Avainsana-arkisto: Taake

Taake – Gravkamre, Kroner og Troner

Erehtyminen on inhimillistä, sanoi joku fiksu kreikkalainen aikoinaan. Erehtyminen on hienoa, sanon minä, varsinkin jos erehtymisen sekä syynä ja seurauksena on tutustuminen yllättävän mainioon levyyn.

Eli tunnustan, kuullessani ensimmäisen kerran norjalaisen black metal -nimen Taaken 20-vuotistaiteilijajuhlan kunniaksi ilmestyneestä ”Gravkamre, Kroner og Troner” -kokoelmasta, ensimmäinen ajatus oli että nyt on pääjehulla ja ainoalla virallisella bändin jäsenellä Hoestilla huvittelukassa kuivunut. Vakioratkaisuhan tuntuu liian usein olevan jonkun hätäisesti kyhätyn kokoelmalevyn lykkääminen myyntiin, kyllähän ne vähintään kompletisteille aina kelpaavat. Paperilla kokoelma alkoi jo näyttämään hieman paremmalta. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen kaikki kyyniset pahat ajatukseni olivat poispyyhityt ja olin valmis jälleen kerran julistamaan riemusanomaa Hoestin neroudesta muusikkona.

Nooh, tuossa oli hieman liioittelun makua mutta ”Gravekamre, Kroner og Troner” on harvinaisen hyvin kasattu kompilaatio Taaken pitkästä ja suhteellisen tasalaatuisesta urasta. Biisien valinnassa ei olla menty aidan matalimmasta kohdasta, mistä kertoo muutamankin ilmiselvyyden kuten Hordalands Doedskvad 3:n ja Over Bjoergvin Graater Himmerik 1:n poisjättö. Täysin uusia biisejä levyltä löytyy vain kaksi, En Pust Av Øyne ja Hov Var Stein, aika pitkälti viimeisimmän täyspitkän ”Noregs Vaapenin” linjaa noudattelevat, hieman liiankin siististi tuotetut melodiapläjäykset. Alkuaikojen demoja edustavat nerokkaat Eismalsott ja Tykjes Fele, joka on soinut ensisointunsa jo Taaken edeltäjän Thulen aikoina 1994. Molemmat on tätä levyä ennen voinut saada käsiinsä vain Discogsista tmv. suurella rahalla Taaken edellisen kokoelman ”Helnorsk Svartmetallin” (2005) muodossa, jollei ole ennalta viisaana tajunnut käydä bergeniläisessä demohyllyssä ostoksilla 90-luvun alkupuolella. Näiden kahden blast from the pastin tuoma historiallinen perspektiivi viimeistään todistaa Hoestin olevan syntynyt biisintekijä, jos mies on 17-vuotiaana pojankloppina taiteillut tuollaisia!

[youtube url=S_oqXOnmKxM]

Coverien suhteellisen suuri määrä (6/20) epäilytti, mutta ensishokin jälkeen logiikan tämänkin takana ymmärtää. Kyseisten bändien tribuuttilevyiltä aikaisemmin löytyneet Emperorin ja VONin biisit eivät niinkään puolusta paikkaansa muuta kuin loistavina versioina alkuperäisistä, mutta osa covereista ovat olleet aikoinaan settilistojen vakioita ja sinällään ymmärrettäviä valintoja juhlistettaessa parikymppisiä. Toki artistilla pitää olla huomattavasti keskivertoa parempi itsetunto (tai jo liian isoksi luokiteltava ego?) lähteäkseen ylipäätään coveroimaan Burzumin tai Darkthronen kaltaisia legendoja, koska harva siinä onnistuu. Taakenkaan versio vanhasta vakiolivevedostaan A Lost Forgotten Sad Spiritistä ei tuo mitään uutta musiikin maailmaan, ja nykyisin keikoilla soivan GG Allinin Die When You Dien olisi myös voinut raakkaa paskana biisinä kokonaan pois. Loput lainat Destructionin Death Trap ja VONin Lamb ovat sen sijaan tällä kokoelmalla kuin kotonaan.

Kaksi biisiä on jostain syystä nostetty levylle kahteen kertaan. Voldtekt, sekä vuoden 2007 ”Nekro” EP:n (raita 11) että 2008 ilmestyneen ”Svartekunst” EP:n versioina (#15) ihmetyttäisi valintana jo yhdenkin kerran, koska parempiakin esimerkkejä Hoestin neroudesta riffienkeksijänä löytyy. Yksi bändin suurimmista hiteistä, Nattestid Ser Porten Vid I toki kuuluu itsestäänselvyytenä tälle levylle. Mutta että ihan kahteen kertaan? Minä ainakin olisin ollut enemmän kuin tyytyväinen demo-versioon vuodelta 1997 ja ”Kveld” EP:n (2010) studiolive-veto olisi voinut jäädä tästä seurasta. Kveld kun on suhteellisen viimeaikainen levytys ja löytynee kohderyhmän levyhyllyistä joka tapauksessa. Muuta syytä biisien tuplaamiseen on vaikea keksiä kuin että Hoestilla on ollut ennenkin tapana fakkiintua tekemisiinsä, miekkonenhan pitkään teki vain levyjä joissa biisit olivat numeroituja 1-7 ja sama teema kansitaiteessa – Hoest itse – on jatkunut kautta aikain. ”Helnorsk Svartmetall” -kokoelmalla oli jopa neljä samaista biisiä kahtena versiona. Toivoa siis sopii että tästä toistosta ei tehdä perinnettä ja 30-vuotisjuhlia tanssataan kolmellakymmenellä eri biisillä.

”Gravekamre, Kroner og Troner” on puutteineenkin yllättävän tasapainoinen kokoelma, ja antaa suhteellisen hyvän kuvan Taaken kahdesta vuosikymmenestä. Vielä hienompi levy olisi, jos coverien sijaan olisi suosiolla keskitytty bändin omaan materiaaliin. Tästä ja kahden biisin tuplauksesta rangaistaan yhden tähden miinustuksella. Taake-kompletistien ja vanhojen fänien lisäksi ”Gravekamre, Kroner og Troneria” voi hyvällä omallatunnolla suositella jokaiselle hiemankaan bläkkiin kallellaan olevalle extreme metallin ystävälle.

Taake 20-vuotisjuhlakeikalle Nosturiin

Tänä vuonna uransa 20-vuotisjuhlavuottaan viettävä norjalainen black metal -yhtye Taake tuo juhlakiertueensa Helsingin Nosturiin huhtikuun 26. päivä. Illan kattauksen täydentää myöskin norjalainen Helheim sekä helmikuussa uuden albuminsa julkaiseva kotimainen Black Crucifixion.

Bergenissä 1993 perustettu Taake julkaisi ensimmäisen levynsä ”Nattestid ser porten vid” vuonna 1999 ja viimeisin tuotos, ”Noregs vaapen”, ilmestyi kaksi vuotta sitten. Edellisen kerran Taake on nähty Suomessa vuoden 2012 Steefestissa Hyvinkäällä. Nosturiin mukaan saapuva Helheim viettää sekin 20-vuotis juhliaan tänä vuonna. Enemmän black metalin viikinki-tyyliin kallistuva norjalaisnelikko julkaisi viimeisimän albuminsa ”Heiðindómr ok mótgangr” vuonna 2011.

[youtube url=OAIIbnrYC7Q]

Taake (nor), Helheim (nor), Black Crucifixion
Pe 26.4.2013 Nosturi, Helsinki
Liput 18 eur + toimituskulut, ovelta 20 eur

Elmu ja Metalheim tarjoavat 35:n euron hintaan ko. viikonlopulle myös hieman edukkaampaa yhteislippua, joka sisältää myös lauantaisen Carpathian Forest -keikat.

taake.svartekunst.no
www.helheim.com
www.facebook.com/BlackCrucifixion
www.metalheim.fi

Bunker I, Oslo 24.08.-25.08.2012

Beastcraft (unknown photographer, photo used with permission of Kenneth Anker Nilsen)

Bergeniläisen, metalli-instituutioksi 11 ikävuodessaan muodostuneen Hole In The Sky-äärimetallifestarin lopettaessa viime syksynä maallisen vaelluksensa legendaarisen oslolaislevykaupan/black metal museon main man Kenneth Anker Nilsen ei kauaa aikaillut ilmoittaessaan täyttävänsä festivaalikalenteriin syntyneen aukon omalla vastineellaan HITSille, Bunkerilla. Ensimmäiset kiinnitykset, Norjan omat pojat Taake ja paluutaan aktiivisempaan keikkailuun tekevä Carpathian Forest ilmoitettiin jo hyvissä ajoin viime syksynä. Bergeniläisetkään eivät loppupelissä malttaneet pysyä pois kilpailusta vaan aktivoituivat myöhemmin uudestaan ja HITS:in rauniosta nousi Beyond The Gates samalle viikonlopulle, mutta siinä vaiheessa kiireisimmät olivat jo kerenneet täyttää oman elämänsä tyhjiön buukkaamalla retken Norjan kauniiseen mutta ah, niin kalliiseen pääkaupunkiin.

Johtunee Norjan oikullisista sääolosuhteista että klubifestarien järjestämiselle on varsinkin isommissa kaupungeissa kovat perinteet. Inferno, Hole In The Sky, Nidrosian Black Mass (joka tosin Trondheimiin viittaavasta nimestään huolimatta järjestetään seuraavan kerran Belgiassa), Stavanger Metal Fest, Karmøygeddon, Hammerslags Vinterblot ja nyt uutena tulokkaana Bunker. Bunkerin tapahtumapaikkana toiminut Parkteatret hipissä Grünerløkkan kaupunginosassa oli muutamaa pikku miinusta lukuunottamatta oiva valinta näille bileille. Lavalle viettävä lattia ja sali kahdessa tasossa tarkoittivat että ilman genesimmonsmaisia platform-kenkiäkin jopa pieni ihminen näki jotain. Soundit olivat kautta festarin skaalaa mainiosta loistaviin, tosin semikuurona metallimusiikin suurkuluttajana hieman volumea olisi kaivannut lisää muutamankin bändin kohdalla. Bunkerin suurin magneetti oli tietysti line-up, joka parista paperilla missistä vaikuttavalta buukkauksesta huolimatta sisälsi niin isoja hittejä, ettei näitä bileitä kerta kaikkiaan voinut jättää väliin. Ja jos festarin organisoi mies, joka levykaupastaan päätellen suhtautuu musiikkiin enemmän kuin intohimoisesti, mitä muuta kuin superlaadukasta esiintyjäkaartia voikaan odottaa?

Aloittajaistahdit Parkteatretin salissa kuuluivat Darkthronen puolikkaan Fenrizin levylautaselta. Ihan ensihetkiin en valitettavasti ehtinyt, harmi sinänsä koska kuuntelussa olisi ollut Darkthronen tulevaa. Eli odotellaan kiltisti levyä. Virallisen dj:n biisit olivat vielä astetta uugeempää kuin koko festari, mutta itsekseen kopissaan moshaillessaan miehen elämistä musiikilleen ei tarvinnut hetkeäkään epäillä. Omistautumista jos mikä! Bändeistä ekana soitti koko festarin ainoa ei-skandinaavi buukkaus, italialaishemmojen Bunker66. Setien vienosti bläkähtävä rässi toimi mukavasti taustamusiikkina helvetillisen kallista olutta juodessa, muttei pystynyt innostamaan sen enempää odotusten ollessa lähitulevaisuudessa.

Aika lähelle musiikillisen neron arvonimeä pääsevän Carl-Michael Eiden yksi bändeistä tunnetumpien Aura Noirin ja jo manan majoille siirretyn Ved Buens Enden lisäksi on Virus, vaikeasti genretettävä pehmeämpi tapaus. Eide on Aggressorin alter egossaan jo vakuuttanut minut Aura Noirissa, mutta Viruksen keikan nähtyäni kunnioitus hemmoa kohtaan nousi ihan uusiin potensseihin. Levyltä bändiä kuunnellessani en ikinä olisi uskonut katsovani koko keikan lähes paikalleen naulittuna, materiaali kun on liiankin progeilevaa ja lällyä yleiseen musiikkimakuuni. Mutta ai prkle että oli hyvä livenä!

Henkilökohtaisesti illan ja koko Bunkerin odotetuin akti oli vanhan liiton satanistisen black metalin polkuja kulkeva Beastcraft. Bändi on kautta aikain keikkaillut tuhottoman harvoin, ja yhden kantavista voimista, myös Urgehalissa ja Endezzmassa vaikuttaneen Trondr Nefasin heitettyä keväällä yllättäen kunnioitettavassa 34 vuoden iässä lusikan metsämökkinsä nurkkaan koko keikka oli hetken vaakalaudalla. Esiintyminen kuitenkin päätettiin hoitaa kunnianosoituksena pidetylle Trondrille ja Beastcraftin omina jäähyväisinä. Hieman creepyn puolelle mentiin kun laulajatyyppi Sorath tarjoili ehtoollisena Trondrin ruumiin ja sielun eturiville, ja Blackwinged Messiahin soidessa oltiin jo sellaisissa sfääreissä että vastaavaa käsinkosketeltavaa tunnelmaa enpä muista kokeneeni ihan viime aikoina. Pelkkiin kylmiin faktoihin uskovana en voi väittää että Trondr olisi ollut keikan aikana muualla kuin matojen ruokana, mutta selvästikin bändi teki kaikkensa kunnioittaakseen entistä jäsentään ja sai sen fiiliksen välittymään myös yleisöön jonkinlaisena hartautta muistuttavana tunnelmana. Lisämausteina muutenkin lähes täydelliseen keikkaan lavalla käväisivät myös  Tsjuderin Nag ja Endezzman Morten Shax. Beastcraftin keikka menee heittämällä parhaisiin tänä vuonna näkemiini, ja harvoin sitä tuntee itseään niin etuoikeutetuksi ja onnekkaaksi kuin saatuani todistaa näin hienon bändin jäähyväisiä livenä.

Kovin harvoin hiatuksestaan nousevaa Carpathian Forestia en ole ikinä onnistunut spottaamaan livenä. Harmi vaan että Beastcraftin jälkeen tuskin edes Elviksen reinkarnaatio olisi jaksanut kiinnostaa. Carpathian Forestin fäniksi itseni kyllä luen, biisimateriaalikin on suurimmaksi osaksi kovin korvakäytäviä hivelevää, minkä lisäksi pääjeppe Nattefrost on kaikessa kontroversiaalisuudessaan mielenkiintoinen persoona. Keikan kyllä katsoin mutta eipä jäänyt mieleen mitään maatamullistavaa. Seuraavan kerran sitten…

 

Djevel (unknown photographer, photo used with permission of Kenneth Anker Nilsen)

 

Lauantain aloitti Immortalin Abbathin hupiprojekti Bömbers. Cover/tributebändeihin aina hieman skeptisesti suhtautuvana jouduin hieman käymään tahtojen taistelua evil twinini kanssa, Parkteatretin naapurissa kun pidettiin pienpanimofestareita. Ihanien herkkuoluiden äärestä ei ollut kovin helppoa repiä itseään juomaan sairaalloisen hintaista bulkkipaskaa bändin takia jonka olemassaolo on kuitenkin vain heikosti oikeutettua. Onneksi uteliaisuus voitti alkoholismin ja raahauduin paikalle, koska Bömbers osoittautuikin oikein mainioksi aloittajaisbändiksi. Sillä jos jonkun on pakko coveroida Motörheadia, olkoon se sitten Abbath kumppaneineen. Mieheltä löytyy sentään tehtävään vaadittavaa karismaa ja itseironiaa!

Illan ensimmäinen ”oikea” bändi Djevel on yksi niistä monista Norjan bubbling under- huippuakteista, joiden soisi tulevan suuremman yleisön tietoisuuteen muuallakin kuin kotimaassaan. Laadukasta ja perinteitä kunnioittavaa bläkkistä, tekijöinä nimimiehet yllättävistä ja yllätyksettömistä paikoista; Urgehalin ja Koldbrannin Mannevond bassossa, Gehennan/Ljån T.Cielas kitarassa, rumpaliguru Dirge Rep ja Kvelertakista suuren yleisön tietoisuuteen tullut Erlend Hjelvik laulussa. Hjelvikillä on osansa myös muissa norjalaisissa ei-niin-tunnetuissa loistobändeissä, kuten The Konsortiumissa eli aivan yllärinä ei Djevel-harrastus pitäisi kuitenkaan tulla. Djevelin kokoonpano on Hjelvikiä lukuunottamatta yksi yhteen vielä astetta perinteisemmän NettleCarrierin kanssa, eli suunnilleen puolessa välissä tehtiin laulajan vaihdos Mannevondiin ja unohdettiin puhelaulut kokonaan. Biisimateriaali on bändeillä suhteellisen samanlaista, mutta Mannevondin astetta miehekkäämmät vokaalit ja sopivan usein viljellyt UGHit saivat preferenssini kallistumaan hieman NettleCarrierin puolelle. Päivän paras!

Paskin ikinä näkemäni Taaken keikka kantoi huolestuttavia yhtäläisyyksiä Bunkerin line-uppiin. Shiningin ja Taaken herrat Kvarforth ja Hoest kun jakavat muitakin harrastuksia kuin musiikin, joten toverien hengaillessa saman katon alla ennen keikkaa odotukset bändin lavatarjonnan suhteen olivat aika nollassa. Yllättäen Hoest olikin ihan teräkunnossa, ja keikka oli bändiltä hyvää keskitasoa. Lavalla nähtiin jo vakiintunut keikkakokoonpano ja vanhat kliseet Norjan lippu, klassikkobiisit varhaisemmasta tuotannosta ja uuden levyn Noregs Vaapenin parit helmet, ja lopussa tietty Hoest ilman paitaa. Vieraana vakiocoverissa Die When You Diessä oli Djevelin Hjelvik, samalla dress codella Hoestin kanssa eli jo Taaken käytössä hieman kulunut GG Allinin biisi sai kivan visuaalisen ulottuvuuden. Ihan jees keikka, muttei Djevel/NettleCarrierin jälkeen niin jaksanut enää säväyttää.

Ruotsin Shining on pettänyt livenä jo niin monesti putkeen että jollei Oslon hienoista hienoin metallibaari Unholy olisi juurikin ollut kuopattu, houkutus lähteä kuuntelemaan laatumusiikkia mieluummin tallennetussa muodossa olisi ollut liian suuri. Nyt viikonlopun teemaan sopivan jatkopaikan puuttuessa oli jäätävä Parkteatretiin, vaikka odotukset olivatkin lähes miinuksella. Yllätysten aika ei olekaan ohi, vaan Shining kuulosti ensimmäistä kertaa ainakin viiteen viimeksi nähtyyn keikkaan siltä, miltä extreme metal-festareille buukatun bändin pitääkin.  Ex-Mayhemin laulajan Maniacin kanssa duettona vedetty yhteiskunnallisesti ei-niin-hyväksyttyjen nautintoaineiden käyttöä glorioiva Tillsammans Är Vi Allt ja babyface basistin Christian Larssonin kanssa esitetyt homoeroottiset näytökset olivat viihdearvoltaan parasta Shiningiä naismuistiin, mutta edellinen ilta painoi simmua sen verran että oli pakko luovuttaa keikan puolessa välissä. Mutta, lämmin tervetuliaistoivotus Shiningille takaisin omalle ansaitulle paikalleen laatuviihteen joukkoon!

Bunker 2012 oli loistava esimerkki siitä, kuinka laatu aina korvaa määrän ja huippufestariin ei tarvita kuin kahdeksan kovaa bändiä. Ehdottoman hieno esitys, vaikka ainahan sitä muutamalla bändillä jäädään siitä omasta märkien unien line-upista. Ensi vuonna Bunker järjestetään kolmepäiväisenä, ja pienimuotoisen sosiaalisessa mediassa käydyn protestikampanjan jälkeen Nilsen vaihtoi tapahtuman viikonlopun yhtä aikaisemmaksi, jottei se menisi päällekkäin 500km pohjoisempana pidettävän, yksi yhteen samasta asiakaskunnasta kilpailevan Beyond The Gatesin kanssa. Loistava päätös, koska minä tuskin tulen olemaan ainoa joka osallistuu molempiin.

Steelfest korkkasi festarikesän

Hyvinkään ja black metal -sanaparista ensimmäinen assosiaatio on paikallinen lihamestari Jarno Elg ja muusansa. Seuraavaksi tulee mieleen Azaghal, ja sitten onkin mielleyhtymärintamalla pitkään hiljaisempaa. Ehkä viimeinen asia ikinä mikä tulee tuosta radanvarresta ja villatehtaasta turhaan identiteettiään hakeneesta harmaasta pikkukaupungista mieleen on että sinne olisi joku päivä ai-van pakko päästä katsomaan laadukkaita black- ja extreme metal bändejä. Seuraavaksi vedet viiniksi, kiitos koska ihmeiden aika ei ole ohi.

Syynä tähän kotimaanmatkailun preferenssien takinkäännökseeni oli seitsemän hyvinkääläisen, keskivertoa paremman musiikkimaun omaavan kaverin liittäytyminen yhteen ja tekemällä täksi vuodeksi aikaisemmista inside-bileistään kerralla isomman version kaikelle kansalle. Hieman marginaalisemman metallimaun omaavalle tämä Steelfest Open Air ryntäsi heittämällä houkuttelevuudessaan Hammerin rinnalle tämän vuoden kiinnostavimpiin kotimaan festareihin. Esiintyjälistassa oli määrän sijaan panostettu laatuun; Entombed, Taake ja vielä siihen lisäksi kotimaan kermaa sopuhintaisilla lipuilla ja edullisilla hotellipaketeilla 30 minuutin ajomatkan päässä Helsingistä on jo vastustamaton yhdistelmä. (PH)

Eipä ole tullut juuri Hyvinkäällä pyörittyä. Olen sentään käynyt siellä Pauliinaa useammin, tosin viime kerrastakin oli jo muutama vuosi ja sinäkin aikana kaupungin ulkonäkö oli tietyin osin jo muuttunut. Itse Villatehtaan alue oli tullut tutuksi Levymessujen tapahtumapaikkana. Hämeenlinnalaisnuoren näkökulmastakin Hyvinkää on aina ollut tolkuttoman hankalasti lähestyttävä paikka siksi, että sinne on ollut helvetin hankalaa päästä julkisilla kulkuvälineillä Hämeenlinnasta. Eipä sillä, että siellä olisi ollut mitään muuta kuin nuo Levymessut. Taisi itse asiassa olla elämäni ensimmäinen reissu Hyvinkäälle joka ei liittynyt Levymessuihin. (JP)

Vanha Villatehdas oli miljöönä kauneimpia festaripaikkoja naismuistiin. Asettamalla lavat päihin ja anniskelualue keskelle siitä oli saatu vielä toimivakin. Keep it simple toimii siis muuallakin kuin jääkiekossa. Alueelta löytyi tarpeeksi vessoja ja naisille jopa luksuksena vesiklosetteja, millä eleellä ainakin minun lojaliteettini Steelfestiä kohtaan on ikuinen. Perjantaina juomapisteiden jonot venähtivät välillä, mutta myyjiä lisättiin lauantaiksi ja tilanne parani hieman. Ensikertalaisille tämä moka anteeksiannettakoon kun parannusyritystä kuitenkin oli. Festarin ruokavalikoima oli kolmen ruokalajin menyyllään vähintäänkin rajoitettu, ja varsinkin jos kasvisruokaa kaipasi sai tyytyä päivän keittoon tai syödä ranskalaisia. Ei kovin validi vaihtoehto (ne ranskalaiset siis :)), ainakaan kahta päivää putkeen. Ihan stanan kylmä ensimmäisenä iltana oli, mutta siihen voinemme todeta muuten loistavaa duunia tehneet järjestäjät syyttömiksi. Kuten Entombedin karismaattisista karismaattisin keulamies L.G. Petrov myöhemmin illalla totesi; ”It’s fucking winter”. (PH)

Perjantai

Hellboozer Union – joka oli lavalla kun marssin ensimmäistä kertaa Steelfestin portista sisälle – on siitä hauska bändi, että kaikki tähänastiset kokemukseni bändistä liittyvät tavalla tai toisella Hyvinkäähän. Ensinnäkin ainoa omistamani HBU-äänite eli demokasetti tuli ostettua samaisen Villatehtaan pakeilta, tosin sisätiloista. Ja kun myöhemmin käteen lykättiin vielä tuore promokin, niin on jälleen kirjoitettu pari lukua lisää ”Minä ja Hellboozer Union” -bestselleriin. Itse keikkaa en ehtinyt kuulla/nähdä kuin vain viimeisen biisin verran, mikä kieltämättä vähän harmitti. Ehkä joskus toiste sitten. Tulin paikalle kylläkin sopivasti näkemään Ominousin, mutta tätä kirjoittaessa en totta puhuen keksi juurikaan sanottavaa bändistä. Hakemista, mutta eikö kyseessä olekin aika nuori bändi? Jo näiden ensimmäisen kahden bändin aikana tuli havaittua itsekin alueen edut ja sen toimivuus, mutta lievä sekavuus. Pisuaarit oli alkujaan kätketty aika ovelasti bajamajojen taakse, itse vesipistettä en löytänyt (ei sillä että sitä olisi nyt tänä vuonna tarvittu, mutta on sitä aikaisempinakin ajankohtina ollut helteitä) ollenkaan ja KVLT:n kioskin löysin vasta illalla. (JP)

Perjantain ensimmäinen meikäläisen todistamani bändi oli Valoton. Jotenkin kirkas päivänpaiste vei terän kokemuksesta, ja aion ehdottomasti katsastaa rouvan ja herrat huomattavasti valottomammissa olosuhteissa mahdollisimman pian. Mitenkään huonolta ei bändi vaikuttanut, päinvastoin, mutta tunne siitä että tämä toimisi nimensä mukaisesti jossain muualla kuin päivänvalossa huomattavasti paremmin oli niin vahva että no more comments.

Itseoikeutetusti paikkansa kotikaupungin festareilla ansainnut Hyvinkään isoin nimi Azaghal saisi yleisön reaktioista päätellen keikkailla useamminkin kotikonnuillaan. Bändin materiaali on kovin makuuni, mutta tämänkin olisin mieluummin nähnyt pimeällä klubilla. Tai edes pikkulavalla. Nyt iso lava tuntui hieman liian avaralta, vaikka tuohon aikaan olikin järjestäjiltä täysin järjellinen teko sijoittaa Azaghal sinne. (PH)

Azaghalia en ollut nähnyt ennen, ja kyllähän legendaarisen hyvinkääläisen bändin näkeminen Hyvinkäällä oli aika legendaarista. Yhdyn Pauliinan sanoihin, ja Azaghal tuntui vain orvolta siellä isolla lavalla. Sitten olikin yksi eniten odottamistani tapauksista, eli A.R.G. Ancient Rotten Graveguards oli mielestäni nyt reilusti paremmassa iskussa kuin Jalometallissa elokuussa, jossa yhtyeen soitanta oli välillä jopa laiskaa. Nyt kiristettiin tiukkuusruuvia sitten lähemmäksi kuuluisaa tappia ja bändi paukutteli helkutin mahtavan keikan. Massey Fergusonia ei soitettu, enkä ainakaan itse jäänyt sitä edes kaipaamaan. Minulle riitti, kun sen kerran kuulin jo Jalometallissa. Sen sijaan tuli Sodomin Outbreak of Evil. Nannaa!

Itselleni Deathchain oli 2005-2006 -akselilla death/thrashin ollessa nykyistä kovemmassa huudossa jotakuinkin kovimpia bändejä, jos ei muuten niin vähintään omalla alallaan. Tosin bändin myöhemmät levytykset eivät ole niinkään uponneet, ja nytkin huomasin olevani eniten innoissani Napalm Satanin soittamisesta. Etsin kameralaukustani UV-filtteriä tämän keikan aikana. En löytänyt, mutta kappaleet Herätkää!- ja Vartiotorni-zinejä kyllä löytyi. Senkin kun vielä tietäisi, miten kyseiset painotuotteet ovat laukkuuni päätyneet. No, eipä tämä nyt ensimmäinenkään kerta ole kun Deathchainin keikalla on sattunut jotain hassua. (JP)

Deathchain on jotenkin jäänyt aina paitsioon minun musiikkimaussani, ilman mitään sen kummempaa syytä. Nyttenkin bändi kyllä kuulosti ja näyttikin ihan kivalta (kai sitä joku lapsuuden pehmoeläinfiksaatio saa aikuisenkin ihmisen pitämään cthulhu-maskista lajitoveria niiiin söpönä…) mutta minulle toimi vain taustamusiikkina. Puhkikulunutta vertausta ”paranee vanhetessaan” on ihan pakko käyttää Impaled Nazarenen kohdalla. Kai se on niin että kun on jo saavuttanut kulttibändin aseman, ei tarvitse enää puristaa rystyset valkoisena kitarankaulaa ja kaikki se rentous ja lavalla olon helppous vaan paistaa kaikesta tekemisestä. Hieno keikka, pidin! (PH)

Näin jälkikäteen olen arvuutellut, olisiko ne uskonnolliset lehdet pitänyt syöttää Deathchainin keikan suojelijalle Cthulhulle vai olisiko ne pitänyt ojentaa Impaled Nazarenen Mika Luttiselle. Yhtye soitti kyllä timmisti ja sen settilistassa oli alansa klassikkobiisejä, mutta jotenkin nyt ei itselle lähtenyt. Tuskassa soittivat mielestäni paremman setin, vaikka olihan tässäkin sitä klassikkoa ihan riittävästi. Mutta ei voi mitään, että mikä tahansa alkaa kuulostamaan löysältä Entombediin verrattuna. Entombed se vasta kovassa iskussa olikin! Vanhalle Enska-fanille tämä Jalometallin keikkaa reilusti iskevämpi setti oli yhtä hittien ilotulitusta, ja siinä olikin allekirjoittaneella täysi työ malttaa itsensä edes kuvien ottamisen ajaksi. L.G. Petrov on aivan saakelin ruma mies – joka pummi keikan aikana yleisöstä röökiäkin – mutta kenenkään muun luotsaamana ei Entombedia voisi kuvitella. (JP)
Entombed, oi ihana Entombed! Keikan aikana tuli todistettua teoria ihmisen hengissäselviytymisvietin vahvuudesta versus kaikki muut vietit vääräksi. Vaikka kuoliaaksijäätyminen alkoi illan edetessä tuntumaan enemmän kuin todennäköiseltä, vietti nähdä Entombed livenä oli vielä vahvempi. Ja kyllä kannatti. Tiedä sitten lienevätkö värekarvani aina virittyneet niin vastaanottavaiseen tilaan Entombedin keikkojen aikaan vai onko syynä vain keskivertoa heikompi muistikapasiteettini/aika kultaa muistot -efekti, mutta huonoa ruotsalaislegendojen keikkaa en vaan muista nähneeni ikinä. Ja tämä kyseinen Hyvinkään arktisessa yössä soitettu taitaa syöpyä sinne muistilokeroihin jopa Entombed-asteikolla todella kovana keikkana. L.G. Petrov ei ehkä näytä terveiden elämäntapojen ruumiillistumalta, varsinkin kun ottaa huomioon ettei kaverilla ikääkään vielä mitään Ozzy-lukemia ole, mutta kyllä se kunnioitettavasti heilua jaksaa. Toivottavasti vielä kauan!

Lauantai

Perjantaisen hypotermian jälkeen lauantain +15 ja mukavalla frekvenssillä näyttäytynyt aurinko tuntui lähes helteeltä. Siltikin missasin ensimmäiset bändit juostessani kaikki Hyvinkään tekstiilejä valikoimassaan pitävät kaupat läpi. Turhaan. Suomessa näemmä kaupallinen kesä alkaa huomattavasti aikaisemmin kuin terminen kesä, ja toukokuun lopulla jos etsit kaupoista hanskoja ja pitkiä kalsareita saat osaksesi vain sääliviä katseita ja semi-ivallista ei-oota. Ikävästi ekoille bändeille samaan aikaan sattunut Suomen jääkiekkomatsi verotti kansaa varmaankin vielä enemmän kuin viime hetken survival shopping -kierrokset. Tässä siis järjestäjille vielä yksi syy järkätä Steelfest hieman myöhemmin ensi vuonna! Samasta asiakaskunnasta kilpailevat festarit kun ovat kovin vähissä, niin vapaita viikonloppuja luulisi löytyvän hieman lämpimämpään ja jääkiekkovapaaseen aikaankin? (PH)

Lammas edusti kyllä lauantainakin, tosin minultakin jäivät Saattue ja XXIII näkemättä. Forced Kill oli se bändi, jonka takia paikalle piti tulla niinkin aikaisin kuin puoli kolmeksi, viis lätkämatsista (jota kimppakyytiläiset kyllä menivät seuraamaan) ja jonka jälkeen soittaisi kaksi bändiä jotka eivät niinkään etukäteen kiinnostaneet. Reipasta ja innostunutta soittoa, vähäisestä katsojamäärästä huolimatta. Jätkiä tuntui motivoivan se, että nämä ylipäätään olivat isolla lavalla soittamassa. Eikä omissa silmissäni yhtyeen pisteitä laskenut myöskään kitaristin The Destrucktions -selkäpatchikaan. Tulevaisuuden lupaus, ehkäpä? Sawhill Sacrifice ja Corpsessed menivät enemmän tai vähemmän ihmetellessä. Ensiksi mainittu pelotti (muttei bändin tarkoittamalla tavalla) ja Corpsessed taas oli hyvinkin tyypillistä death metallia. Molemmat keikat katsoi, muttei niitä välttämättä vuosien päästä enää muistele. Cavus oli melkeinpä parasta siihen mennessä heti Forced Killin jälkeen, mutta nälkä yllätti ja keikka piti jättää murkinointitauon vuoksi vähemmälle huomiolle.

Lauantain ensimmäinen must-see eli Cavus soittikin onneksi vasta 16:45. Ei porvoolaisbändiä nyt kyllästymiseen asti keikoilla ole näkynyt, mutta näin neljännen keikan hieman yli vuoden aikana nähneenä tuntuisi että keikkailu todellakin sopii pojille. Jokainen esiintyminen on ollut edellistä kovempi, ja niinhän sen pitää ollakin. Cavuksen tuttua maskottia ei vaan valitettavasti tällä kertaa näkynyt. Urbaani hyvinkääläislegenda kertoo kuolleilla lemmikkieläimillä leikkimisen kielletyn järjestäjän puolelta, ja koskapa hengetön elukkaparka tällä kertaa näytti ainakin kuvan perusteella ihan oikealta villiltä rotalta, ehkä yleisen hygienian kannalta parempi niin. Ainakaan minä en välttämättä olisi sitä tuoppiini halunnut lentopostissa saada. (PH)

Tässä välissä päälavalla soittanut Sacrilegious Impalement jäi väliinputoajaksi, mutta Enochian Crescent oli omalla kohdallani tämän iltapäivän odotetuimpia nimiä. Viime näkemiskerrasta olikin kulunut viitisen vuotta, jolloin yhtye eli ”Black Church” -vaihetta. Silloin käytössä ollut totalitaarinen lavarekvisiitta oli jätetty pois, ja bändi tyytyi ”vain” corpsepaintteihin. Mutta jossain vaiheessa keikkaa alkoi lavan suunnasta tulvia saippuakuplia, noita black metallin erottamattomia pieniä fragmentteja. No, viimeksi bändin nähdessäni lensivät höyhenet, mutta jäin ihmettelemään että tuoko se spiikkerin lupailema spektaakkeli oli? No, ei se ollut. Wrathin jo ennestään runneltua ruumista kohdeltiin kaltoin entisestään, kun mies päätti tehdä polttomerkin omaan rintaansa, ilmeenkään värähtämättä, ja vei samalla tehokkaasti huomion vierailevista vokalisteista ja klassikkoviisu Väkisinkastetusta. Siinä touhussa läski aivan kirjaimellisesti tummui ja kärventyneen lihan katku haiskahti pitkälle. Kyllähän se kieltämättä hassulta tuntui syödä taskuun kerääntyneitä vadelmaveneitä moista spektaakkelia katsoessa. (JP)

Viime aikoina liian harvakseltaan keikkaillut Enochian Crescent oli päivän ehdottomia kohokohtia. Jos hetkeksi otan Norjan lipun väriset lasit silmiltäni niin EC meni lauantaina paremmuudessa jopa Taaken ohi minun kirjoissani, ja se on fanaattiselta Taake-fanilta paljon sanottu. Ihan välttämättä ei laulajamies Wrathin aika extreme oheistoiminta jaksa kiinnostaa vaikka se jo lähtemättömästi lavashow’hun kuuluukin, ja kun lehmäraukkojenkin polttomerkintä western-leffoissa saa aikaan minussa silmät kiinni -reaktion niin ihmisen itse itsensä polttomerkitseminen sattuu jo lähes fyysisesti. Koko muu yleisö näytti kyllä olevan haltioitunut tilanteesta, sillä aikaa kun minä hartaasti toivoin että keskittyis nyt siihen soittamiseen vaan…

Huiman hyvän EC:n jälkeen oli vaikeaa siirtyä Sotajumalan pariin. Koko festarin ajan aikataulut toimivat, mikä tarkoitti sitä että hengähdystaukoja ei ollut jollet sitten ehdoin tahdoin uhrannut jotain bändiä. Fyysisesti olin kyllä paikalla, mutta aivokapasiteetilleni oli liikaa vaadittu vaihtaa lennossa hyvästä keikasta toiseen. Olisi suosiolla pitänyt kulkea anniskelualueen kautta ja nollata siellä hetki!

Helnorsk svartmetalliaan jo kolmatta vuosikymmentä vääntävä Taake oli allekirjoittaneelle SE Steelfestin bändi. Livenä välillä hieman epätasaisia esityksiä tuottava Hoest eli herra Taake itse onnistui tällä kertaa keikan aikana vetämästään leijonapullosta huolimatta (tai sen takia) oikein kivasti. Parhaita näkemiäni Taaken keikkoja tämä ei valitettavasti ollut, mutta valovuoden päässä myös huonoimmasta. Jo lähes vakibändiksi vakiintuneet taustajoukot suorittivat aina yhtä ammattitaitoisesti huolimatta alun bassovahvistin-kankeuksista, jotka myyräni tarinan mukaan heittivät Helheimistakin tutun V’gandrin lavamonitorin hiljaiseksi koko keikan ajaksi. Yleisöön sitä ei suorituksesta ainakaan ei-pro huomannut. Norjan lipun kanssa muutamaan otteeseen keikan aikana pelehtinyt Hoest on kyllä showmies henkeen ja vereen, ja sitä ei parit kompuroinnit keikan aikana pahemmin himmennä. Settilistasta löytyi vakiovetojen vanhojen klassikoiden Hordalands Doedskvad 3:n ja Nattestid Ser Porten Vid I:n lisäksi uuden levyn ”Noregs Vaapenin” kotiseuturakkaudesta kertovia helmiä Nordbundet ja Du ville ville Vestland, ja vakiocover GG Allinin Die When You Die, tällä kertaa Sotajumala-Mynnin vahvistamana. Jopa kaverini, raavas metallinainen joka ei turhia tunteile tunnusti että tippa tuli linssiin kun oli niin hieno keikka. Ja se on jo jotain se. (PH)

Jouni: Katselin kyllä keikan alusta loppuun, mutta itselleni Taake on jäänyt aina melko tuntemattomaksi nimeksi. Ehkäpä tilanne pitäisi tämän vedon jälkeen korjata. Sitten festivaalin viimeinen esiintyjä, eli The Crown, joka ei sekään ole omiin feivöritteihin koskaan lukeutunut. Taidan digata bändistä kyllä Pauliinaa enemmän, mutta yhden albumin omistamisella ei vielä pitkälle pötkitä. Itselleni yhtye ei merkinnyt paljoa edes sen laittaessa edellisen kerran pillit pussiin, mutta toki Jules Näverille ja muille yhtyeen faneille tämä merkitsi paljon ja näytti yhtye olevan ihan timmissä vedossakin. Pisteitä Steelfest-organisaatiolle bändin saamisesta Suomen maaperälle ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen, vaikka itse olisin mieluummin nähnyt Entombedin soittamassa tällä paikalla, mutta ei aina voi voittaa. Kyllä The Crownia nytkin tunnin seurasi ihan kiinnostuneesti, mutta bändin vielä soittaessa kuittasin omalta osaltani nämä Steelfestit nähdyksi. (JP)

Pääsin pikaisesti tenttaamaan herra Steelfestiä Jani Lainetta tulevaisuuden suunnitelmista. Pelkästään kotimaisia toiveissa olevia esiintyjiä lueteltiin niin laadukas lista, että ainakin minä pidän sormet ja varpaat ristissä (väärinpäin, tietty) että ensi vuonnakin saataisiin Steelfest. Ja toivottavasti huhuna kuultu Hyvinkään kaupungin varotoimenpide kaiken maailman hippien varalta eli hautausmaiden vartioinnin lisääminen osoittautui turhaksi tai hauskaksi vitsiksi ja huvilupa myönnetään tulevaisuudessakin. Luulisi, kuka hullu sitä nyt kesken Impaled Nazarenen tai Enochian Crescentin olisi edes malttanut lähteä hautoja kaivelemaan auki, vaikka kyseinen toiminta muuten harrastuksiin kuuluisikin? Siis harras toive Janille & kumppaneille; onhan Steelfest vielä ensi vuonnakin? Joohan? (PH)

Ojennan Steelfestille ruusuja, mutta pari pientä käsipyyhettäkin. En tiedä mitä bändejä herra Laine on tulevaisuuteen kaavaillut, mutten olisi kyllä lainkaan laittanut pahakseni jos festivaalin ohjelmistossa ollut sijaa perinteisemmällekin, nahan ja niitin nimeen vannovalle heavy metallille. Eikä kyseessä tarvitsisi olla edes Armouria suurempi yhtye, eikä doom metallikaan pahaksi olisi ollut ohjelmaa hieman elävöittämässä. Näitä festejä kyllä elävöitti taukomusiikki, joka oli äärimmäisen rankkaa tykittelyä, eli kantria. Mielipiteitähän tuo jakoi, ja itse olen sitä mieltä että kyllä metallifestareilla on välillä hyvä kuulla muutakin musiikkia kuin vain metallia, varsinkin Panteraa. Ja ulkopuolella kuulemma kävi seurakuntanuoria valistamassa, mutten itse törmännyt näihin ollenkaan. Harmi! Isompi harmi kyllä tuntuu olevan, jos Steelfestiä ei tulevina vuosina enää järjestetä. (JP)

Party.San Metal Open Air 2011

Trust me, karttatietonsa lentomatkan aikana kadottanut navigaattori ja matkan määränpäänä pikkuruisten lennokkien lentokenttä jossain keskellä entisen Itä-Saksan metsiä ei ole se kaikista mieltäylentävin aloitus pitkälle viikonlopulle. Pienenpieni epäusko maalin löytymiseen meinasi hiipiä mieleen aina hetkittäin, mutta onneksi matkaan oli viime hetkillä sattunut mukaan kaksi asiansa osaavaa kartturia ja perillehän oli päästävä, prkle. Sillä kuka nyt haluaisi missata festareita joiden line-up extreme metalli-diggarin mielestä oli vuoden hienoin; Taake, Triptykon, Darkened Nocturn Slaughtercult, Urgehal, Watain, Belphegor, 1349, ihan vain muutamia mainitakseni.

Määränpäänä siis oli Party.San Metal Open Air, sananmukaisesti keskellä ei-mitään järjestettävä, laadukkailla esiintyjillään mainetta kerännyt saksalaisfestari. Armon vuonna 2011 Party.San järjestettiin 16. kerran, ensimmäistä kertaa paikkanaan Obermehlerin lentokenttä. Aikaisempi sijoitus lähistöllä Bad Berkassa kärsi jatkuvana sateena ilmenevästä mikroilmastosta, joka yhdistettynä savipeltoon ei luonnollisesti ole se optimaalisin festivaalinpitopaikka. Monta vuotta järjestäjät sinnittelivät Bad Berkassa kunnes viimevuotinen mutabakkanaali oli viimeinen naula arkkuun, ja festivaali siirrettiin enimmäkseen asfalttipäällysteiselle pikkuruiselle lentokentälle Obermehleriin. Lähimpään yksien liikennevalojen pikkukylään Schlotheimiin on matkaa muutama kilometri, ja Schlotheimiin verrattuna jo megalopoliksen statusarvoa nauttivaan Mühlhauseniin (huimat 40 000 asukasta) 18km. Eli koordinaatit olivat todella metsäiset, tai siis tarkemmin peltoiset.

Torstai 11.08.

Torstai valkeni suhteellisen selkeänä mutta tuulisena. Pelipaikalle hyvissä ajoin saavuttuani siellä odotti täysin kuollut päälava jonka kattopressu repsotti hieman, koko lavanedusta miksauskopista lähtien oli suljettu aidoilla ja lavan eteen ajettu paloauto. Hmm. Joku nopeammilla aivosynapseilla varustettu olisi saattanut olla huolissaan, mutta koskapa minkäänlaisia virallisia tiedotuksia ei kuulunut mistään päin, huoli pois ja illan ensimmäistä esiintyjää Byfrostia odottelemaan samalla hieman tiluksia mittaillen. Iltapäivä eteni iltaan ja edelleenkään päälavalla ei näkynyt minkäänlaista actionia, aikataulun mukainen aloitusaika 18.00 tuli ja meni ja hiljaisuus täytti maan edelleen. Kunnes ollessani toisessa päässä festivaalialuetta kaikessa rauhassa levyostoksilla kaukaisuudesta kuului etäisesti Byfrostia muistuttavaa pihinää. Ei muuta kuin kirjaimellisesti ääntä kohti, ja löytyihän se päivän eka bändi soittamasta pelkästään ekstra-aktiviteetteihin suunnitellusta pikkuteltasta.

Kovinkin maittavaa melodista black trashia soittava Byfrost meni hieman sivu suun siinä verenpaineet tapissa järjestäjien tiedotuspolitiikkaa itsekseni kirotessa, varsinkin kun bändi oli henkilökohtaisesti yksi päivän odotetuimmista. Ehkä oikeasti missasin huimat puolikkaan ekasta biisistä, mutta suomalaisen festariperinteen jo vakiintuneeseen minuutintarkkaan aikataulujen noudattamiseen ja joka muutoksesta muutamaan kertaan kuulutuksilla ilmoittamiseen tottuneena saksalaisjärjestäjien toiminta lievästi sanottuna korpesi. Pari ommmia lisää joutui meditoimaan siitä hyvästä ettei koko aikana päälavalla näkynyt minkäänlaista pienintäkään yritystä korjata pressua, ja ajatus illan pääesiintyjästä Triptykonista pienessä huviteltassa ei todellakaan mitenkään puhutellut. Verdammt! Byfrost veti kuitenkin varmasti heillekin shokkina tulleista muuttuneista olosuhteista huolimatta kovan keikan. Biisimateriaali on yllättävänkin kovaa, ja heille soisi tulevaisuudessa enemmänkin huomiota. Lievää myötähäpeää kyllä aiheutti biisin ”Horns To The Sky”-aikana yleisön innostaminen osoittamaan pirunsarvia kohti taivasta, mutta uskottelin itselleni että tässä mennään dsoukilla ja rockpoliisi minussa antoi norjalaispojille armollisesti anteeksi.

Transsilvanialainen folk/black metalliksi genretetty Negurâ Bunget kuulosti teoriassa mielenkiintoiselta. Ja käytännössäkin, laulajaherralla oli kovinkin korvaani sopiva klassinen bläkkis-ääni. Mutta kun lavalle ilmestyi romanialaisversio didgeridoosta tmv sisäinen folk metal-overdose varoituskelloni pärähti soimaan täysillä ja oli pakko poistua takavasemmalle. Voisin silti vilpittömästi suositella bändiä jollekin jonka toleranssi über-folk-aspekteihin on korkeampi kuin minun, ja tilaisuus siihen onkin kotimaan kamaralla lokakuussa. Toki bändistä löytyy se jo lievästi kulunut klisee nätti naispuolinen kosketinsoittaja huomionkerääjänä, ja aika häpeilemättä ratsastettiin myös transsilvanialaisella alkuperällä. Missä nyt sinänsä ei liene mitään pahaa, esittelihän Byfrostkin itsensä spiikillä ”We are Byfrost from Norway. NORWAY.”

Saksalainen, tr00 black metal-imagostaan kynsin hampain kiinni pitävä Darkened Nocturn Slaughtercult oli melkein tunnin myöhässä kulkeneen aikataulun seuraava. Myönnetään, tämän minä halusinkin nähdä mieluummin jossain intiimimmässä ympäristössä kuin isolla päälavalla. Hammer Open Airissa nähty kesäinen keikka lupaili paljon, enkä tälläkään kertaa joutunut pettymään. Ehkä olen helppo miellyttää mutta corpsepaintit, tekoveren sylkeminen ja toisen aallon alkuajoille uskolliset rujot bläkkis-soundit jaksavat lämmittävää vanhaa sydäntäni. Keulakuva Onielar on kylmän äänensä kanssa niin khuul että jopa minä voin antaa anteeksi niinkin epäortodoksisen asian kuin nainen black metal-bändissä! Hieno keikka, nämä taas Suomeen kiitos?

 

Kun oikein yritti ottaa asioista selvää, kuuli huhuja että päälava korjattaisiin 22.00 mennessä eli Triptykonin ei tarvitsisi soittaa party-teltassa. Mitään virallista ei kuulunut edelleenkään missään vaiheessa, ja kun edelleenkään kukaan ei ollut nostanut trussia ristiin pressua korjatakseen toivo alkoi illan pimetessä hiipua. Party-teltan äänentoisto kun alunperin oli suunniteltu dj-hommia varten, ei äärimmäistä rankkuutta tavoittelevalle Triptykonille. Sitä en saanut selville oliko jotain tuunauksia systeemeihin tehty illan mittaan, muutamia alkeellisia kämmejä tyyliin volyymit katoaa kokonaan kyllä jopa minun amatöörinkorvani illan kuluessa huomasivat. Eli ei suuri ihme jos yli tunnin aikataulusta myöhässä aloittamaan päässyt Thomas Gabriel Fischer olisi ollut hieman nyreissään… Verrattuna FME 2011 Triptykon-keikkaan tässä ei mielestäni päästy lähellekään samoihin sfääreihin, toki myönnettäköön että olosuhteet olivat kaukana ihanteellisista. Teltan keskivälillä seisten ei keskivertoa pidempi nainen nähnyt edes ylintä valotrussia, bändistä puhumattakaan eli nautinto jäi pelkästään audion asteelle. Ja kun koko yleisömäärä on ahtautunut pieneen telttaan pääesiintyjää katsomaan sanaa nautinto nyt on aika turha käyttää muutenkaan. Aika paska maku jäi siis suuhun perjantaista, ja pieni selitys järjestäjien taholta olisi sitä edes hieman pessyt pois mutta ei, mitään ei kuulunut. Schweinhünde!

Lisää torstain kuvia täällä

Perjantai 12.08.

Perjantai on päivä uus, ja minulla se alkoi saatanallisella black metallilla á la Urgehal. Kovin vaikea on olla pitkävihainen järjestäjille jotka tuovat näytille norjalaisveteraanien kaltaisen laatuaktin, eli ei kun hinta-laatusuhteeltaan mainio thai-mättö ja vielä paremmalla hinta-laatusuhteella siunattu huiman €2,50 hintainen olut aamiaiseksi ja nauttimaan huippubläkkiksestä. Ruokien ja juomien hinnat eivät tosiaan festarialueella päätä huimanneet, ja vielä kun itse kolmen päivän lippu maksoi postikuluineen naurettavat €56 retken kokonaishinta lentoineenkin taitaa mennä tasoihin vaikkapa esimerkiksi kotikylillä olevan Tuskan kanssa. Siksipä ihmetyttää miksei suomalaisia näkynyt ainottakaan, kovin kapoista seuruettamme lukuunottamatta? Esiintyjäkaartin heikkoudesta ei varmasti voi olla kysymys. Ja nyt kun lavakin oli saatu kuntoon niin kovin helppoa oli olla happy camper, vaikkei Urgehal nyt ehkä ihan päivänvaloon mielestäni kuulukaan.

Minulle uusi tuttavuus black/trash-jenkit Skeletonwitch yllätti positiivisesti energisyydellään, mutta lienikö syynä sitten hieman liikaa läpipaistanut bändin yhdysvaltalaisuus vai mikä, jokin jäi mielestäni puuttumaan. Tuskin siis ikinä vaivaudun paremmin heihin perehtymään mutta mukavana päivällisenä taustamusiikkina bändi toimi kyllä. Seuraavana esiintyneet skandinaavitoverit Desultory upposi sen sijaan meikäläiseen huomattavasti paremmin livenä, vaikkei henkilökohtaisilla lempparilistoillani ikinä olekaan genrensä kuuluisampia maanmiehiään hätyytellyt.

Lienikö sitten Absu vähemmän ”amerikkalainen” kuin Skeletonwitch vai mistä johtui, mutta tästä todellakin pidin. Tämänkesäinen Hammerin keikka Absulta kun henkilökohtaisesti jäi aikaisemmin soittaneen Inquisitionin varjoon, olin niin ekstaasissa ehkä kesän hienoimmasta näkemästäni keikasta ettei sen jälkeen enää mikään tuntunut missään. Olisi vaan kannattanut silloinkin hieman keskittyä, jos heittivät yhtään niin hyvän keikan kuin tämä.

Seuraavaa aktia Primordialia kohtaan tunnen sen verran vahvoja antipatioita, Hammer Open Air-keikan takia myöskin, että keskityin suosiolla sosialisointiin ja halpojen virvokkeiden nauttimiseen. Pelkkä puhdas laulu ja corpsepaintit kun eivät mielestäni sovi millään yhteen, ja vaikka bändi kuulostikin ihan kivalta instrumentaaliosuuksissa (ja silloin kun ei kärsitty kelttiläis-yliannostuksesta) kaveri kiteytti Primordialin syvimmän olemuksen kuolemattomasti; ”Tää kuulostaa kuin joku laulaisi Stratovariusta karaokessa”. Juurikin näin.

Voimia piti myös kerätä illan kovia bändejä varten, Melechesh kuulosti sen verran kivalta taustalla että olisi varmaan kannattanut katsoa ajatuksella mutta keskityin jo tulevaan kovaan putkeen Belphegor1349. Belphegorille lisäpisteitä lavarekvisiitasta, teurasjätteet toimivat aina (silloin kun niitä ei tarvitse lavalta lentävinä väistellä…)! Ja todella kova keikka oli, molemmilta. Ehkäpä vielä aavistuksen parempi Itävallan pojilta, vaikka oletusarvoisesti levysoiton perusteella olisin diggaillut norjalaisaktista enemmän.

Ja sitten se Thüringenin osavaltion kuuluisa ilmasto osoittikin oikean luonteensa. Aivan hel-ve-tillinen sade, sopivasti ennen sitä festarin ainoata suomalaisesiintyjää Ensiferumia. Toki olisin halunnut olla eturivissä heiluttelemassa mielessäni Suomen lippua mutta sori, ei vaan pystynyt. Sen sijaan keskustelin sateensuojassa Ensiferumista alkuperäisväestön edustajan kanssa, joka kivenkovaa väitti että Ensiferum on Saksan suosituimpia bändejä jonka kaikki tuntevat. Ikinä en ole bändin levynmyyntilukuihin Saksassa perehtynyt mutta eiköhän soittoaikakin todella kovien nimien jälkeen illan toiseksi viimeisenä, vain Morbid Angel perässään todista keskustelukumppanini olleen oikeassa. Hyvä Suomi, hyvä Ensiferum!

Siinä meni Morbid Angel samaan sateeseen, harmi sinänsä koska pidin Tuskassa näkemästäni paljonkin eikä ne uudetkaan biisit nyt niin huonoja ole. Minun mielestäni. Kolme ekaa biisiä kävin katsomassa, mutta kun kertakäyttösadetakkikaan ei siinä kaatosateessa tuntunut riittävän oli pakko siirtyä takaisin sateensuojaan. Sen verran kova oli perjantain esiintyjäsaldo kuitenkin, että nielin Morbid Angelin tilastotappiona ja olin kovinkin tyytyväinen päivän aikana näkemääni, sääilmiöitä lukuunottamatta.

Lisää perjantain kuvia täällä

Lauantai 13.08.

Lauantai-aamu taas lupaili parempia kelejä. Ei kun yrittämään Mühlhausenin hotellistani jotenkin sopuhintaan taittamaan 18km väliä festarialueelle. Vaikka Mühlhausen on ainoa kylä lähimaastossa mistä löytyy enemmän majoituspisteitä telttaikänsä ohittaneille, ja hotellit olivatkin täyteen buukattuja niin järjestäjien panos kuljetusten järjestämiseen oli aika ala-arvoinen. Viimeinen dösä esimerkiksi torstaina festarialueelta takasin isolle kirkolle lähti 20.00. WTF? Triptykonin ohjelman mukainen soittoaika loppui 01.00! Vielä huonommin meni muina päivinä, perjantaina ja lauantaina kulki kaikki 3 dösää sinne ja takaisin. Viimeisin lähti Party.Sanin porteilta 16.00 kumpanakin päivänä eli kiva kiitos, olisin nähnyt Urgehalin ja se siitä. Eli olit täysin mittarien varassa. Hyvä puoli oli se että niin olivat kaikki muutkin hotelleissa asuneet kermaperseet, ja vain kerran jouduin maksamaan taksini yksin. Tarinaanhan luonnollisesti kuuluu vielä ettei lähimmässä Schlotheimissa edes ole takseja vaan joudut tilaamaan ne Mühlhausenista asti. Onni onnettomuudessa oli kyllä saksalaisten taksien sopuhintaisuus verrattuna esimerkiksi omiimme… Mutta kuljetuksissa on toinen rankutuksen aiheeni, olemattoman tiedotussysteemin lisäksi. Toivottavasti asialle tehdään jotain ensi vuonna. Donnerwetter.

Paikallisen rässibändin Witchburnerin lopun ehdin näkemään, enkä sen perusteella koe missanneeni kovinkaan paljon. Tanskalainen döödis Panzerchristin tahtiin oli jees, hollantilainen Heidevolk ihan liian folk metalia minun makuuni vaikka mukavan jykevältä sellaiselta kuulostikin, eli alkupään esiintyjät menivät minun tapauksessani hieman kuuroille korville Taakea odotellessa. Minkä olisin varmaan missannut kokonaan, jollen olisi sattunut kuulemaan pöytäkeskustelua ohjelman mukaan ennen Taakea soittavan Exhumedin eksymisestä matkalla ja soittojärjestyksen muuttamisesta heidän kohdallaan. Taas kovalla kädellä pyyhkeitä järjestäjille, verdammt! Toki joo tilanne tuli äkkiä, muttei niin äkkiä että pelkkä kuulutus juuri ennen Taakea tyyliin ”hei, tässä soittaakin nyt Taake eikä Exhumed” olisi kuitenkaan mielestäni riittävä. Tätä kritisoitiin kyllä muidenkin kuin ylikriittisen suomalaisturistin puolelta!

Ja Taaken keikkaa ei todellakaan olisi kannattanut missata. Pääjehu Hoest on energinen ja hienoisessa ylimielisyydessään genrelleen uskollinen esiintyjä, biisit bläkkistä parhaimmillaan imho ja taustabändi todella kova. Settilista oli joka fänin unelma vanhoine klassikoineen yhdistettynä uudempaan materiaaliin ja yllärivetona vielä GG Allinin Die When You Die. Hoest on aikaisemminkin osoittanut olevansa ihan ässä coverien valinnassa, tulkittu on aikaisemmin hyvällä menestyksellä jopa Burzumia ja nyt on otettu käsittelyyn tämä vanha punk-klassikko. Kovin harvalla riittäisi mielestäni kredibiliteettiä GG Allinin tulkitsemiseen mutta Taake kyllä veti sen tyylillä. Huippu keikka, 45 minuuttia ei vaan ollut ollenkaan tarpeeksi!

 

 

 

Exhumedista kuulin heidän nolon julkisen tunnustuksensa eksymisestään, olivat raukat ajaneet sinne Bad Berkaan missä Party.San aikaisemmin järjestettiin. Varmaan olisi ollut näkemisen arvoiset ilmeet pojilla kun hillittömän väkimäärän sijasta paikalla näkyikin pelkkää maissipeltoa silmänkantamattomiin! Seuraavaa Nachtmystiumia kohtaan odotukseni olivat kai hieman liian suuret, tai ainakaan niitä ei ihan täytetty mutta pieni pettymys bändi oli. Tai sitten heillä oli vaan haastava slotti liian pian Taaken jälkeen etten oikein jaksanut innostua? Seuraava hollantilainen döödiskomeetta Hail Of Bullets sen sijaan on tullut missattua sen verran monta kertaa lähimenneisyydessä että pakkohan se oli katsoa alusta loppuun. Mutta tämän näkisin mielelläni jollain klubikeikalla (lue: kylven itsesyytöksissä kun en jaksanut lähteä heidän taannoiselle Nosturin keikalleen. Tyhmä, tyhmä minä.).

Mutta sitten Ruotsin helmi Watain! Ja vielä oletettavasti turvallisessa ympäristössä, jossa voi suhteellisen turvallisin mielin luottaa siihen että herroilta on viikkotolkulla mädätetyn veren heittely kielletty. Tämä kun sattuu olemaan se harvinaislaatuinen bändi siinä mielessä että klubikeikalle en ihan välttämättä menisi, tai sitten pysyttelisin visusti takarivissä kannettavan happipullon kanssa. Hajuaistimusten puute korvattiin tällä keikalla todella hienolla lavashowlla, näyttävällä rekvisiitalla (vaikka niitä teurasjätteitä nyt en bongannutkaan) ja uskomattoman kovalla soitolla. Vielä kun Watainin biisimateriaali hivelee tärykalvoja niin on helppo julistaa heidät päivän kovimman esiintyjän jaetulle ykkössijalle Taaken kanssa. Todella hieno keikka!

Saksalainen death metal-veteraanibändi Morgoth jäi taas paitsioon Watainin jälkihehkutuksissa, koska en halunnut kuitenkaan missata Morgothia seurannutta Enslavedia. Soittamisen ilo näkyi norjalaiskonkareissa ihan sinne miksauskopille asti, Ivar Bjørnson kavereineen selvästi nauttivat lavalla olostaan enemmän kuin taannoisella Tuskan keikalla. Ehkäpä ne kotimaan traagiset tapahtumat sitten painoivat Tuskassa metallimiestenkin mieltä, vaikka ammattitaitoisesti vetivätkin hyvän keikan Helsingissä? Enslavedin levyjä en edelleenkään jaksa ostella, mutta livenä toimivat näemmä aina. Huippu keikka. Viimeisenä esiintynyt At The Gatesin uhrasin suosiolla festariväsymyksen alttarille. Bileet toki jatkuivat aamuun mutta masu oli jo täynnä huippubändejä, yhtään enempää ei huvittanut edes enää nähdä.

Eli vaikka järjestäjillä onkin vielä paljon petrattavaa, ainakin tällaisen liian hyvin järkättyihin festareihin tottuneen mielestä, niin esiintyjälistan keräämisessä kannattaisi muiden kyllä ottaa oppia saksalaisveijareista. Minä ainakin annan (halpojen hintojen myötämielisellä avustuksella) kaiken paskan tiedottamisen ja vaikean kulkemisen anteeksi jos ensi vuonnakin on tarjolla vastaavanlainen kattaus ear candyä!

Lisää lauantain kuvia täällä

Taake – S/t

Taaken neljäs levittelee norjalaisen black metallin temppupussin sisällön pöydälle niin, että sisäsaumat näkyvät. Hoestin, eli Taaken yksinvaltiaan, oli tarkoitus laittaa Bjoergvin-trilogian jälkeen hanskat naulaan kyseisen bändin osalta, mutta tuli näemmä toisiin aatoksiin, mikä osoittautui hyväksi päätökseksi. Vanha miehistö on saanut kenkää ja uutta verta tilalle.

Levy on sangen hyvä, toisinaan se lähentelee jopa erittäin hyvää.  Hyvin toteutetun perinteisemmän norjariffittelyn lisäksi levyllä kuullaan hieman erilaisempaa lähestymistapaa. Itsessään uudet palikat eivät ole ihmeellisiä: muutama äkkiväärä riffintynkä, mielenkiintoinen melodia, rytminvaihto tai ääniefekti. Ne ovat saatu toimimaan luovan yhdistelyn tuloksena melko mainiosti ja toisinaan tunnelma onkin vinkeän nyrjähtänyt. Levy paahtaa tylyllä otteella, lähes thrashin intensiteetillä. Toisinaan hidastellaan ja fiilistellään aavemaisen melodian siivillä ja välillä pilkahtalee jopa ennen kuulumaton puoli Taakelta, eli rokkaava ja groovava black ’n roll.

Tuotanto voisi olla huomattavasti karumpi, vaikka ajaakin asiansa. Kitaroissa ei ole tarpeeksi säröä ja jotenkin tuotanto on yhtä aikaa sekä ylikirkas että hieman tunkkainen. Rummut, jotka on miksattu sopivasti kitaran taakse, kuulostavat omituisen muovisilta. Laulu on keskiarvo kaikista Norjan rääkyjistä, eli toimii omalla sarallaan, mutta ei tarjoile kovin mieleenpainuvaa kokemusta. Dynamiikka levyllä on vähän latistuneen oloinen kompressorin kovaotteisen käsittelyn jälkeen, vaikkei ole sentään ihan totaalisesti lytyssä. Tästä vähän sekavasta soundikirjosta tuleekin jakomielinen olo – onko tässä tavoiteltu analogista soundia digitaalistudiolla?

Pienellä hiomisella ja soundipolitiikan viilauksella kyseessä olisi melko kova levy. Jotenkin tulee mieleen, että on haluttu uudistaa koko konsepti, edellinen trilogia kun oli aika tyhjentävä esitys niin sanotusta vanhasta tyylistä ja uuden levyn irtiotto on otettu osittain vanhan kustannuksella. Nimittäin jos jokin oli kohdallaan edellisellä täyspitkällä, niin juurikin soundit. Mitään muuta napisemista bändin kokonaisvaltaisesta muutoksesta ei ole.

Tällaisenakin kyllä kelpaa ja hyvin. Norjalaista black metallia modernilla ilmeellä, norjalaisen black metallin kuulijakunnalle.