Avainsana-arkisto: Tampere

Zugen muistolle

Joitakin keikkoja sitä odottaa suuremmalla mielenkiinnolla kuin toisia. Abduktion joulukuussa edesmenneen kitaristin Jukka ”Zuge” Laajakallion muistokeikka oli niitä tapahtumia, joihin piljetti hankittiin heti lippujen tullessa myyntiin. Järkevä veto, varsinkin kun Tampereen Klubilla järjestetty keikka myytiin loppuun joitakin päiviä ennen H-hetkeä. Illalla oli paitsi Abduktion ja Armageddon Clockin päättävä vaikutus, myös hyväntekeväisyysluonne. Lipputuotot ohjattiin tamperelaisen Legioonateatterin kassaan.

Ilta yhdeksän maissa Klubin lavalle asteli Tuomas ”Jamppa” Järvinen, Abduktion basisti. Seuranaan hänellä tosin oli miehiä, jotka muodostivat sillä hetkellä yhtyeen nimeltä Last Calls. Yhtyeen lempeä musisointi ei ollut lainkaan samalla viivalla illan muiden bändien annin kanssa, mutta se tarjosi oivalliset alkupalat. Itselleni ei tosin ole kyseessä kovinkaan tuttu kombo, ja yhtyeen kaksitoistatuumainenkin jäi minulta paitsioon vaikkei siltä kovinkaan paljoa matskua kuulemma soitettu. Mutta kopuksi soitettiin varsin mielenkiintoinen versio Abduktion kappaleesta Thermidor.

Lighthouse Projectin keikka kirjaimellisesti polkaistiin käyntiin ”Atonementin” vedoilla, ja ennen keikan loppumista kuultiin ”We Are The Wild Flowers” -matskuakin. Herkkupaloja edustivat myös bändin vanhat biisit, joita se soitteli enemmän silloin, kun Lighthouse Project soitti vasta ensimmäisiä keikkojaan kokeneemman Abduktion kanssa. Muistona noilta ajoilta oli Like a Ghost. Lighthouse Projectikin soitti coverin, tällä kertaa Pelle Miljoonaa.

Toisen Zugen suosikin eli Hero Dishonestin olen tainnut nähdä liian monta kertaa, joten yhtyeen sinänsä pätevä mekkalointi ei jaksanut sillä hetkellä erityisesti innostaa, vaikka settilistaan oli päätynyt pari uuttakin rallia. Setin loppuvaiheilla tosin kiinnostavuuskäyrä nousi ylemmäs vierailevien vokalistien ja cover-valintojen myötä. Ehkei kyseessä ollut tiukin Hero Dishonest -keikka, mutta oli se ainakin erilainen Abduktio-vokalisti Mikko Suikkasen piipahdettua lavalla Mr. Buttfucks -hengessä tulkitsemassa The Descendentsiä.

Abduktiota ennen lavan sai hallintaansa Armageddon Clock. Tämäkin yhtye on varsinaisen toimintansa jo lopettanut, vaikkakin eri syistä kuin Abduktio. Siltikin Armageddon Clockin lopettaminen tuli muutama vuosi sitten itselleni melkoisena harmistuksena, ja hieman ennen lopettamista vedetyt keikat jättivät toivomaan, etteivät ne olisivat olleet Armageddon Clockin viimeisiä. Itselleni Armageddon Clock on ollut vähintään yhtä kova luu kuin Abduktio, ellei jopa kovempi. Seuranneessa myrskyssä tuli älppyjen materiaalia, mutta keikka sai kuitenkin alkaa Rähäkkä-splitillä ilmestyneellä biisillä Kalja on loppu. Jonkin ajan kuluttua loppu oli myös Armageddon Clockin setti. Hikeä puskenut keikka päätti Armageddon Clockin tikityksen arvokkaasti.

Armageddon Clockin lopetettua tunnelma kohosi hyvin odottavaksi ja jännittyneeksi. Tilanne oli äärimmäisen tulenarka, kun intronauhaksi alkoi soida Twin Peaksin tunnusmusiikki. Sitten tuli kulki Abduktion kanssa.

Lavalla oli kahdet kitarakamat, mutta vain yksi kitaristi. Uskon, että varsinkin kitaristi Antti Sompinmäellä oli melkoiset paineet niskassaan tämän jouduttua toimimaan ilman luotettua aisapariaan. Tosin perhosia oli kaikkien paikalla olevien vatsoissa, oli kyse sitten lavalla olleista muusikoista tai yleisön keskivertojampoista. Tuo jännitys sitten purkautui, kun valkoisiin paitoihin pukeutuneet, jäljelle jääneet Abduktio-miehet kiskaisivat keikan käyntiin, tällä kertaa tosiaankin viimeistä kertaa koskaan. Tuloksena Abduktion historian läpikäyntiä, hurmosta ja siitä juontuvaa daivaamista, vaikka Klubin lavan ympärillä on joka puolella tolppia. Tolpat eivät kiinnostaneet ketään, vaan Abduktio.

Kehtaan tässä vaiheessa väittää, että Abduktio teki musiikkia, joka kestää kuuntelua vielä vuosienkin päästä. Abduktion tuotantoa puolestaan käytiin läpi pureutumalla sekä uudempaan että vanhempaankin materiaaliin. Itselleni vihoviimeinen Abduktio-herätys tuli ”Thermidorilla”, joka iskeytyi tajuntaani todella kovaa. Tuokin älppy sai ansaitsemaansa huomiota useamman biisin verran ja Abduktio sai lavalle seuraa Zugen elämänkumppanista, joka omaksui taustalaulajan roolin. Kokonaisuudessaan tunnelma oli haikea, mutta kuitenkin onnellinen siitä, että Abduktio vielä nousi lavalle. Varsinaisen setin loppuvaiheilla allekirjoittaneellakin oli melkoinen pala kurkussa, mutta sekin katosi sieltä kun bändi soittit vielä viimeiseksi jääneen, keskivertoa Abduktio-levyä kevyemmällä kaksitoistatuumaisen materiaalia, jossa yhtyeen fokus oli ollut sen keikkaillessa vielä aktiivisesti. Sitten keikkoja soittava Abduktio vaikeni lopullisesti.

Summatakseni illan tunnelman, toistan vielä kerran ne mantrat, joita on ehditty toistaa jo ennen tätä keikkaa: RIP Armageddon Clock. RIP Abduktio. RIP Zuge. Oli äärettömän hienoa olla Klubilla juuri tänä iltana.

[flickrfeed photoset=72157629458462154]

Hardcore-klassikoita Tampereen Klubilla

Punk tuli taas. Ainakin niiden keski-ikäisten sydämiin, joiden mielestä punkille ja hardcorelle ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista vuoden 1984 jälkeen. Tosin kyllä se tuli itsellenikin, vaikkei mihinkään ole oikeastaan kadonnutkaan. Tavallaan koin omankin oloni nostalgiseksi tämän ”nostalgiatrippi-illan” aikana, olivathan lauteilla sellaiset bändit joiden kautta tuli itse tutustuttua hardcoreen ja punkkiin. Terveet Kädet oli ensimmäinen koskaan kuulemani hc-bändi, ja Appendix taisi tulla heti perässä. Muistelen sitä hetkeä, kun ensimmäistä kertaa kuulin Terveitä Käsiä tietämättä lainkaan mitä hardcore edes on. Hieman myöhemmin tulivat vielä Riistetyt ja J.M.K.E.:kin maailmaani. Automatkalla Tampereen Klubille soi Terveiden Käsien tuore livelevy ”UGH!!!”, jossa on sekä sähköinen setti että Porissa elokuussa 2011 äänitetty akustinen keikka (jota allekirjoittanut ei ihme kyllä ollut katsomassa). Olihan siinäkin esimakua illan annista, joka oli enimmäkseen kasikakkosta, ja -kolmosta, sekä hieman kasiysiä.

Ensin soitti porilainen Appendix, jonka näkeminen ei sinänsä ollut elämys kun yhtye on viime vuosina nähty monta kertaa kotikaupungissaankin. ”Ei raha oo mun valuuttaa” -klassikkolevyyn painottunut setti kuitenkin kiinnosti, onhan kyseisellä levyllä joitakin helvetin hyviä biisejä. Esimerkiksi Kuitenkin kuolemme, Raiskaus ja toki Ei raha oo mun valuuttaa. Itselleni kyseessä on melko tärkeä levy, joille yhtyeen myöhemmillä levytyksillä ei ole ollut mitään jakoa. Harmi, että yksi oma suosikkini eli Kytän unelma jäi soittamatta, tai sitten vain nukuin onneni ohi.

Sitten Riistetyt, jonka näkeminen ei sekään ole mikään maailman seitsemäs ihme. Yhtye tuntui olevan kovemmassa iskussa kuin muutamaa viikkoa aiemmin Vastavirralla, jossa se soitti oman 30-vuotiskeikkansa. Kyseinen keikka oli hyvin juhlahumuinen, ei bändi edes tuntunut yrittävän soittaa yhtä timmisti kuin nyt.

J.M.K.E. rahdataan keikalle tätä nykyä lähes vuosittaisella tahdilla, mutta kolmikkona esiintynyt ja taustalaulajansa kotiin jättänyt J.M.K.E. oli illan bändeistä ainoa, joka oli sisäistänyt ”plays klassikkoalbuminsa” -ajatuksen. Tämä settilista noudatteli orjallisesti ”Külmale maale” -albumin kappalelistaa, jonka ulkoa opetteleminen pitäisi muuten kuulua punk-yleissivistykseen. Siten hyvinkin paljon mieleeni, kun en J.M.K.E.:n myöhemmistä levyistä perusta läheskään samalla tavalla. Yllätyksellisyyttä nyt ei tosin ollut mukana ollenkaan, ja seuraavaksi tulevan biisin tiesikin jos vaan muisti kappalelistan ulkoa. Eikä encorena soitettu Pieni mies, iso tuoppi ollut sekään varsinainen ylläri. Energisyyden suhteen J.M.K.E. oli kyllä hyvässä iskussa, vaikka rumpali olikin vähän jähmeä. Aiemmin näkemilläni keikoilla on tosin ollut hektisempi meininki. Johtuikohan Villun kitarasta, tai paremminkin siitä ettei se kuulunut välillä tarpeeksi hyvin?

Onkohan tämä moneskin kerta kun näen Terveet Kädet? En tiedä, aika monta kertaa yhtye on kuitenkin ehditty nähdä. Äijälä kyykkii ja kärisee naama punaisena Death Trip -paita päällä, vierellään kitaristi Ilari Kinnunen. Toisella puolella heiluu basisti Jani Kaarlela ja taka-alalla riehui Aki Kannisto rumpujen takana. Kaksi viimeksi mainittua juippia ovat Terveiden Käsien tuoreimmat sormet, joiden vahvistamia Terveitä Käsiä en ollut koskaan nähnyt aiemmin missään. Kokoonpano jossa vaikuttivat vielä Lene ja Peedro oli vielä hyvässä iskussa viime elokuussa Porisperessä, joka jäikin kyseisen kokoonpanon viimeiseksi keikaksi. Terveiden Käsien edellinen Tampereen keikka Jello Biafran lämppärinä ei kuultujen tarinoiden perusteella mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta tämän keikan luulisi kompensoineen kyllä sen.

Terveiden Käsien kohdalla en pistänyt lainkaan pahakseni ”plays Terveet Kädet” -ohjeen noudattamatta jättämistä. Mielestäni kyseessä ei ole edes Terveiden Käsien paras levytys, johon rajoittuminen olisi todennäköisesti tarkoittanut esimerkiksi ”Äärettömän Joulun” biisien mahdollista poisjättämistä. Terveet Kädet ei tosin voi olla soittamatta Pissaa ja paskaa ja Mul on liian lyhyt sänkyä. Nyt setti oli sekoitus kaikkea, ja taisi siinä olla muutama uudempikin biisi.

Yksikään bändi ei soittanut levyt taltioineilla kokoonpanoillaan, mutta se olisi ollut joko äärimmäisen hankalaa toteuttaa tai sitten vain täysin mahdotonta. Sitten klassikkoalbuminsa soitti ainoastaan J.M.K.E. Pieniä mokia, eikä niitä ylimalkaisesti korostamallakaan voi iltaa sanoa heikoksi, vaikka bändit soittivat mielestäni pääasiassa lähinnä hyviä mutteivät tajunnanräjäyttäviä keikkoja. Sen tietyn fiiliksen etsiminen onkin lähinnä vain haihattelua. Sen fiiliksen, joka purkautui Terveiden Käsien ensimmäistä kertaa käpälöidessä soitintani ja tärykalvojani. Parempi siis vain arvostaa sitä, että nämä bändit sentään vielä soittavat.

[flickrfeed photoset=72157629555383953]

Mastodon ja Ghost Brigade Tampereen Pakkahuoneella

Innostuin Mastodonista bändinä heti kuultuani sitä aikoinaan. Bändi kuulosti samaan aikaan raskaalta ja kiinnostavalta, perinteiseltä ja uudistumiskykyiseltä, sekä vakavasti otettavalta muttei vakavalta. Historia on osoittanut, että Mastodon on levyttävänä bändinä ollut kaikkea edellä mainittua, omasta mielestäni hyvässä, mutta joillekin myös pahassa – onhan uudistuminen monille kirosana ja suoranainen kauhistus. ”Eka demo oli paras!”

Live-esiintyjänä bändistä on väijynyt mielessäni epäilyksen varjo. ”Live at Aragon” DVD osoittautui partaisten äijien pönötykseksi ja muutama YouTube-pätkä antoi odottaa korvia riipiviä laulusuorituksia. Ehkä orkesteri olisikin monimutkaisine soittosuorituksineen parhaimmillaan levyllä. Nämä mietteet tajunnassani siirryin ensimmäistä kertaa elämässäni todistamaan yhtä mielestäni 2000-luvun parhaista bändeistä elävänä Tampereen Pakkahuoneelle. Ennen pääesiintyjää oli kuitenkin vuorossa Ghost Brigade Jyväskylästä.

Haamuprikaati on vanha tuttu, olenhan aikoinaan arvioinut jo heidän ensimmäisen levynsä tähän lehteen ja toisaalta ollut todistamassa heitä livenä kyseisen julkaisun jälkeen. Olen myöhemmätkin kokopitkät kuunnellut läpi ja fiilis on ollut aina hyvin samankaltainen – verkkaista ja melodista, maalailevaa raskastelua ilman varsinaista epätoivoa tai synkkyyttä.

Livekokemuksena Ghost Brigadea oli miellyttävä seurailla. Lievästä tasapaksuudesta huolimatta biisit seurasivat sujuvasti toisiaan ja 40 minuutin esiintymisen jälkeen olo ei ollut pitkästynyt, vaan mukavan eteerinen, aivan kuin eheän kokonaisesityksen jäljiltä kuuluu ollakin. Livenä tosin eri aikakausien biisejä ei erottanut toisistaan, mutta tämä voi johtua myös vähäisestä kuuntelusta viimeisten vuosien aikana.

Esiintyminen bändillä oli orkesterin hengen mukaista. Miehet eivät vain seisseet lavalla esittäen tummia, verkkaisia rytmejään, vaan mossasivat ja liikuskelivat antaumuksella mutta riittävän hillitysti, välttäen kornin ja poseeraavan vaikutelman. Musasta ei tarvinnut digata täysin rinnoin pitääkseen esityksestä. Etukäteen treenattuine loppuhuipennuksineen Ghost Brigade todisti olevansa hyvä draamallisten kokonaisuuksien hallitsija, pätevä esiintyjä bändinä ja erinomainen yhteensoittaja. Jos musiikki sattuu breikkaamaan isomminkin, on bändi varmasti valmis siihen.

Mastodon avasi parilla uuden levyn biisillä, Dry Bone Valleylla ja Black Tonguella, jotka mielestäni aloittivat keikan todella innostavasti. Kliimaksia kannateltiin yhdellä omista ”Blood Mountain” -levyn suosikeistani, Crystal Skullilla, ja näin vahvalla startilla bändi onnistui karistamaan epäilykset mielestäni osoittaen myös esiintymisellään kykenevänsä lavalla paljon muuhunkin, kuin tylsään pönötykseen. Itse asiassa välitön reaktioni oli hämmästys, nimittäin rumpali Brann Dailorista lähtien myös kaikki laulusuoritukset toimivat erinomaisen hyvin ja keikan aikana jokainen bändin jäsen osallistui laulamiseen, kukin perustellusti omalla, yksilöllisellä panoksellaan. Livenä tyyppien persoonalliset laulusuoritukset pääsevät vielä paremmin oikeuksiinsa kuin levyllä.

Mastodon tipautteli biisejä ja hittejä tasaisesti jokaiselta levyltä. Olin hieman yllättynyt, ettei mikään kiekko, edes uusin, noussut korostetusti esiin. Puolitoistatuntisen aikana kuultiin edellä mainittujen lisäksi monta suosikkivetoa, kuten Capillarian Crest, Colony of Birchmen, Sleeping Giant, Ghost of Karelia, Curl of the Burl, Crack the Skye ja Blood and Thunder. Silti Mastodonilla oli varaa jättää soittamatta sellaisia hitti/sinkkubiisejä kuin Oblivion ja The Wolf Is Loose.

Bändi pudotti menemään samalla intensiteetillä keikan loppuun saakka ja biisit leipoivat raskaiden runttausten ja pimeän progeilun välimaastossa todella kiinnostavasti. Keikkasetin suunnittelussa oli käytetty ajatusta ja bändi tuntui nauttivan soittamisesta suuresti. En tiedä oliko Tampere jotenkin poikkeuksellinen, mutta harvoin näkee yleisönkin jaksavan niin raskasta mättöä puolitoista tuntia samalla innolla ja hurrauksella bändille. Itselläni kyseinen puolitoista tuntia oli juuri kipurajalla, mutta tämä johtuu myös huonosta selästä, joka ei anna armoa vaikka bändi olisi kuinka hyvä.

Mastodon palkitsi yleisön osallistumisen tulemalla keikan jälkeen kumartelemaan ja juttelemaan mikrofoniin kiitoksia. Varsinkin Brann Dailor vaikutti erityisen liikuttuneelta ja toi vuolaasti esille kiitollisuutensa vastaanottoa kohtaan. En ollut ehtinyt edes narikkaan keikan jälkeen, kun samainen heppu saapasteli yleisön seassa jo muina miehinä. Jostain syystä tämä teki positiivisen vaikutuksen.

Ystäväni kiinnitti huomiota, että Mastodonia oli miksaamassa Magyar Possen kosketinsoittaja. Minnehän bändi oli oman miksaajansa jättänyt?

TV’s Not Dead – Toisen Vaihtoehdon tukikiertue Tampereella

Jo 80-luvun lopusta asti alakulttuurisäpinän lippua korkealla pitänyt Toinen Vaihtoehto päätti mobilisoitua tien päälle ja siinä samalla haalia uusia tilaajia ja kartuttaa vähän ylimääräistä kilisevää kassan pohjalle. Itselleni tukikeikalle osallistuminen oli liki kunniakysymys, mutta ongelmat alkoivat kasaantua: Alunperin kaavailin osallistumista Hämeenlinnan keikalle, mutta Porista ei Hämeenlinnaan suhaista keskellä työviikkoa ihan noin vain. Allekirjoittanut harkitsi vakavasti jopa Vaasan säpinöihin osallistumista – onhan Vaasalla oma merkityksensä Toisen Vaihtoehdon historiassa – mutta homma kariutui melkein alkuunsa muiden kiireiden takia. Onneksi saatiin organisoitua päiväreissu Tampereen Vastavirralle, jossa oli vielä sopivasti tuoreen Punk O Cine -dokkarin näytös. Tällä keikalle esiintyjälista koostui Valse Tristestä, Sokeasta Pisteestä, Käpykaarista ja Mielialahäiriöstä, eli suhteellisen tutuista ja turvallisista nimistä. Mukana muilla keikoilla on ollut myös Juggling Jugularsista ja Ydinperhettä.

Kun dokumentti oli katsottu ja hyväksi havaittu, oli aika siirtyä alakertaan bändejä katsomaan. Mielialahäiriön keikkaa en ehtinyt näkemään Puntalassa, kun pojat taisivat soittaa aikatauluni kannalta vähän liian aikaisin. Bändin nimen perusteella odotin jotain hieman melodisempaa punkkia, mutta Mielialahäiriö soitti yllättävänkin hardcorea matskua. Ihan peruspätevää mäiskettähän se oli, vaikkakin vain muutama biisi jäi mieleen. Nekään eivät varsinaisesti ikimuistoisia olleet, mutta meininki ja omistautuminen tyypeillä näkyy olevan kohdillaan. Tyypit kylläkin laittoivat setin lopussa homman leikiksi esimerkiksi vaihtamalla soittimia (ja soittamalla niitä päin helvettiä) ja iskemällä basson kappaleiksi. Ei se ole niin tarkkaa, mutta setti venähti vähän liian pitkäksi.

Käpykaartilta oli tullut juuri uusi seiskatuumainenkin ulos, jollaisen sain itsekin hankittua tämän keikan yhteydessä. Yksikään sen biiseistä ei kylläkään ehtinyt tulla tutuksi etukäteen, mutta hyvin ne upposivat keikan tiimellyksessäkin. Samoilla linjoilla näemmä jatketaan, ellei meininki ole jopa parantunut. Yhtye soitti hyvän ja mukaansatempaavan keikan, jota seurasi alusta loppuun kuin naulittuna. Käpykaartin aikana paikalla tuntui olevan eniten väkeä, ja illan kahta viimeistä bändiä tuntui olevan seuraamassa vähemmän porukkaa kuin kahta ensimmäistä. Käpykaartin keikan jälkeen joku juippi kaupitteli levynmyyntinurkkauksessa todella herkullisia pasteijoita. Mainittakoon nyt vielä, että kaveri osti niitä samantien viisi kappaletta.

Toisenlaista näkemystä tarjosi Sokea Piste. Viimeksi näin bändin Puntalassa, vaikka yhtye on keikkaillut suhteellisen ahkerasti sen jälkeenkin. Sokea Piste on tosin siitä hauska yhtye, ettei se kenellekään ole tuntunut kolahtavan täysillä ihan ensikuulemalla. Itselläni kului bändiin sisään pääsemiseen suhteellisen pitkä aika, ja oikeastaan sekin tapahtui vasta mainitun Puntala-keikan jälkeen. Tähän keikkaan oli helpompi päästä sisälle nyt, kun materiaalikin oli tutumpaa. Itseni tämä nimenomainen veto palkitsikin paremmin kuin edelliset, ollen paras tähän mennessä näkemäni Sokea Piste -keikka. Ja myös koko illan paras.

Mutta mikä muka olisi parempaa viihdettä kuin katsella sunnuntaina selvinpäin Valse Tristen keikkaa? No, ehkä pappatunturilla ajaminen, mutta tämä sunnuntai tosiaan eteni siihen pisteeseen, että Valse Tristen oli aika ottaa lava haltuunsa. Tähän kuului siis järkyttävän huonoja juttuja, Mikon ja Waskyn tuolileikkejä ja kökköä agricorea. Idioottikaksosten sekoilun aikana tapahtui se, mikä ei ollut ihan odotettavissa muttei täysin lyönyt ällikälläkään: koko illan Toisen Vaihtoehdon kunniaa ylväästi puolustanut taustalakana romahti. On varmasti kohtalon oikku, että tämä insidentti sattui juuri nimenomaan Valse Tristen keikan aikana, joilla muutenkin sattuu ja tapahtuu. Ei aina voi sujua niin kuin Strömössä, Kauhajoella tai missään muuallakaan Pohjanmaalla. Mutta jos musiikillisiakin koukeroita pitäisi jotenkin kommentoida, niin perushyvä VT-keikka oli kyseessä; ei sellainen, minkä joutuisi lainkaan häpeämään joidenkin bändin aiempien vetojen kanssa, mutta ei sellainen joka nousisi erityisen korkeallekaan. Takuukorjaus kutkuttaa aina.

Bändien lopettaessa oli hyvä, jos kello oli vielä edes kahdeksaa. Enpä muista koskaan lähteneeni noin aikaisin miltään keikalta pois, mikä oli tässäkin tapauksessa hyvä juttu, seuraavana aamuna kun luimisteli nurkan takana arkinen työpäivä. Kannatti lähteä, vaikka paluumatka olikin enemmän tai vähemmän perseestä lumimyrskyn tullessa vastaan ja iskiessä kuskintaitoni koetukselle. Pitänee muuten kohtapuoliin uusia Toikkarin tilaus.

[flickrfeed photoset=72157628393227799]

Danko Jones Tampereen Pakkahuoneella

Kanadan Tanko Joonas on kasvattanut suosiotaan mukavasti, koska viime vierailullaan Tampereella kolmikko veti keikan samassa rakennuksessa, mutta yli puolet pienemmällä Klubin puolella. Bändi oli itsekin huomannut muutoksen ja solisti-kitaristi (s/t) kommentoi aiheesta, että nyt kun ollaan siirrytty pienestä salista suureen saliin, on bändin haasteena vetää niin kova keikka ettei lasketella aallonharjaa takaisin. Monen bändin kohtalo tämä on ollutkin. Tulevaisuus tulee osoittamaan kuinka Danko Jonesin käy, mutta jos tämä keikka toimii mittarina, saattaa bändillä olla toivoa pysyä Pakkiksella.

Dankon veto alkoi todella paskamaisesti perjantai-iltana jo kello 21.15, tästä pyyhkeet järjestäjälle. Syytä voi vain arvailla, mutta itse en lämmennyt ajankohdalle. Hauskan bändin heittämän intron jälkeen jyrähti keikka käyntiin ja vuorossa oli melkoisen tiukka tunti ja viisitoistaminuuttinen. Dankon strategia oli ripotella radiosoittohittejä, kuten Sticky Situation, Full of Regret ja Cadillac sopivin väliajoin, jotta yleisö pysyy takuuvarmasti lämpimänä. Varsin selkeä ja arvattavakin seuraus tästä tietysti oli se, että kyseisten hittibiisien aikana suuri osa yleisöstä pompi ja jorasi villisti, kun taas tuntemattomampien vetojen kohdalla oli oivaa aikaa vetää hieman henkeä. Bändi ei tyytynyt ainoastaan soittamaan musaa, vaan keulahahmo (s/t), armoitettu moottoriturpa, lämmitti yleisöä varsin onnistuneesti myös kipaleiden välillä. Ja kaverilla on totta tosiaan puhumisen lahja, jota hän kuulemma käyttää myös spoken word -keikoilla.

Keikka oli melkoisen pomminvarma esitys, mutta kaksi asiaa siinä jäi kuitenkin askarruttamaan. Ensimmäinen on toisen kitaran puuttuminen bändistä, joka aina tuppaa latistamaan vähän soundia. Toisaalta Dankon biisit on rakennettu niin vahvasti simppelien rokkiriffien päälle, jolloin kaikenlaiset melodiat, soolot ja muut härpäkkeet ovat paikoin jopa hieman turhia. Ja Dankon soolot ovat melko lyhyitä ja simppeleitä, joten eipä niidenkään aikana komppikitaraa ehtinyt kaivata. Tämä perustelee yhden kitaran ratkaisua. Pari kertaa tuli keikalla mietittyä, että kuulostaisiko jokin biisi paremmalta hieman tukuisammalla soundilla, mutta pääpiirteittäin kolmikko pystyi vetämään niin tiukasti ja järeällä otteella, ettei toista kitaraa ymmärtänyt kaivata.

Mainittakoon vielä erikseen, että bändi todellakin veti aivan järkyttävän tiukasti. Orkesterin soitto on hitsautunut kokonaisuutena aivan mielettömään tikkiin ja jos puhdas soiton katselu ja yksilöiden seuraaminen kiinnostaa, pystyi jokaisen Joneksen kohdalla nauttimaan tappavasta groovesta. Tämä rentous ja meininki myös näkyi soittajista, koska varsinkin rytmiryhmä muistutti suurimman osan ajasta hangon keksejä. Ilmeisesti rokin soittaminen on pidemmänkin päälle mukavaa hommaa.

Toinen mietityttämään jäänyt asia oli aluksikin mainitsemani siirtymä Klubilta Pakkikselle. Yleisöstä näki selvästi, että hittibiisien sanat oli hyvin hallussa, mutta pystyykö Danko pitämään valtavirtayleisön puolellaan pitkällä aikavälillä, eli lähteekö tyyppien riffikynästä myös tulevaisuudessa riittävän hyviä kolmen soinnun ihmeitä, jotta ne ovat samaan aikaan suurelle yleisölle riittävän tuoreita, mutta silti riittävän helppoja digattavaksi? Tämä jää nähtäväksi. Itse en olisi suoraan sanoen edes pahoillani jos he olisivat ensi kerran Klubilla, koska Backyard Babies veti sinne Pakkahuoneelta siirryttyään elämänsä keikan.

Udo seurueineen Tampereen Klubilla

Niin se aika vaan rientää, että 80-luvun hevisuuruuksien alkuperäinen fanikunta on tätä nykyä keski-iän saavuttanutta, paikoin keskinkertaisen harmaata sakkia. Toisaalta tilanne ei ole ollenkaan niin synkkä kuin äkkiseltään saattaisi kuvitella; tällä porukallahan on tätä nykyä rutkasti enemmän rahaa mennä ja harrastaa kuin teini-ikäisinä räkänokkina kultaisella 80-luvulla. Niinpä Tampereen Klubikin oli harvinaisen täynnä Lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina yleisön keski-iän huidellessa neljänkympin tietämillä.

Tämän sai karvaasti kokea illan avannut, täysin väärässä paikassa ollut norjalainen metalcorepumppu Sevenfield; enpä äkkiseltään muista milloin olisin kuullut biisien välillä yhtä täydellisen ja kiusallisen hiljaisuuden. Edes lämmittelyaktien viimeinen oljenkorsi, yleisön huudattamien pääbändin nimellä, ei tuottanut kuin yksinäisen ja harvinaisen apaattisen jeeeeh-huudahduksen. Tavallaan kävi sääliksi, koska kyllähän yhtye omissa raameissaan suhteellisen tiukalta kuulosti. Toisaalta taas ei; menettihän joku tähän pakettiin paremmin sopinut yhtye Sevenfieldin mukanaolon myötä loistavan sauman päästä esittelemään osaamistaan varsin mukavan kokoiselle yleisölle.

Sister Sin, kuva: Ville Rossa

Ruotsin lähes loputtomasta laatubändireservistä Udon matkaan päätynyt Sister Sin sopikin sitten palettiin huomattavasti paremmin ja sen huomasi. Aivan julmetusti Dorolta kuulostaneella naisvokalistilla varustettu nelikko toi vahvasti mieleen 2010-luvun, hitusen sliipatun version Warlockista vahvoin Mötley Crüe vivahtein. Ja vaikka yhtye aika rehvakkaasti hyväksikäyttääkin naisvokalistinsa runsaita keuhkoja ja näyttävää runkoa, on bändillä myös oikeasti hyviä ja tarttuvia biisejä. Harvoin sitä myöskään näkee naisvokalistin johtamaa bändiä, joka selviytyy puhtain paperein Udon (24/7) ja Motörheadin (Rock ’n Roll) coveroinnista. Bändi, tai itse asiassa lähinnä vokalisti Liv, voisi tosin parantaa lavaliikehdintäänsä; OK, ylös-alas hyppiminen avarassa topissa kiinnittää toki miespuolisen yleisön huomion, mutta monilta osin neidin heiluminen muistutti lähinnä jotakin kammottavaa  jumppavideota. Warlock-videot pyörimään ja peilin eteen kertaamaan. Parhaiten setistä jäi mieleen tuoreimman levyn päätösraita Beat ’em Down, joka aiheutti allekirjoittaneessa jopa kylmiä väreitä; se on jos mikä on nykyään harvinaista bändiltä jota en ole aiemmin kuullut.

Roudailujen (Sister Sinin miespuoliset kaverit muuten roudasivat ihailtavalla työmoraalilla!) jälkeen olikin jo vuorossa Saksan 150-senttinen lahja metallimaailmalle; Udo! Tosin, eipä Udon luottokitaristi, niin ikään entinen Accept-kaveri, Stefan Kaufmannkaan kyllä montaa senttiä Udoa pitempi ole. No, ei se pituus vaan saksalainen jämptiys. Udon yhtyeen jämäkkä, kuin kiskoilla etenevä ja rautakangen kimmoisuudellaan haastava musisointi ei yksinkertaisesti voisi tulla mistään muualta kuin Saksasta. Mutta siinä missä maailmassa on paikkansa hämyiselle improvisoinnille, niin on myöskin saksalaiselle tarkkuustyölle ja sen todisti jo Udon vastaanotto Klubilla. Vastaanotto oli tosiaan yllättävänkin hyvä, vaikka settilista jättikin melko paljon purnattavaa; esim. Animal House sivuutettiin täysin. Myös osa tuoreemmista poiminnoista ihmetytti; muun muassa encoreen säästetty puiseva The Bogeyman. Samalta levyltä kun olisi löytynyt myös loistava Black And White. Myöskään tuorein levy ”Rev-Raptor” ei yhden-sanan-kertsi-hitteineen (Rev-Raptor ja Leatherhead) varsinaisesti erottunut edukseen. Ilmeisesti Udon kotisivuilla on päässyt kesän mittaan äänestämään biisejä settilistaan ja äänestystuloksen heikko vaikutus olikin herättänyt keskustelua ennakkoon. No, jotain hyvääkin, äänestyksessä menestyneet Two Faced Woman, Heart of Gold ja Break The Rules edustivatkin sitten setin ehdottomasti menevintä antia. Tietysti Accept-biisien ohella; näistä ehdottomasti eniten allekirjoittanutta miellytti ikisuosikkini Neon Nights. ”Pakolliset” Metal Heartit ja Princess Of the Dawnit on tottakai mukava kuulla, mutta pieni vaihtelu ei tekisi sekään pahaa. Itsehän näin Udon soolona viimeksi 2003, joten minun on turha nillittää, mutta esim. viime kesänä Udon Nummirockissa nähneet olisivat varmasti arvostaneet pientä vaihtelua. Settilistaltaan Udon keikka toikin mieleen  Maidenin muutaman vuoden takaisen, tuoreempaan materiaaliin painottuneen, Sonisphere-vedon. Onhan se toisaalta ihan jees, että bändit luottavat myös tuoreempaan materiaaliinsa, vaikka se usein häviääkin sille klassisemmalle matskulle melko selkeästi. Mutta kuten Maidenin keikka Sonispheressä, oli myös Udon esitys todella vahva settilistasta huolimatta. Se täytyy vielä kuitenkin todeta, että ymmärrän kyllä että Udon ikäinen ja painoinen kaveri tarvitsee 19 biisin ja kahden tunnin (kiitettävän pitkä, ota mallia Blackie Lawless)  setin aikana muutaman hengähdystauon, mutta pakkoko ne on yltiöturhilla sooloilla täyttää. Tekisivät ennemmin vaikka taikatemppuja. Tosin jos soolo jatkuu suoraan Neon Nightsiin niin vaikeahan sitä on kovin pitkään vihoitella.

Udo, kuva: Ville Rossa

Setti: Rev-Raptor – Dominator – Thunderball – Leatherhead – Independence Day – Screaming For A Love Bite – Heart of Gold – Vendetta – Princess Of The dawn – As Good As I Get – Neon Nights – Break The Rules – Man And Machine – Living On the Frontline – Up To The Limit – Two Faced Woman

encore: The Bogeyman – Metal Heart – Balls To The Wall

Kaiken kaikkiaan varsin onnistunut ilta. Nyt tosin Sister Siniä Spotifysta kuunnellessani manaan sitä etten korjannut keikalta yhtyeen lättyä mukaani. Se kun olisi tainnut vielä lähteä murto-osaan Udo-levyjen hinnasta. Niin, ja mitä Acceptiin tulee; oikeastaan tilanne ei voisi parempi olla sillä onhan meillä nyt sekä Accept että Udo, ei joko-tai.

The Damned ja G.B.H. Tampereella

Sopivasti Ilosaarirockin matkareitille Pori-Hämeenlinna-Joensuu osui Tampere. Pysähdykseni tarkoitus ei tosin ollut käydä kahvilla ja Tapolalla, vaan tarkistaaa Pakkahuoneella ja Klubilla soittaneet The Damned, G.B.H. ja Tumppi Varonen & Problems? Tammerfestin yhteydessä. Bändit eivät ole vanhentuneet erityisen arvokkaasti ja kukin luovii edelleen noin 30 vuotta sitten tehtyjen klassikkolevytystensä varassa. Ilkeämielinen voisi puhua vanhojen pierujen kokoontumisajoistakin.

Yleensä sanotaan, että bändi on tasan yhtä kova kuin uusin levynsä. Sanoisin itse kyllä mieluummin, että keikalla veri vasta punnitaan. ”Perfume and Piss” oli paria irtobiisiä lukuun ottamatta melko löysä levytys, mutta siihen nähden G.B.H. oli ihan kohtalaisen hyvässä iskussa – mutta ei kyllä äärimmäisen tiukka. Colin Abrahallilla ainakin on virtaa riekkua lavalla, eli eivät miehet ole varsinaisesti muumioituneetkaan, mutta ei tuo keikka kyllä suoranaisiin hurraa-huutoihinkaan antanut aihetta. Ehkä bändi olisi ollut kovemmassa iskussa aivan 80-luvun alussa. Mutta kun en tosiaan nähnyt G.B.H.:tä missään silloin 80-luvun alussa niin se on yhtä kyynelten virtaa ja susien ulvontaa.

G.B.H.:n suurin miinus oli lähinnä soundipuoli. Ne olivat sitten pitkin hallia sellaista puuroa, ettei tuttujakaan biisejä aina edes tunnistanut. En esimerkiksi huomannut, kun City Baby muuttui hyökkäyksen kohteesta kostajaksi. Näin jälkikäteen en ole ihan varma, oliko setissä edes Race Against Time -klassikkoa. Jos oli, niin en tunnistanut sitä. Kun ei saanut fiilistellä inhimillisillä soundeilla, kokemusta kieltämättä verotettiin melko rankasti.

Klubin puolella aloitti settinsä Tumppi Varonen Problemsiensa kanssa. Mies esiintyi varmasti – jopa ammattimaisesti – kuitenkaan yrittämättä olla mitään muuta kuin mitä on. Varonen on tavallinen jätkä, jonka voi kuvitella ennemmin istuvan iltaa kotona perheen kanssa kuin bailaamassa aamuun asti. Mitä nyt käy Helsingin kaupunginvaltuuston kokouksissa. Varonen ei tietystikään ollut yksin lavalla, vaikka Problemsia voikin hyvällä omallatunnolla kutsua nimenomaan Varosen bändiksi. Hetken aikaa luulin miehen tosin vaihtaneen basistia, mutta Jimi Sero olikin vain kasvattanut tukkaansa takaisin. Sen sijaan muutoksen tuuli oli puhaltanut rumpupallille, jossa oli muuan Maukka ”Häirikkö” Maunula. Tämä bändi ei taida saada enää koskaan vakituista lainuppia. Niin, ja kokoonpanon täydensi Rane Raitsikka, jonka puheista ei saanut juuri selvää satunnaisia ”vittu”-sanoja lukuun ottamatta.

Keikasta oli ehkä nuoruuden into poissa, mutta se oli silti hyvä. Ainakin parempi kuin Porissa saati tuoreimmilla studiolevyillään, jotka eivät suoranaisesti ole antaneet aihetta vuolaisiin kehuihin. Pitää toivoa, että tämä kokoonpano jää edellistä pysyvämmäksi ja se tulee nähtyä vielä toistekin keikkalavoilla. Vaikka tämä nyt tuntuukin hieman hassulta todeta, taisi Problems? vetää ehkä illan parhaimman keikan.

Odotin G.B.H:lta eniten, käytännössä siksi etten tiennyt mitä The Damnedilta kannattaisi edes odottaa. Itselläni on The Damnedin kuuntelu rajoittunut pariin alkuaikojen punk-levyyn, 80-luvun gootimpi kausi taas on rajoittunut Grimly Fiendish -biisin kuulemiseen, joka ei tosin tämän illan settilistan osana tainnut olla. Niin, ja toki Eloise on tuttu. En kyllä odottanut The Damnedin soittavan tuota Barry Ryan -lainaa, mutta soittivatpahan kuitenkin heti New Rosen perään.

The Damnedhan ei ole tosiaankaan se sama bändi, joka vulgaarin ”Damned Damned Damned” -levytyksen muinoin teki. 80-luku jätti jälkensä, jolloin oli hieman outoa kuunnella vanhoja klassikoita tavanomaista tummempina ja synkempinä versioina. Vanhoissa punk rock -viisuissa himmailu kuulosti vähän hassulta alkuperäisesityksiin nähden, mutta silti toimivalta. The Damnedilla oli sentään järkevämmät soundit ja bändi soitti muutenkin tyylikkäämmin. Johtui hyvin pitkälti Dave Vanianin karismasta ja tätä tasapainottavasta sekopallo-Captain Sensiblesta. En silti jäänyt seuraamaan encorea. Pois lampsiessani kuulin kyllä ensimmäistä encore-biisiä, jota en tunnistanut. Suurimmat hittinsä bändi oli sitä paitsi soittanut jo.

Pelkästä ulkonäöstä voi arvailla paljon. Keskimääräisesti paikalla ollut väki oli keski-ikäisempää kuin vaikkapa esimerkiksi osin samassa paikassa soittaneen Tragedyn keikalla. Paikalla oli vanhemman koulun tyyppejä joiden punk jäi 70-luvulle, elämäntapapunkkareita ja gootteja, jotka olivat paikalla nimenomaan gootti-Damnedin takia. Mielipiteitä on tunnetusti yhttä paljon kuin ihmisiäkin, mutta tämä ilta jakoi niitä tavanomaista enemmän. Kuulin jopa The Damnedin vertaamista Bon Joviin. En tiedä, jaksaisinko enää itse matkustaa kummankaan bändin takia toistamiseen senhetkistä kotikaupunkia pitemmälle. No, tulivatpa nämäkin nähtyä.

[flickrfeed photoset=72157627101310689]

Sauna Open Air 2011

TORSTAI 9.6.2011

Tänä vuonna kahdeksatta kertaa juhlittu Sauna Open Air starttasi loistavissa tunnelmissa; bändikattausta oli jo ennakkoon hehkutettu festarin kaikkien aikojen kovimmaksi ja säätiedotkin lupailivat kyseiseksi viikonlopuksi poikkeuksellisen upeita ilmoja! Bändikattauksen suhteen mieltäni lämmitti erityisesti se, että järjestävä taho oli selkeästi kuunnellut yleisön toiveita ja kasannut näiden(kin) pohjalta harvinaisen kovan kolmipäiväisen. Hienoa on myös se, että festari teki tänä vuonna yleisöennätyksensä, mikä osaltaan osoittaa että yleisön mielipiteen huomioiminen kannattaa. Myös muilla osa-alueilla oli toimintaa kehitetty ja esimerkiksi viime vuoden torstain (KISS esiintyi torstaina) hillittömiin jonoihin oli reagoitu lisäämällä rannekkeenvaihtopiste jatkoklubina toimineen Jack the Roosterin terassille; oivallista!

After Partyihin liittyneiden roudausvelvoitteiden vuoksi ehdin torstaina festivaalialueella vasta Helloweenin aloitellessaan settiään. Oikeastaan ainoa ’ei-jumalauta’ hetki ajoittui tuohon ensimmäiseen alueelle saapumiseen; suhteellisen mielivaltaisen oloisesti toiminut turvatarkastaja käskytti avainketjuni narikkaan. OK; ymmärrän toki, että polvitaipeessa saakka roikkuvalla kettingillä saa halutessaan ikävää jälkeä aikaiseksi, mutta oma avainketjuni oli useampaa kertaluokkaa pienempi ja kenties se viimeinen esine josta olisin vapaaehtoisesti luopunut. No, jonot olivat onnekseni lyhyet ja avaimetkin säilyvät tallessa ilman varmuusvälinettä.

Viime vuoden marraskuusta lähtien tiivisti tien päällä viihtynyt Helloween tarjoili typistetyn version kuusi kuukautta aiemmin Pakkahuoneella kuullusta setistään. Ja mikäs sitä oli melkoista hittikimaraa kuunnellessa. Yllättävän paljon Keepperien aikaisia biisejä sisältänyt setti oli melko haastava vedettävä Deriksen Andille. Mutta esimerkiksi herralle auttamatta liian korkealta menevä I Want Out toimi nyt, hivenen matalampaa laulettuna, paremmin kuin edellisvuonna kuultu kireähkö ylärekisteriyritys. Osittain festaritunnelmissa ollut yhtye on esiintynyt tiukemminkin, mutta kyllähän tämän kurpitsakoplan silti varsin mieluusti tsekkasi ja omalla kohdallani yhtye toimi oivana aloituksena festareille.

setti: Are You Metal / Eagle Fly Free / March of Time / Where The Sinners Go / I’m Alive / medley: Keeper Of The Seven Keys – King For 1000 Years – Halloween / Steel Tormentor / Future World /
I Want Out / Dr. Stein

Omnium Gatherum meni alekirjoittaneelta täysin ohi vettä jonottaessa. Helteisen läkähdyttävän sään ainoana haittapuolena olikin jatkuva varjoisien alueiden haeskelu ja loputon nestetankkaus. No, viime vuonna odoteltiin Danzigia hyytävässä vesisateessa, joten ei auta valittaa; mieluummin näin!

Olen useampaan otteeseen omistanut liput Ozzyn keikalle mutta erinäisten mönkijätapaturmien yms. vuoksi en ollut onnistunut näkemään herraa livenä ennen Sauna-torstaita. Tai no Sabbathin keulilla toki, mutta en soolona. Niinpä odotukset olivatkin korkealla H-hetken lähestyessä. Autiolta näyttänyt lava tosin herätti hivenen ihmetystä; Ozzylta jos keneltä olisin odottanut muutamia show-elementtejä. Etenkin kun viime vuonna torstai-illassa nähdyn megalomaanisen KISS-shown rinnalla Ozzyn riisuttu lavarakennelma suorastaan harmitti. Pimeyden ruhtinaalla ei ollut mukanaan edes taustalakanaa. No, musiikkihan se pääasia on ja sitä toki kuultiin. Ozzyn setti painottui pakollisten hittien lisäksi vahvasti soolodebyytti Blizzard Of Ozz -albumiin. Sikäli harmi, että ainakin allekirjoittanut olisi mielellään kuullut myös muutamia biisejä muun muassa täysin ohitetuilta Diary Of A Madman ja No Rest For The Wicked albumeilta. Itse pimeyden ruhtinas näytti olevan harvinaisen vetreässä kunnossa. Jännä homma; lähes kymmenen vuotta sitten nähdessäni herran Black Sabbathin keulilla meno oli huomattavasti jähmeämpää. Vuodet ovat kohdelleet pimeyden ruhtinasta armeliaasti vai liekö herra raitistunut? Soolot setistä olisi saanut heivata hevon kuuseen, mutta oletan niiden olevan mukana pakollisina lepotaukoina. Ozzyn bändistä vielä sen verran että vaikka Gus G onkin melkoinen kitaravelho ei äijältä kyllä karismaa löydy; Gus G huudatusten aikana tekikin mieli huutaa rytmitykseen yhtä hyvin sopivaa Jake E. Lee kajautusta. No, pääasia että pimeyden ruhtinas on saanut bändiinsä uutta verta ja homma näyttää jälleen maistuvan myös useampaan otteeseen eläköityneelle pääpirulle.

setti: I Don’t Know / Suicide Solution / Mr. Crowley / Goodbye To Romance / Bark At The Moon / Road To Nowhere / Shot In The Dark / Gus G soolo – Rat Salad – rumpusoolo / Iron Man / Fairies Wear Boots / I Don’t Want To Change The World / Crazy Train

encore: Mama, I’m Coming Home / Paranoid

PERJANTAI 10.6.2011

Torstain jatkot venähtivät omalta osaltani sen verta myöhään, että perjantaina teki tiukkaa ehtiä pelipaikalle edes neljäksi. Täkynä tuossa kellonajassa oli iki-ihanan metallin kuningattaren, Doron, Meet & Greet. No, niinhän siinä kävi, että en ollut suunnitelmani kanssa yksin ja jonot tapaamaan Saksatarta olivat jo saapuessani jäätävät. Viikate menikin ohi jonotellessa; harmi, Kallen johtama kaihorykmentti on varsin viihdyttävä livebändi ja mielelläänhän sen olisi nytkin katsastanut. Tosin erinäisten vaiheiden jälkeen vinyylin kanteen saatu Doro-nimmari omistuksin painoi tällä kertaa vaakakupissa huomattavasti enemmän. Viikate; olen pahoillani.

Viikatteen jälkeen päälavan haltuunsa ottanut Cavalera Conspiracy on allekirjoittaneelle edustanut aina Soulflyn tavoin selkeää tason laskua verrattuna kulta-aikojen Sepulturaan. Energisesti vedostaan huolimatta bändi ei näin ollen tarjonnutkaan allekirjoittaneella suuria säväreitä. Parit Sepultura versioinnitkin sattuivat olemaan yhtyeen myöhäisemmältä aikakaudelta (Refuse/Resist, Territory, Roots Bloody Roots). Yhtye kuitenkin keräsi lavan eteen varsin mukavasti väkeä ja toi tyylillisesti vaihtelua festivaalin artistikatraaseen. Vaikkei Cavalera Conspiracy täysin meikäläisen makuun ollutkaan, niin kyllä yhtye paikkansa lunasti tämän vuoden kattauksessa.

Anthrax-vokalisti Belladonnan soolokeikka aiheutti monissa ennakkoon ihmetystä; aikooko Joey keskittyä heikon vastaanoton aikanaan saaneisiin soololevyihinsä vai vetääkö kaveri Anthraxia ja jos vetää, niin miksei sitten Anthraxin kanssa? No, tiedä häntä, mutta niinhän siinä kävi että paria Dio-tribuuttia lukuun ottamatta Joey tarjoili vain ja ainoastaan Anthraxia ja voi pojat minkälaisen hittikattauksen! Loistavassa vedossa ollut Belladonna lienee turhautunut lepäämään laakereillaan ja ihmekös tuo kun harvinaisen hyvin näytti vanhat klassikot taittuvan. Settihän oli jopa kovempi kuin itse Anthraxilla viime vuoden Sonispheressä. Erityisesti henkilökohtainen suosikkini, Medusa, lämmitti mieltä!

setti: Among The Living / Medusa / A.I.R. / Madhouse / Anti-Social /
Caught In A Mosh / Indians / Heaven & Hell / Metal Thrashing Mad /
Man On The Silver Mountain (acoustic)

Onnistuin näkemään Doron useita vuosia sitten pikkuisella Stella Star klubilla Helsingissä. Siitä lähtien olenkin kärkkynyt uusintaa, joten Sauna kiinnitys oli enemmän kuin tervetullut. Earthshaker Rockin kajahtaessa ilmoille veivätkin jalat vaistomaisesti läpi ihmismassan lähemmäksi lavaa. 150-senttinen Saksalainen jumalatar ei pettänyt! Ai, että oli upeeta. Tosin, ikävä faktahan on se että Doron nykymateriaali kalpenee 5-0 vanhan Warlock-kaman rinnalla ja esimerkiksi Wacken-hymni We Are The Metalheads olisi koska tahansa korvattavissa vaikkapa East Meets Westillä, Three Minute Warningilla jne. No, paljonhan sitä vanhaa Warlock-matskua oli lyhyehköön festarisettiin mahdutettu, joten ei auta itkeä pikkuseikoista. Yhtye oli iskussa ja energinen. Ja mikä tärkeintä sekä metallin kuningattaren ääni että aksentti täyttä terästä. Muun muassa lavalle heitetystä ruususta päätellen en ollut ainoa Doron setistä haltioitunut. Viime vuotisen Grave Digger-buukkauksen ohella tämä oli juuri sellainen kulttuuriteko, jonka vuoksi nostan tyytyväisesti hymyillen hattuani Sauna Open Airille.

setti: Earthshaker Rock / I Rule The Ruins / Burning The Witches /
Running From The Devil / Night Of The Warlock / Metal Racer / Für Immer / True As Steel / Hellbound / We Are The Metalheads / All We Are / Metal Tango

Dio’s Disciples, Dion viimeiseksi jääneen kokoonpanon raunioille kasattu tribuutti-yhtye, vaikutti ennakkoon viikonlopun katastrofialttiimmalta viritykseltä; mitä odottaa? Törkeää haudanryöstöä, hienoa kunnianosoitusta vaiko jotakin siltä väliltä. No, hieno tirbuuttihan sieltä tuli. Maestron suurimpia hittejä Rainbown, Sabbathin ja soolouran varrelta esitellyt setti lämmitti varmasti monia. Toki Paljon jäi myös soittamatta, niin kattavan uran Ronnie meidän kaikkien onneksi ehti tekemään, että 45 minuuttia riitti juuri ja juuri nopeaan läpileikkaukseen. Itse olin positiivisesti yllättynyt siitä kuinka hyvin Tim ’Ripper’ Owensin ääni sopi Dion eittämättä haastavaan materiaaliin. Myös herran lavapreesens oli kehittynyt aimo harppauksin sitten viime näkemän. Goldy-Wright-Warren akseli hoiti tonttinsa hienosti, kuten myös Rudy Sarzoa paikannut James Lomenzo. Dio’s Discpiles jättikin lopulta hienon ja hartaan fiiliksen ja osoitti että vaikka Heavy Metallin pienisuurimies ei enää olekaan keskuudessamme elää hänen musiikkinsa ja perintönsä yhä, tuoden iloa tuhansien maalliseen vaellukseen. Se on saavutus johon harvat yltävät. Thank you Ronnie and Long Live Rock ’n Roll!!

setti: Stand Up And Shout / Holy Diver / Don’t Talk To Strangers / Egypt (The Chains Are On) / King Of Rock ’n Roll / Cathc The Rainbow Stargazer / Neon Knights / Last In Line / Long Live Rock ’n Roll / Man On The Silver Mountain / Heaven & Hell / Rainbow In The Dark

Perjantai-illan viimeisteli saarivaltakunnan pitkän linjan veteraanit eli Saxon. Näin Saxonin pari viikkoa ennen Sauna Open Airia Saksan maaperällä ja tiesin osittain mitä odottaa. Saksassa jäi tosin 747 kuulematta, mikä sapetti ensimmäistä Saxon-keikkaansa kokevaa Suomi-turistia vallan suunnattomasti. Saunassa tämäkin harmittava takaisku sekä edellisen keikan osittain hatarat muistikuvat korjattiin hienosti. Saxonin setti oli tällä kertaa hitusen pitempi ja parempi,  mutta pääpiirteissään toki sama. Allekirjoittanut olisi mielellään kuullut jonkin verran myös 80-luvun materiaalia, esimerkiksi muutamaan otteeseen tälläkin kiertueella kuultu Rock ’n Roll Gypsy olisi ollut harvinaisen maistuva lisä settiin. Ei sillä; Denim And Leatherin ja Heavy metal Thunderin kaltaisten vanhojen klassikoiden parissahan viihtyy aina. Näistä ensimmäinen kuultiin vieläpä Doron vahvistamana. Eikä Saxonin tuoreempikaan materiaalia heikkoa ole; erityisesti Demon Sweeney Todd rullasi livenä kuin käsistä karannut katujyrä. Ja se 747; mainio lopetus mainiolle päivälle!

setti: Hammer of The Gods / Heavy Metal Thunder / Never Surrender / Motorcycle Man / Back In ’79 / Atila The Hun / Demon Sweeney Todd / Call To Arms / Dallas 1 PM / Crusader / Afterburner / Denim & Leather (/w Doro) / Princess of The Night / Wheels Of Steel / 747

LAUANTAI 11.6.2011

Lauantain positiivisiin huomioihin sisältyi muun muassa alueelle ilmaantunut ylimääräinen ja monipaikkainen vesipiste. Kun huomioi millä aikataululla vesipiste on Eteläpuistoon hoidettu (torstai/perjantai) on pakko antaa roimat tunnustukset festivaaliorganisaatiolle nopeasta toiminnasta. Hienoa; juuri näin! Tarotin toimintaa sen sijaan en kehu. Viime vuonna petyin pahasti yhtyeen festivaalivetoihin ja kasasinkin melkoiset odotukset Spell Of Iron -setille. Niinhän siinä kuitenkin kävi, että mutaiset soundit ja suoraan sanoen paskat uudet sovitukset tappoivat fiilikset varsin nopeasti. Herranjumala, luulin Love’s Not Made For My Kindia joksikin random-balladiksi kunnes kuulin ketosäkeen. Marcon välispiikit lienevät ainoa asia, josta jäi jälkipolville kerrottavaa. Myönnän olevani paikoilleen jumiutunut jäänne, mutta en varmastikaan ainoa; yhtäkään hyvää kommenttia en Tarotin setistä taaskaan kuullut

setti: Midwinter Nights / Dancing On The Wire / Back In The Fire / Love’s Not Made For My Kind / Never Forever / Spell Of Iron / Pharao / Wings of Darkness / Things That Crawl At Night

Monille proge-metallin ystäville lauantai oli se tärkein festivaalipäivä ja sehän johtui tietenkin Queensrÿchesta. Olihan yhtyeen edellisestä Suomen vierailusta vierähtänytkin jo melkoisesti. Itse tunnen Rÿchen tuotantoa varsin heikosti ja ainoa vahvempi kiinnekohta yhtyeeseen minun kohdallani onkin, yllätys, yllätys, ”Operation: Mindcrime”. Tältä pohjalta en saanutkaan Rÿchestä irti aivan älyttömästi. Kaltaisiini perustallaajiin olisi saattanut upota paremmin hivenen rivakampia biisejä esitellyt setti, mutta täytyy toki muistaa että fanithan se pääasiallinen kohde ovat ja he näyttivät nauttivan. ”Empire”-levy oli mukavasti edustettuna etenkin setin loppupuolella. Itselleni kohokohdiksi nousivat pakollinen Mindcrime-hitti I Don’t Believe In Love sekä yhtyeen uran alkupuolelta, tarkemmin ”Rage For Order” -levyltä, poimittu Walk In The Shadows. Paikoittaista puutumistakin tosin oli havaittavissa esimerkiksi tuoreen A Dead Man’s Wordsin ja hittiballadi Silent Lucidityn aikana.

setti: Get Started / Damaged / I Don’t Believe In Love / A Dead Man’s
Words / Hit the Black / NM 156 / Screaming In Digital / Walk In The Shadows / Silent Lucidity / Jet City Woman / Empire / Eyes Of A Stranger

Saksalaisen jämptiyden musiikillinen perikuva, Accept, oli omalla kohdallani kenties lauantain odotetuin esiintyjä. Udon persoonallisen äänen ja olemuksen hienosti korvannut yhtye on ollut paluustaan saakka hurjassa iskussa. Ozzyn ja Halfrodin uskolliset fanit vetävät nyt varmasti kahvinsa väärään kurkkuun, mutta totean silti että koko festivaalin karismaattisin esiintyjä oli ilman muuta Acceptin Wolf Hoffmann. Lyhyehkön mutta harvinaisen viihdyttävän setin vetänyt Accept saisikin tulla pian takaisin kunnollisen kaksituntisen merkeissä. Sangen harvinaista oli myös se, että jäin tällä kertaa eniten kaipaamaan tuoreempaa materiaalia, erityisesti paluualbumin nimibiisi Blood Of The Nations olisi kelvannut paremmin kuin hyvin. Russian Roulette -albumin vahva edustus oli pienoinen, mutta varsin mieluisa, yllätys. Muutamien hittibiisien yleisönhuudatusta lyhentämällä olisi settiin saattanut saada mahtumaan yhden biisin enemmän, mutta todettakoon nyt että jos on pakko yleisöä huudattaa, niin kyllä Hoffmannin kitarasoolon ovat siihen tarkoitukseen eliittiainesta.

setti: Teutonic Terror / Bucketful Of Hate / Breaker / Metal Heart / Losers And Winners / Princess Of The Dawn / Aiming High / Up The Limit / Fast As A Shark / Pandemic / Balls To the Wall

Lauantain ja oikeastaan koko festivaalin pääesiintyjää, jäähyväisiään keikkalavoille jättävää Judas Priestiä, saatiinkin odotella hetkisen. Odottelu johtui vain ja ainoastaan massiivisen lavarakennelman vaatimista raksahommista ja pienen ikäni muun muassa Iron Maidenin massiivisia lavarakennelmia diggailleena en voinut kuin innolla odottaa kurkkien lavan eteen lasketun verhon välistä. Ja täytyy sanoa, että komeat oli jäähyväiset; sekä settilista että show olivat upeinta mitä olen Priestiltä nähnyt. Muutaman biisin olisin voinut settilistasta vaihtaa, mikä on aika perkeleen hyvin kun huomioi että illan aikana kuultiin kuitenkin yhteensä 22 biisiä ja 2 introa yhtyeen koko uran ajalta; jokaiselta levyltä jotakin. Erityisesti muutamat harvinaisemmat vedot, kuten Night Crawler ja Blood Red Skies, osuivat allekirjoittaneen näkökulmasta todella nappiin. Eipä tällaisesta setistä ja showsta pysty juurikaan mitään purnattavaa löytämään, DVD kelpaisi kyllä. Painkiller nyt meni Halfordilta miten meni, mutta niin se on mennyt aiemminkin jokaisella näkemälläni Priest-keikalla. KK Downingin suuriin saappaisiin hypännyt Richie Faulkner hoiti hommansa kunnialla; sopivan vähäeleisesti mutta silti taatulla show-meiningillä. Faulkneria ja Scott Travisia lukuun ottamatta vuodet alkavat selkeästi jo näkymään Priest-miehistössä, joten ehkä se on vaan annettava vanhan ja uskollisen metallijumalan hivenen himmata tahtiaan. Ja näin komeasti kun se tekee, ei hommasta voi kuin jäädä hyvä mieli kaikille osapuolille! Tosin jos olisin työterveyslääkäri, en yhtyettä tämän esityksen perusteella ainakaan eläkkeelle laskisi.

setti: Battle Hymn (intro) / Rapid Fire / Metal Gods / Heading Out to the Highway / Judas Rising / Starbreaker / Victim of Changes / Never Satisfied / Diamonds & Rust / Dawn of Creation (intro) / Prophecy / Night Crawler / Turbo Lover / Beyond the Realms of Death / The Sentinel / Blood Red Skies / The Green Manalishi (With the Two-Pronged Crown) / Breaking the Law / Painkiller

encore: The Hellion/Electric Eye / Hell Bent for Leather / You’ve Got
Another Thing Comin’ / Living After Midnight

Täytyy sanoa, että vaikka missasinkin aimo kasan yhtyeitä, näin silti enemmän ja kovempaa heavya kuin osasin ennakkoon edes unelmoida. Toimivat järjestelyt ja mahdollisesti kesän hienoimmat ilmat kruunasivat loistavan festarikokemuksen. Sauna Open Airille onkin helppo povata valoisaa tulevaisuutta; se kuinka kauan 80-luvun heavy rock mammutit jaksavat suurta yleisöä kiinnostaa lienee arvoitus, mutta jos festivaali panostaa muihin asioihin jatkossa samaan malliin on viihtyminen taattu. Loppuviimein on kuitenkin kyse pienistä asioista; vesipisteistä, kysymyksiin vastaamisesta yleisillä foorumeilla, artistikiinnitysten aikaisesta uutisoinnista jne. Ja juuri näihin Sauna Open Air on panostanut ja parantanut suoritustaan vuosittain. Se on oikein, jatkuva kehitys takaa jatkuvan kasvun. Näin ainakin minä toivon ja luotan siihen että voin myös ensi vuonna unohtaa Swedenrock-reissun ja suunnata paikallisiin bakkanaaleihin hymyssä suin.

Kuvat: Jouni Parkku

[flickrfeed photoset=72157626957875831]

Tragedyn Eurokiertueen Tampereen etappi

Superviikonloppu: Tragedy, Euroviisut, jääkiekon MM, joillekin onnekkaille myös Lama. Lamaa en voinut jäädä Tampereelle katsomaan enkä jaksa olla viisuistakaan tohkeissani, vaikka Suomi pääsikin ihan finaaliin asti. Lätkästä en ole koskaan juuri perustanut, mutta tulevasta mestaruudesta saatiin tänä iltana viitteitä Suomen lyötyä Venäjän 3-0. MM11-huumaa tuskin kukaan osasi odottaa. Sen sijaan itse ainakin odotin yhdysvaltalaiselta Tragedylta kovaa keikkaa. Piti siis lähteä suhaamaan Tampereelle.

Tampereelle saapumisen ja Klubille menemisen väliin kuului epämääräistä haahuilua Tullintorin ympäristössä, jonkin opiskelijaporukan tai vastaavan jengin viuhahduksen todistaminen ja pikainen visiitti Sorsapuistossa. Hyvissä ajoin ennen kello yhdeksää piti kuitenkin mennä Klubille ylipäätään tarkistamaan, millainen mesta oli kyseessä. Klubi tuntui vähän oudolta keikkapaikalta siinä mielessä, että peilipallothan ne siellä katossa kimmelsivät. Kokonsa puolesta Klubi oli kyllä nappi valinta, sillä Vastavirta olisi ratkennut liitoksistaan. Tälle keikalle saapui kuitenkin sitäkin porukkaa, joka ei mahtunut loppuunmyydyille Helsingin ja Turun keikoille.

Yhdeksän jälkeen alkoi ensimmäisen bändin soitanta. Sokeasta Pisteestä ei ollut kovinkaan moni kuullut vielä viime vuoden puolella, mutta nyt keväällä bändi on rynninyt alkuvuoden kenties puhutuimmaksi uudeksi nimeksi. Jotain bändi on tehnyt kaiketi oikein, kun se oli jo Tragedyakin lämppäämässä nuoresta iästään huolimatta.

Sokean Pisteen mielenhäiriöitä ja perversioita pursuileva möyriminen ei tosin potkinut täysillä vielä tällä toisellakaan kerralla, kun bändiä olen katsomassa. Monessakin biisissä on itua ja Sokea Piste kuulosti paikoin tolkuttoman hyvältä, mutta kokonaisuutena jokin jäi vielä uupumaan. Tai sitten en vain ollut sopivalla aaltopituudella Sokean Pisteen kanssa tällä(kään) kertaa. Ehkä tarvitsen tätä bändiä ihan fyysisenä levynä räplättäväksi. Erityismaininta pitää antaa rumpalista, joka on yksi ilmeetön kumimies, jonka kädet heiluivat kannuja paukutellessa kuin piriä vetäneen orangin räpylät. Ilmekin on järkähtämätön, aivan kuin mies haluaisi rumpunsa hengiltä. Mutta soittoa ei voi epätarkaksi kuvailla, päinvastoin. Osaava kaveri.

Lapinpolthajat tulikin nähtyä hetikohta ensimmäisen seiskansa julkaisun jälkeen Puntalassa pari vuotta takaperin. Viime vuonna ilmestyi LP:kin (joka ei ole mielestäni ihan vuoden kovimpia levyjä) ja tokihan bändi oli tarkoitus katsastaa sen biisejä veivaamassa. Kyseisellä plätyllä onkin joitakin helvetin hyviä ralleja, kuten vaikkapa Tervetuloa Suomeen, joka on henk. koht. suosikkipunkbiisini viime vuodelta. Kokoomus ja Aaltis. Hyviä biisejä molemmat. Homman nimi oli kasikakkonen ammattimaisesti mutta rennosti soitettuna, ja kyllähän se kuulosti minun korviini helkutin hyvältä. Lapinpolthajat alkoivat tosin kuulostaa valjulta, kun äärimmäisen timmissä kunnossa oleva Tragedy asteli lavalle.

Tragedy oli soittanut keikkoja Euroopassa huhtikuun lopulta lähtien ilman välipäiviä, joten luulisi tyyppien jossain välissä hieman väsyneen, jolloin uupumus olisi kuulunut myössoitossa. Vielä mitä. Pari omaa feivörittiä jäi soittamatta (No Words, Life?, Conflicting Ideas), mutta missään tapauksessa en pettynyt keikkaan. Esimerkiksi Beginning of the Endin ja Eyes of Madnessin aikana meinasi pää räjähtää onnesta. En ala väittämään etteikö Tragedy olisi kova ollut, kun se sitä kerta oli. Kotiin jääminen olisi ollut vikatikki. Todistajanlausuntojen mukaan ne pari muutakaan Suomen keikkaa eivät olleet katastrofeja. Ainakin keikan alkupuolta vaivasivat vaan hieman mutaiset soundit, jolloin Tragedian sävelet eivät kaikuneet niin kirkkaina kuin mitä on levyiltä kuunneltuna totuttu. Herrat (varsinkin Burdette ja Davis) ottivat lavan haltuun, eivätkä esimerkiksi säätämiset mikkitelineiden kanssa verottaneet kokemusta.

Pieni pettymys oli tosin matkassa; Feral Wardin distroa ei mitä ilmeisimmin tuotu mukaan, vaan Kämästen Levyjen kioskin vieressä jenkeillä oli vain paitakoju, jossa kaupiteltiin vain kolmea studiolevyä ja paitoja. Hyvin näytti kuitenkin kauppa käyvän, ostinhan itsekin Tragedyn sangen edullisen hupparin. Sen lämmössä on hyvä fiilistellä ”Vengeancea” ja odotella sitä neljättä studioalbumia, jonka olisi määrä ilmestyä vielä tämän vuoden aikana. Ainakin yksi biisi soitettiinkin siltä.

Kokonaisuutena tämä ilta oli tolkuttoman kova. Tuttuja naamoja tuli nähtyä, murheet unohdettua ja bändit olivat tietysti hyviä. Jokainen illan aikana soittanut bändi suoriutui tehtävistään, mitä nyt setit tuntuivat jokaisen bändin kohdalla liian lyhyiltä. Varsinkin Tragedy tuntui soittaneen liian vähän aikaa.

Kuvagalleria.

Retroalloon korkein harja iskeytyi Suomeen – Graveyard Tampereen Klubilla

Retroaallon korkeimmalla harjalla ratsastava ruotsalainen Graveyard starttasi rundinsa Suomesta ja Tampereelta. Ja pakkohan se oli Ruotsin albumilistan paalupaikan vallannut ryhmä livenä katsastaa. Todettakoon nyt heti kärkeen, että on kenties hivenen epäreilua leimata tai kutsua Graveyardia retroiluksi; tuolla retroilu-sanalla kun on usein kovin negatiivinen kaiku. Ja usein toki syystäkin. Graveyard ei kuitenkaan kohtaamisemme perusteella vaikuttanut yhtyeeltä joka retroilee retroilun vuoksi tai ollakseen muodikas ja hip! Periaatteessa Graveyard on kuin mikä tahansa 70-luvun alun rock-yhtye. Tai ei oikeastaan kuin mikä tahansa; yhtye voisi hyvin olla tuolta aikakaudelta, mutta olisi jo tuolloin erottunut joukosta edukseen muun muassa Purplen, Zeppelinin ja muutamien hieman oudompien nimien kuten Covenin ja Sir Lord Baltimoren kera. Toisin sanoen kyseessä on siis harvinaisen kyvykäs yhtye, joka ei pärjää vertailussa ainoastaan aikalaisilleen vaan myös niille ns. alkuperäisille yhtyeille, joiden vuosikymmenten takaista soundia bändi kierrättää.

Joakim, Graveyard

Ennen Graveyardia oli kuitenkin Suomen kovimman NWOBHM punk-metal yhtyeen vuoro. Death With A Dagger oli ehkä monen mielestä hivenen outo valinta lämmittelijän virkaan, mutta minulle tämä valinta kelpasi paremmin kuin hyvin. Harmikseni yhtye vain soitti kovin lyhyen setin. Liekö sitten johtunut tilan puutteesta tai kylmähköstä yleisöstä, mutta edes vokalisti Steel ei tarjoillut yhtä riehakasta menoa ja meininkiä kun olen yhtyeeltä parhaimmillaan nähnyt. Miehistönvaihdoksen myötä yhtyeeseen vakiintunut Speedtrap-kitaristi Ville Valavuo toi toki hivenen lisää liikettä lavalle. Tosin kyllähän Valavuo-show oli vielä puolta kovempi herran tuuratessa Spacemania viime syksynä mm. Vastavirralla. Yhtä kaikki, DWAD toimi jälleen. Tuoreempi materiaali, jota keikalla kuultiin Try To Fly ja New Flesh -biisien verran, päätynee tässä osoitteessa ilman muuta kuunteluun ja toivon mukaan DWAD:n pääsee näkemään kevään ja kesän mittaan myös intiimimmässä tilassa pidemmän setin kera.

setti: Journey To the End Of the Night – War – Try To Fly – New Flesh –
Ignorance (Discharge cover) – Night Of the Dagger – Lost In the Dark

Jonatan, Graveyard

Graveyard aloitti aavistuksen varovaisesti tuoreelta levyltä poimitun No Good, Mr. Holden -biisin muodossa, mutta heti toisena biisinä kuultu samaisen levyn nimibiisi Hisingen Blues räväytti boogiet käyntiin ja aika huolella. Levyltä paikoin omaan makuuni turhankin seesteinen Graveyard toimii livenä kyllä vielä tuplasti paremmin kuin savikiekolta. Avauskaksikkoa seurannut kolmen suora, Lost In Confusion, Uncomfortably Numb ja eritoten järjettömän rullaava Ain’t Fit To Live Here, esitteli bändin parhaimmillaan; helvetin letkeää ja samalla tiukan groovea, 70-lukuisen huuruista rokkenrollia pysekedeelisen maalailevia sävyjä unohtamatta. Huikeaa! Pari tunnelmallisempaa veisua eli As The Years Pass By The Hours Bend ja Thin Line aiheuttivat kaltaiselleni Graveyardin materiaalia huonosti tuntevalle pienoisen suvantokohdan, mutta fanit osasivat varmasti arvostaa. Varsinainen setti päättyi vetreän Buying Truthin jälkeen Hisingen Bluesin vahvimpiin lukeutuvaan Siren-biisiin, josta voinee helposti povata tulevan livesuosikin. Biisi ilmeisesti pohjautuu Roky Ericksonista kertovaan uneen! Oli miten oli, lopputulos on kyllä sellaista loistokkuutta, että itse herra Ericksoninkin sopii olla otettu.

Rikard, Graveyard

Encoreina tarjoillut Blue Soul ja Granny & Davis kellottivat setin kokonaiskestoksi lopulta melko tarkasti tasan tunnin. Graveyardin kuuskytä minuuttinen onkin sitten sen verta tasokasta tavaraa, että harva tämänkään löyhästi määriteltävän genren yhtyeistä yltää samalle tasolle. Näistä 70-luvulta ammentavista, osin okkulttisista rock-yhtyeistä mielestäni ainoastaan aavistuksen maanisempi Church Of Misery kykenee haastamaan Graveyardin jäämättä kakkoseksi. Siinäpä olisikin melkoinen dreamteam keikkalavoille. Sitä odotellessa kannattaa ihmeessä tsekata Graveyard mikäli lähistölle sattuvat (seuraava mahdollisuus Suomen maaperällä lienee Porin Porisperessä elokuun kuudes päivä, vink vink!).

setti: No Good, Mr. Holden – Hilsingen Blues – Lost In Confusion –
Uncomfortably Numb – Ain’t Fit To Live Here – As The Years Pass By The
Hours Bend – Thin Line – Buying Truth – Siren
encore: Blue Soul – Granny & Davis

Graveyard