Avainsana-arkisto: Tampere

Worth the Pain ja kaverit Pispalan yössä

No jopas oli taas hardcore-painotteinen ilta Vastavirrallakin. Neljä kiinnostavaa bändiä vaikutti siihen, että melko pitkän päivän jälkeen iltaa piti tulla pidentämään Pispalaan.

Itselleni lähestulkoon täysin uusi tuttavuus eli Kiristys ei ollut pahemmin iskenyt Bandcampista kuunneltuna. Bändissähän on yhteyksiä esimerkiksi muinaiseen Escape to Deathiin, joten kyllä sieltä jonkinlaista hardcorea oli odotettavissakin. Kiristyksen toimena oli soittaa keskivertoa hieman vihaisempaa hardcorea joissa sanotaan asioita suoraan ja kaunistelematta, silläkin riskillä että joku saattaisi suuttua. Biiseissä ei ollut ehkä sellaisia yksittäisiä tärppejä joita olisi jäänyt nyt näin keikkarapsaa kirjoittaessa pyörimään päähän, mutta ainakin meno oli kohdillaan. Diggasin erityisesti kitarasoundista.

Worth the Painin kanssa kiertävä virolaisvahvistus Two Wrongs ei ihmeempiä elämyksiä tarjonnut musiikillisella puolella, mutta kyllä näistä tyypeistä huomasi että Suomessa soittaminen oli näille varsin mieluista puuhaa. Basistin heilumista ja varsinkin rumpalin mossaamista oli hauskaa seurata, ja suomibändeillä vastaavaa harvemmin näkee.

Upright @ Vastavirta
Upright

Upright. Ei saamari, en minä tiedä mitä tästä nyt pitäisi sanoa, mitä en olisi jo aiemmin sanonut. Tämä bändi tuntuu vain paranevan joka kerralla, kun sen näkee. Bändi pelaa erittäin hyvin yhteen pussiin ja tokihan yhtyeen esittämässä musiikissakin on jotain tolkkua. Settilistaan oli hiipinyt uuttakin materiaalia, joten mielenkiinnolla odotan jos bändi saisi jatkoa viimevuotiselle ”Losing Touch” -seiskalleen. Lopputuloksena on (edelleenkin) toimivaa ja omaperäistä tulkintaa hardcoresta. Alansa lupaavimpia bändejä Suomessa tällä hetkellä.

Tuntuu aika hassulta ajatella, mutta tämä oli meikäläiselle ensimmäinen kerta kun näin Worth the Painin livenä. Ei yhtye varsinkaan viime aikoina ole tainnut samoille nurkille kanssani osuakaan, ja silloinkin kun on osunut on meikäläisellä ollut samaan aikaan reissua, toisen keikan järkkäilyhommia ym. muuta järkevää. Toisaalta eipä Worth the Pain suuria suosikkejani koskaan ole ollutkaan, mutta tämän keikan perusteella Worth the Painista voisi olla sellaiseksi. Meininki oli kaukana väsyneestä, vaikka bändi onkin pitkään veivannutkin. 12 vuotta ei suotta, ja tätä settiä seurasi mielenkiinnolla sen loppuun asti. Ei se pituutensa osalta tainnut erityisen pitkä olla, enemmänkin sellainen joka jätti jopa hieman nälkäiseksi.

Worth The Pain @ Vastavirta
Worth The Pain

Kiva ilta, mutta Tampere ei ehkä ollut kaikkein vastaanottavimmillaan, kun kauheasti ei koohotusta lavan ulkopuolella nähty. Johtuiko sitten paljon verottavasta pääsiäisestä vai mistä. Lappeenrannassa sen sijaan oli huhupuheiden mukaan ollut aivan tolkutonta meininkiä jo pelkästään sisäänmaksaneiden lukumäärän suhteen.

AC4:n kuntopiiri Tampereella

Hardcoreen liittyvistä ulkomaanvieraista varmasti odotetuimpia ja kiinnostavimpia tapauksia oli ties mistä nimibändeistä tuttujen tyyppien muodostaman AC4:n ensivierailu Finlandiassa. Ihka ensimmäisen härmäkeikkansa tuo uuden ”Burn the World” -levyn julkaissut nelikko soitti Tampereen klubilla myöskin ihan hyvällä draivilla menevien Lighthouse Projectin ja Total Recallin kanssa. Tämä oli sikäli antoisa ilta, että kaikki illan aikana esiintyneet bändit olivat keskenään erilaisia, mutta ne pystyi kuitenkin helposti kuvittelemaan samalle keikalle.

Total Recall ei ollut soittanut keikkoja pitkään aikaan… ja sen oikeastaan kyllä havaitsikin. Bändi on soittanut kyllä tarkempiakin keikkoja, mutta kun hardcoresta kuitenkin puhutaan niin ei soittohommissa pitäisi pyrkiäkään maksimaaliseen tarkkuuteen. Painostavaa tunnelmaa kyllä oli mukana, tietty nopean kaahauksen vastineeksi. Parastahan tietty on se kun nuo molemmat aspektit yhdistyvät samoissa biiseissä. Tämä taisi olla kuitenkin bändin keikkoja isoimmilla lavoillaan tähän mennessä, ja kun Total Recall on soittamassa näillä keikoilla AC4:n ja Lighthouse Projectin kanssa, niin sillä voisi kaiketi sanoa menevän jo hyvin? Which is good. Hyvin näyttää Total Recall sinne lavalle sopivan.

Total Recall

Lighthouse Project tuli nähtyä yhteen aikaan jotakuinkin kerran kuukaudessa, mutta nyt onkin viime kerrasta kulunutkin jo vuoden verran. Nyt toinen kitaristeista oli opintovapaalla, mutta hyvin Juho näytti selviytyvän yksinkin tehtävästään. Toisen kitaran puutteen kyllä silti huomasi. Lighthouse Projectin seteissä on yleensä ollut bändin oman, vahvan biisimateriaalin lisäksi jotain muitakin tärppejä. Yleensä nuo tärpit ovat olleet covereita, mutta nyt soitettiin biisejä bändin uudelta EP:ltä, joka on kokonaisuudessaan suomenkielinen. Tämän raportin ilmestyessä tuo EP onkin jo saatavilla, kun sitä ei tällä keikalle vielä saanut. Hyvin tuo suomenkieli tuntui sopivan noihin biiseihin ja toi niihin erikoista twistiä, ja nuo vedot vaikuttivat ”We are the Wildflowersin” biisejä suoraviivaisemmilta. Katsotaan nyt kuitenkin millainen EP sieltä on tulossa. Tunnelma oli yhtä lailla painostava.

Lighthouse Project

AC4 taas on malliesimerkki siitä, miten hardcoren todellinen tehovoima todistetaan aika usein livetilanteessa, jos todistetaan. Levyillä AC4 on jäänyt enimmäkseen ”ihan ok -tason tapaukseksi, joka osaa tehdä joitakin järjettömän koviakin biisejä, mutta kokonaisten pitkäsoittojen kanssa on ollut hieman ongelmia. Samaa ongelmaa oli nytkin havaittavissa, kun vain muutama biisi kolahti sellaisenaan. Suurin osa bändin biiseistä tuntuu vain vilistävän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta sitten kun bändi onnistuu hieman melodisemmissa ja tolkullisemmissa biiseissä, se myös sitten onnistuu todella hyvin. Muuten edettiin hillittömän energialatauksen turvin, ja Dennis Lyxzénin vetämää jumppatuntia oli kyllä hauska seurata ja muullakin bändillä oli erittäin kivaa lavaa. Soittamisen hauskuus välittyi sinne Klubin perimmäiseenkin nurkkaan asti, vaikka porukkaa ei mahdottomia määriä paikalle saapunutkaan. Optimistiset ruotsalaiset myös juttelivat biisien välissä enemmän kuin härmäläiset kaverinsa noin keskimäärin. Pienemmässä tilassa tämä rokkenrollsirkus olisi varmaan saanut ”muutaman” lisäkierroksen lisää? Tunnelma ei ollut erityisen painostava, pikemminkin päinvastoin.

Verenhimoiset death metal -murskajaiset Tampereella

Pimenevään sunnuntai-iltaan tarjoiltiin Pakkahuoneella aimo annos kuolonmetallia. Iltaa täydensivät rapakon takaa kotoisin oleva 25. vuottaan juhliva Cannibal Corpse, yhtälailla amerikkalaiset The Black Dahlia Murder ja DevilDriver sekä italialainen yllätyslämppäri Hour Of Penance. Edellämainituista ennen keikkaa kuunneltua on tullut vain Corpsea sekä Hour Of Penancea, joten kaksi muuta lämppäriä saivat hyvän mahdollisuuden yllättää.

Illan aloittavat saapasmaan death metallistit saivat hieman pienemmän alueen soitantaan ja riehumiseen. Siitä huolimatta Hour Of Penancen soitto sujui hienosti, suurimman yllätyksen toi rumpali James Payne, jonka soitto oli ilmiömäistä. Eturivistä allekirjoittanut tapitti herran uskomatonta nopeutta ja kikkailua aivan monttu auki. Cannibal Corpsen rinnalla illan brutaaleimmasta annoksesta vastasi Hour Of Penance, joka sai myös tunnustusta yleisön puolesta. Moshpit pyöri ensimmäisistä tahdeista lähtien ja nyrkit takoivat taivasta. Turhaan ei tätä yhtyettä buukattu alkuperäisen lämppärin, Winds Of Plaguen tilalle. Hyvin sujunut keikka, mutta aika lyhyt muihin nähden.

Itselleni tuntemattoman The Black Dahlia Murderin setti oli noin puolituntinen, hieman hard/metalcore vivahteilla maustettu kompakti esitys. Laulaja Trevor Strnadin rellestys lavalla nostatti keikkafiilistä, mutta biisit eivät iskeneet. Soitto oli taitavaa, mutta ei saanut käsiä nousemaan. Jalka hakkasi musiikin tahtiin kyllä, mutta väsymys iskisi ennen kuin BDM lämmittäisi minun sieluni Cannibal Corpsen teurastavaa soundia varten. Kokonaisarvosanaksi ei voi montaa pistettä antaa, mutta toivottavasti bändin fanit nauttivat. Kitaristi Brian Eschbach heitti hyvää riffiä, mutta muuten yhtye jätti vähän kylmäksi.

Coal Chamberistakin tuttu, raskaasti tatuoidun ja hieman ronskilla asenteella varutetun Dez Farfaran DevilDriver oli viimeinen lämmittelijä ennen illan kohokohtaa. Johtohahmo Farfara oli… mielenkiintoinen persoona. Komensi ihmisiä moshpittiin ja lavakäyttäytyminen oli ehkä enemmän lapsellista kuin brutaalia. Olihan miehellä karismaa, mutta kukkoileva asenne otti hieman päähän, lavaesiintyminen ei muutenkaan tainnut olla kaverin parhaita puolia. Tosin thrash metal/groove metal bändiltä voidaankin odottaa enemmän lepsua käytöstä kuin death metallin ammattilaisilta. Miehen mikrofoni oli komea, mutta laulu ei lämmittänyt korviani yhtä paljon. Kokonaisuudesaan DD oli groovaavaa mättöä, mutta ei mielestäni iskenyt samalla tavalla kuin esimerkiksi maamiehensä Lamb Of God livenä. Ainoastaan lopetusbiisi Clouds of California sai nyrkit nousemaan ilmaan ja pään pyörimään tahdissa, ehkä osittain johtuen suunnattomasta odotuksesta seuraavaa bändiä kohtaan. Kuuntelin minä sen vielä kotonakin, ihan hyvä biisihän tuo on. 
Joka tapauksessa, DevilDriver oli hitusen pettymys, mutta jälleen tuli todistettua uusi yhtye ja nautittua koko rahan edestä musiikista. Bändin faneille varmasti nannaa, joten hienoa, että jälleen saimme koti-Suomeen yhtyeen jenkkilästä.

Verentuoksuisen illan huipentuma, brutaalin death metalin kuningas Cannibal Corpse, syy koko matkaan, esiintyi viimeisenä. Aloituskappaleena toimi uudelta ”Torture”-levyltä tuttu Demented Aggression, joka mielestäni avasi keikan hyvin. George ”Corpsegrinder” Fisherin musta huumori näkyi välispiikeissä, kuten ennen Fucked With a Knife -kappaletta tämä maailman suurimman niskan omistava järkäle tokaisi: ”This goes to all women out there”. Corpse esitti tiukan setin, Skull Full of Maggots, Evisceration Plague, Priests of Sodom, Hammer Smashed Face ja tietysti, lopetusbiisinä toiminut Stripped, Raped and Strangled tunnetuimmista mainittuna kuuluivat listaan. Jokaiselta levyltä jotain taisi yleisö kuulla, mutta mielestäni CC soitti lyhyemmän setin kuin Oulun keikalla. Miten vain, hyvää kannatti odottaa, keikka oli onnistunut. Tosin rumpali Paul Mazurkiewiczin soitto kuului hieman ontuvan, olisikohan syynä viimeaikaiset selkäongelmat. Mies on jo iältään 44, joten täytyy vain kiittää yhtä kovasta tuplabasarimyrskystä joka levyllä.

Cannibal Corpsen äärettömyyden puolesta todistaa myös eturivissä pyörtyvät naishenkilöt (liian kova moshaus ehkä, täysi kunnioitukseni jo keikalle tulemisesta!), niskan kipeys kaksi päivää tapahtuman jälkeen sekä korvatulppien turhuus, nimittäin viskoin korvatulppani ensimmäisen biisin kohdalla pilaamasta musiikkielämystäni. Ehkä lämppäritkin olisivat kuullostaneet paremmalta ilman tulppia, mutta summa summarum, ilta oli upea ja ongelmilta vältyttiin, keikkapaikkakin miellytti silmää ja kehoa. Nöyrät kiitokset bändeille ja verenhimoisille kanssamoshaajille!

Tampereen Klubin vauhtikarnivaalit

Kolme bändiä, jotka kaikki soittivat musiikkia jota voidaan kuvailla sekä raskaaksi että nopeaksi, mutta joilla ei ollut toistensa kanssa juurikaan tekemistä. Tällaisista lähtökohdista lähdettiin ainakin Tampereella liikkeelle, kun Rotten Sound kierteli Suomenniemeä, vaihdellen soittokavereita matkan varrella.

Ensimmäiseksi soittanut Speedtrap nyt oli pakko katsoa. Tätä ennen olin nähnyt bändin aiemmin vain kertaalleen, ja silloinkin vain pikaisesti TVO:n hautajaisissa, jolloin paikalla ollut kaveri kuvaili sitä ”pelkkää Live Wireä soittavaksi Mötley Crüeksi”. Sikäli ihan hauska määritelmä, kieltämättä. En tiedä olenko kuunnellut niitä levyjä sitten puolikkaalla korvalla, mutta jostain syystä Speedtrap ei ole aiemmin erityisemmin kolahtanut vaikka sen paperilla pitäisi olla juuri sitä mitä voisin arvostaa. No, nyt se pläjähti kuin mikäkin piiskansivallus. Ehkä Speedtrap vaikutti vähän hassulta valinnalta Victimsin ja Rotten Soundin kaveriksi, mutta ei Speedtrapin tarvinnut lainkaan hävetä tässä seurassa. Tosin missä seurassa sen tarvitsisikaan hävetä?

Speedtrap
Speedtrap

Victimsin osaksi jäi tällä kertaa jäädä väliinputoajaksi. Keikka ei lähtenyt juuri lainkaan käyntiin. Olihan siellä toki näppäriä biisejä ja viime kesänä bändi soitti aika oivallisen keikan Helsingissä, mutta nyt oli toinen kitaristikin poissa lavalta. Käsittääkseni mies ei vain päässyt paikalle, ja tämän kyllä huomasi kun soitto ei lähtenyt yhtä sujuvasti vaikka ei Jon suoranaisesti näyttänyt olevan hätää kärsimässä. Yksinkertaisena ihmisenä vedän kuitenkin yhtäläisyysviivat tähän kohtaan ja totean, ettei tämä ilta ollut Victimsin.

Rotten Sound
Rotten Sound

Rotten Sound sen sijaan räjähti suuremmalla voimalla. Olin ollut edellisenä viikonloppuna samassa baarissa kuin missä Rotten Sound oli ollut soittamassa, mutta pääasiassa Rotten Sound soitti silloin toisella puolella tilaa ja minä olin sosiaalisena toisella. Silloin en pahemmin seurannut bändin settiä, mutta nyt seurasin sitäkin tarkemmin. Hyvä meno siellä lavalla näkyi ainakin olevan. Ihan niin hyvin Rotten Soundia en useamman levyn omistamisesta huolimatta tunne, että tunnistaisin kaikkia bändin biisejä, mutta niistä pitää kuitenkin mainita erikseen Lottovoitto. Tämä oli helposti paras Rotisko-keikka jonka olen tässä pariin vuoteen nähnyt, mutta siinä missä Suisto vaikutti olleen Hämeenlinnassa liki täynnä, ei Klubilla tosiaan tarvinnut käyttää kyynärpäätacticseja päästäkseen minnekään. Toista taisi olla ”Exitin” aikoihin.

Rentut ja punkit Mansessa

Keskiviikko. Pikkulauantai. Fiilis ihan kuin perjantaina, varsinkin kun en ole ehkä vieläkään sisäistänyt sitä että Tampereen kokoisessa kaupungissa on keikkoja jopa keskellä arkea. Jalona aikeenani oli saapua paikalle jo sopivasti ja strategisesti heti yhdeksäksi, mutta zineen liittyvien kiireiden takia se olikin vain toiveajattelua. Kun saavuin paikalle 21 minuuttia yli yhdeksän, piti sisäänpääsyä jopa jonottaa, ja jono ulottui jopa ulos asti. Kyllä muuten huomasi, että talvi oli tulossa. Tosin sen verran mitä myöhemmin vilkuilin oven suuntaan, niin taisin ilmeisesti sattua paikalle juuri sillä hetkellä kun kohdalle osui suurin ryntäys. No, Klubilla oli jo yhdeksän jälkeen enemmän väkeä kuin mitä viikkoa aiemmin oli Fucked Upin keikalla koko illan aikana.

Mitäpä sitä Särkyneistä voi sanoa noin neljän tai viiden biisin perusteella? Onhan tuon nelikon musiikki popiksi renttua, mutta punkiksi nynnyä. Eipä haittaa minua, kun Särkyneet on mielestäni hyvinkin toimiva bändi sekä levyllä että lavalla. Harmi, ettei sitä voinut tämän keikan puitteissa voinut fiilistellä sen enempää kuin mitä nyt pystyi.

Särkyneet 1 Särkyneet 2

Loppuilta menikin kovempien jätkien (ja toki tyttöjen) musiikin parissa. Alituisesta hehkutuksesta ja mediamyllytyksestä huolimatta en ole päässyt sisälle Pää Kii -yhtyeeseen. Kyllä, levykin on kuunneltu ennalta läpi jo pariin otteeseen, mutta ei yhtye kyllä sytytä. Toisaalta allekirjoittanut tuntuu vertaavan Pää Kiitä alituisesti Teemu B:n edellisiin bändeihin, vaikka niihin otetaankin jonkin verran hajurakoa. En tunne yhtyeen materiaalia niin hyvin että osaisin sanoa, saatiinko kolmesta (!) kitarasta revittyä tarpeeksi tehoja irti, varsinkin kun sen kolmannen kitaristin funktio tuntui pääasiassa olevan yleinen härvääminen lavalla. Lutakon keikka oli mielestäni parempi? Hyviä biisejähän Pää Kiillä kyllä on, mutta nyt ei tuntunut lähtevän.

Pää Kii 2 Pää Kii 1

Wasted on puolestaan niin kova bändi, ettei se edes naurata – varsinkaan, kun kohtuullinen urvelojoukko taisi lähteä paikalta Pää Kiin lopetettua. Wasted, tuo vanha koira – ei uusia temppuja opi, mutta nuo vanhatkin näkyvät purevan edelleen. Jossain vaiheessa oli allekirjoittaneella sellainen tunne että Wasted on nähty jo liiankin monta kertaa liian lyhyessä ajassa, mutta kun edellisestä nähdystä keikasta olikin jo pitempi tovi, maistui tämäkin luonnollisesti paremmalta. Wastedhan ei tosin ole heittänytkään kuin vain hyviä keikkoja – tosin jotkin ovat niistä olleet parempia kuin toiset. Epäilemättä tämä oli niitä parempia.

Wasted 1 Wasted 2

Hyvin oli väkeä keskiviikkoillaksi, muuten. Mitenköhän tämä setti olisi vetänyt porukkaa perjantai-iltana?

Fucked Up Tampereen Klubilla

Suomessa jo muutamaan otteeseen vieraillut kanadalainen Fucked Up on ehdottomasti yksi viime vuosien hypetetyimpiä ja mielenkiintoisimpia yhtyeitä vaihtoehtomusiikin saralla. Alkujaan melko suoraviivaista hardcorepunkia soittaneen yhtyeen musiikkia on nykyisellään hankala suoralta kädeltä lokeroida, sillä bändi on siirtynyt albumeillaan kerta toisensa jälkeen melodisempaan suuntaan, laulaja Damian Abrahamin säilyttäessä kuitenkin rujomman ulosantinsa. Nykyisin ilmeisesti jonkinlaista hipster-stigmaa kantava Fucked Up tuntuu jakavan mielipiteitä melko jyrkästi, mutta allekirjoittaneen mielestä bändin viimeisin albumi ”David Comes To Life” oli kiistatta yksi viime vuoden parhaita levyjä, riippumatta siitä mistä näkökulmasta levyä tarkastellaan. Myös livenä bändi on omaa luokkaansa, kuten jälleen saimme todistaa.

Molemmilla Suomen keikoilla lämppärinä toiminut Ydinperhe on myös viime vuosina nauttinut täysin ansaittua suosiota. Hyvin yksinkertaisista aineksista kasattuja biisejä, jotka toimivat käsittämättömän hyvin. Muuta bändiä väheksymättä on pakko hehkuttaa laulaja Masan ulosantia sekä live-esiintymistä! Ydinperhe ei ehkä ole energisin näkemäni live-bändi, mutta keikat ovat huomattavasti viihdyttävämpiä kuin monilla kovemmin kohkaavilla. Tiistai-ilta Klubilla ei välttämättä myöskään ollut otollisin lähtökohta, mutta olosuhteisiin nähden keikka oli erinomainen. Setissä taisi olla biisejä kaikilta Ydinperheen julkaisuilta, pääpaino tietysti tuoreimmalla ”Meistä ei tullut mitään” EP:llä.

Fucked Up aloitti settinsä tuoreimman pitkäsoiton avausraidoilla Let Her Rest ja Queen Of Hearts, jatkona ”Hidden World” -albumin David Comes To Life. Suurin osa yleisöstä oli vielä melko arki-iltaisissa fiiliksissä, mutta Damianin perinteinen show – yleisön seassa, tuoleilla, pöydillä, pöytien alla, terassilla ym. seikkaileminen – sai ainakin hymyjä joidenkin kasvoille. Mieshän ei suinkaan käytä langatonta mikrofonia, joka olisi aivan liian helppoa. Mikkipiuhaa sen sijaan oli varattu ainakin parisenkymmentä metriä, jotta tuo karvainen, pehmeä ja hikinen mies sai temmeltää ympäri Klubia yläfemmoja läpsien ja yleisöä halaillen. Vaikka olenkin melko tarkka henkilökohtaisen tilani säilyttämisestä, en voi väittää etteikö Damian olisi yksi sympaattisimpia näkemiäni esiintyjiä, tässäkään muun bändin osuutta lainkaan väheksymättä. Hän muisti tietysti fiilistellä Tamperetta, kaupunkia josta on tullut joitain parhaita suomalaisia hardcore-bändejä, kuten Bastards ja Riistetyt… no niin, no. Siistiä kuitenkin että Pohjois-Amerikassakin jaksetaan olla kiinnostuneita suomalaisesta punkista. Itsenäisten levykauppojen tärkeyttä myös korostettiin ja Black Albino Bones omistettiinkin levyjen keräilijöille. ”The Chemistry Of Common Life” -albumilta kuultiin myös huikea Son The Father, singlebiiseistä puolestaan I Hate Summer sekä setin vanhin ralli Police. Fucked Upin tuotantohan on jo kymmenessä vuodessa paisunut sen verran laajaksi, ettei ihan kaikkia suosikkibiisejä voinut odottaa kuulevansa. Viimeisimmän albumin materiaali oli pääroolissa myös kanukkien setissä, ja mikäpä siinä kun tarjolla oli sellaisia hittejä kuten Turn The Season sekä setin päättänyt The Other Shoe! Pakollinen encore tietysti vielä vaadittiin ennen kuin bändi päästettiin lauteilta ja yleisö valui koteihinsa valmistautumaan keskiviikkoaamun herätykseen. Kenties ensi kerralla Fucked Up saadaan Suomeen viikonloppukeikalle?

Therapy? Tampereen Pakkahuoneella

Andy Cairnsin on pakko värjätä hiuksiaan, muuten tuo 47-vuotias irkkurokkari ei yksinkertaisesti voisi vaikuttaa niin nuorekkaalta. Okei, kyllähän miehen lavahabitus on muiltakin osin jotain aivan käsittämätöntä, kyseessä on nimittäin tyyppi joka jaksaa heilua, pomppia ja intoilla läpi puolitoistatuntisen ilman minkäänlaista teennäisyyden tai hyytymisen merkkiä. Ja niin myös Michael McKeegan, Cairnsin bändikaveri ja Therapy?-nimisen yhtyeen basisti.

Therapy? on vaihtoehtorokkiaan paiskonut jo 1990-luvun taitteesta ja pitkäsoittoplattoja orkesterilla löytyy kunnioitettavat 14 kappaletta, joista yksi on massiivinen 36 biisiä sisältävä kokoelma. Tunnustan, että ainoastaan harvat näistä ovat minulle tuttuja, ja arvatenkin juuri eniten ne ”Troublegum” ja ”Infernal Love”, joiden ansiosta ylipäätään suuri yleisö bändin tietää.

Yhtä kaikki, kävin tarkkaamassa bändin livekunnon, koska viime kerrasta on vierähtänyt jo reilu vuosikymmen ja muistot tästä ovat hyvin positiivisia. Plusmerkkinen linja jatkui tänä syksyisenä lauantai-iltana myös Tampereen Pakkahuoneella, Therapy? nimittäin jaksaa pauhata nuoren orin innolla. Trio kirmasi kuin kesälaitumella.

Bändi selvästi tietää kuinka yleisö valloitetaan puolelleen, koska heti keikan kärkeen nasautettiin ”Troublegumin” hittiraita Isolation ja ”Troublegumia” ja ”Infernal Lovea” tarjoiltiin pitkin keikkaa juuri sopivasti, jotta yleisö pysyi messissä samalla innolla alusta loppuun. Therapyn? vahvuus näyttäisi olevan nimenomaan vuorovaikutus yleisön kanssa, koska jos bändin meininki, osallistaminen ja vuolaat ylisanat kunnioituksesta faneja kohtaan olivat fuulaa, minä ainakin nielin pajunköyden sellaisenaan.

Originaalia bändissä on myös sen vahvasti vaihtoehtoinen anti. Ainoastaan ”Troublegum”-kiekon tietävät saattavat mennä vipuun olettaessaan orkan olevan vain perusrokkia paikoin hieman vinoon vääntävä trio. Keikka paljasti hyvin sen, miksi Therapy-sanan perässä on kysymysmerkki – orkesterin ulosanti flirttailee keikkatilanteessakin hyvin vahvasti noise rockin ja muiden vähemmän konventionaalisten tyylilajien tonteilla.

Mikä ehkä lisäksi yllättävää, melko suuri yleisö jaksoi ilman taukoja digata keikan vinoimmatkin vaiheet, ja tätä jengiä oli paikalla huomattavasti odotettua enemmän. Voi tietty olla, että kaikki tiesivät mitä odottaa, mutta oletusarvoisesti mietin päässäni, että ainakin puolet niin suuresta porukasta oli saapunut paikalle ysärihittien tähden. Pakkahuoneen puoli oli helposti ainakin puolillaan, joka on aidosti vaihtoehtoiselle bändille, joka ei ole paljon uutuuslevyillään hittilistoilla majaillut, todella hyvin.

Vaihtoehtoterapiaa voi livenä suositella monin tavoin hieman vinosta rokista ja punkista kiinnostuneille. Bändi pitää huolen sekä oikeista että ysärifaneistaan soittamalla paljon vanhaa dance-kamaa. Kaikki oudommat biisit eivät ehkä itsellä iskeneet suoraan tajuntaan, mutta arvostin niidenkin kohdalla live-esitystä kovasti.

Pakollinen lämppärikommentti: jatkoin samalla linjalla kuin Entombedin kohdalla. Missasin lämppärin tarkoituksella, ja tällä kertaa vielä mielestäni perustellummasta syystä. Kuka vitun idiootti keksi ottaa pääesiintyjän coverbändin keikalle lämppäriksi?

Entombed Tampereen Klubilla

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun raportoin Entombed-keikan tunnelmia tämän lehden sivuilla, mutta uutta verrattuna aiempaan on Enskan hiljattain uudelleenmuovautunut kokoonpano. Terra Firmassa kitaristina, mutta Entombedissa alun perin basistina aloittanut Nico Elgstrand on tarttunut toiseen kitaraan siinä missä basistiksi bändiin on kiinnitetty Satyriconissakin basson varressa heilunut Victor Brandt. Ja jälleen kerran – pitkästä aikaa sen jälkeen, kun Uffe Cederlundin jätti bändin – Ruotsin deathrokkaajat hosuivat kvintettinä.

Keikka oli melko kattava läpileikkaus bändin urasta, joskin mielipiteitä jakava ”Same Difference” (1998), välitilinpäätös ”Uprising” (2000) ja parjattu sekä Cederlundin viimeiseksi jäänyt ”Inferno” (2003) taisivat loistaa setissä poissaolollaan. Korjattakoon asia, jos olen väärässä.

Keikan avasi mainio ”Clandestine”-albumin (1991) avausraita Living Dead. Tämän jälkeen käytiin läpi sopivasti annostellen uutta ja vanhaa tuotantoa. Biisijärjestykseen oli selkeästi kiinnitetty huomiota keikkasettiä rakennettaessa, nimittäin albumikronologian alkupään räkäisempiä vetoja oli maukkaasti ripoteltu rokkaavamman keskivaiheen tuotannon ja uudempien dödöhaisteluiden väliin.
Bändi hemmotteli paikalle raahautunutta, varsin vaikuttavan suuruista kuuntelijajoukkoa biiseillä kuten Like This With the Devil, Out of Hand, Serpent Saints, I For An Eye, Eyemaster, Stranger Aeons ja Left Hand Path. Encore taas alkoi Chief Rebel Angelilla ja päättyi Wolverine Bluesiin. Yleisö sai siis nauttia noin viisi varttia todella tiukkaa hittikimaraa.

Oma keskustelunsa on tietty kaikkien tiuhaan jäsenistöään vaihtavien bändien kohdalla se, että kuinka vaihtuvuuteen pitäisi suhtautua. Yhdelle koko homma rakentuu tiettyjen avainhenkilöiden varaan, eikä muilla muusikoilla ole tässä ajattelussa kuin statistin rooli.
Itselle Nicke Anderssonin aikainen line-up oli se The Kokoonpano, vaikkakin Jörgen Sandströmin ja Peter Stjärnvindin rytmittämä porukka teki vielä monin paikoin täysin hyväksyttävää kamaa. Jos kuitenkin tämä puoli asiaa unohdetaan, niin verrattuna yhden kitaran kokoonpanoon on ainakin livetilanteen kannalta toisen kitaran mukaantulo perusteltu ratkaisu. Tappavan kova keikkasetti ja kahteen kitaristiin palannut orkesteri vei kiistatta keskiviikkoiltana jalat alta.

Kokonaisuutena en illasta osaa sanoa sen enempää, kun lämppärinä pauhannut Arkhamin kirjasto tuli tarkoituksellisesti missattua. Itseä kun ei pennin vertaa kiinnosta moiset hipstereihin uppoavat retroveivaukset.

Kalifornian aurinko Tampereella – The Adolescents Klubilla

”Ensimmäinen demo on paras.” Niinpä niin. Kalifornialaisen Adolescentsin tapauksessa se paras levy onkin debyyttialbumi, ja muu tuotanto uhkaa jäädä kokonaan sen jalkoihin. Tunnustan toki itsekin kuuluvani siihen kansanosaan joka arvostaa nimenomaan tuota debyyttiä korkealle, mutta joka ei juurikaan välitä bändin muusta tuotannosta. ”Adolescents” on kieppunut soittimessani useampia kertoja kuin on ihmillisesti mahdollista edes laskea, mutta silti bändi on jäänyt näkemättä keikalla. Viime kerralla Adolescents jäi kunniallisesti väliin muiden kiireiden takia, Puntalassa 2008 taas vähemmän kunniakkaasti allekirjoittaneen tutustuessa oluttölkki kädessä Puntalan pusikoihin. Korjasin tilanteen Tampereen Klubilla.

Sunnuntaisen keikan kahdeksi muuksi esiintyjäksi oli saatu Käpykaarti ja Vapaa Maa, jotka ovat molemmat melko usein keikkailemassa Tampereella. Nuorehkoja mutta hyviä keikkabändejä, joiden show’n katselee aina mielellään mutta joissa ei ehkä sen kummemmin ole enää uutuudenviehätystä.

Adolescents on sellainen bändi, jonka sinikantinen debyytti vuodelta 1981 on levy joka pitäisi olla joka punkkarille tuttu. Bändin uusimman levyn olin kuunnellut joitakin kuukausia aiemmin, mutta eipä siitä jäänyt oikein mitään kerrottavaa kenellekään. Enkä tiedä onko tämä keikkakaan sellainen, josta jäisi mahdottomasti legendaarisia tarinoita kerrottavaksi lapsenlapsille. Mitä nyt lavalla tuntui olevan jatkuvasti eräs huippelissa ollut naisihminen, joka ei tajunnut puhua englantia (tai mitään muutakaan ymmärrettävää kieltä). Tästähän Adolescentsin ukkelit, jotka heittelivät muutenkin levottomia välispiikkeejä varsinaiseen soittoaikaan nähden suhteellisen paljon, repivät entistä enemmän huumoria. Bändi näytti tosissaan viihtyvän lavalla, vaikka jäsentenvälinen suunsoitto jäikin lähinnä basisti Steve Soton ja laulaja Tony Cadenan kontolle. Kolmas alkuperäisjäsen Frank Agnew (skitta) pysyi vaiti.

Ahdasta ei kyllä tullut aikuisten puolella, mutta kaikenikäisille sallitulla puolella ei väkeä ollut melkein senkään vertaa. Yhtye on viimeisen viiden vuoden aikana käynyt Suomessa kolmesti ja keikkapäivä oli kaiken lisäksi sunnuntai, joten ei mikään ihmekään jos suurta yleisöryntäystä ei nähty. Kuitenkin ihan suhteellisen hyvässä vedossa bändi sattui olemaan. Biisit lähtivät kivuttomasti, ja pitkin poikin settiä sinkoili debyytiltä tuttuja biisejä. Muutaman tunnistin siltä uudeltakin ”The Fastest Kid Alive” – levyltä, ja sitten oli tulkittuna esimerkiksi punkin klassikkobiisi Sonic Reducer. I Hate Childrenin olisivat voineet vielä soittaa, mutta Amoebat, L.A. Girlit ja Kids of the Black Holet pitivät meikäläisen tyytyväisenä. Tätä kirjoittaessa tosin se debyyttilevy tuntuu edelleen ainoalta välttämättömältä Adolescents-levyltä.

Savulohta, antikristuksia ja räjähdyksiä

Tuntuu jotenkin hassulta, että Tampereella olen sinne muuttamisen jälkeen käynyt katsomassa eniten keikkoja Telakalla, enkä Vastavirralla. Keikkapaikkanahan Telakka on melko ankea, johtuen lähinnä paikan ravintolamaisesta luonteesta. Paikka on pieni ja sopivan intiimi, mutta ne hiivatin pöydät olivat nytkin hankaloittamassa liikkumista sisätiloissa. No, eipä muuta valitettavaa Telakasta löydy niin tolppien (joita nyt ei minnekään saa siirrettyä) lisäksi, kun teknisiltäkin puitteiltaan soundi jytisi sopivasti. Pöydät eivät kuitenkaan olleet este tämänkertaisen rokkispektaakkelin katsomiselle. Harmillista, että kamera jäi kotiin.

Tämä keikkailtahan oli varsinaiselta nimeltään ”Savulohirock”, mutta itseltäni jäivät festien ensimmäiset bändit ja savulohetkin maistamatta kun tarkoitukseni olikin tulla illaksi paikalle vain relaamaan ja viihtymään. Sekä tietenkin todistamaan yhden Seremonian ensimmäisistä nousemisista lavalle. Yhtyeen pikainen ilmestyminen ”Rock & Rollin maailma” -nettihittinsä siivittämänä sai kyllä epäilemään Seremoniaa enemmänkin hipstereiden kuin alakerran Lussen pirulliseksi juoneksi. Kieltämättä ajattelin ensisekuntien ajan samaa – varsinkin kun 70-lukulainen rock on muutenkin ollut viime aikoina kovassa huudossa – mutta kyllähän sitä melko nopeasti tajusi, että Black Sabbath on jytissyt näiden ihmisten gramofoneista enemmän kuin mikään muu. Tai niin haluan ainakin uskoa. No, kaapuveikkojen repertuaarista Rock & Rollin maailma oli melkeinpä keikan tylsintä (vaikkakin tutuinta) antia. Mielenkiintoista!

Maltillisen tauon jälkeen Räjäyttäjät astuivat räjäyttämään Telakan tuusan nuuskaksi. No, keikan jälkeen näytti vain siltä että pari tuoppia oli kokenut melko karun kohtalon ja laulajakitaristilta lähtenyt siveellisyys, mikäli sitä miehellä edes oli Telakan ovesta ensimmäistä kertaa tuona iltana astuessaan. Räjäyttäjien möly perustuu hielle, helvetilliseen volyymiin ja päättömälle koheltamiselle. Niin, ja tehokkaita biisejähän bändillä tuppaa myös olemaan. Rekkamiehen hymy loisti ja rock oli jälleen vaarallista rumien miehen soittamana, joka on sata kertaa aidompaa kuin minkäänlainen itsetarkoituksellinen riikinkukkoilu. En sano että kaiken rockin pitäisi olla tällaista, mutta kyllä tämä on selkeästi lähempänä rockin peruslähtökohtia kuin ostoskeskusten mainostamiselle pyhitetyt ”rock-festivaalit”. En toisaalta kyllä ihmettele, minkä takia kaikki eivät Räjäyttäjien räjä-and-rollista perusta. Kyllähän tässäkin tasapainoiltiin sekoilun ja rokkaamisen rajamailla, mutta kyllä yleisö saisi ollakin välillä hieman varpaillaan. Nyt oltiin.