apinaa pääsi heittämällä laivaan vaikka millään Nooan Arkilla ei mentykään. Paatissa jatkui perinteiset rokuilut karaokella höystettynä (Åke suussa ja kara perseessä). Tukholmassa pässitkin oli sekasin, ja linja-autossa tunnelma jatkui hurjana aina Lyypekkiin asti. Monta pitkää kylmää kerittiin juoda ennen kuin oltiin Itä-Saksalaisen festarialueen portilla.

PERJANTAI

Ensimmäinen festivaalipäivä alkoi hyvin nukutun yön jälkeen rannekkeen vaihdoilla, perinteisellä uintiretkellä paikalliseen ”maauimalaan” sekä tietenkin ruuvimeisselien sekä börstan imailulla. Ensimmäiset esiintyjät olivat alkaneet tuuttaamaan jo iltapäivällä, itsellä oli mielessä nähdä alkajaisiksi Espoon betonin pojat eli E-Town Concrete. Sitä ennen Saukki kohtasi kuitenkin demoninsa… (SS)

Toivuttuamme torstaiyön telttojen kasailusta perjantaille, päätin ottaa muutaman oluen ja lähdimme muutaman hassun kaverin kanssa viettämään perjantai-iltapäivää Sidekickin tahdissa (siis ei se kalifornialainen skedepunkbändi, vaan se toinen. Tai ties kuinka mones…). Bändi soittaisi kakkoslavalla eli teltassa ja telttahan oli iso kuin sirkus semmoinen juttu. Mikäs se nyt olikaan… sirkustiipii. Astuttuani telttaan minut valtasi outo tunne, aivan kuin olisin saapunut pitkän matkan takaa takaisin kotiini. Taustalla soi iloinen musiikki, valot välkkyivät ja lavalla ollut esittelijätirehtööri esitteli seuraavan esiintyjän estraadille. Minut valtasi harmoninen raukeus, aivan kuin olisin ollut kosketuksessa edelliseen elämääni. Sirkuselämääni. Vaikka Saksan reissun jälkeen kävin useasti meedialla, ei minulle vieläkään ole selvinnyt olinko ollut sirkuksessa pelkkä pelle vai se parrakas nainen? Identiteetin kanssa ongelmia siis myös edellisen elämäni suhteen. Varsin raskasta…
Niin, en ollut juurikaan kuullut Sidekickia aiemmin, kuin muutamia näytteitä sieltä täältä. Mielikuvat osuivat jokseenkin kohdilleen: menevää nyyjorkki vaikutteista hooseerenkutusta. Bändiä tuli katseltua kera huurteisen sen verran kaukaa että soittajien lavaesiintymisestäkin jäi pelkkää ykköstä ja nollaa lisämuistiini. Ehkä uusi kokemus Sidekickin kanssa saisi la(u)kaistua sisäisen koodaajani ja ykköset ja nollat purkaantuisivat selviksi muistikuviksi.

E-Town Concreten aloiteltua viihdyttämään (ainakin osaa yleisöä), saapastelin festareiden päälavan tuntumaan ottamaan tuntumaa The Real McKenziestä. Tosin teltassa soittaneen voimakkaita räp/hiphop-vaikutteita sisältäneen E-Townin hardcore ei ollutkaan musiikillisesti niin ahdistava kokemus kuten olin kuvitellut, vaikka vain muutaman biisin ehdinkin nähdä. Mitä tästä opimmekaan? Kannattaa olla ennakkoluuloinen, niin elämässä monia asia osaa yllättää positiivisesti. Koko keikan mulkaisseet vannoutuneemmat suomalaisfanit eivät pitäneet E-Townin settiä kovinkaan kummoisena. Yleisesti ottaen WFF:ssa esiintyvien amerikkalaisbändien laulajilla oli tapana esiintyä huppu päässä. Uusi katu-uskottava trendi? (SP)

Itse odotin Espoon betonia mielenkiinnolla, sillä paljon on tapahtunut sitten bändin suomenvierailun viisi vuotta sitten. Kohdalleni festareiden avausesiintyjä tuntui kuitenkin ensi alkuun varsin vaisulta. Pikkuhiljaa pittiin ajauduttuani alkoi musiikkikin kuulostaa paremmalta, tosin sakemannien pittitouhut olivat yhtä vituttavalla kannalla kuin aina ennenkin. Eräskin kaveri yritti potkia munille, mutta oli varsin nöyrää poikaa parin perisuomalaisen ärräpään kuultuaan. Betonin pojat veti kamaa sieltä sun täältä, pahimmat MTV pelleilyt jätettiin kuitenkin väliin. Etunenässä tippui ilman vetoapua kuultu Battlelines, mutta puolen tunnin jälkeen alkoi Real MacKenzieskin kiinnostamaan siinä määrin, että jätin pölyisen tantereen ja yltä päällä hiekkassa ja paskassa luimin parin biisin ajaksi katseluetäisyydelle päälavasta. (JT)

E-Townin veivatessa teltassa hipsin ison lavan läheisyyteen, jossa skotlantilainen The Real McKenzies viritteli jo työkalujaan siihen malliin, että nyt oli tosi kyseessä. Ja kun soittajilla oli kiltit päällä, oli tavanomaista helpompaa: Marilyn Monroena vain lavan reunalle ottamaan tuulta kiltin alle ja sitten vaan kaluun kiinni. Anteeksi.
Valitettavasti en oikein osannut suhtautua päälavan edellytyksiin tuottaa mahdollisimman maksimaalista musiikillista nautintoa. Saundit olivat ns. tuulen viemää, sillä kovassa rytäkässä osa hiotuneista melodioista katosi tuulena taivaalle. Osan tuuli oli kuljettanut telttaani ja enkä saanut seuraavana yönä nukuttua helvetinmoisen metakan takia. Elikkäs teutonit mylvivät, Sirvo kuorsasi ja puhui unissaan: ”Cheers!”. Takaisin keikkaan. Aluksi tuotti vaikeuksia päästä mukaan skottilaisen McKenziesin reippaaseen skottivaikutteiseen punkrockiin, mutta kun muutama tuttu kappale ”Oot & Aboot” levyltä oli soitettu, meininki ja fiilis parani huomattavasti. Kiltit viuhuivat ja säkkipilli raikasi mukavan kuuloisesti. Hieno keikka. Mahtaisi purra vielä paremmin sisätiloissa. Niin ja oikeastihan The Real McKenzies on Vancouverista, Kanadasta. Kovasti bändi hössötti joka välispiikissä skottilaisuuttaan, jota en suinkaan epäile, mutta ehkä Kanada tai pelkkä kanadalaisuus ei olekaan niin seksikästä kuin skotlantilaisuus. Ja eipä individualismiin kurkottavassa kulttuurissa tuollainen pohjoisamerikkalaisten siirtolaisten jälkeläisten identifioituminen johonkin eurooppalaiseen kansaan niin kovin tavatonta ole. Mutta onhan muistettava juurensa… (SP)

The Real McKenziesin perään aloitti isolla lavalla Soilwork, jonka mainio #5 lättyä olen kevään aikana suhteellisen runsaasti kuunnellut. Onnekseni setissä oli paljon tuttuja biisejä ja keikka oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Soilworkin jälkeen oli syytä käydä leirissä morjestamassa mm. Jeltsiniä, joka kolmenlitran pöntössä piti majaansa. (SS)

The Exploited tuli katseltua (myöskin) yksin, eikä siitä oikein riitä kertomista. Viisitoista minuuttia töröttelin verrattain kaukana, etten päässyt oikein tunnelmiin. Tuttuja, uusia ja vanhoja ralleja, tutun tuittupäisen hahmon esittäminä ja lavan edustalla taisi olla totaalinen kaaos? The Exploitedkin on kyllä niitä bändejä, joka pitäisi nähdä pikemminkin pienessä kuppilassa kuin saatananmoisessa lentokonehallissa. Vikkelän ja vihaisen oloisesti Wattie jaksaa vielä lavalla höyrytä, joten vaikea ennustaa koska bändi on jo ehtoopuolellaan. Kenties omissa hautajaisissa? (SP)

Tässä välissä oli hyvä mulkasta Caliban. Kukaan muu ei bändin hyvyyttä ymmärrä, joten minäkin jouduin töröttämään issesseni. Paremmaksi ei metalcore tästä enää voi tulla, aivan kuin oltaisiin menty vielä raskaampaan suuntaan, mutta tämän näyttä pikapuolin Roadrunnerilla julkaistava uusi lätty. (JT)

Taktisen parin tunnin tauon jälkeen palasin festarialueelle katsomaan virtaisiko se veri Life of Agonilta entiseen malliin. Harharetkiltä palannut Life Of Agony oli ennakkoon yksi festareiden mielenkiintoisimmista esiintyjistä. Henkilökohtaisesti olen diggaillut bändiä jo kymmenisen vuotta sitten ja tulipa se nähtyä aikanaan Helsingin Tavastialla vuonna 1995. Orkesteri on kokenut kymmenen vuoden aikana monenlaisia miehistömuutoksia ja noin vuosi sitten päätynyt alkuperäiseen ja ainoaan oikeaan kokoonpanoon. Bändin keulahahmona häärii sekopäinen Keith Caputo, rummuissa ex Type O Negative Sal Abruscato, kitaranvarressa sympaattinen Joey Z sekä bassossa lähes kaikkien biisien isä Alan Robert. Bändi soitti kokonaan klassikko debyytialbuminsa ”River Runs Redin” läpi. Jopa sellainen ikivihreä kuin ”Method Of Groove” kuultiin. Vielä kun saimme maistella muutaman uuden biisin lisäksi parhaat palat bändin muilta levyiltä, oli keikka lähes täydellinen. Life of Agony oli 2004 WFF:ssa varmasti paremmassa kunnossa kuin koskaan. (SS)

Hoilattuamme LOA:n keikan alkoi virittäytyminen tunnelmaan toden teolla, sillä pikkuhiljaa alkoi Hatebreed kivuta lavalle. Kilometrien päässä lavalta oli ympärillemme kuin vahingossa muodostunut oma pitti, jossa jo hyvissä ajoin ennen keikka painittiin. Keikka meni siinä rymytessä, setti oli pitkä ja pikkuhiljaa paikallisetkin alkoivat päästä mukaan, vaikkeivät (vieläkään) ymmärrä kiettareista mitään. Hatebreezer soitti suhteellisen kauan, enimmäkseen uusia biisejä. Vaikka ”meno” oli kova, oli keikka semisti pettymys, mikäpä nyt ei tuollaisella lavalla olisi.
Slipknotin viritellessä naamareitaan olikin korkea aika vetäytyä leiritulen ääreen sumplimaan seuraavan päivän kuvioita. (JT)

LAUANTAI

Älykääpiöiden mölytessä ympäri laajaa festarialuetta ei unta saanut palloon kuin muutaman tunnin kerrallaan. Aamuvarhaisella alkoi unen ja valvetilan välillä killuminen harmittaa, joten ei auttanut muu kuin kammeta leiriin kärvistelemään. Turokin muisti kertoa, kuinka oli Mayhemin keikalla pelottanut… Ensimmäisiin bändeihin oli aikaa reilusti, liikaakin, mutta kuinka ollakaan eihän niitä jaksanut edes hetken koittaessa mennä kattelemaan.

No, Sworn Enemy veivasi päivän esiintyjistä kuitenkin melko alkupäässä, ja pakkohan tätä hartaasti odotettua keikkaa oli mennä kattomaan. Kaikki oli kohdillaan, mutta jokin keikassa mätti, kun siitä ei näin jälkikäteen muista mitään. Nilkoille pomppimista oli, hyviä biisejä oli, mutta jotenkin flegmaattisuus ja George Bushin hehkutuksesta (ei tällä keikalla kuitenkaan…) johtuva junttimaisuus paistoi läpi. Eihän keikka ollut millään muotoa huono, mutta ikimuistettava se ei ollut, niin kuin pari muuta esiintymistä festareilla.
Velttous tarttui itseenikin, enkä päivän aikana jaksanut käydä katsomassa edes Born From Painia sen enempää kuin Six Feet Underiakaan. Sauli kävi kuitenkin katsastamassa Mad Sinin, joka leirissä lietsotusta huhusta huolimatta nousi lavalle Sworn Enemyn jälkeen. (JT)

Mad Sin oli nimensä puolesta tuttu bändi, mutta musiikkia olin vältellyt. Oman käsityksen mukaan eli muiden mielipiteitä myötäillen, oletin Mad Sinin olevan jonkinlaista rockabillyä. Kun jampat raahaisivat hanurinsa lavalle, musiikkityylistä ei enää voinut kiistellä. Läskibassoa hyvissä käsissä ja torttua päälaella. Itse yllätyin niin positiivisesti, että torttu valahti pöksyyni.
Vauhdikas keikka ja vaikka laulaja oli hieman ylipainoinen, jaksoi hän silti punnertaa koko setin ajan olympiakarsintamaisen kunniakkaasti. Reissun jälkeen ja kotiin päästyäni oli hinattava itsensä paikalliseen levyliikkeeseen hieromaan kauppoja kyseisen bändin tuotannosta. Hyvät kaupat tein! Ja sama englanniksi: After trip home I live, I have to faggotting myself in local plateshop do some shops that band products. Goods stores I do it! (SP)

Joitain asioita on vaikea sanoin kuvailla. Yksi sellainen on hämärtyvässä kesäillassa nähty ja koettu Igniten keikka, ja ensimmäisestä saksanvierailusta neljä vuotta sitten alkanut suhde koki tähänastisen huippukohtansa. Keikan energinen ja positiivinen ilmapiiri tenhosi enemmän kuin tuhat pittiä ja miljoona biitdaunia, ja vaikken miksikään hevosenkengässä mököttäväksi hipiksi meinaa vieläkään ryhtyä, oli bändin esiintyminen kirkkaasti festareiden paras, ja kaikkien aikojen listallakin aivan kärkipäässä. A Placed Called Homelta kuultiin kaikki tajunnan räjäyttävät hitit Runista By My Sideen, lisäksi palestiinan lapsille omistettu Sunday Bloody Sunday. Taidettiin eräs toinenkin koveri kuulla, vaan en kuollaksenikaan muista mikä. Joka tapauksessa, todellakin bändi paikallaan, myös niiden lukuisten hyväntekeväisyysjärjestöjen kannalta, joiden kanssa yhtye on tehnyt yhteistyötä. Tällä kertaa taisi olla jokin pyörätuolikeräys menossa… Tämän keikan jälkeen olisi voinut vaikka lähteä himaan, sillä mikään ei tuntunut enää miltään! (JT)

SUNNUNTAI

Edelleen tohkeissaan Igniten iltaisesta esityksestä oli suhtautumisvaikeuksia päivän ohjelmaan. Tarjoan jäätelön sille joka hommaa tämän orkesterin Suomeen, sillä kyseisen bändi on koettava ehdottomasti vielä uudestaan. No, jaksettiin sentään raahautua päälavan liepeille katsastamaan germaanista metalcorea. (JT)

Sunnuntai iltapäivä koitui Heaven Shall Burnin kohtaloksi. Omasta mielestäni yksi odotetuimmista WFF-esiintyjistä sai kärsiä huonojen soundien lisäksi myös aikataulujen venymisestä. Ennen HSB:tä soittanut Exhumed venytti oman settinsä niin pitkälle, että siltä vedettiin kesken vikaa biisiä töpö irti. Heaven Shall Burnille jäi minimaalinen aika soundchekin tekoon ja ehkäpä myös tämän aikatauluhässäkän takia jäi bändin loistava intro/outro uudelta Antigone -levyltä kuulematta. Bändi yritti pelastaa sen mikä pelastettavissa oli, mutta jotenkin meininki jäi vaisuksi. Ei keikka huono ollut mutta uskon, että bändi onnistuessa olisi vetänyt vertoja jopa Hatebreedille. Kaiken kukkuraksi saksaksi spiikatut välispiikit latisti tunnelmaa. (SS)

Street Dogsin ”Savin’ Hill” levyarvion jälkeen en ole saanut uusia ystäviä. Ei, en ollut tehnyt sitä arviota heti syntymäni jälkeen… Kovasti kehuttu Street Dogs on jättänyt minut verrattain kylmäksi levyltä eikä Saksassa nähty keikkakaan juuri säväyttänyt. Hyvää katupunkrockia, mutta joku taikaloitsu on jäänyt tekemättä, jotta musiikki kuljettaisi minut sävelten fantasiamaailmaan nauttimaan kypsistä musiikin hedelmistä, vailla huolta huomisesta. Unohtamaan kaiken muun ympärillä. No, Street Dogs ei ole fantasiamaailmasta vaan raadollisesta Bostonista, joten vertaukseni ei toimi lainkaan.
Keikka oli kaiken kaikkiaan ihan viihdyttävää katseltavaa ja kuunneltavaa; mainiot ”Fighter” ja ”Borstal Breakout” nostivat esityksen pisteitä, mutta diplomi jäi saamatta. (SP)

Heti Street Dogsin perään pärähti lauteille festareiden positiivisin yllättäjä Walls Of Jericho. Olihan tuota tullut levyltäkin kuunneltua, mutta enpä olisi silti uskonut että Candice on noin vihainen emäntä. Kyllä siinä silmä lepäs… Biisejä en tuntenut enkä pittiin jaksanut, silti viihdyin paikallani erinomaisesti koko keikan. Kertonee jotain laulajan vetovoimasta! Hyviä beatdowneja, ei ihan niin tavanomaisia ratkaisuja ja miehekästä karjumista. Bändi täytyy ottaa tarkempaan syyniin ja yrittää kollata joskus uudestaan livenä.

Ennen Terroria joutui vähän vetämään happea, Shadows Fallia pälyillen ja alueen hyviä ruoka-antimia nauttien.
Terrorista nyt voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta yksi seikka on kuitenkin varma. Kyseessä on järettömän kova livebändi, jota on kaikin puolin ilo katsella (??). Keikan alussa ja lopussa oli pitissä hiljaisempaa, joten tantereeseen pääsi vihdoin ottamaan oikein kunnolla tuntumaa. Materiaalia kuultiin ekalta demolta aina uuden levyn biiseihin, jotka ainakin noin livenä kuunneltuina vaikuttivat varsin monipuolisilta. Kahtena viimeisenä biisinä kuultiin Push It Away ja Lowest Of The Low, joten ei voi valittaa. Festariesiintyjien eliittiä. (JT)

Terrorin jälkeen esiintynyt englantilainen oi! legenda Last Resort oli kyllä pettymys. Ei bändi ole koskaan oikein ollut suurimpia suosikkeja, enkä nytkään innostunut nostelemaan muovituoppiani bändille. Muutamia suuria hittejä, King of the Jungle ja Violence in Our Minds, lukuunottamatta aika väsähtänyt oli meininki. Laulaja Roi (ei ollut kuitenkaan ihan susi(koira)) näytti pitkässä tukassaan, piukeissa farkuissa ja lenkkitossuissaan enemmän 80-luvun Kirkalta kuin klanipäiden idolilta. Monelta uudelta Last Resort fanilta meni varmasti hieman aikaa totutella legendan ulkonäköön ja ehkä se herättikin hämmennystä porukassa, jonka käsitykset bändistä olivat vallan muuta. Aikansa kutakin kaikenlaisia nahkapääleikkejä, musiikki on kuitenkin pääasia. (SP)

Paljon oli bändejä jo nähty, mutta suurin oli vielä edessä. Blood For Blood oli kuitenkin tolkuttomasti myöhässä, ja pieni ahistus alkoi hiipimään mieleen. Vihdoin päästiin aivan liian lyhyen setin kimppuun, jonka aikana kuultiin liuta hyviä biisejä, mutta suurimmat hitit jäi kuitenkin kuulematta. Paljon oli odotuksia bändiä kohtaan, mutta lyhyestä setistä ja väsähtäneestä sunnuntai-iltapäivästä johtuen jäi pieni pettymys päälle. Onneksi bändin näkisi koto Suomessa kuitenkin pian uudestaan.

Keikan jälkeen oli aika keskittyä Turbonegron missaamiseen (harmittaa) ja futiksen EM-finaaliin. Alueelle oli skateparkin viereen roudattu varsin iso näköradio, aamupäivän prömprömejä ja illan jalkapallohuipennusta silmälläpitäen. Kertoo jotain Keski-Euroopan kulttuurieroista, kun tuhatpäinen jengi tapitti finaalia silmäkovana vaikkei omalla joukkueella ollut kisoissa mitään käyttöä. Myös soihdutus nähtiin. Taustalla Max Cavalera paukutti viidakkorumpuaan. Kreikka voitti, joten tämän jälkeen oli hyvä painua pehkuihin odottamaan seuraavan päivän kärvistely-olympialaisia. (JT)

Kotimatka olikin sitten yhtä terva(snapsi)njuontia. Ens vuonna vois harkita festivaalin vaihtoa. Ei WFF huono vaihtoehto ainakaan bändien suhteen ole, mutta jotain vaihtelua perinteisiin kaipaisin. Matka toimi niin kuin pitikin ja eikä mitään yllättävää tapahtunut – olis edes dösän paskahuussi räjähtänyt!! (SS)

Paskamatkalaiset:
JT = Jaska
SP = Sauli
SS = Sören Sörensen

Terror – One With the Underdogs

”This is real hardcore” mainostaa tarra Terrorin uuden platan kannessa. No kieltämättä, näinhän se asia on, levyllinen raivoisaa hardcorea kehissä. One With The Underdogs on Terrorin ensimmäinen täyspitkä, ja tätä levyä ovatkin monet varmasti odottaneet kieli pitkällään, sillä taannoinen Lowest Of The Low mcd/10″ julkaisu lupaili aivan helvetin kovaa meininkiä.

En nyt sano että ministä kympillä tykänneet joutuisivat pettymään, mutta täyspitkällä homma on paikoitellen hieman kesymmän kuuloista. Joku saattaa hieman joutua pettyä One With The Underdogsiin, joten en sorru hehkuttamaan sitä suoraan maasta taivaaseen. Metallilla höystetystä nopeatempoisesta hardcoresta on joka tapauksessa kyse, puolisen tuntia on levyllä kestoa ja biisejä on 14 kappaletta, joista yksi on ”piilotettu” bonusraita. Siinä missä Lowest Of The Low iski suoraan hermoon ja oli allekirjoittaneelle heti takuu kamaa, on täyspitkällä hieman eroa, sillä sitä tarvinnee kuunnella hieman enemmän jotta vaikutus olisi samankaltainen.

Mielenkiintoista levyllä on myös se, että minillä kitaraa soittanut Todd Jones on soittanut lätylle kaikki kitarat, mutta hänen nimeään ei ole bändiin kuuluvien jätkien listassa. Jonesin osaa hoitamaan on tullut Frank Novinec niminen jamppa, tiedä häntä mikä moinen järjestely on, mutta vaikuttanee ainoastaan vain livesoitantoon.

Vierasosastosta on varmasti myös syytä mainita, sillä hardcore mittakaavassa levyllä on lainaamassa ääniään isoja tähtiä. Spit My Ragessa aukovat päätään Hatebreedin Jamey ja Danny Diablo a.k.a Lord Ezec, kun taas Find My Wayssä Terrorin Scott saa kumppanikseen Madball/Hazen St. -hahmon Freddy Cricienin. Eli aikamoisia vierassuorituksia on myös levyllä luvassa.

Ottakaa kuunteluun tämä mikäli mini miellytti ja vaikkei miellyttänytkään niin kai sitä toisen yrityksen voi bändille antaa? Vielä viimeisenä sanana muistuttaisin, että bändin kovin tuotos saattaa vielä olla tulematta…

Terror – Lowest of the Low

On niin vaikea löytää sanoja tässä tilanteessa… tällaisen ylivoimaisuuden edessä sitä nokkelinkin kynäniekka ja sortuu liian koukeroisiin sanankäänteisiin yrittäessään ylistää musiikin monitasoista ja brutaalia kauneutta. Joten en yritäkkään olla itseäni viisaampi, miten voisinkaan, siispä tässä arviossa tyydyn vain toteamaan tosiseikat, ja yritän muistaa mainita tarpeeksi useasti, kuinka erinomainen levy on kyseessä.

Terror, joka syntyi jokin aika sitten Kaliforniassa nokkamiestensä Scott Vogelin (mm. ex-Buried Alive) ja Todd Jones (Carry On) johdolla, on lyhyen historiansa aikana ehtinyt heittää rutkasti keikkaa ja aiheuttaa rapakon takana ympärileen pientä hypen poikasta. Itsekin olin varsin vakuuttunut ensi kuulemalta, ja tämä yhdeksän biisin miniceedee vain vahvisti käsityksiäni. Kyseessä on erinomainen levy. Musiikillisesti Terror jatkaa Buried Liven metallista linjaa, tällä kertaa enemmillä old school vaikutteilla. Ne palaset jotka mielestäni ovat em. bändien kohdalla jääneet vähän levälleen pöydälle, on tällä kertaa onnistuttu kasamaan yhteen tiukaksi ja suoraviivaiseksi paketiksi, joka ei jätä kuulijaansa hetkeksikään rauhaan. Intensiteetti on huipussaan, eikä sitä todellakaan vähennä tuhti saundipolitiikka levyllä. Biisit eivät ole ehkä sieltä omaperäisimmästä päästä, mutta kiinostaako se loppupeleissä ketään, jos meininki on näin selkeää, suoraan kovan ytimeen?? Kyseessä on erinomainen levy.

No menihän se ehkä vähän monisanaiseksi. Sanoisin kuitenkin vielä sen verran, että tämä platta on klassikkoainesta jo syntyessään, ota levy haltuun niin tiedät!