Avainsana-arkisto: Tampere

Airbourne Tampereen Klubilla

Mikäli AC/DC joskus lyö hanskat naulaan ja yhtyeen rock ’n roll perintö pistetään jakoon, suoritetaan tuo perinnönjako todennäköisesti AC/DC:n maanmiesten Airbournen ja Ruotsin Bulletin kesken. Ja vaikka nämä molemmat perilliset kiitettävän ahkerasti rundaavatkin, olen jotenkin onnistunut tähän asti missaamaan kummankin muutamat Suomen keikat. Niinpä nyt olikin korkea aika kokea Airbourne livenä.

Illan lämmittelyistä vastasi Taking Dawn USA:n Las Vegasista. Yhtyeen materiaali toi paikoin mieleen Skid Rown. Lopputulosta tosin vesittivät välillä turhankin laskelmoidun oloiset ratkaisut. Hulppeasti Rocky/The Eye of the Tiger -introlla startanneen setin toimivinta antia olivat nimikko EP:n biisit Like A Revolution ja Time To Burn, Halle-fuckin’ Berr.. anteeksi, Halle-fuckin’-Lujah huutoineen.

Jotenkin Taking Dawnista vain jäi aika valju kuva. Yhtye edustaa juuri sellaista periamerikkalaista corporate-rock meininkiä, missä erilaisten sponsorimerkkien lista ylittää kolmeen kertaan yhtyeen diskografian pituuden ja rock-uskottavuus kulminoituu johonkin skeittilenkkarimerkkiin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Taking Dawn ei yksinkertaisesti ole yhtä rehellistä ja ajatonta rock’ n rollia kuin yllämainitut AC/DC:n perilliset ja olen yllättynyt, mikäli nämä jenkit joskus pääsevät mukaan jakamaan tuota rock ’n roll aarretta. Setin jälkeen jäinkin pohtimaan miten Taking Dawn sitten eroaa esimerkiksi Airbournesta?

Australialaisten vallatessa lavan, Raise the Flag -biisin voimin, sain vastauksen. Se kulminoitui Australian jätkien helvetin rumiin lenkkareihin. Kyllä! Näin se vaan on. Näitä jätkiä ei näet kiinnosta, mikä on muodikasta ja mikä ei. Heitä ei kiinnosta mitä radioissa satutaan soittamaan ja mitä ei. Heitä ei kiinnosta musiikkimessujen laite-esittelijät, sponsoridiilit tai rokkipoliisien naureskelu muka-kuluneille kliseille. Heitä kiinnostaa vain rock ’n roll. Ja palasten loksahtaessa kohdalleen tällaisella asenteella tehdään ajatonta ja trendit alleen murskaavaa rokettirollia. Juuri sellaista, jota Airbourne tarjoili täydelle Klubille.

Setin alkupuolisko meni hyvin pitkälti, Hellfire ja Diamond in the Rough -tsipaleita lukuun ottamatta, tuoreen ”No Guts, No Glory” -älppärin tunnelmissa. Chewin’ the Fat, Blonde, Bad & Beautiful ja Get Busy Livin’ toimivat varsin mallikkaasti, mutta kyllä No Gutsin materiaalista kovimmat kierrokset nostattivat Born To Kill ja No Way But the Hard Way. Yleisö lämpeni ymmärrettävästi hivenen enemmän tutummalle ”Running Wild” -debyytin materiaalille. Videohittien lisäksi etenkin Cheap Wine & Cheaper Women ja Girls In Black saivat yleisöön vipinää. Jälkimmäisen aikana yhtyeen laulaja-kitaristi Joel O’Keeffe muuten suuntasi baaritiskille, jonka päältä mies soitteli komeat soolot. En nyt rupea raapustelemaan tähän klubin pohjapiirustusta, mutta mainittakoon, että baaritiski siis sijaitsee Klubilla kutakuinkin vastakkaisessa päädyssä salia kuin lava. Joelissa riitti muutenkin virtaa ja tämä energinen villimies onkin mitä mainioin keulakuva yhtyeelleen. Tosin, kyllä bändin riehakas livemeininki on neljän osatekijän summa, Joel vain on niin sanotusti piste iin päälle.

Encoret korkattiin odotetusti Running Wild -debyytin nimibiisillä. Ilmeisesti riehuminen oli saanut Joelin janoiseksi ja olut näytti maittavan. Reiluna miehenä laulaja-kitaristi jakeli olutta myös yleisöön. Tölkit mies tosin avasi hakkaamalla niitä päätään vasten. Näyttävää, joskin oluen hukkaprosentti nousi tällä tölkin avausmenetelmällä melko korkeaksi. Stand Up for Rock ’n Roll päätti mainion illan. Olin vakuuttunut. Airbourne tulee vielä nousemaan huipulle, vaikka sinne eräiden toisten australialaisvekkuleiden mukaan onkin pitkä matka, jos haluat rock ’n rollia.

Ainoana lievänä miinuksena voisin mainita osittain sangen aneemisen ”Radio Rock -yleisön”. Siis jumalauta; rock ’n rollin riemujuhla meneillään ja osalla on meininki kuin firman kevätjuhlilla tarjoilun loputtua kesken. Täytyy sanoa, että tällä osa-alueella Bullet on saanut paremmat, joskin lukumäärältään vähäisemmät, kortit kuin australialaiset kollegansa. No, ei siitä sen enempää, Airbourne oli loistava ja poistuin paikalta leveä virne naamallani. Taking Dawnin jätkät kauppasivat pihalla pakkasessa levyjään. Yritteliäitä jätkiä, ehkä he ovat sittenkin vain olosuhteiden uhreja; toisinaan on onni syntyä Warrnamboolin kaltaiseen syrjäkylään, jossa trendit ja muoti ovat vieraita käsitteitä.

Settilista:
Raise the Flag
Hellfire
Chewin’ the Fat
Diamond In the Rough
Blonde, Bad and Beautiful
Get Busy Livin’
Girls In Black
What’s Eatin’ You
Born to Kill
Cheap Wine & Cheaper Women
Heartbreaker
No Way But the Hard Way
Too Much, Too Young, Too Fast

Encore:
Runnin’ Wild
Stand Up For Rock ’N’ Roll

Napalm Death Klubilla

Nappis sattui torstaille Treelle mutta eipä tuo näyttänyt ketään häiritsevän. Hyvissä ajoin Klubille oli jo valunut mukavasti ryhmää ja itsekin tuli haastiksenkin takia singahdettua heti aukeamisaikaan paikalle toimittajakollega Tuomaksen kanssa. Eka haastateltiin Napalm Death-vokalisti Mark ”Barney” Greenwayta ja sitten yläkertaan katselemaan The Scourgeria.

The Scourger menee itselläni sellaiseen aika turhat ja tylsät rässipumput -kastiin, enkä levyltä jaksaisi muutamaa biisiä enempää kyseistä orkkaa kuunnella, mutta liveakti oli positiivinen yllätys. Liekö parin bissen liikuttuneessa tilassa antanut vahingossa itsensä tykätä siitä vähän vai mikä olikaan, mutta joka tapauksessa jaksoin katsoa Scourgerin alusta loppuun ilman sen suurempia pykimisiä. Ihan ok-meiningin miehet pystyivät kohtuu tyypilliseen rässiinsä saamaan. Tästä keikasta en voinut ottaa kuvia, koska aseenkantajani oli vasta matkalla paikalle kameran kanssa mutta onneksi mies ehti tontille ennen mainion Deathboundin aloittamista.

Tokana vetona oli siis Deathbound, tuo Oulu-Vaasa-Tampere-tai-jostain-mistä-lie-akselilta kotoisin oleva grindijyrä ja tämä esitys olikin itselle heti huomattavasti mieleisempi. Deathbound painoi kappaleita kaikilta kolmelta levyltään ja tämä nykygrindaukseksi melko dynaaminen bändi jaksoi painaa kaasu pohjassa puolisen tuntia vääntäen paahtoaan hyvällä meiningillä ja onnistuneilla kappalevalinnoilla. Kolmatta juuri ilmestynyttä kokopitkää en ole vielä käsiini saanut mutta liven perusteella sanoisin, että jo ennestään hyvästä suunnasta ollaan entisestään parempaan menossa, koska biiseissä on kiinnitetty enstistä enemmän huomiota sopivaan jakoon rankemman murskauksen ja hurjan nopean myllytyksen välillä, hyvä!

Napalm Death on itselleni sellainen bändi, että turhan objektiivista arviota meiningistä on turha odottaa mutta silti väittäisin, että ei tarvitse tippaakaan valehdella jos sanon että pumppu on vieläkin mielettömässä livekunnossa, eikä miesten sinänsä huomattava ikä tunnu missään. Bändi soitti materiaalia uransa alusta loppuun eikä meininki hellittänyt hetkeksikään. Niin yleisö kun bändikin oli aivan tulessa alusta loppuun ja niin soittajat kuin katsojat pyörivät kumpikin omilla tonteillaan villisti. Barneyn lavaliikehdintä on jo luku sinänsä mutta myös Shane Embury ja Mitch Harris olivat aktiivisia ja tukat olivat alati lennossa. Bändi soitti tiiviin vähän yli tunnin setin eikä encorea kuultu, mutta fiilis oli koko keikan ja keikan jälkeen vielä pitkään loistava.

Ei tästä tämän enempää, tsekatkaa Nappis livenä jos vain ikinä kykenette, ei tarvitse pettyä.

Majakka ja perävaunut…

Eipä ollut tultua aikoihin käytyä Tampereella, eikä varsinkaan punkkia tsekkaamassa. Taisi olla viime keikka minkä näin siellä Tragedy hevipaari Hellässä. No joka tapauksessa, kyseisessä kaupungissa vietetyn viikonlopun kohokohtana oli hardcorepunkrock tapahtuma Vastavirta-klubilla. Tämä kyseinen, ilmeisesti paikallisten punkkareiden pyörittämän mestan oli alunperin tarkoitus olla näyttämönä emopumppu Jairukselle, joka yhtäkkiä kuitenkin perui koko Suomen kiertueensa. No hätä ei ollut tämän näköinen, vaan Tampereelle hälytettiin Jairusta paikkaamaan Helsinki/lähialue-akselilla vaikuttava uusi ja mielenkiintoisen kokoonpano nimeltään Lighthouse Project. Itse kuullessani majakkapartion tulevan paikkaamaan Englannin hörhöjä olin enemmän kuin tyytyväinen. Lauantaina tapahtumapaikalle saavuttuamme odottelimme hetkisen punkkareiden ja muun porukan seassa, kunnes End Begins aloitti illan ensimmäisenä bändinä.

Alunperin Lighthousen piti aloittaa, mutta tapahtumien kulun takia olivat lahtelaiset ensimmäisinä lavalla. Allekirjoittaneen keikka meni tarkastellessa toimintaa videokameran läpi, mutta onneksi kyseinen asia ei estänyt nauttimasta musiikillisesta annista. Voin myös väittää nähneeni keikan hyvin, vaikka se kameran ruudun läpi pääosin tapahtui. Pojat veivasivat todella vauhdilla ja minicd Wartime All The Time sai kyytiä, loistava No Tomorrow sai taas arvoisensa tulkinnan, eivätkä levyn muutkaan biisit jääneet kylmäksi. Ulkopaikkakuntalaiset pistivät myös välillä tanssilattialla menemään, ainakaan tietääkseni ei pitissä paikallisia näkynyt. End Beginsin ja Rooster Recordsin levykipsalla hengailun jälkeen oli illan toinen akti valmiina hyökkäykseen.

Ensimmäistä keikkaansa aloitteleva Lighthouse Project oli ilmeisesti odotettu näky, jätkien piti ensimmäinen keikkansa soittaa vasta noin kuukauden päästä, mutta hieno homma, että pojat saatiin jo nyt lavalle. Skeittilafka Tikarista tuttuja jätkiä sisältävä Lighthouse aloitti äkäisesti ja vaikka pientä jännitystä taisi olla aluksi ilmassa, katosi se hyvinkin pian. Materiaali kuulosti paikoitellen niin Endstandilta kuin Give Up The Ghostiltakin. Musiikissa kuului myös, että monipuolisesti ovat pojat musiikkia kuunnelleet ja se ilmeni niin emo- ja punk-vaikutteilla kappaleissa. Menokin tuntui olevan hyvä, sillä nyrkit heiluivat ja jalkakin taisi muutamaan otteeseen nousta. Sen enempää kappaleiden nimistä tietämättä mainitsen kuitenkin viimeisen biisin, Giantin joka iski hiton kovana loppusilauksena. Muuta ei voi sanoa, kuin että LP soitti hiton vakuuttavan debyyttikeikan ja oli todella ilo olla todistamassa sitä. Pitäkäähän korvat höröllä, sillä demoa on sälleiltä pian luvassa.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä olivat Ylöjärven pojat eli Abduktio. Eppu Normaalin kotikylästä puskevat punkkarit eivät onneksi soita samaa materiaalia kuin pokon junttirokkarit. Abduktio kiipese lavalle varsin pian Lighthousejen jälkeen. Nopeaa Refused/Raised Fist -vaikutteista hardcorepunkkia soittava bändi esitteli tukun uusia biisejä ja vanhempaankin kamaa kuultiin. Perustuu Tositapahtumiin minicdltä irtosivat ainakin Soitellen Sotaan ja keikan päätti mahtava Hautarauha. Tottakai pojat tulivat vetämään pari biisiä myös encorena. Tämän jälkeen nopeasti ja mukavissa merkeissä kulunut ilta ja päätöksensä ja oli aika lähteä nukkumaan. Positiivinen yllätys oli myös itse Vastavirta-klubi, jonne tarvitsee varmasti uudestaankin tulla keikkoja vahtaamaan eli ensikertaan.

Converse-kerho

Ramones on eräs kovimpia bändejä koskaan ja kun Converse-kerho -niminen tapahtuma antoi oivan tilaisuuden kuunnella Ramo-henkisiä orkestereita, oli tilaisuuteen tietysti tartuttava. Lisäksi Tampere tarjoaa maalaispojalle muitakin virikkeitä: oivat levykaupat, Dr. Pepperin, falafelit ja museoita.

(Mikäli vain keikkaraportti kiinnostaa, suosittelen hyppäämään seuraavan kahden kappaleen yli, sillä se ei liity lainkaan itse musiikkitapahtumaan!)

Vaikkakin säätiedoissa uhattu myrsky hieman takaraivossa jännittikin, saavuimme minä ja tyttöystäväni Oona Tampereelle jo ennen puolta päivää. Ensimmäinen kohteemme oli jääkiekkomuseo, jota ei korttelirallista huolimatta meinannut löytyä. Onneksi Tampere on mukava kaupunki ja kysyvälle vastataan, joten paikallisten avulla museokin löytyi oikeustalon vierestä. Samaisen oikeustalon pihassa tulikin kertaalleen etsintöjen aikana pyörähdettyä… Saitana huomasin ilokseni, että parkkipaikka olikin maksuton!

Itse museoon oli maksu opiskelijoilta vaivaisen euron, ja samaan hintaan tulikin kaikki paitsi yksi näyttely kaupan päälle. Vakio-näyttelyiden (eli jääkiekon, hämäläisten historian ja kenkä-museon) lisäksi oli katseltavana mm. vanhoja moottoripyöriä sekä valokuvia asunnoista, jossa yksinäiset ihmiset olivat kuolleet. Kannattaapi katsastaa, jos Mansessa surffailee.

Jahka kaupoissa oli käyty, falafelit syöty ja Dr.Pepperiin investoitu, olikin päätapahtuman eli Converse-kerhon aika. Koska seurueemme oli kasvanut kahdella ja ikäjakaumamme oli kaksi < 18 ja kaksi > 18 pääsimme sisälle perhelipulla. Lipun hintaan sisältyi myös komea rintanappi aitoon Ramones-henkeen. Paikkana Klubi oli varsin mukava baari, jossa ainoana miinuksena ovat melko ison lavan edessä sijaitsevat pylväät. Woimasointu oli paikalla merchandicoimassa, joten toki sinnekin piti muutama ropo investoida.

Tapahtuman juontamisen hoitivat Heko Luumäki ja joku toinen Ramo-punk -orkesterissa soittava henkilö, jonka nimen varhaisdementikkona jo olen unohtanut. Hauskoja velikultia silti molemmat.

Ensimmäisenä lavalle asteli esittelyn siivittelemänä minulle täysin ennaltatuntematon (toki nimen näin keikkamainoksissa) Kimmo Liskomäen Pitkät Kalsarit. Toivon mukaan en järkytä ketään kovin pahasti kertomalla, että orkesteri soitti punkrockia vahvassa Ramones-hengessä. Laulut edustivat sitä popimpaa osastoa Ramones-linjasta, mutta kovasti silti tykkäsin. Sanoitukset kutkuttelivat huumorintajuani varsin onnistuneesti ja kun kerran soittokin kulki niin kelpasihan sitä nauttia suu messingillä hyvästä menosta. Silti epäilen, että KLPK:ita tuskin tulisi kotokuuntelussa juurikaan harrastettua. Näinollen myös tuore julkaisu Liskonelämää EP jäi distroon. Rekvisiittaan kuuluivat muuten parikymmentä paria miesten alushousuja sekä jääkiekkopaita eli meininki kohdallaan.

Lyhyen tauon jälkeen oli vuorossa Häiriköt. Kyyninen kriitikko yllätettiin toistamiseen energisellä ja rempseällä punkrockilla (Ramones-hengessä). Kuten jo esitelyssä Heko totesi, biisinvaihdot todella olivat nopeita. Kuten myös itse biisitkin, joista päälimmäisenä mieleen jäivät laulut Iskee Kuin Miljoona Volttia (se Korkkari-aiheinen, ehkä muistan nimen väärin) Magnum 44, Joey ja DeeDee, Me Halutaan Radioon sekä Häiriköiden setin paras biisi Perjantai 13. Hienoiset kuulopuheisiin perustuvat ennakkoluuloni bändiä kohtaan jyrättiin täysin.

Ennen Poikia (tai ennen Luonteri Surfia, muisti pätkii taas) juontajaparivaljakko esitti hauskan esityksen underground-musiikkigenrejen kolmesta edustajasta eli Ramo-punkista, hopparista ja hevarista. Tällaisia väliesityksiä olisi mukava katsoa muillakin keikoilla, etenkin jos hauskuutustaso on yhtä korkea.

Ja sitten Pojat! Muistaakseni olin kuullut Poikia joskus ala-asteella, enkä silloin juuri pitänyt. Vuosien saatossa makukin on ilmeisesti muuttunut parempaan suuntaan, sillä nyt maittoi ja kovasti! Pelkäksi Ramo-punkiksi leimaaminen ei tee oikeutta Pojille, sillä itse aistin sävyjä vanhasta enkku-punkista ja erään kappaleen aikana mieleeni tuli The Jam. Syntikka toi loistavasti lisäväriä perinteiseen punkrokkiin, ja Pojat pitää ehdottomasti ottaa myös kotikuunteluun. Sydäntä lämmitti myös muiden kuuntelijoiden onnelliset ilmeet muun muassa kappaleen Mä Uskon Meihin aikana. Kitara-laulajanahan Pojissa toimii legendaarisen Ypö-5:den Miika Söderholm. Asia pitää mainita siksi, että Ypö-5 on eräs hienoimmista suomalaisista punk-bändeistä. Tämän illan paras bändi oli Pojat, ja keikan jälkeen he saivat allekirjoittaneesta yhden kannatajan lisää.

Illan päätti Luonteri Surf. Surfin olin joskus nähnyt Jyrkissä, ja silloin pidin kuulemastani. Eikä meininki nytkään huonolta kuulostanut, vaan varsin mukavalta ramopunkpopilta. En tästä kuitenkaan suurempia säväreitäkään saannut, vaikkakin urut toivat persoonallisuutta soitantaan.

Kun keikka oli ohi, sai illan nuorin katsoja artistien nimikirjoituksilla varustetun keikka-julisteen ja Converse-kerho paidan. Voittaja oli neljävuotias tyttö, ja nähdessäni tytön ilmeen tämän saatua palkintonsa lisäsi se myös itseni jo ennestään onnelista olotilaa.

Converse-kerho oli erittäin hieno tapa aloittaa vuosi 2005. Kaikki olivat tulleet pitämään hauskaa ja olivat iloisella mielellä paikalla. Myös kaikki bändit ylittivät odotukseni. Vaikka luulin, etten juuri pitäisi ramo-punkista muiden kuin Ramonesin esittämänä, tämäkin asia tuli todistettua vääräksi ainakin hyvien Ramo-punk-bändien osalta. Harvoin on illan esiintyjäkaarti niin sympaattista kuin tällä keikalla. Kaiken kaikkiaan erinomainen ilta, jolta lähdimme hymyssä suin kohti Keski-Suomea. Converse-kerhon jälkeen maailma ei enää tuntunut niin pahalta paikalta.