Avainsana-arkisto: Tarot

Sauna Open Air 2011

TORSTAI 9.6.2011

Tänä vuonna kahdeksatta kertaa juhlittu Sauna Open Air starttasi loistavissa tunnelmissa; bändikattausta oli jo ennakkoon hehkutettu festarin kaikkien aikojen kovimmaksi ja säätiedotkin lupailivat kyseiseksi viikonlopuksi poikkeuksellisen upeita ilmoja! Bändikattauksen suhteen mieltäni lämmitti erityisesti se, että järjestävä taho oli selkeästi kuunnellut yleisön toiveita ja kasannut näiden(kin) pohjalta harvinaisen kovan kolmipäiväisen. Hienoa on myös se, että festari teki tänä vuonna yleisöennätyksensä, mikä osaltaan osoittaa että yleisön mielipiteen huomioiminen kannattaa. Myös muilla osa-alueilla oli toimintaa kehitetty ja esimerkiksi viime vuoden torstain (KISS esiintyi torstaina) hillittömiin jonoihin oli reagoitu lisäämällä rannekkeenvaihtopiste jatkoklubina toimineen Jack the Roosterin terassille; oivallista!

After Partyihin liittyneiden roudausvelvoitteiden vuoksi ehdin torstaina festivaalialueella vasta Helloweenin aloitellessaan settiään. Oikeastaan ainoa ’ei-jumalauta’ hetki ajoittui tuohon ensimmäiseen alueelle saapumiseen; suhteellisen mielivaltaisen oloisesti toiminut turvatarkastaja käskytti avainketjuni narikkaan. OK; ymmärrän toki, että polvitaipeessa saakka roikkuvalla kettingillä saa halutessaan ikävää jälkeä aikaiseksi, mutta oma avainketjuni oli useampaa kertaluokkaa pienempi ja kenties se viimeinen esine josta olisin vapaaehtoisesti luopunut. No, jonot olivat onnekseni lyhyet ja avaimetkin säilyvät tallessa ilman varmuusvälinettä.

Viime vuoden marraskuusta lähtien tiivisti tien päällä viihtynyt Helloween tarjoili typistetyn version kuusi kuukautta aiemmin Pakkahuoneella kuullusta setistään. Ja mikäs sitä oli melkoista hittikimaraa kuunnellessa. Yllättävän paljon Keepperien aikaisia biisejä sisältänyt setti oli melko haastava vedettävä Deriksen Andille. Mutta esimerkiksi herralle auttamatta liian korkealta menevä I Want Out toimi nyt, hivenen matalampaa laulettuna, paremmin kuin edellisvuonna kuultu kireähkö ylärekisteriyritys. Osittain festaritunnelmissa ollut yhtye on esiintynyt tiukemminkin, mutta kyllähän tämän kurpitsakoplan silti varsin mieluusti tsekkasi ja omalla kohdallani yhtye toimi oivana aloituksena festareille.

setti: Are You Metal / Eagle Fly Free / March of Time / Where The Sinners Go / I’m Alive / medley: Keeper Of The Seven Keys – King For 1000 Years – Halloween / Steel Tormentor / Future World /
I Want Out / Dr. Stein

Omnium Gatherum meni alekirjoittaneelta täysin ohi vettä jonottaessa. Helteisen läkähdyttävän sään ainoana haittapuolena olikin jatkuva varjoisien alueiden haeskelu ja loputon nestetankkaus. No, viime vuonna odoteltiin Danzigia hyytävässä vesisateessa, joten ei auta valittaa; mieluummin näin!

Olen useampaan otteeseen omistanut liput Ozzyn keikalle mutta erinäisten mönkijätapaturmien yms. vuoksi en ollut onnistunut näkemään herraa livenä ennen Sauna-torstaita. Tai no Sabbathin keulilla toki, mutta en soolona. Niinpä odotukset olivatkin korkealla H-hetken lähestyessä. Autiolta näyttänyt lava tosin herätti hivenen ihmetystä; Ozzylta jos keneltä olisin odottanut muutamia show-elementtejä. Etenkin kun viime vuonna torstai-illassa nähdyn megalomaanisen KISS-shown rinnalla Ozzyn riisuttu lavarakennelma suorastaan harmitti. Pimeyden ruhtinaalla ei ollut mukanaan edes taustalakanaa. No, musiikkihan se pääasia on ja sitä toki kuultiin. Ozzyn setti painottui pakollisten hittien lisäksi vahvasti soolodebyytti Blizzard Of Ozz -albumiin. Sikäli harmi, että ainakin allekirjoittanut olisi mielellään kuullut myös muutamia biisejä muun muassa täysin ohitetuilta Diary Of A Madman ja No Rest For The Wicked albumeilta. Itse pimeyden ruhtinas näytti olevan harvinaisen vetreässä kunnossa. Jännä homma; lähes kymmenen vuotta sitten nähdessäni herran Black Sabbathin keulilla meno oli huomattavasti jähmeämpää. Vuodet ovat kohdelleet pimeyden ruhtinasta armeliaasti vai liekö herra raitistunut? Soolot setistä olisi saanut heivata hevon kuuseen, mutta oletan niiden olevan mukana pakollisina lepotaukoina. Ozzyn bändistä vielä sen verran että vaikka Gus G onkin melkoinen kitaravelho ei äijältä kyllä karismaa löydy; Gus G huudatusten aikana tekikin mieli huutaa rytmitykseen yhtä hyvin sopivaa Jake E. Lee kajautusta. No, pääasia että pimeyden ruhtinas on saanut bändiinsä uutta verta ja homma näyttää jälleen maistuvan myös useampaan otteeseen eläköityneelle pääpirulle.

setti: I Don’t Know / Suicide Solution / Mr. Crowley / Goodbye To Romance / Bark At The Moon / Road To Nowhere / Shot In The Dark / Gus G soolo – Rat Salad – rumpusoolo / Iron Man / Fairies Wear Boots / I Don’t Want To Change The World / Crazy Train

encore: Mama, I’m Coming Home / Paranoid

PERJANTAI 10.6.2011

Torstain jatkot venähtivät omalta osaltani sen verta myöhään, että perjantaina teki tiukkaa ehtiä pelipaikalle edes neljäksi. Täkynä tuossa kellonajassa oli iki-ihanan metallin kuningattaren, Doron, Meet & Greet. No, niinhän siinä kävi, että en ollut suunnitelmani kanssa yksin ja jonot tapaamaan Saksatarta olivat jo saapuessani jäätävät. Viikate menikin ohi jonotellessa; harmi, Kallen johtama kaihorykmentti on varsin viihdyttävä livebändi ja mielelläänhän sen olisi nytkin katsastanut. Tosin erinäisten vaiheiden jälkeen vinyylin kanteen saatu Doro-nimmari omistuksin painoi tällä kertaa vaakakupissa huomattavasti enemmän. Viikate; olen pahoillani.

Viikatteen jälkeen päälavan haltuunsa ottanut Cavalera Conspiracy on allekirjoittaneelle edustanut aina Soulflyn tavoin selkeää tason laskua verrattuna kulta-aikojen Sepulturaan. Energisesti vedostaan huolimatta bändi ei näin ollen tarjonnutkaan allekirjoittaneella suuria säväreitä. Parit Sepultura versioinnitkin sattuivat olemaan yhtyeen myöhäisemmältä aikakaudelta (Refuse/Resist, Territory, Roots Bloody Roots). Yhtye kuitenkin keräsi lavan eteen varsin mukavasti väkeä ja toi tyylillisesti vaihtelua festivaalin artistikatraaseen. Vaikkei Cavalera Conspiracy täysin meikäläisen makuun ollutkaan, niin kyllä yhtye paikkansa lunasti tämän vuoden kattauksessa.

Anthrax-vokalisti Belladonnan soolokeikka aiheutti monissa ennakkoon ihmetystä; aikooko Joey keskittyä heikon vastaanoton aikanaan saaneisiin soololevyihinsä vai vetääkö kaveri Anthraxia ja jos vetää, niin miksei sitten Anthraxin kanssa? No, tiedä häntä, mutta niinhän siinä kävi että paria Dio-tribuuttia lukuun ottamatta Joey tarjoili vain ja ainoastaan Anthraxia ja voi pojat minkälaisen hittikattauksen! Loistavassa vedossa ollut Belladonna lienee turhautunut lepäämään laakereillaan ja ihmekös tuo kun harvinaisen hyvin näytti vanhat klassikot taittuvan. Settihän oli jopa kovempi kuin itse Anthraxilla viime vuoden Sonispheressä. Erityisesti henkilökohtainen suosikkini, Medusa, lämmitti mieltä!

setti: Among The Living / Medusa / A.I.R. / Madhouse / Anti-Social /
Caught In A Mosh / Indians / Heaven & Hell / Metal Thrashing Mad /
Man On The Silver Mountain (acoustic)

Onnistuin näkemään Doron useita vuosia sitten pikkuisella Stella Star klubilla Helsingissä. Siitä lähtien olenkin kärkkynyt uusintaa, joten Sauna kiinnitys oli enemmän kuin tervetullut. Earthshaker Rockin kajahtaessa ilmoille veivätkin jalat vaistomaisesti läpi ihmismassan lähemmäksi lavaa. 150-senttinen Saksalainen jumalatar ei pettänyt! Ai, että oli upeeta. Tosin, ikävä faktahan on se että Doron nykymateriaali kalpenee 5-0 vanhan Warlock-kaman rinnalla ja esimerkiksi Wacken-hymni We Are The Metalheads olisi koska tahansa korvattavissa vaikkapa East Meets Westillä, Three Minute Warningilla jne. No, paljonhan sitä vanhaa Warlock-matskua oli lyhyehköön festarisettiin mahdutettu, joten ei auta itkeä pikkuseikoista. Yhtye oli iskussa ja energinen. Ja mikä tärkeintä sekä metallin kuningattaren ääni että aksentti täyttä terästä. Muun muassa lavalle heitetystä ruususta päätellen en ollut ainoa Doron setistä haltioitunut. Viime vuotisen Grave Digger-buukkauksen ohella tämä oli juuri sellainen kulttuuriteko, jonka vuoksi nostan tyytyväisesti hymyillen hattuani Sauna Open Airille.

setti: Earthshaker Rock / I Rule The Ruins / Burning The Witches /
Running From The Devil / Night Of The Warlock / Metal Racer / Für Immer / True As Steel / Hellbound / We Are The Metalheads / All We Are / Metal Tango

Dio’s Disciples, Dion viimeiseksi jääneen kokoonpanon raunioille kasattu tribuutti-yhtye, vaikutti ennakkoon viikonlopun katastrofialttiimmalta viritykseltä; mitä odottaa? Törkeää haudanryöstöä, hienoa kunnianosoitusta vaiko jotakin siltä väliltä. No, hieno tirbuuttihan sieltä tuli. Maestron suurimpia hittejä Rainbown, Sabbathin ja soolouran varrelta esitellyt setti lämmitti varmasti monia. Toki Paljon jäi myös soittamatta, niin kattavan uran Ronnie meidän kaikkien onneksi ehti tekemään, että 45 minuuttia riitti juuri ja juuri nopeaan läpileikkaukseen. Itse olin positiivisesti yllättynyt siitä kuinka hyvin Tim ’Ripper’ Owensin ääni sopi Dion eittämättä haastavaan materiaaliin. Myös herran lavapreesens oli kehittynyt aimo harppauksin sitten viime näkemän. Goldy-Wright-Warren akseli hoiti tonttinsa hienosti, kuten myös Rudy Sarzoa paikannut James Lomenzo. Dio’s Discpiles jättikin lopulta hienon ja hartaan fiiliksen ja osoitti että vaikka Heavy Metallin pienisuurimies ei enää olekaan keskuudessamme elää hänen musiikkinsa ja perintönsä yhä, tuoden iloa tuhansien maalliseen vaellukseen. Se on saavutus johon harvat yltävät. Thank you Ronnie and Long Live Rock ’n Roll!!

setti: Stand Up And Shout / Holy Diver / Don’t Talk To Strangers / Egypt (The Chains Are On) / King Of Rock ’n Roll / Cathc The Rainbow Stargazer / Neon Knights / Last In Line / Long Live Rock ’n Roll / Man On The Silver Mountain / Heaven & Hell / Rainbow In The Dark

Perjantai-illan viimeisteli saarivaltakunnan pitkän linjan veteraanit eli Saxon. Näin Saxonin pari viikkoa ennen Sauna Open Airia Saksan maaperällä ja tiesin osittain mitä odottaa. Saksassa jäi tosin 747 kuulematta, mikä sapetti ensimmäistä Saxon-keikkaansa kokevaa Suomi-turistia vallan suunnattomasti. Saunassa tämäkin harmittava takaisku sekä edellisen keikan osittain hatarat muistikuvat korjattiin hienosti. Saxonin setti oli tällä kertaa hitusen pitempi ja parempi,  mutta pääpiirteissään toki sama. Allekirjoittanut olisi mielellään kuullut jonkin verran myös 80-luvun materiaalia, esimerkiksi muutamaan otteeseen tälläkin kiertueella kuultu Rock ’n Roll Gypsy olisi ollut harvinaisen maistuva lisä settiin. Ei sillä; Denim And Leatherin ja Heavy metal Thunderin kaltaisten vanhojen klassikoiden parissahan viihtyy aina. Näistä ensimmäinen kuultiin vieläpä Doron vahvistamana. Eikä Saxonin tuoreempikaan materiaalia heikkoa ole; erityisesti Demon Sweeney Todd rullasi livenä kuin käsistä karannut katujyrä. Ja se 747; mainio lopetus mainiolle päivälle!

setti: Hammer of The Gods / Heavy Metal Thunder / Never Surrender / Motorcycle Man / Back In ’79 / Atila The Hun / Demon Sweeney Todd / Call To Arms / Dallas 1 PM / Crusader / Afterburner / Denim & Leather (/w Doro) / Princess of The Night / Wheels Of Steel / 747

LAUANTAI 11.6.2011

Lauantain positiivisiin huomioihin sisältyi muun muassa alueelle ilmaantunut ylimääräinen ja monipaikkainen vesipiste. Kun huomioi millä aikataululla vesipiste on Eteläpuistoon hoidettu (torstai/perjantai) on pakko antaa roimat tunnustukset festivaaliorganisaatiolle nopeasta toiminnasta. Hienoa; juuri näin! Tarotin toimintaa sen sijaan en kehu. Viime vuonna petyin pahasti yhtyeen festivaalivetoihin ja kasasinkin melkoiset odotukset Spell Of Iron -setille. Niinhän siinä kuitenkin kävi, että mutaiset soundit ja suoraan sanoen paskat uudet sovitukset tappoivat fiilikset varsin nopeasti. Herranjumala, luulin Love’s Not Made For My Kindia joksikin random-balladiksi kunnes kuulin ketosäkeen. Marcon välispiikit lienevät ainoa asia, josta jäi jälkipolville kerrottavaa. Myönnän olevani paikoilleen jumiutunut jäänne, mutta en varmastikaan ainoa; yhtäkään hyvää kommenttia en Tarotin setistä taaskaan kuullut

setti: Midwinter Nights / Dancing On The Wire / Back In The Fire / Love’s Not Made For My Kind / Never Forever / Spell Of Iron / Pharao / Wings of Darkness / Things That Crawl At Night

Monille proge-metallin ystäville lauantai oli se tärkein festivaalipäivä ja sehän johtui tietenkin Queensrÿchesta. Olihan yhtyeen edellisestä Suomen vierailusta vierähtänytkin jo melkoisesti. Itse tunnen Rÿchen tuotantoa varsin heikosti ja ainoa vahvempi kiinnekohta yhtyeeseen minun kohdallani onkin, yllätys, yllätys, ”Operation: Mindcrime”. Tältä pohjalta en saanutkaan Rÿchestä irti aivan älyttömästi. Kaltaisiini perustallaajiin olisi saattanut upota paremmin hivenen rivakampia biisejä esitellyt setti, mutta täytyy toki muistaa että fanithan se pääasiallinen kohde ovat ja he näyttivät nauttivan. ”Empire”-levy oli mukavasti edustettuna etenkin setin loppupuolella. Itselleni kohokohdiksi nousivat pakollinen Mindcrime-hitti I Don’t Believe In Love sekä yhtyeen uran alkupuolelta, tarkemmin ”Rage For Order” -levyltä, poimittu Walk In The Shadows. Paikoittaista puutumistakin tosin oli havaittavissa esimerkiksi tuoreen A Dead Man’s Wordsin ja hittiballadi Silent Lucidityn aikana.

setti: Get Started / Damaged / I Don’t Believe In Love / A Dead Man’s
Words / Hit the Black / NM 156 / Screaming In Digital / Walk In The Shadows / Silent Lucidity / Jet City Woman / Empire / Eyes Of A Stranger

Saksalaisen jämptiyden musiikillinen perikuva, Accept, oli omalla kohdallani kenties lauantain odotetuin esiintyjä. Udon persoonallisen äänen ja olemuksen hienosti korvannut yhtye on ollut paluustaan saakka hurjassa iskussa. Ozzyn ja Halfrodin uskolliset fanit vetävät nyt varmasti kahvinsa väärään kurkkuun, mutta totean silti että koko festivaalin karismaattisin esiintyjä oli ilman muuta Acceptin Wolf Hoffmann. Lyhyehkön mutta harvinaisen viihdyttävän setin vetänyt Accept saisikin tulla pian takaisin kunnollisen kaksituntisen merkeissä. Sangen harvinaista oli myös se, että jäin tällä kertaa eniten kaipaamaan tuoreempaa materiaalia, erityisesti paluualbumin nimibiisi Blood Of The Nations olisi kelvannut paremmin kuin hyvin. Russian Roulette -albumin vahva edustus oli pienoinen, mutta varsin mieluisa, yllätys. Muutamien hittibiisien yleisönhuudatusta lyhentämällä olisi settiin saattanut saada mahtumaan yhden biisin enemmän, mutta todettakoon nyt että jos on pakko yleisöä huudattaa, niin kyllä Hoffmannin kitarasoolon ovat siihen tarkoitukseen eliittiainesta.

setti: Teutonic Terror / Bucketful Of Hate / Breaker / Metal Heart / Losers And Winners / Princess Of The Dawn / Aiming High / Up The Limit / Fast As A Shark / Pandemic / Balls To the Wall

Lauantain ja oikeastaan koko festivaalin pääesiintyjää, jäähyväisiään keikkalavoille jättävää Judas Priestiä, saatiinkin odotella hetkisen. Odottelu johtui vain ja ainoastaan massiivisen lavarakennelman vaatimista raksahommista ja pienen ikäni muun muassa Iron Maidenin massiivisia lavarakennelmia diggailleena en voinut kuin innolla odottaa kurkkien lavan eteen lasketun verhon välistä. Ja täytyy sanoa, että komeat oli jäähyväiset; sekä settilista että show olivat upeinta mitä olen Priestiltä nähnyt. Muutaman biisin olisin voinut settilistasta vaihtaa, mikä on aika perkeleen hyvin kun huomioi että illan aikana kuultiin kuitenkin yhteensä 22 biisiä ja 2 introa yhtyeen koko uran ajalta; jokaiselta levyltä jotakin. Erityisesti muutamat harvinaisemmat vedot, kuten Night Crawler ja Blood Red Skies, osuivat allekirjoittaneen näkökulmasta todella nappiin. Eipä tällaisesta setistä ja showsta pysty juurikaan mitään purnattavaa löytämään, DVD kelpaisi kyllä. Painkiller nyt meni Halfordilta miten meni, mutta niin se on mennyt aiemminkin jokaisella näkemälläni Priest-keikalla. KK Downingin suuriin saappaisiin hypännyt Richie Faulkner hoiti hommansa kunnialla; sopivan vähäeleisesti mutta silti taatulla show-meiningillä. Faulkneria ja Scott Travisia lukuun ottamatta vuodet alkavat selkeästi jo näkymään Priest-miehistössä, joten ehkä se on vaan annettava vanhan ja uskollisen metallijumalan hivenen himmata tahtiaan. Ja näin komeasti kun se tekee, ei hommasta voi kuin jäädä hyvä mieli kaikille osapuolille! Tosin jos olisin työterveyslääkäri, en yhtyettä tämän esityksen perusteella ainakaan eläkkeelle laskisi.

setti: Battle Hymn (intro) / Rapid Fire / Metal Gods / Heading Out to the Highway / Judas Rising / Starbreaker / Victim of Changes / Never Satisfied / Diamonds & Rust / Dawn of Creation (intro) / Prophecy / Night Crawler / Turbo Lover / Beyond the Realms of Death / The Sentinel / Blood Red Skies / The Green Manalishi (With the Two-Pronged Crown) / Breaking the Law / Painkiller

encore: The Hellion/Electric Eye / Hell Bent for Leather / You’ve Got
Another Thing Comin’ / Living After Midnight

Täytyy sanoa, että vaikka missasinkin aimo kasan yhtyeitä, näin silti enemmän ja kovempaa heavya kuin osasin ennakkoon edes unelmoida. Toimivat järjestelyt ja mahdollisesti kesän hienoimmat ilmat kruunasivat loistavan festarikokemuksen. Sauna Open Airille onkin helppo povata valoisaa tulevaisuutta; se kuinka kauan 80-luvun heavy rock mammutit jaksavat suurta yleisöä kiinnostaa lienee arvoitus, mutta jos festivaali panostaa muihin asioihin jatkossa samaan malliin on viihtyminen taattu. Loppuviimein on kuitenkin kyse pienistä asioista; vesipisteistä, kysymyksiin vastaamisesta yleisillä foorumeilla, artistikiinnitysten aikaisesta uutisoinnista jne. Ja juuri näihin Sauna Open Air on panostanut ja parantanut suoritustaan vuosittain. Se on oikein, jatkuva kehitys takaa jatkuvan kasvun. Näin ainakin minä toivon ja luotan siihen että voin myös ensi vuonna unohtaa Swedenrock-reissun ja suunnata paikallisiin bakkanaaleihin hymyssä suin.

Kuvat: Jouni Parkku

[flickrfeed photoset=72157626957875831]

Tarot – The Spell Of Iron MMXI

No huhhuh, onpa hankala arvioitava tämä Tarotin debyytin 25-vuotisversiointi; idealtaan ”The Spell Of Iron MMXI” on varmasti rohkein täyspitkän uudelleennauhoitus ehkä koskaan (Helloweenin ”Re-Armedin” ollessa best-of otanta), mutta toteutukseltaan MMXI-versio Raudan Lumosta jättää rutkasti toivomisen varaa. Varsin ronskisti uudelleen sovitetut biisit eivät yksinkertaisesti vain toimi; kun levyn avaavan Midwinter Nightsin uusittu alkuriffi kuulostaa heikolta kopiolta Mötley Crüen Dr. Feelgoodin vastaavasta, on jotakin pielessä.

Dancing On The Wiren kertosäe on karmiva. Ja voinen heti perään todeta, että en nyt edes muista kuinka kyseinen kohta alkuperäisessä versiossa menee. Kyse ei siis ole pelkästään siitä, että uudistetut sovitukset häviäisivät alkuperäsille; ei, ne eivät vain tahdo toimia edes omia kokonaisuuksinaan.

Tältä pohjalta esimerkiksi slovariksi muuntunutta Love’s Not Made For My Kind vetoa ei ole edes järkevää verrata alkuperäiseen menopalaan. Mutta biisi jää kyllä tylysti viivalle myös silloin kun vertailukohtana on vaikkapa Warhead, joka on tyylillisesti paljon lähempänä tätä uutta versiointia kuin ’86 vuoden originaali. Ikävää on myös se, että muutamien rivakampien biisien hidastaminen muuttaa albumikokonaisuuden rakennetta ja sen myötä myös levyn dynamiikka kärsii jossain määrin.

Parhaiten yhtye onnistuu Never Foreverin ja itse nimibiisin versioinneissa; ne tosin eivät ole kauhean kaukana alkuperäisistä. Näissä hämää lähinnä Tuplen vokaalit; miksi, oi miksi, Suomen kenties kovimman hevivokalistin ei anneta olla äänessä läpi koko albumin? Ei kauhean onnistunut tekele kokonaisuutena, mutta yhtyeen rohkeus/röyhkeys ja savolainen jääräpäisyys ansaitsee kyllä hatunnoston.

Tuska Open Air 2.-4.7.2010

Perjantai 2.7.2010

Ilmeisesti viimeinen Kaisaniemessä juhlittava Tuska sujui nimensä mukaisesti tuskaisen kuumissa merkeissä. Tosin, tyhmäähän se olisi Suomen lyhyen ja kylmän kesän aikana auringonpaisteesta valittaa; onnistunut ajankohta festivaalilla, ei voi muuta sanoa. Enpä näet muista hajanaisen Tuska-historiani aikana kertaakaan kärsineeni huonoista ilmoista! Aika hyvin. Sisäänpääsy sen sijaan ei sujunut hyvin; jos Sauna Open Airissa ”hivenen” jonotettiin, sai Tuskassa jonottaa vielä melkein tuplasti enemmän. Näin ollen Testament menikin kokonaisuudessaan ohi jonossa seisoessa. Aivan helvetin harmillista! Bändi oli nimittäin toukokuussa aika hemmetin tiukassa iskussa ja odotin innolla revanssia. Sen verta sain välispiikeistä selvää, että ainakin Practice What You Preach soitettiin tällä kertaa. Toukokuussa eivät Bay Arean veteraanit näin tehneet. Toisin sanoen, settilistaa oli siis muokattu varsin mukavasti, mikä tietysti lisäsi harmistustani entisestään. No, toukokuussa setissä olleet ja nyt uupuneet Souls Of Black ja True Believer sentään lohduttivat.

Obituary

Sivulavoilla soittaneet Insomnium ja Rytmihäiriö saivat tehdä aikataulussani tilaa syömiselle. Tarottia sen sijaan odottelin ristiriitaisin fiiliksin; pari kohtalaista, mutta settilistaltaan huonohkoa vetoa tänä vuonna nähneenä valmistauduin lievään pettymykseen. Lievä jäi tosin kauaksi siitä järjettömästi pettymyksestä minkä Kuopion kuorosot… anteeksi hevipioneerit tarjoilivat. Koko kansan hevi-Marco marssitti lavalle nimittäin bändinsä lisäksi kuoronsa. Okei, oli kuorosodasta mitä tahansa mieltä niin tosiasia on se, että ei se kuoro kyllä mitään lisäarvoa esiintymiseen tuonut. Päinvastoin; settiä oli entisestään rukattu vastaamaan paremmin kuoron tarpeita eli suomeksi sanottuna kovin oli tylsää. Kuoro huitsin helvettiin ja Pyre Of Godsin pyrot vaikka Breathing Fire -biisiin, niin johan ois ollut edes kerta luokkaa kovempi meno. Parhaimmillaan Tarot oli Satan Is Deadin kaltaisten rivakampien vetojen aikana, mutta itse en onnistunut niissä kyllä kuoron panosta juurikaan kuulemaan. Aika kuvaavaa on se, että yhtäkään positiivista kommenttia en kuorolla vahvistetusta Tarotista kuullut.

settilista: Sleep In the Dark / I Walk Forever / Satan Is Dead / Crows Fly Back / Tides / Calling Down The Rain / Hell Knows / Pyre Of Gods / Rider Of The Last Day / Traitor

Perjantain tanssimusiikkiannista vastasi, Devinin tapaan Tuskassa tuplakeikat urakoinut, Peter Tägtgren Pain-yhtyeensä kera. Festivaalin almost nimikkobändi sai paikoin melko hyvän vastaanoton, mutta välillä oli vähän tahmeampaa; veikkaisin että  nuorempaa polvea, etenkin miespuolista semmoista, kiinnosti erityisesti laaja ja laadukas death metal tarjonta, minkä vuoksi meno ei yltynyt Painin aikana hirveän hillittömäksi. Hitit, kuten End Of The Line sekä encoreksi säästetyt Same Old Song ja soittoäänialoitus Shut Your Mouth, saivat kyllä hivenen tavallista naisvoittoisemman yleisön hyppimään erittäin riemukkaasti. Pain oli mukavaa vaihtelua ja osoitti festivaalinjärjestäjältä oivaa pelisilmää lähes kaksi yhden hinnalla tyylisenä ratkaisuna; toivonkin, että järjestäjät venyvät samaan myös siinä vaiheessa kun King Diamond vihdoin saadaan Tuskaan, vink vink.

Satyr

Satyricon, tuo black metallin Popeda, veti aika perussetin niin hyvässä kuin pahassa; kyllähän yhtyeen riitasointurokki potkii parhaillaan varsin mallikkaasti, mutta livenä bändi on vain mielestäni tylsä. Satyria on toki aina mukava seurata. Mieshän on sliipattuine hiuksineen kuin mikäkin arvoautokauppias, mutta jokseenkin pirullisella tavalla. Watain on mielestäni osuva vastakohta, tyypit eivät ainoastaan näytä paljon pahemmilta vaan he myös haisevat paljon pahemmalta. Silti, Satyrin olemuksessa jollain tapaa tiivistyy eräänlainen satanistinen hedonismi. Voin vaan kuvitella kuinka kaveri hekottelee koko matkan pankkiin samalla kuin tuorein tekele jyrää Norjan albumilistan kärkisijoilla. Not my cup of tea. Festarin järjestäjille täytyy kyllä nostaa hattua, siitä että ilmeisesti Satyricon soitti tänä vuonna ainoastaan 2 keikkaa; molemmat Helsingissä. Toisaalta taas Helmikuussa FME:ssä vierailleen Satyriconin tilalla olisi voinut olla myös joku huomattavasti harvemmin Suomessa keikkaileva tapaus. No, oikeastaan sama pätee aika moneen sekä Tuskassa että FME:ssä konsertoineeseen bändiin, erityisesti kotimaisiin joiden näkemiseen tarjoutuu yleensä vuoden mittaan useita mahdollisuuksia.

settilista: Repined Bastard Nation / The Wolfpack / Now, Diabolical / Black Crow On A Tombstone / Filthgrinder / Du Som Hater Gud / The Rite Of Our Cross / The Pentagram Burns / Die By My Hand / Fuel For Hatred / K.I.N.G. / Mother North

Satyriconin jälkeen kaikki päivän aikana nauttimani keinotekoinen itseluottamus ja nestemäinen sosiaalisuus alkoivat tehdä vääjäämätöntä työtään ja Obituary menikin pitkälti erinäisten tuttavien kanssa paskaa jauhaessa. Mikä on toki harmi, vaikka Obituary ei death metallin saralla omiin suosikkeihini lukeudukaan. Vaikka kyllähän se niin on että festareille mennään myös sen paskan jauhamisen ja tuttujen näkemisen vuoksi. No, Ziltoid-spektaakkeli meni samassa rytäkässä täysin ohi. Sen verta kyseiseen lättyyn tutustuin, että eihän se musiikillisesti iskenyt yhtään. Mutta shown olisin todella halunnut nähdä. Voin sanoa, että kyllä hivenen vitutti kun tajusin asian laidan; lähes yhtä paljon kun aikoinani missatessani Nasty Ronnien ’telkkarin-hajoitus-otsaa-vasten’ -episodin. Youtube-tsekkaus jälkeenpäin osoitti Ziltoidin kyllä varsin huumorintajuiseksi ja rääväsuiseksi avaruusolennoksi.

Devin Townsend

Perjantain kuvagalleria

Lauantai 3.7.2010

Saavuin alueella parahiksi tsekkaamaan kotimaisen death metallin itä-länsi ottelun eli jostain kumman syystä päällekkäin ajoitetut Sotajumala– ja Torture Killer -keikat. Vertailun vuoksi tsekkasin bändit aika lailla fifty/fifty ja tulin siihen lopputulokseen, että kyllä englanninkielinen ulosanti ja järjetön groove siivitti tällä kertaa Torture Killerin allekirjoittaneen mielestä niukkaan voittoon. Sotajumalalle kuitenkin erityismaininta riehakkaimmasta Sue-teltassa näkemästäni mosh-pitistä. No, Nilen aikana olin tosin niin sivussa että en nähnyt kunnolla kuinka riehakasta meininki oli, mutta tuskin se Sotajumalan wall-of-deathia päihitti.

Peter Tägtgren, Hypocrisy

”Like a good friend of mine, Abbath, said, Fuck the sun!” totesi hyväntuulinen Peter Tägtgren Hypocrisyn paahtaessa täydessä auringonpaisteessa. Hyväntuuliselta vaikutti myös yleisö ja ihmekös tuo; Hypocrisy tarjoili tunnin verran uutta ja vanhaa varsin maukkaalla sekoitussuhteella. Osculum Obscenum ja Killing Art varmistivat sen että ainakin allekirjoittanut viihtyi.

settilista: Fractured Millenium / Weed Out The Weak / Eraser / Pleasure Of Molestation / Osculum Obscenum / A Coming Race / Adjusting The Sun / Let the Knife Do the Talking / Killing Art / Fire In The Sky / Warpath / Roswell 47

Omalta osaltani lauantain ja kenties koko viikonlopun odotetuin artisti, Overkill, veti sen verta rautaisen setin että oksat pois! Overkillin setissä oli tasan kaksi huonoa puolta; 1) se oli liian lyhyt ja 2) se oli päällekkäin Bloodbathin vastaavan kanssa. Vajaa tunti pelkkiä hittejä jätti naamalle leveän virneen ja niskaan pakottavan jumituksen. Vaikka Tuska kasvaisikin ensi vuonna, niin ainakin minä toivon ettei Overkillin tapaisia helmiä vaihdeta suurempien massojen toivossa vaikkapa Rammsteiniin. Tänäkin vuonna festivaalin ehdottomasti kiinnostavinta antia olivat aavistuksen pienempää porukkaa puhuttelevat, mutta harvoin Suomessa nähdyt Overkill, Bloodbath ja Crowbar. Tällaisia lisää.

settilista: The Green And Black / Rotten To the Core / Wrecking Crew / Hello From The Gutter / Coma / Hammerhead / Ironbound / In Union We Stand / Elimination / Fuck You – Overkill (Motörhead)  – Fuck You reprise

Overkill

Devin urakoi Tägtgrenin tapaan oikein kunnolla palkkansa eteen ja lauantaina olikin vuorossa Devin Townsend Projectin veto. Ei liene mikään yllätys, että DVP:n materiaali oli allekirjoittaneella entuudestaan aivan yhtä outoa kuin Ziltoid-matskukin. No, keikan seuraaminen olikin sitten sen mukaista. Hauskassa kalastushatussa lavalla pyörinyt Devin kyllä vakuutti hyväntuulisuudellaan; jos Immortalia aikoinaan suorastaan ketutti auringonpaiste näytti Kanadan luova hullu nauttivan helteestä oikein tosissaan. Vaikeahan DVP:n keikkaa on arvioida kun ei materiaalia tunne, mutta mututuntumalla veikkaisin fanien keikasta kovasti nauttineen.

Kamelot ei napannut pätkääkään; videobiisit olen youtubesta useasti tsekannut, mutta bändin mahtipontinen ja harvinaisen kliininen progepoweri ei vaan meikäläistä miellytä. Myös bändin solisti Roy Khan onnistuu jostain syystä ärsyttämään allekirjoittanutta olemuksellaan; mielestäni Khan on vähän kuin Ripper Owens, eli omaa mahtavan äänen eikä tippaakaan karismaa. Tai oikeastaan Khan on vielä pahempi tapaus kuin Ripper. Niinpä päätinkin lainata Monty Pythonia; On second thought, let’s not go to Kamelot. It is a silly place. Eli siirryin toisaalle. Tuttujen kanssa paskanjauhannaksihan se sitten meni, joten myös Survivors Zero meni osittain ohi. No, kuulin sentään bändin People Of The Lie Kreator-coveroinnin.

Nevermoren headliner-statuksesta voidaan olla montaa mieltä. Itse olen sitä mieltä ettei Nervemore ole aivan pääesiintyjä-kaliiberia ja samaa mieltä näytti olevan myös osa Tuska-yleisöstä; melko tasaisesti näytti ihmisiä nimittäin alueelta ulos valuvan Nevermoren aikana. No, toisaalta täytyy myöntää ettei Tuska tänä(kään) vuonna tarjonnut esimerkiksi power metal diggareille läheskään yhtä tuhtia kattausta kuin death metal jannuille, joten Kamelot ja Nevermore olivat varmasti osalle erittäin tervetullut lisä Tuska-kattaukseen.

Lauantain kuvagalleria

Sunnuntai 4.7.2010

Blackie

Sunnuntaina kohtasin melkoisia käynnistymisvaikeuksia. Railakas lauantai-ilta oli jättänyt melkoisen nihilistisen krapulan. Lisäksi renksuhousujen, värikkäiden festarihattujen, humalaisten, ylipainoisten ja alipukeutuneiden naisten sekä mahaansa tussilla 666 piirtäneiden esi-teinien yms. yliannostus lisäsi olotilaani oman misantrooppisen lisänsä. Ei missään määrin voittava yhdistelmä. No, eihän siinä silti auttanut muu kuin lähteä auringonpaisteeseen kärsimään.

Päälavan sunnuntain ensimmäinen orkesteri eli W.A.S.P. oli jälleen kovassa vedossa. Toistan pahasti itseäni, mutta ainoa ongelma oli jälleen kerran miljoonaan kertaan kuultu settilista. Ainoat muutokset sitten edellisen kohtaamisemme olivat hiukan harvinaisempien biisien (Arena Of Pleasure, The Headless Children) pois pudottaminen. Toisaalta, eihän W.A.S.P:in hittikimaran toimivuutta käy kiistäminen ja kun vielä festarivedosta oli kuitenkin kyse, niin ymmärtäähän sen.

settilista: On Your Knees / The Real Me / L.O.V.E. Machine / Babylon’s Burning / Wild Child / Hellion – I Don’t Need No Doctor – Scream Until You Like It (medley) / Chainsaw Charlie / The Idol / I Wanna Be Somebody

Cannibal Corpse näytti pääalavalla death metal diggareille kaapin paikan. Enkä nyt ainoastaan puhu Corpsegrinderin koordinaateista lavalla. Brutaalia, nopeaa ja aivan helvetin tiukkaa soitantoa nykyisiltä Floridalaisilta. Etenkin ex-Nevermore vinguttaja Pat O’Brien pisteli siihen malliin, että oman kitaran pilkkominen polttopuiksi tuli väkisinkin mieleen. Cannibal Corpselle vielä pisteet siitä, että yhtye vaihtelee mukavasti settilistaansa kiertueiden välillä; neljäs kerta kun yhtyeen näen ja jälleen tuli muutama yllätys, joista maukkaimpana ehdottomasti debyytin Scattered Remains, Splattered Brains. Ja nähtiinpä Corpsen aikana myös viikonlopun kookkain pitti; Hammer Smashed Tuska!!!

George 'Corpsegrinder' Fisher

settilista: Scalding Hail / Unleashing The Bloodthristy / Savage Butchery / Sentenced To Burn / Wretched Spawn / I Will Kill / Scattered Remains, Splattered Brains / Make Them Suffer / Priests Of Sodom / Staring Through The Eyes Of The Dead / Devoured By Vermin / Skull Full Of Maggots / Hammer Smashed Face / Stripped, Raped And Strangled

Nile on jostakin syystä jäänyt meikäläisellä suhteellisen vähäiselle kuuntelulle, joten en saanut ihan täysiä tehoja irti yhtyeen muuten kyllä laadukkaasta live-annista. No, ainakin ”Ithyphallic” täytyy ottaa Tuska-vedon pohjalta testiin. Karl Sanders ja Dallas Toler-Wade ovat ainakin levyillään käyttäneet toisinaan sangen eksoottisia kielisoittimia (The Metal Kult interview @ youtube), joten yritin kovasti kurkotella nähdäkseni millaisella arsenaalilla äijät operoivat, mutta Deanin peruskuusikieliset näytti käytössä olevan. Ulosantia ei voi kuitenkaan hyvällä tahdollakaan kuvailla samalla perus-adjektiivilla. Nile oli oiva esimerkki nykyisen festivaalialueen miinuspuolista; Nilen aikana toisen telttalavan ympäristö oli aivan järjettömän tukossa. No, se tosiasia että samaan aikaan soittanut death core yhtye [amatory] veti puolityhjälle teltalle varmasti lisäsi osaltaan tungosta toisen teltan ympäristössä.

Harvinaisen hyväntuulinen Mustaine ja Megadeth astelivat päälavalle niputtamaan festivaalit pakettiin tältä vuodelta. Ja tuloksena oli pisin ja ehdottomasti monipuolisin näkemäni Megadeth-keikka. Toiset kaksi ovat tosin olleet lämmittelyvetoja. ”Rust In Peace” -albumia ei Kaisaniemessä kuultu kokonaisuudessaan, mutta Tornado Of Souls henkilökohtaisena suosikkina lämmitti kuitenkin mieltä. Dawn Patrolin jälkeen moni näytti odottavan Rust In Peace… Polarista, joten Trust taisi olla keikan pahin pettymys monille. Muuten mukavan monipuolinen settilista kyllä toimi hienosti. Jonkinnäköisenä symbolisena eleenä Mustaine aloitti keikan valkoisessa t-paidassa ja valkoisissa rannehikinauhoissa, mutta asustus vaihtui jossain vaiheessa settiä mustaan t-paitaan ja mustiin rannehikinauhoihin; jännä yksityiskohta. Megadeth oli hyvässä vedossa ja kiistaton pääesiintyjä; etenkin Chris Broderick on petrannut paljon, esim. Priest Feastin aikaan kaveri vielä tuijotteli puoliujosti kenkiinsä, mutta nyt meno oli jo huomattavasti luontevampaa.

Sabbath-intro / Wake Up Dead / In My Darkest Hour / Headcrusher / Skin o’ My Teeth / Holy Wars… The Punishment Due / Hangar 18 / Five Magics / Poison Was The Cure / Tornado Of Souls / Dawn Patrol / Trust / Angry Again / A Tout Le Monde / Sweating Bullets / symphony of Destruction / Peace Sells – Holy Wars reprise

Dave Mustaine

Kokonaisuutena Tuska oli varsin onnistunut. Samat ongelmathan Tuskaa tuntuvat vaivaavan vuodesta toiseen, eli suhteellisen ahdas eikä mitenkään järjettömän viihtyisä alue ja harvinaisen surkeat sapuskat. Toisaalta alueen sijainti on passeli ja makkaralla pärjää pari päivää. Paljon porua aiheuttaneet vessajonot ja lokit, eivät allekirjoittanutta sen sijaan häirinneet. Plussaa varsin hyvästä bändikattauksesta; ja vaikka Devin ja Satyricon eivät meikäläiselle kolahdakaan, todistavat nuo exclusive-vedot, että Tuska on kovaa valuuttaa festarimarkkinoilla. Toivotaan että linja jatkuu samanlaisena myös jatkossa, vaikka festivaali ja alue kasvaisivatkin; Overkillin ja Anvilin tapaiset festivaalivieraat hakkaavat kiinnostavuudessa mennen tullen monet suuremmat, mutta Suomessa usein vierailevat yhtyeet.

Sunnuntain kuvagalleria

Sauna Open Air 10.-12.6.2010

Torstai 10.6.

Järjestyksessään seitsemäs Sauna Open Air käynnistyi auringonpaisteen ja jonotuksen merkeissä. Siinä missä upea sää varmasti lämmitti festarikävijöiden mieliä, jonotus ei varmasti tehnyt samaa; jonot nimittäin ulottuivat neljän aikaan festivaalialueen porteilta Laukontorille asti. Niille jotka eivät Tamperetta tunne, todettakoon että  jonon pituutena tuo matka on aikas helvetin pitkä. Leppoisasti jonottaminen kuitenkin näytti sujuvan, joten eiköhän suurin mielipaha aiheutunut melko tyhjälle kentälle soittaneella The 69 Eyes -yhtyeelle, sekä niille jotka olisivat välttämättä sixtarit halunneet nähdä. No, ruuhka johtui varmasti osittain myös siitä, että KISS keräsi paikalle ilmeisesti noin 12 000 ihmistä. Perjantaina ja lauantaina jonotukselta sitten vältyttiinkin.

The 69 Eyesin siis missasin massiivisten jonojen vuoksi. Tavallaan harmi; olen edellisen kerran nähnyt yhtyeen noin 3-4 vuotta sitten, joten olisihan sen silkasta mielenkiinnosta kernaasti tsekannut. Ehdin kuitenkin alueelle parahiksi näkemään Steel Pantherin, tuon glam/sleaze/hair metallin oman Spinal Tapin. Ja bändin keikka oli juuri niin matalaotsaista,hölmöä ja aivan helvetin viihdyttävää törkeilyä kuin odotinkin. Two in the pink and one in the stink; that’s called the shocker! Mikäli bändin biisit olisivat täyttä huttua tai vitsit vähemmän övereitä, ei Steel Pantheria jaksaisi orpo pirukaan, mutta kun näin ei ole, vääntyvät suupielet väkisinkin hymyyn bändin urpoilua seuratessa. Basisti Lexxi Foxxx muun muassa peilaili itseään ahkeraan biisien välissä ja lisäili hiuslakkaa. Ja Eyes of A Panther on oikeasti genren kovimpia biisejä sitten 80-luvun kultaisten vuosien ja Crashdietin Riot In Everyonen.

Lexxi Foxxx peilailee

settilista: Eyes Of A Panther / The Shocker / Party All Day / Turn Out The Lights / Guitar solo / Asian Hooker / Community Property / Eatin’ Ain’t Cheatin’ / Death To All But Metal / Paradise City

KISS! Ensimmäinen rock-konserttini oli Kiss Hartwall Areenalla 1997. Ensimmäiseksi keikaksi tuo oli sen verta kovan tason elämys, että myöhempiä Kiss-keikkoja on väkisinkin tullut verrattua tuohon lähes maagiseen iltaan. Samanlaista hurmosta Kiss ei ole allekirjoittaneessa onnistunut myöhemmin herättämään, mutta kyllähän KISS on silti nähtävä aina kun bändi Suomeen vaan saapuu. Shown puolesta Kissin panokset olivat kenties kovemmat kuin koskaan sitten ’77 Alive II -kiertueen. Bändi itse sen sijaan on vaisuin maskein esiintynyt kokoonpano; vaikka Singer ja Thayer ovatkin kovatasoisia muusikoita ovat he myös Kissin värittömin rumpali ja kitaristi koskaan. No, ehkä Mark St.Johnia lukuun ottamatta, joka tosin ei päässyt livenä juuri revittelemään, mutta sooloili Animalizelle tarttuvimmat soolot sitten Frehleyn klassisien pätkien. Settilista oli erittäin onnistunut sekoitus 70-, 80- ja 2000-lukua. Tosin Shock Me ja Beth joutaisivat vaihtoon; molemmat biisit henkilöityvät niin vahvasti Crissiin ja Frehleyhin, ettei hyväkään versiointi aja täysin asiaansa, lisäksi Beth nyt on mielestäni Crissinkin tulkitsemana lähinnä täytettä. Koska setistä löytyi kuitenkin Crazy Crazy Nights ja Lick It Up, olisi myös Shock Me ja Beth voitu mielestäni korvata muutamalla muulla kasarihelmellä. Esim. Tears Are Falling tai Thrills In the Night olisi hieno kuulla livenä. Tai jos 70-luvun materiaalia tarkastellaan, olisi I Stole Your Love kova valinta; olen kyseistä biisiä odotellut settiin (turhaan) jo vuodesta ’96. Anyway, viihdyttävä keikka ja mahtava show. Todella suuri hatunnosto Sauna Open Airille tästä buukkauksesta; olen aina kuvitellut että Kiss olisi ns. liian suuri kiinnitys kotimaisille festareille. Ilotulitus kruunasi illan.

Settilista: Modern Day Delilah / Cold Gin / Let Me Go Rock’n Roll / Firehouse / Say Yeah / Deuce / Crazy Crazy Nights / Calling Dr. Love / Shock Me / Soolot / I’m An Animal / 100,000 Years / I Love It Loud / Love Gun / Black Diamond / Detroit Rock City / Encore: Beth / Lick It Up / Shout It Out Loud / I Was Made For Lovin’ You / God Gave Rock ’n’ Roll to You II / Rock And Roll All Nite

Jäähdyttelyt suoritimme vielä muutamien rohkaisevien kera Jack the Roosterissa. Kissin’ Time -tribuuttiyhtyeelle thumbs upit siitä, että soittivat I Stole Your Loven. Substitute is better than nothing.

Perjantai 11.6.

Surkea sää ja Kissiin tyytyneet yhden päivän asiakkaat näkyivät perjantaina huomattavasti väljempänä festarialueena. Mikä oli tavallaan ihan hyvä, iltaa kohden kun näet sai jo vähän väistellä kuralammikoita. Keikkojen osalta perjantai oli kuitenkin allekirjoittaneen mielestä ehdottomasti kovin päivä.

Päivän avauksesta vastasi Death Angel. Tämä oli muuten toinen kerta kun näen Death Angelin tänä keväänä ja olosuhteet olivat kuin yksi yhteen; kylmää, aikainen iltapäivä ja vettä sataa. Taisi olla setti ja showkin lähes tulkoon sama kuin Metalfestissä, mitä nyt Saksassa Mark Oseguedan Bombay Shapphiren pinta oli paljon lähempänä pohjaa; huolto näköjään pelaa. Helvetin komeasti Lord of Hatella startannut setti pisti kyllä vauhtia viime tingassa paikan päälle saapuneeseen toimittajaan. Basisti oli kuin edesmennyt Cliff Burton ulkoisen habituksensa, vaatetuksensa ja bassonsa (Rickenbacker) puolesta. Vahva setti jällen, vielä kun onnistuisi näkemään nämä heput joskus kastumatta samalla vesisateessa.

Zachary rokkaa!

Tarot on ehdottomasti Suomen kovimpia hevibändejä ja varma valinta festareille kuin festareille. Harmikseni Tarot kuitenkin jatkoi samalla linjalla kuin alkukevään klubirundillaan, eli vain ja ainoastaan tuoreemman materiaaliin parissa. What a waste; Tarotin back-katalogissa on kuitenkin sen verta kovan luokan klassikoita, että niiden soittaminen saisi olla lakisääteistä. Peculla näytti olevan neljä basaria; kunnon kasaripullistelusta heruu ainakin tältä suunnalta ultimaaliset respektit!

settilista: Pyre of Gods / Satan Is Dead / Hell Knows / Undead Son / The Punishment / I Walk Forever / Pilot Of All Dreams / Veteran Of Psychic Wars / Crows Fly Back / Rider Of The Last Day / Traitor

Seuraavaksi olikin vuoden kulttuuriteon vuoro; nimittäin The Story of Anvil -dokumentin myötä jälleen ansaitusti valokeiloihin nousseen pitkän linjan kanadalaiskolmikon, Anvilin ensimmäinen Suomen vierailu. Älyköt, tosikot ja rokkipoliisit saivat siirtyä syrjään kun Lips ja kumppanit näyttivät mitä on Heavy Metal! On aika käsittämätöntä, kuinka niinkin viihdyttävä orkesteri kuin Anvil on saatettu sivuuttaa useiden vuosien ajan. Suhteellisen lyhyt mutta sitäkin kovempi setti keskittyi ”Metal On Metal” -klassikkoalbumin ympärille. Ehdottomana huippuhetkenä oli Mothra, jonka aikana Lips Kudlow kuritti kitaraansa vibraattorin avulla! Erittäin hieno kiinnitys Sauna Open Airilta!

settilista: March Of The Crabs / 666 / School Love / Winged Assasins / This Is Thirteen / Mothra / Thumb Hang / White Rhino / Forged In Fire / Metal On Metal

"Lips" Kudlow vauhdissa

Ilmeisesti sateen aiheuttamien teknisten ongelmien vuoksi Danzigin aloitus viivästyi huimat 40 minuuttia ilmoitetusta. Täytyy myöntää, että herran maineen tuntevana ehdin jo pelätä jonkin sortin egoilua myöhästymisen syyksi, mutta näin ei nähtävästi ollut. Ja hemmetin hyväntuuliseltahan Evil Elvis vaikutti lavalle saavuttuaan. Vaikka herraa ei saanutkaan kuvata kukaan. Liekö moinen kielto johtunut harvenevasta hiuskuontalosta. No, vaikka Glennin hiustiheys onkin kärsinyt melkoisesti vuosien saatossa, ei samaa voi sanoa herran ja hänen yhtyeensä livekunnosta. Tämän vuoden Sauna Open Airin intensiivisin keikka! Ensimmäinen kerta kun onnistuin Danzigin näkemään, vain noin tunnin mittainen setti ja järjetön määrä biisejä, jotka olisi mukava kuulla. Hankala yhtälö, mutta äkkiseltään en olisi lähtenyt vaihtamaan yhtäkään biisiä setistä; varsin maukas sekoitus  vanhaa ja uutta, vielä julkaisematonta materiaalia, upposi allekirjoittaneella paremmin kuin hyvin. Hammer Of The Gods rankaisi niin tehokkaasti, että kesäkuun lopussa ilmestyvältä uudelta Danzig-levyltä on lupa odottaa paljon; kovin Danzig biisi sitten nelosen. Erityisesti Tired Of Being Alive ja Bringer of Death lämmittivät mieltä ns. varmojen täkyjen ohella.

settilista: Wotans Procession / Skincarver / Twist Of Cain / Hammer Of The Gods / Her Black Wings / Tired Of Being Alive / How The Gods Kill / Do You Wear The Mark / On A Wicked Night / It’s Coming Down / Thirteen / Bringer Of Death / Mother / Long Way Back From Hell

Lauantai 12.6.

Todella ankeaa ja kosteaa säätä luvannut säätiedotus ja omaan makuuni suhteellisen laimea kattaus saivat meikäläisen lauantaina valitsemaan epäekologisesti yksityisautoilun joukkoliikenteen sijasta. Sikäli ironista, että lauantaina, jyrkästä vesilinjasta huolimatta, tulin seuranneeksi itse bändejä kaikkein heikoiten. Osittain tämä johtui siitä, että olin sopinut lauantaille artistihaastattelun, joka tosin erinäisten informaatiokatkosten vuoksi jäi toteutumatta. Haastattelua odotellessa ja jännätessä meni kuitenkin tunti jos toinenkin.

Omalta osaltani lauantai alkoi Doom Unitin merkeissä. Yhtye on hioutunut varsin toimivaksi livebändiksi, tosin ihmekös tuo kun huomioi hemmojen viime kevään keikkatahdin. Omaan makuuni yhtye on kyllä hivenen liian leppoisa, vähän niin kuin radioystävällisempi ja kesympi, hevikansalle suunnattu Sunride. Siinä oli muuten kova livebändi. No, Doom Unit soitti sen verta aikaisin, että edes radiohitti Killing Time ei aiheuttanut ihan niin riehakasta vastaanottoa kuin odotin.

Heavy Metal Breakdown!

Doom Unitin jälkeen olikin vuorossa lauantain ehdoton kohokohta; 30 vuotta järkkymätöntä teutonista heviä tahkonneen Grave Diggerin kautta aikain ensimmäinen Suomen keikka! Kenties Grave Digger ei puhuttele yhtä suurta yleisöä kuin illan kotimaiset yhtyeet, mutta on se silti sääli kun 14 levyä urallaan julkaissut bändi joutuu mahduttamaan läpileikkauksen urastaan reiluun tuntiin. No, tuo tunti olikin sitten lauantain rautaisin. Aika pitkälti tuoreimpaan pitkäsoittoon ja keskiaika-trilogiaan keskittynyt setti oli kyllä sellaista ilotulitusta, että oksat pois. Seuraavat päivät menivätkin Grave Digger kertsejä tapaillen; on nimittäin sellaista tavaraa, että jää vähän helposti päähän soimaan. Heavy Metal Breakdown kruunasi odotetusti helvetin hienon setin. Olihan se jo korkea aikakin saada Grave Diggerin Suomeen.

settilista: The Gallows Pole / Ballad of A Hangman / The Round Table /  Hell Of Disillusion / Lionheart / Killing Time / Excalibur / Pray / Valhalla / The Last Supper / The Dark Of The Sun / Knight Of The Cross / Rebellion / Heavy Metal Breakdown

Sivulavalla soittanut Peer Günt toimi varsin mukavasti, toki yhtyeen hittikimaraa olisi vieläkin hienompi seurata joko savuisella klubilla taikka komeassa auringonpaisteessa huurteinen olut tai miksei vaikka kaksi kätösessä.

Seuraavana olikin sitten vuorossa Stam1na. Täytyy myöntää, että näiden herrojen äkkiväärä huumori ei ole koskaan osunut samalle aaltopituudelle omani kanssa. Sama koskee myös heidän musiikkiaan. No, useat muut, etenkin nuorempi polvi, näyttivät nauttivan yhtyeen ulosannista täysin rinnoin. Viisi Laukausta Päähän avasi setin ja kyllähän sieltä kaikki yhtyeen pakolliset hitit Paha Arkkitehti ja Kadonneet Kolme Sanaa mukaan lukien ilmoille kajahti. Se täytyy todeta, että Stam1na otti ihailtavasti täyden ilon irti suuresta lavasta ja etenkin laulaja-kitaristi Hyrde sai setin ohessa aimo annoksen hyötyliikuntaa. Myös letit pyörivät siihen malliin, että moshattu on ennenkin.

Hail! oli melko jännä tapaus; nimekäs superkokoonpano soittamassa osittain jo todella läpikaluttuja covereita. No joo, kyllähän esim. Kisserin kitarointi ja Ripper Owensin laulu pieksee mennen tullen ns. normi coveripumppujen ulosannin, mutta kyllä silti hieman arveluttaa, että mikäköhän mahtaa olla Hailin! hinta/laatu-suhde? Nimittäin nämä äijät eivät varmasti tule pelkällä kaljapalkalla Ace of Spadesia, Paranoidia ja Breaking The Lawta veivaamaan. Yleisö luonnollisesti tykkäsi, sen verta hittihakuinen jukeboksi oli kyseessä (mm. Number of the Beast, Painkiller, Stand Up And Shout ja edellä mainitut). Nähtiinpä lavalla vierailevina tähtinä myös Death Angelin Mark ja Rob coveroimassa Kissiä (Cold Gin) Ja Hietalan Marco coveroimassa Sabbathia (Neon Knights). Setin päättänyt Metallica-coveri Whiplash oli sentään vähän mielikuvituksellisempi veto. Ripper Owens esiintyi nyt selkeästi vapautuneemmin kuin esimerkiksi aikoinaan Beyond Fear yhtyeensä kanssa Anthraxia lämmitellessään; hyvä niin, tuolloin Ripperin lavapreesens jäi lähinnä kalapuikon tasolle, mutta herra on kyllä petrannut aikas helvetisti.

Sonata Arctica lukeutuu niihin yhtyeisiin, jotka olen nähnyt useasti. Useimmiten festareilla muiden, itseäni oikeasti kiinnostavien bändien, seassa. Olen kuitenkin joka kerta antanut Sonatalle mahdollisuuden ja tsekannut heidän settinsä läpi. Mutta kun ei niin ei; ei se vaan toimi. Yhtyehän on Suomessa suosionsa puolesta kyllä pääesiintyjäkaliiberia, mutta esiintymisensä puolesta häviää aivan mennen tullen vaikkapa Stam1nalle. Näin myös Saunassa. Ennen Full Moon -biisiä Tony Kakko ”viihdytti” yleisöä jodlaamalla. Ilmeisesti tämän jodlaamisen oli tarkoitus olla kovastikin humoristista, mutta allekirjoittaneen tapauksessa se vain katkaisi kamelin selän; pois!

settilista: Everything Fades To Gray / Flag In The Ground / The Last Amazing Grays / Paid in Full / The Dead Skin / Full Moon

Päätin Sauna Open Airini herkulliseen, heviburger-kioskin, Satyribacon-hampurilaiseen. Tästä täytyykin antaa Saunalle erityismaininta; enpä ole koskaan syönyt millään festareilla yhtä hyvää sapuskaa; vaviskaa riisisotkut ja ”kebab”-lautaset!

Kaiken kaikkiaan erittäin onnistuneet festivaalit. Jos jokin nyppi, niin tällä kertaa se oli kuta kuinkin se ainoa asia johon järjestäjä ei pystyne vaikuttamaan eli sää. Artistikattaukseen olin suht tyytyväinen; Kiss, Danzig, Anvil ja Grave Digger riittivät minulle varsin mainiosti, loput voidaan laskea bonukseksi. Rattin peruuntuminen tosin harmitti ja etenkin se ettei korvaava artistia edes yritetty hankkia tilalle. Ei näin! Myös lauantain aikataulusta voisi hivenen nillittää, mutta niinhän se taitaa olla ettei Grave Diggerillä ole Suomessa pääesiintyjältä vaadittavaa fanipohjaa; harmi sinänsä. Omalta osaltani voin todeta myös järjestelyjen toimineen hienosti; torstaina vähän jonotettiin, mutta ei se niin vakavaa ole. Ensi vuoden artistikiinnityksiä odotellessa (ei taas Sonataa, jookos?).

Sauna Open Air 2010 Kuvagalleria

Tarot – Gravity Of Light

Olen diggaillut Tarotia 90-luvun puolivälistä, ”Stigmata”-albumin ajoista lähtien, joten uutta pitkäsoittoa odotin kieli pitkällä. Harmikseni ”Gravity Of Light” on kuitenkin pienoinen pettymys. Samaan tapaan kuin vaikkapa Maidenin ”Matter of Life and  Death”; ihan OK albumi, joka kuitenkin kalpenee selkeästi vertailussa yhtyeen klassikoille.

Mielestäni ”Gravity of Light” häviää Tarotin alkuaikojen tuotannolle pääasiassa kahdesta syystä. Laulumelodiat eivät yksinkertaisesti ole yhtä tarttuvia; I Walk Foreverin kertsi jää tehokkaasti päähän, mutta muuten on vaivalloista. Ja kitarariffien osalta. Kyllähän Zacharylta kuningasriffejä irtoaa (tsekkaa esim. Satan Is Dead), mutta ”Gravity Of Light” on tungettu niin täyteen samplea, koskettimia, taustalaulua tms. että riffit jäävät taka-alalle toisin kuin tuotannoltaan huomattavasti kevyemmillä ja aikalailla ilmavammilla alkupään levyillä.

Myös vokaaliosuuksien jako on aiheuttanut paljon keskustelua ja aiheesta. Tuplen Ozzy meets Mark Shelton and something goes wrong nasaalivibraatto ei varmasti kaikkia miellytä. Ei myöskään allekirjoittanutta. Enemmän itseäni kuitenkin hämää se miten lauluosuudet on jaettu; kummankin laulaessa kokonaisen säkeistön vuorollaan homma toimii, mutta kun osuudet vaihtelevat lauseen tai muutaman sanan välein menee touhu melko hektiseksi ja sekavaksi. Toisaalta, ilman vuorotteluakin olisi pärjätty; nyt tilanne on vähän kuin Ozzy ja Dio laulamassa Sabbathia kumpikin rivin kerrallaan.

Anyway, kuten alkuun totesin OK levy, joka allekirjoittaneen kohdalla kärsii auttamatta vertailusta yhtyeen aiempaan tuotantoon, jolle se ei mielestäni pärjää. Sufferin myötä yhtyeeseen tutustuneet fanit sen sijaan varmasti arvottavat Gravityn huomattavasti korkeammalle kuin meikäläinen.

Tarot ja Moon Madness Tampereen Klubilla

Tarot on helvetin kova livebändi ja yksi niitä yhtyeitä joita on tullut diggailtua kohta viitisentoista vuotta, joten pitihän äijien livekunto käydä tsekkaamassa. Kuopion hurjat kun nimittäin starttasivat uutta täyspitkää promotoivan kiertueensa Tampereen Klubilta. Klubin aikataulujen venyttyä holtittomasti, onnistuin roimasta myöhästymisestä huolimatta näkemään myös lämppäribändi Moon Madnessin setin lähes kokonaan.

Moon Madness on varsin maukasta Purple-Rainbow-Whitesnake -henkistä kosketinvetoista 70-luvun rokkia. Ikävä kyllä, yhtye on sortunut tarttumaan ns. kaksiteräiseen miekkaan eli, ah niin muodikkaaseen, naislaulajavaihtoehtoon. Yhtyeen laulaja ja keulahahmo Heidi on toki mukavaa katseltavaa eikä laula hullummin, mutta kyllä yhtyeen sointiin sopisi niin paljon paremmin joku Coverdale/Gillan -henkinen kaveri. Toki, jos ollaan realisteja niin eipä tuollaisia vara-Gillaneita löydy ihan joka kylästä, hyvä jos edes yksi joka maasta. Yksittäisistä biiseistä erityisesti Shot Through The Wing ja Before It’s Too Late jäivät päällimmäisinä mieleen. Vaikka yhtye on keikkaillut suhteellisen paljon aiheuttivat välispiikit lähinnä myötähäpeää, outoa. Keikka päättyi kenties noloimpaan näkemääni
rumpujenhajotusrituaaliin.

Tarot aloitti keikkansa hieman yllättäen tuoreen ”Gravity Of Light” pitkäsoiton Sleeping In the Dark -biisillä. Hivenen tasapaksu biisi ei oikein sytyttänyt ja odotinkin itse asiassa että keikka olisi startattu huomattavasti menevämmän Satan Is Deadin voimin. Toisena kuultu Warhead toimii aina ja lupaili yhä monipuolista ja kattavaa settiä yhtyeen koko elinkaaren ajalta. Toisin kuitenkin kävi; Warheadia seurannut kolmikko Satan Is Dead, Hell Knows ja Rise! teki selväksi että Tarot oli nyt promoamassa nimen omaan tuoreinta pitkäsoittoaan. Vaikka esimerkiksi Hell Knows toimi livenä huomattavasti paremmin kuin levyversio, ei se silti yltänyt sellaisten klassikoiden kuin Iron Stars tai Follow Me Into Madness tasolle. Tutun letkeissä välispiikeissään Marco kehotti olemaan välittämättä mokista, olihan kyseessä kiertueen eka keikka. Itse en kuitenkaan huomannut mokan mokaa. Rautaisia  ammattilaisiahan Tarotin jätkät ovat, mitä nyt pientä arpomista Marcon ja Tuplen välillä vokaaliosuuksien jakamisen suhteen olin ehkä havaitsevinani. Risen aikana palattiin kuorosota-tunnelmiin Marcon jakaessa yleisön kahtia tavallista monimutkaisempaa yhteislaulukuviota varten.

Settilista noudatteli hyvin pitkälti Gravity Of Lightin biisilistaa parin edellisen levyn hiteillä maustettuna. Mielestäni esimerkiksi Pyre Of Gods ja Undead Son toimivatkin paremmin kuin esimerkiksi Pilot of All Dreams tai tylsähkö Magic and Technology. Lisäväri ei kuitenkaan olisi ollut pahitteeksi. Esimerkiksi noin vuotta aiemmin Klubilla nähty keikka yhdisteli erittäin onnistuneesti sekä tuoreempaa materiaalia että maukkaita yllätysvetoja vanhoilta levyiltä.  Varsinaisen setin lähestyessä loppuaan tuli selväksi, että tuota vanhempaa materiaalia ei tultaisi tällä kertaa juurikaan kuulemaan. Setti päättyi odotetusti  kuorosodastakin tuttuun I Walk Forever -veisuun, jonka esitellessään Marco humoristiseen tyyliinsä piikitteli erästä ex-Nightwish -solistia, joka kävelee yksin Marcon kävellessä ikuisesti.

Encorena kuultiin vielä edellisen ”Crows Fly Black” -albumin nimibiisi sekä Traitor samalta levyltä. That’s it, ei edes Wings of Darknessia! Olen diggaillut Tarottia Stigmata-levystä lähtien ja täytyy todeta, että erityisesti yhtyeen alkupään materiaaliin tykästyneenä olin todella pettynyt. Levyt Spell of Ironista Stigmataan sivutettiin täysin. Miksi? Gravity Of Lightilla ei mielestäni ole yhtäkään esimerkiksi Angels Of Painin tarttuvuuden kanssa kilpailevaa veisua. Jotenkin jäi sellainen ikävä tunne, että yhtye heitti showcase-keikan esitellen tuoretta  albumiaan tuoreelle kuorosota-yleisölle, joka ei ole koskaan kuullutkaan ”vanhempaa Tarot-poppista vuosien varrelta”. Sufferin tai Crows Fly Blackin myötä bändiin tutustuneiden vinkkelistä keikka olikin varmasti kova, mutta allekirjoittanut jäi todella kaipaamaan Breathing Firen, Live Hard Die Hardin tai No Returnin kaltaisia klassikoita. Tarot on hieno bändi ja todellakin suosionsa ansainnut, enkä ole todellakaan lopettamassa fanittamista yhden mielestäni settilistaltaan heikohkon keikan vuoksi. Totean vain, että tällä kertaa petyin pahemman kerran, Tarotin kohdalla se oli eka kerta. Katsotaan kuitenkin kuinka seuraavalla kerralla käy.

settilista:
Sleeping In the Dark
Warhead
Satan Is Dead
Hell Knows
Rise
Pyre Of Gods
Pilot Of All Dreams
Tides
Calling Down the Rain
Magic And Technology
Undead Son
Bleeding Dust
I Walk Forever

encore:
Crows Fly Black
Traitor