Avainsana-arkisto: Tavastia

Sisters Of Mercy Tavastialla

Kun olin selvinnyt Suuresta Kahviseikkailusta (eli koetin etsiä Rautatieaseman ja Tavastian väliltä kohtuuhintaista kahvikuppia) pääsin vihdoinkin Tavastialle sisälle. Ovet olivat olleet auki puolisen tuntia, ja ahdas baari oli jo täynnä väkeä. Onneksi tulin näinkin aikaisin, sillä noin vartin verran ennen keikan alkua oli jono kasvanut jo mittavaksi. Lähes yhtä pitkäksi metreissä kuin mikä oli Tavastian sisälämpötila. En kyllä muista, milloin viimeksi olisi ollut näin kuuma missään keikkapaikassa. Täyteen pakkautunut muttei ennakkotietojen mukaan loppuunmyyty (siitä en sitten tiedä miten lippuja jäi ovelle) Tavastia oli lievästi ilmaistuna ahdas. Ulkolämpötila oli jo valmiiksi korkea mutta Tavastian sisätiloissa kosteusprosentti lähenteli varmasti jo kolminumeroisia lukuja. Säälin niitä, jotka joutuivat haistelemaan minua yöbussissa palatessani Hämeenlinnaan.

Mikä tapaus sitten sai ihmiset tähän mallin liikkeelle? Kyseessähän oli kulttibändi The Sisters of Mercyn 30-vuotisjuhlakiertueen pysähtyminen Helsingissä. Juhlaan oli tosiaan syytä, onhan 30 vuotta pitkä aika minkä tahansa alan artistille, mitä nyt The Sisters of Mercyn levytetty tuotanto on tehty jo ensimmäisen kahdentoista vuoden aikana. Oletusarvoisesti Sisaret tulisi soittamaan monia biisejä eri aikakausilta, aina 80-luvun pikkulevytyksistä 80-luvun lopun studioalbumeiden kautta 90-luvun tuoreempiin, vielä levyttämättömiin kappaleisiin. Settilistan suhteen odotukset olivat korkealla, mutta monen tuttavan kauhutarinat bändin edellisistä Suomen esiintymisistä tavallaan laskivat niitä. Voi siis sanoa, että illan spektaakkelia odoteltiin ristiriitaisissa tunnelmissa.

Fotopitistä näki jotain, mitä ei todennäköisesti näkynyt paria ensimmäistä riviä lukuun ottamatta salin puolelle lainkaan. Andrew Eldritchin tilalla oli keltapaitainen hahmo, joka näytti enemmänkin Jukolan viestin toisinaan karaokea harrastavalta konkarilta kuin yhden maailman vaikutusvaltaisimman goottibändin keulakuvalta. Juippi lauloi kuin Eldritch ja kyllähän se Eldritch taisi ollakin. Miehellä nimittäin oli isot aurinkolasit silmillä. Ja seuraavaksi kysymys lukijoille; Montako kertaa olette nähneet Eldritchin ilman aurinkolaseja, keikalla tai promokuvissa? Minkä väriset silmät hänellä on?

Osa niistä tunnistamattomista kappaleista on uudempaa perua, eli ne on tehty 90-luvun alun jälkeen. Niitä vaan ei ole kukaan koskaan äänittänyt. Syy? Levy-yhtiöt ovat perseestä. Fiksuna ja langat tiukasti hyppysissään pitävä Eldritch ei ole tainnut kuulla mahdollisuudesta tehdä omakustanteita vai mikä siinä mättää? Loput tunnistamattomista kappaleista taas olivat tuttuja biisejä, mutta levyversioista poikkeavilla sovituksilla. Temple of Lovenkin tunnisti vasta kertosäkeestä. Moni biisi erosi levyversiostaan vieläpä sangen radikaalisti; esimerkiksi Lucretia My Reflectionista puuttui se tunnusomainen bassoriffi. Siis ihan kokonaan. Sitä ei tullut edes nauhalta, tai ainakaan parvelle ei kuulunut mitään. Ei tullut kyllä hyvä mieli, kun puolet ajasta kului tuttujen kappaleiden tunnistamiseen. Olen kyllä mielestäni lukenut läksyni tunnollisesti. Ja ihan keikan päätteeksi (siis kahden encoren jälkeen) toinen kitaristi veti kunnon kikkelihevitepposoolon. Se ei ollut tyylikäs tapa lopettaa keikka.

Settilistaan kuului hyviä biisejä, mutta itse olin pettynyt bändiin tapaan esittää ne. Moni alkuperäisversio oli rukattu tunnistamattomaksi varjoksi entisestä itsestään, enkä tosiaankaan ole ymmärtänyt basistin puutosta. Ei keikka mikään totaalikatastrofi ollut, mutta enpä koe tarpeelliseksi nähdä bändiä heti uudestaankaan. Tämä on taas niitä artisteja, jotka voi vuosikausien arvostamisen jälkeen vihdoin sysätä ”Tulipahan nähtyä” -listalle, unohtaa keikat ja jatkaa levyjen kuuntelemista.

[flickrfeed photoset=72157627210069553]

Caribou – Tavastialla

Cariboun (alias Daniel Snaith) viime kesän Flow-festivaalin esiintyminen jätti aineksia hampaankoloon. Esitys ei ollut huono, siitä vain puuttui intiimiyttä ja henkilökohtaisuutta, tai ainakaan ne eivät päälavalta välittyneet. Onneksi odotukset uusinnasta täytettiin näinkin pian klubi-keikan muodossa.

Soitto starttasi kappaleella Kaili, jonka trance-syna ei ole mauton ollakseen trendikäs, vaan ilahduttavalla tavalla aikamme painolasteista riisuttu. Soittajat, johon kuuluivat Snaithin lisäksi rumpali Brad Weber, basisti-laulaja John Schmersal ja kitaristi Ryan Smith, olivat asettuneet loitsurinkiin toisiaan vastakkain korostaen jäsenten tasapuolisuutta. Asetelma oli herkullinen, koska keikan edetessä Weberin rumpalointi alkoi varastaa huomiota kappaleiden venyessä rumpuorgioiksi. Myös Snaith keräili talent-pisteitä soittaen keikan aikana sujuvasti koskettimien lisäksi kitaraa, huilua ja erilaisia perkussio-instrumentteja.

Pääosin ”Swim”-levyyn tukeutuneeseen settiin toivat vaihtelua pari poimintaa muilta julkaisuilta. Etenkin surf-henkinen, ja nimensäkin mukaisesti yltiömelodinen, Melody Day oli tervetullut hengähdys terävien äänipirskahdusten keskellä. Snaithin melko heppoisan äänen rinnalla piristäviä olivat myös Schmersalin harvat lauluosuudet. Hänen äänensä muuten kuulostaa Neil Tennantilta (Pet Shop Boys).

Hieman odottavalla kannalla ollut yleisö vapautui tanssimaan loppuun säästetyn Odessan ja encoressa kuullun Sunin aikana. Toisaalta eipä Cariboun musiikki olekaan puhdasta tanssimusiikkia vaan minimalistis-matemaattisen technon ja psykedeelisen popin risteytys, jonka on tarkoitus viedä kuuntelija johonkin muualle. Mutta mihin? Se ei vielä tälläkään keikalla selvinnyt. Ehkä yritän seuraavan kerran aavikolla kaktusta syöden – siinä maistaa ainakin itsensä.

Madball Tavastialla

Vuonna 2001 Madballia piti mennä Hollantiin asti katsomaan, ei olisi silloin käynyt mielessäkään, ettei bändiä ”jaksaisi” lähteä Tavastialle katsomaan. Kai se kertoo jotain nykypäivän keikkatarjonnasta, ikään en yritä tässä kuitenkaan vedota. Jälkiviisaana on mukava todeta, että kyllä kannatti; tämän kertainen keikka hivuttautui viiden näkemäni konsertin joukossa vahvasti kärkipäähän. Vaikka tarkemmin ajateltuna, kaikkihan ne keikat on hyviä ollut, tällä kertaa erityisen positiivinen fiilis jäi, kun ei oikein mitään odottanut.

Lämppärinä toiminut Become A Threat hoiti hommansa turhankin kirjaimellisesti; saapuessamme Tavastialle 15 minuttiia ilmoitetun aloitusajan jälkeen, jengi lappasi jo pihamaalle huilaamaan. Olivat penteleet muutenkin erityisen lyhyen settinsä menneet aloittamaan jopa pari minuuttia etuajassa!

Se siitä sitten, ehkäpä tuonkin orkesterin vielä joskus näkee… Madballilla oli siis ennätyspitkä roudaustauko, kun vehkeet viritelliin kymmeneksi iskukuntoon. Pitkät pyhät vaikuttivat selvästi yleisön psyykkeeseen, ”arkipäiväksi” (seuraavana päivänähän kaikki kunnon punkkarit ja kidit menivät töihin) toiminta oli jotenkin sekavanoloista. Yleisen ördäyksen lisäksi tämä tarkoitti tietysti myös sitä, että meno keikalla oli vähän vähemmän varautunutta, kuin perus tiistaikeikalla Nosturissa, mikä tietysti myös nosti keikan yleistunnelmaa ja -kokemusta. Bändin kehotuksesta daivauksia nähtiin runsain mitoin, ja paikoin MOSBITISSÄkin oli tunnelmaa. Arvannette, että tyydyin katselemaan oven raosta…

Toinen, vai kolmas, selkeästi keikan positiiviseen yleisilmeeseen vaikuttanut asia oli hyvät biisivalinnat. Yhtään bändin tuoreempaa materiaalia väheksymättä, kyllähän ne parhaat hetket löytyvät Set It Off/Demonstrating My Style/Hold It Down -akselilta, minne myös suuri osa keikan materiaalista sijoittuikin. Tämän lisäksi kuultiin tietty vieläkin vanhempaa materialia, ekasta It’s My Life -biisistä lähtien, sekä uusimpien levyjen biisejä, uusimpien levyjen nimibiisit Infiltrate the System ja Empire sekä ”Legacy”-levyn täkyt Heavenhell ja For My Enemies jäivät päällimmäisinä mieleen.

Jos näiden lisäksi yhden illan aikana kuullaan ”New York City”, ”Set It Off”, ”Lockdown”, ”Demonstrating My Style” ja ”Hold It Down”, ei kai sitä paljoa enempää yhdeltä kaikkien aikojen suuremmalta tarvi toivoa? Ensi kerralla lupaan myös lähteä, enkä edes harkitse.

Päivänsäde ja menninkäinen – Isobel Campbell & Mark Lanegan Tavastialla

Tiistai-iltana täyttyi jälleen yksi helsinkiläisten musiikin ystävien toiveista, kun Isobel Campbell ja Mark Lanegan nousivat Tavastian lavalle akustisen kokoonpanonsa kanssa. Keikka kuuluu kaksikon Euroopan kiertueeseen heidän uusimman ”Hawk” -levyn (2010) tiimoilta.

Campbell & Lanegan -duon viehätysvoima perustuu osaksi klassiseen ”päivänsäde ja menninkäinen” -asetelmaan, joka näyttää Tavastian lavalla oikein hyvältä. Mark Laneganin lähes pakkoliikkeinen olemus ja karhea ääni ovat kiehtova vastakohta Isobel Campbellin herkälle ulkomuodolle. Kitaristi ja kontrabasisti täydentävät esitystä taustalta, joten yleisön huomio saa kiinnittyä illan päätähtiin. Mistään starailusta ei silti voida puhua – keikka etenee alusta loppuun vähäeleisesti ilman välispiikkejä. Vahingossa saamme tietää lavalla olevan oikeita ihmisiä kun laulajatar ei saa soinnusta kiinni ja päästää vienon kirosanan.

On melkein mystistä, miten näin ohutäänisen naisen ja lähestulkoon silmät kiinni esiintyvän miehen muodostama duo saa kannateltua keikan läpi luottaen esittämilleen kappaleille päävastuun. Hyvä niin, sillä Isobel Campbellin erinomaiset sävellykset eivät totisesti tarvitse lisämausteita. Ellei sellaisiksi lasketa neidon taidokasta viheltelyä ja luontevaa tasapainoilua sellistin ja laulajan roolissa.

Vaikka Campbellin ja Laneganin kasvoista paistaa kiertueväsymys, välittyy keikasta se tärkein. Kokonaisvaltainen muusikkous ja rakkaus siihen mitä he tekevät. He tuskin voisivat tehdä mitään muuta.

Markka tiskiin ja vaahtomuovit korviin – Dinosaur Jr. Tavastialla

Dinosaur Jr. on kiistämättä yksi hienoimpia vaihtoehtoisemman rockin yhtyeitä, ja vuonna 2005 tervahaudoista nousseen alkuperäiskokoonpanon paluu oli ehdottoman onnistunut ja toivottu. Tuolloinen Suomen keikka, kuin myös parin vuoden takainen Provinssirock-esiintyminen jäivät allekirjoittaneelta näkemättä, joten nyt oli hyvä sauma paikata virhe.

Matka Tampereelta kohti päästadia alkoi pienillä auto-ongelmilla, joten Tavastialle saavuttiin täpärästi puoli kymmeneltä, jolloin soitto oli ilmoitettu alkavaksi. Valitettavasti pari sataa muutakin ihmistä oli saapunut samaan aikaan, joten jono oli hävyttömän pitkä. Soittoaikaa oli onneksi viivästetty parikymmentä minuuttia, joten pääsimme sisään juuri parahiksi kuulemaan ensisoinnut Thumbista. Lämppäreitähän keikalla ei jostain syystä ollut, eikä ollut tarvettakaan, ihan kuumana oltiin jo muutenkin. Ensimmäiseen biisiin tosin ei juurikaan ehtinyt keskittyä, sillä loppuunmyydyltä Tavastialta oman paikan hakeminen vei hetken. Korvatulpatkin olin onnistunut unohtamaan kotiin, eivätkä kuulopuheet Dinojen kovaäänisestä ulosannista olleet liioiteltuja. Siispä markka tiskiin ja vaahtomuovit korviin.

Bändin rumpali Murph oli ”sairastunut” kesken kiertueen ja tuuraamaan oli hoidettu Harvey Milk -rumpali Kyle Spence, joka hoiti hommansa oikein näppärästi, ainakin rytmitajuttoman toimittajan mielestä. Henkilökohtainen mielenkiintoni kohdistui enimmäkseen J. Mascisin kitarointiin ja vaatimattomaan lavaolemukseen. Vaihtoehtorockin määritelmä: jalka ei nouse monitorille kitarasoolon aikana eikä tukkaa heiluteta vaikka sitä on. Tärykalvoja halveksuva kitaramelu oli samanaikaisesti niin raakaa ja haikeaa, että vastaavaa olisi vaikea kuvitella kuulevansa miltään muulta bändiltä.

Dinosaur Jr. on ehtinyt luoda hitin poikineen, joten kaikkia suosikkibiisejä ei uskaltanut odottaa. Setti oli kuitenkin mukavan kattava katsaus bändin 25-vuotisesta levytysurasta, vaikka pääpaino tuntui olevan viimeisimmän ”Farm”-levyn biiseissä. Ennakko-odotukset saattoivat silti olla liian korkealla, sillä bändi lopetti soittonsa jo vajaan tunnin jälkeen. Pitkähkön ja melko vaisun taputuksen jälkeen sedät palasivat lavalle. Mascis kyseli yleisön toiveita, mutta koko keikan ajan kovasti pyydelty Forget the Swan jäi kuulematta. Sen sijaan kuultiin sinkkunakin julkaistu The Cure -coveri Just Like Heaven ja saman sinkun b-poskelta Last Rights -laina Chunks, joka oli yllättävä ja huikea lopetus keikalle.

Kanssaihmisten vertailut aikaisempiin Dino-keikkoihin antoivat ymmärtää, ettei tänään nähty bändiä ihan parhaassa terässä, mutta pelkästään bändin biisimateriaali ja yleissoundi riittivät tekemään vaikutuksen. Arvailtiin myös, että vakiorumpalin putoaminen pelistä olisi vaikuttanut setin sisältöön ja pituuteen. Mene ja tiedä. Keikka oli kuitenkin kova ja seuraavan kiertueen soisin koittavan pian.

Parkway Drive ja kumppanit Tavastialla

Viime vuonna Tuskassa suomalaisten sydämmiin läpimurron tehnyt australialainen Parkway Drive saapui kolmatta kertaa vierailulle, tällä kertaa mukanaan varsin mielenkiintoinen joukko lämppäreitä.

Itse päädyin paikalle logistisista syistä vasta The Warriorsin viritellessä vehkeitään, joten kanssakuulijoiden toimesta tylsäksi kuvailtu 50 Lions jäi väliin. Näin ollen illan ensimmäisen aussibändin missaaminen ei sen kummemmin jäänyt kaivelemaan, vaikka etukäteissuunnitelmissa olikin toinen niistä itselle mielenkiintoisista nimistä. Toinen, ja musiikillisesti illan tutuin, oli siis Warriors, jonka pari Eulogylle ja yksi Victorylle tekemää levyä ovat jossain määrin tulleet tutuiksi. Joko muistikuvani bändin musiikista ovat väärät, tai sitten ryhmä on trendien mukana hidastanut tempojaan roimasti, sillä varsinkin alkukeikasta meininki oli melko tasapaksua junnausta puolitempoakin laiskemmalla kompilla. Ensimmäinen nopeampi kohta kuultiin vartin jälkeen, minkä jälkeen keikka alkoi muodostua hivenen mielenkiintoisemmaksi. Muutamat erikoisjutut kitaralla, ja homma alkoi olla paketissa.

Seuraavaksi vuorossa oli losangelesilainen Winds Of Plague, jonka aloitellessa paikalle oli valunut jo huomattavasti enemmän populaa, kuin suht tyhjälle salille soittaneen Warriorsin aikana. Meininkiäkin saatiin jo vähän aikaiseksi; rässiliivien, hipstereiden ja perus surffailijoiden muodostama yleisö rymisteli keikan sulassa sovussa. Winds Of Plagueta voisi ehkä parhaiten kuvailla toisen paikallisen bändin Bleeding Through’n aavistuksen verran blackmetallisemmaksi pikkuveljeksi. Synat helisivät uhkaavasti raskaiden breakdownien päälle, siinäpä se keikka lyhykäisyydessään. Kosketinsoittajan korkokenkien ja suht tapahtumarikkaiden biisien ansiosta keikka pysyi kuitenkin kasassa vaaditun puolituntisen.

Illan positiivisimmasta yllätyksestä vastasti Despised Icon, jonka sinänsä turhan trendikkäältä haiskahtava death metallinen hardcore-rynkytys tuplavokaaleineen sisälsi mukavasti menoa ja meininkiä, jotain mitä kahdelta (kolmelta) aiemmalta pändiltä puuttui. Nyansseja haettiin vuorottelemalla nopeaa blästiä ja äärihitaita breakdowneja, ehkä hieman itsetarkoituksellista, mutta toimivaa. Laulajien välillä olisi voinut harrastaa hieman enemmän variaatioita, sillä viemärikorinat ja korkeammat huudot olivat kuitenkin varsin pienissä osissa perinteisemmän huutolaulun ollessa molemmilla laulajilla se vallitsivin tulkintatapa. Musiikillisesta annistaan huolimatta yhtye oli korissortseineen ja DC-lippiksineen enemmän hardcore- kuin metallibändi, mikä teki siitä jossain määrin helpommin lähestyttävän.

Parkway Drive oli päässyt aloittamaan settinsä odotettua aiemmin, itseni vielä viettäessä väliaikaa jellonien räpistelyä katsellessa. Alusta missasin siis biisin-puolitoista, mutta kyllähän tuota ehti tarpeeksi tiirailla joka tapauksessa. Suhteellisen mielenkiintoista materiaalia bändi tarjoili, mutta jotenkin sekava kuva bändin musiikillisesta annista jäi. Välillä melodisempaa suht kevyttä menoa, toisaalta kuultiin taas aika tanakkaakin tulitusta. Sympaattinen oloinen bändi jätti kuitenkin positiivisen kuvan itsestään, vaikkei se musiikillisesti mitään mieleenpainuvaa esittänytkään. Setti oli sopivan lyhyt, eikä ylipitkillä keikoilla kiusaavat selkävaivat päässeet yllättämään…

Juuri mitään en tapahtumalta odottanut, enkä juuri mitään saanut, joten suht odotusten mukaisesti meni ilta. Yksi iloinen yllätys ja tasaisen varma pääesiintyjä muiden laadukkaiden bändien kompatessa takasivat kuitenkin, ettei keikalta tarvinut harmissaan poistua.

Mogwai Tavastialla

Fullsteam Records teki lähes kulttuuriteon saadessaan post-rock kuninkaalliset (Godspeed You! Black Emperorin kuitenkin vielä hallitessa) Suomeen klubi-keikalle. Ei tarvinnut tuhlata rahojaan ylihinnoiteltuun rock-dinosaurukseen, eli Ruisrockiin, missä Skotlannin hidastelijat myös esiintyivät. Tavastia ei ilmeisesti ollut aivan loppuunmyyty, koska lippuja taisi vielä olla myynnissä, mutta kiitettävän paljon kansaa oli kuitenkin vaeltanut pääkallopaikalle.

Illan aloitti Suomen edustajat, eli Rubik-niminen orkesteri oli päässyt tahi joutunut lämmittelemään Mogwaita. Homma ei varmastikaan ollut helppo, sillä suurin osa ihmisistä selvästi vain odotteli illan pääaktia. Pakko myöntää, että itsekin sorruin hieman samaan ja kuuntelin Rubikia baarin puolella mukavasti istuen ja liian kallista tuopillista juoden (4,5e on lahtelaiselle aivan liikaa). Rubikin musiikki oli kuitenkin positiivinen yllätys, koska joskus olin orkesteria kuullut, eikä oikein vakuuttanut, mutta nyt homma toimi. Ei mitään henkilökohtaista lempisoitantaa, mutta kyllä tuollaista ihan ilokseen kuuntelee, varsinkin livenä. Viereisestä pöydästä bongattu, ”rokkaava Mew” -lausahdus kuvaa mielestäni Rubikin uutta aaltoilua varsin hyvin.

Rubikin jälkeen olikin ruvettava siirtymään lähemmäksi salin puolta, jos siis halusi Mogwaista nähdä edes vilauksen. Ihan eturiviin asti en päässyt tunkeutumaan, mutta katsekontakti lavalle oli melko häiriötön. Kauan ei tarvinnut seisoskella ennen kuin skotlantilaiset päästettiin irti. Heti ensitahdeista asti olin eufoorisessa, melkein jopa liikuttuneessa tilassa, niin kauan tätä oli odotettu. Viimeistään siinä vaiheessa kun ”Hunted by a Freak” kajahti ilmoille, niin kyllä aikuisen miehenkin silmäkulmasta meinasi kyynel päästä karkuun. Sain kuitenkin hallittua itseni ja kykenin uppoutumaan musiikkiin, sitähän varten täällä oltiin. Mogwain tunnusmerkki hitaasti-kovaa-hitaasti-soitto kulki erittäin mallikkaasti ja varsinkin rokkaavammat kohdat pistivät pään nytkymään tahdissa. Raskaammissa myllytyksissä Mogwain ääniseinästä tuli mieleen Pelican tai jopa 5iven jyräys. Hitaat kohdat taas vedettiin läpi sellaisella herkkyydellä, että uskon etten ollut ainoa kenen poskea meinasi kyynel koristaa. Uusimman levyn, Mr. Beastin vielä hieman vieraimmista kappaleista jäi mieleen ainakin jylhästi kasvava ”Auto Rock” ja illan ainoita vokaalisuorituksia tarjonnut ”Acid Food”. Uusi levy ei kuitenkaan varastanut koko huomiota, vaan vanhempaakin materiaalia soitettiin monipuolisesti.

Mogwain esitys ei toden totta ollut mikään show-spektaakkeli. Nukkavieruja Matti Meikäläisiä vähän soittelemassa ja jos mikrofoniin jotain sanottiin tai laulettiin, niin se tehtiin hieman anteeksipyydellen tai siltä ainakin vaikutti. Asia erikseen on sitten se, että moniko meistä Matti ja Maija Meikäläisistä saa tuollaista ääntä irti instrumenteistaan, ei moni. Yksi asia mitä en ymmärrä on tuo encore. Miksi helvatassa niitä kappaleita ei voi soittaa saman tien, vaan pitää ensin taputtaa kädet kipeiksi ja jännittää, että tuleekohan ne takaisin. Olenkin jo monella keikalla jättänyt suosiolla nuo ”We want more!” huudot väliin ja suunnannut kohti ulko-ovea, niin nytkin. Mogwain vielä soittaessa encorea, minä istuin naapurin Ilves-juottolassa nauttimassa yhtä kallista olutta.

Loppuun vielä pieni pyyntö Fullsteamille tai jollekin muulle: hommatkaa nyt perkules se Godspeed Suomeen.

Shai Hulud Tavastialla

Jenkkiläinen Shai Hulud vetelee viimeisiään, mutta ennen lopullista lepoansa (joka on varsin ylilyöty ilmaisu, sillä orkesterihan jatkaa samalla meiningillä, vain nimi ja laulaja vaihtuu…) bändi poikkesi Euroopan kiertueella myös Helsingissä, ja olihan sitä festarien ja töiden uuvuttamana lähdettävä katsastamaan.

Pakollisten mediatöiden ja puistohengauksen jälkeen On A Solid Rock aloitti illan siinä kymmenen pintaan. Saulin Isän Kameraa näprätessä keikka meni vähän ohi, ja muukin väki tuntui olevan vähän kohmeessa suhteellisen lämpimästä illasta huolimatta. Vähän taisi mennä jännityksen puolelle myös bändillä, sillä parempiakin keikkoja olen yhtyeeltä nähnyt. Kaikesta huolimatta varsinkin uudempi materiaali, jota suurimmaksi osaksi kuultiin, toimi oikein mainiosti. Ei muuta kuin Torven keikkaa (??) odottamaan…

Calliston näin nyt ensimmäistä kertaa, ja keikka oli hyvässä mielessä vähintään yhtä ahistava kuin odotinkin. Taas tuli lähinnä vain räpsittyä kuvia hienon kameran lumoissa, mutta mikään meininkibändihän Callisto ei ole, joten ei haitannut lainkaan. Varmasti lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä ymmärrän tällaista fiilistelyä vielä paremmin. Vähemmän puuduttava kuin odotin, tosin vanhempaa materiaalia suosin edelleen.

Myös Shai Hulud yllätti kovalla menollaan. Levyllä varsin monimutkaiset biisit toimivat livenä huomattavasti suoraviivaisemmin, ja yleisössäkin nähtiin elonmerkkejä kunnon circlepittiin asti. Vaikka biiseistä tunnistin kokonaista kaksi sekä Metallican koverin Linoleumin, tylsää ei keikan aikana tullut, varsinkaan kun bändikin jaksoi meuhkata lavalla ja Saulin Isän Kameralla oli töitä.

Musiikillisesti parhaiten tippui On A Solid Rock, mutta kautta linjan mielenkiintoinen line-uppi oli tarjolla, eikä harmita yhtään, että Shai Hulud tuli nähtyä ja seuraava päivä töissä meni pikku koomassa. Erikoismaininta illan deejiille, joka paitsi soitti hyvää musaa myös hallitsi biisien sujuvan vaihtamisen, niinkuin ihka oikeat tiskijukat!