Avainsana-arkisto: Sweatmaster

Sweatmaster – Dig Up the Knife

Albumin nimi kehoittaa kaivamaan puukon ylös tahi ulos, mutta yllekirjoittanut tuntee selässään piston, kun Sweatmasterin järjestyksessään neljäs kokopitkä räjähtää soimaan. Parin vuoden takainen ”Animal” kun palautti keskinäisen ystävyytemme, ja olinkin jo nostamassa turkulaistrioa takaisin ansaitsemalleen jalustalle. ”Dig Up the Knifen” metallin katkuinen äänimaailma pistää kuitenkin mietteliääksi: Miten tästä eteenpäin?

Huoli on kuitenkin turhaa, sillä tunnemyrksyn jälkeen on pouta sää. Sweatmaster on totta tosiaan muuntanut äänimaailmaansa hieman kohtalokkaammaksi sekä metallisemmaksi (hovitatuoijani kutsui levyn yleissoundia motörheadmaiseksi) ja jo Animalilla kuullut QOTSA-vivahteet kasvavat uutukaisella huomattavasti suurempaan rooliin. On kuitenkin täysin turha kuvitella, että se bändille ominainen – niskalihaksia rasittavilla – riffeillä iloitteleva garage rock olisi kadonnut mihinkään. Päinvastoin, sillä Dig Up the Knife on Sweatmaster-historian kenties dynaamisin kokonaisuus, joka pokkaa uusille vaikutteille, muttei siitä huolimatta vilauttele persposkiaan menneisyydelle.

I Am a Demon and I Love Rock ’N’ Rollin tai Animalin kaltaisia instant-hittejä ei Dig Up the Knife tarjoa, mutta muutaman pyöräytyskerran jälkeen mm. klassista kertosäe-’Masteria edustava Some People Got Soul, singlenä julkaistu Turnover sekä teoksen päättävä, qotsamaisen tumma Can’t Tell Trees From Sky puolustuvat paikkaansa Sweatmasterin hall of famessa. Vielä kun lisätään läjä vahvoja tukipilareita (Whose Side Are You On?, Nature Son jne.), Sasu Mykkäsen entisestään monipuolistunutta vokalisointia sekä lyriikoita, jotka ovat musiikin mukana muovaantuneet simppeleistä iskulauseista kohti syvällisimpiä vesiä, niin kasassa alkaa olemaan melkoisen täydellinen rock-paketti. Ja sitähän ”Dig Up the Knife” toki onkin; kolmekymmentäkaksiminuuttia autotallin tuoksuista korvakarkkia.

Yhden illan juttu

Kello oli vasta kuusi, mutta Turun Klubin edusta oli jo täynnä sisään jonottavia ihmisiä. Syy tuohon kuhisevaan ihmiskäärmeeseen oli tietysti uudistuneen Klubin avajaisrieha, josta kutsun saaneet saivat nauttia ilmaisen ruoan ja juoman merkeissä aina ilta kahdeksaan saakka. Ruokaa emme tosin löytäneet, mutta muutaman oluen jälkeen ei se olisi enää kiinnostanutkaan.

Edesmenneen Kilta-yökerhon tiloihin itseään laajentanut Klubi oli saanut melkoisesti uutta päälle pantavaa, kun aiemmin varsin askeettisena tunnettu soittojuomala oli nyt kolme kerroksinen yökerho. Heti sisäänkäynnin ja narikan välittömästä yhteydestä löytyi Kolo-nimellä siunattu aulabaari, joka sisustukseltaan muistutti seitsenkymmenlukulaisen Ruotsin laivan ja trendikkään retro-kuppilan yhdistelmää. Mukavia sohvia ja hämäriä nurkkauksia löytyi, mutta väen paljouden takia niistä nauttiminen jäi torsoksi.

Muutaman janojuoman jälkeen oli aika siirtyä kerrosta ylemmäs ja tutustua Ilta-nimiseen diskoteekkiin. Ilta on etupäässä tarkoitettu dj-vetoiselle tanssimusiikille, joten tanssilattia veikin leijonan osan 2. kerroksen ytimestä. Himmeät valot ja labyrinttimainen arkkitehtuuri korostivat yökerho-tunnelmaa ja laitoinpa itsekin humaltuneet menomononi töihin Jori Hulkkosen pikku hiljaa aloitellessa kuusituntista dj-urakkaansa.

Viimeisenä tutustumisvuoron sai Live, joka on entinen Klubi miltei sellaisenaan. Istumapaikkoja tuntui olevan vieläkin vähemmän kuin aiemmin, mikä alleviivaakin Liven selvästi keikkapaikaksi.

Tässä vaiheessa arvon toimittajanne oli nauttinut litrakaupalla muutakin kuin kansalaisluottamusta, luullen lavalla soundcheckiään tekevän Reginan aloittavan settinsä tuntia liian aikaisin. Terveyteni kannalta olikin hyvä, että ”vip”-tilaisuus, ja täten myös ilmainen alkomahooli loppuivat kahdeksalta, sillä karvalakki-kansan virratessa sisään, humalatilani rupesi olemaan jo käsin kosketeltavaa; Houston, we have a drinking problem. Lasillinen vettä palautti kuitenkin toimittajan taas työkuntoon, joten kokka kohti Reginaa, uudestaan.

Regina, tuo elektroindiepop-trio Tampereelta, hallitsi taannoista Rumban kriitikko-pollia uusimman ”Oi miten suuria voimia!” -albuminsa kappaleilla. Sen kyllä ymmärtää, varsinkin kolmikon live-esiintymisen nähtyään, sillä sen verran vastustamatonta ja tarttuvaa yhtyeen materiaali on. Ja vaikka Regina on …suuria voimia-levyllä pyrkinyt poispäin kasari-elektrosta orgaanisemmalla soinnilla, niin ainakin itselläni 80’s-vaikutteet nousevat vahvasti pintaan, ja hyvä niin; Pet Shop Boys kunniaan.

Itse olen Reginan kelkkaan päässyt vasta uuden albumin myötä, joten edellisen ”Katso maisemaa” -teoksen kappaleet olivat melko vieraita. Uusimmista veisuista mieleen jäivät ainakin Paras aika vuodesta, oma suosikkini ”En tiennyt että osaat tanssia”, sekä yhtyeen nettisivuillaan ilmaiseksi jakelema joulu-single ”Näinä mustina iltoina”. Käykäähän hakemassa.

Trion mehukkaan minimalistinen soitto ja vokalisti Iisa Pajulan pikkutyttömäinen ääni kietoutuvat täydellisesti yhteen naivistisesti maailmaa tarkkailevien lyriikoiden kertoessa omaa tarinaansa. Yhtye on ehdottomasti menestyksensä ansainnut ja kuuluukin samaan elektro-eturintamaan TV-Resistorin ja juuri debyytti-pitkäsoittonsa julkaisseen Eleanoora Rosenholmin kanssa. Löytyypä kolmesta edellä mainitusta myös Suomen kauneimmat keulakuvat.

Kauan ei tarvinnut seuraavaa aktia odotella, sillä myöskin kauniin keulakuvan omaava Lapko oli nousema Reginan tulikuumaksi lämmittämille lauteille. Jalalla ei laitettu enää yhtä koreasti, kuin Reginan aikana, vaan ihmiset seisoivat hypnoottisena, Lapko-kolmikon vyöryttäessä intensiivistä indie-jyräänsä yleisön kuuloelimiin.

Trio soitti miltei saman setin, kuin taannoin Torvessa (ks. raportti täältä), joten en rupea käymään biisilistaa läpi. Mitään suurta ja ihmeellistä ei kuultu, mutta Lapkon perusta on valettu niin vahvalle pohjalle, että valittamisen sijaa ei löydy rutiinivedoistakaan. Ehkä Klubin korkea lava vei kuitenkin hieman sitä intiimiä tunnelmaa pois, mikä Torvessa koettiin.

Ville Maljan kuulaan kaunista vokaalityöskentelyä on aina ilo seurata ja kuultiinpa herran suusta myös black metal-vokalisointia Dead Disco -kappaleessa. Loppuun asti en Lapkoa kuitenkaan ehtinyt väijyä, sillä kiire painoi jo niskassa. Voisin kuitenkin lyödä pääni pantiksi, että Lapko lopetti shownsa mahtipontiseen, juuri singlenäkin julkaistiin Funeral and Parties -veisuun.

Kiireen syy löytyi toiselta puolelta Turun toria, missä Sweatmaster oli saanut jo koneensa käyntiin. Dynamon rähjäinen puutalomiljöö oli ääriään myöten täynnä ja varsinkin lavan edusta oli tukossa kuin isoäidin peräsuoli, kun illan kolmas triona operoiva yhtye hallitsi tilaa. Aivan eturiviin en jaksanut tunkeutua, vaan pidin kohteliaan hajuraon turkulaiskolmikkoon.

Itse en ollut Hikimestaria elävänä todistanut sitten ”Sharp Cut” -debyytin jälkeen, jolloin yhtye tuli nähtyä kerran jos toisenkin, miltei kyllästymiseen asti. Kakkosalbumi Tom Tom Bulletin aikana pidimme suhteessamme luovan tauon, mutta uuden ja kehutun Animalin eläimellinen kutsu oli minulle liikaa ja Hikimestarit saivatkin minut takaisin pauloihinsa. Tuntuupa hyvältä olla takaisin ruodussa.

Jos Regina hallitsi kappaleillaan Rumban kriitikko-pollia, niin Sweatmaster puolestaan nousi tuolla uutukaisellaan Suen vuoden parhaaksi albumiksi, kuten myös Tom Tom Bullet vuonna 2005. Animal-albumin nimikkobiisi komeili myös Rumban listoilla, eikä tuon instant-hitin voittokulku varmasti vielä tähänkään lopu, ja kyllähän Dynamokin ratkeili liitoksistaan, kun Animalin alkusoinnut hyökkäsivät ämyreistä ulos. Tulihan sitä itsekin sitten muutamia sivuaskelia Eläimen tahtiin otettua, vaikkei kappale omaan Sweatmaster-kärkikymmenikköön kuulukaan.

Sweatmaster keskittyi odotetusti uutukaisensa materiaaliin ja hyvinhän tuon jackpot-julkaisun materiaali toimii myös elävänä. Varsinkin suosikkini, lyhyesti ja ytimekkäästi nimetty Everybody Thinks They Know You’ve Got a Broken Heart kuulosti täydelliseltä. Illan kliimaksiksi nousi kuitenkin Sharp Cutin rock ’n roll -anthem, iilimadon lailla tarttuva I Am a Demon And I Love Rock ’n Roll. Kyseinen kappale yhdistettynä Dynamon atmosfääriin vei minut hyvin mukavalle nostalgia tripille. Kiitos Sweatmaster, että palasitte elämääni.

Ilta sai kruununsa Adan mehevistä pizzoista, joita mussutettiin majapaikassamme (kiitos taas kerran tytöt) suklaa-oluen kyyditseminä. Isoja hetkiä pienen ihmisen elämässä.

Sweatmaster – Animal

2000-luvun alussa valloillaan vellonut scandinavian action rock -buumi jätti monesta oikeasti hyvästäkin yhtyeestä ihmiskakan maun suuhun, ja niitä jo alunperin täysin turhanpäiväisiä rockretkueita olikin sitten kahmalokaupalla. Muutama nimi on kuitenkin säilyttänyt oman tyylitajunsa ja pitänyt riman tarpeeksi korkealla luodessaan uutta materiaalia. Ehkä tasokkain noista kaikista löytyy Suomen Turusta, eli Sweatmaster.

Kahden täyslaidallisen ja lukuisten pienjulkaisujen jälkeen Hikimestari on tehtaillut ehkä uransa kirkkaimman timantin, ”Animal”-albumin. Joukkion debyytti-levy ”Sharp Cut” oli aikoinaan todella kovassa rotaatiossa, arjessa ja juhlassa (ehkä hieman enemmän juhlassa), mutta kakkoskiekko ”Tom Tom Bullet” livahti itseltäni karkuun kuin hiekka sormien välistä. Tätä uusinta kokopitkää edeltänyt Animal-single oli vielä melko perinteistä iskulauseorientoitunutta rockrytkettä ja odotukseni eivät olleet kovin korkealla tämänkään suhteen, mutta kuinka väärässä sitä voi pieni ihminen ollakaan.

Todella minimaalisilla muutoksilla Sweatmaster on saanut taas aikaiseksi uuden ja tuoreen kuuloisen Hikimestari-platan. Vauhtiakin on uskallettu hidastaa tarpeen vaatiessa ja kun on grooven aika, niin sitä kyllä piisaa ja erinäiset ruumiin osat rupeavat tahtomattaankin hyppimään ja pomppimaan primitiivisen rytmin tahtiin. Basisti/hoilottaja Sasu Mykkäsen äänikin kuulostaa paremmalta kuin koskaan, eikä ole enää pelkästään kukkoilua, vaan vuosien tahkoaminen kuuluu tietynlaisena sielukkuutena varsinkin hitaammissa veisuissa. Jos Josh Homme ja Jack White antautuisivat duettoon, niin siitä äänestä syntyisi Sasu Mykkänen.

Sweatmaster kuulostaa pitkälti itseltään, mutta siellä täällä on kuultavissa viitteitä suuntaan jos toiseenkin. Kanadalaiskollega Danko Jonesin raskaskätinen toistorock, Franz Ferdinandin (tämä on siis kehu, vaikka yhtye melko ällöttävä onkin) kaltainen modernimpi tanssittavuus, sekä sokerina pohjalla Queens of the Stone Age -henkinen hypnoosiin asti pyörryttävä melodinen melankolisuus lyövät sulassa sovussa tassunsa yhteen Animalin musiikillisella leikkikentällä. Varsinkin nuo QOTSA-viisut Cut Up In Half ja Animalin ja ehkä jopa yhtyeen historian paras veto Everybody Thinks They Know You’ve Gotta Broken Heart ovat sellaista hittiparaatimateriaalia, että on se ihme jos Sweatmaster ei vieläkään nouse suuremman suosion laulu- ja soitinyhtyeeksi.

Sweatmaster on kääntänyt, jos ei nyt selkäänsä, niin ainakin kylkensä Sonics/nuggets-osastolle ja kehittänyt musisointiaan rikkaampaan suuntaan ja se on kyllä tuottanut tulosta. Ostakaa levy(t) ja käykää keikoilla. Yhden jos toisenkin live-esiintymisen nähneenä voisin veikata, että tunnelma ei ainakaan ole latistumaan päin uuden levyn myötä

R’n’P Festival

Punkeroa ja rockia oli kuultavissa Tavastialla ja Semifinaalissa, kun R’n’P Festivaali herätettiin henkiin. Ilta vaikutti etukäteen mielenkiintoiselta, koska lähes jokaisella illan bändillä oli melko hektinen vaihe lähiaikojen julkaisujen takia. Alkutalvesta 2007 on siis odotettavissa melkoinen julkaisuruuhka.

Mutta asiaan, ja pelkää asiaa olikin luvassa, koska nenänvalkaisuyritys oli vitun pitkän Tahkon viikonlopun jälkeen realisoitumassa juuri tähän iltaan. Päätin kuitenkin antaa löysää itselleni yhden oluen verran, koska Ilveksen kuivakan vuohenjuusto-toastin alas saaminen ilman olutta olisi mahdotonta. Päätimme kuvaaja Jussin kanssa ottaa vielä toiset oluet, koska Tavastian puolen ylihintaisiin muovikuppeihin verrattuna olivat nämä lasiset tuopit jotenkin houkuttelevampia. ”Ei sitten tarvitse mitään enää ottaa salin puolella”, perusteli Jussi.

Siirryimme Tavastian saliin ja tilasimme oluet muovikupeissa. ”Jotkut broilerit siellä Semissä vaan soittaa, tuskin me mitään missataan,” tein valintoja ääneen. Niin The Broilers aka Damn Seagulls soitti alakerrassa alkuaikojen kappaleitaan, jotka olisi voinut allekirjoittaneeseen pudota, mutta James Sealandin tuotteistama muovikuppi vei tälläkin kertaa voiton. Onneksi business-koulun ja -kaupungin kasvatti Timo demonstroi keikkaa jälkeenpäin ja nimesi samalla itsensä Suomen kovimmaksi tulevaksi rumpaliksi. Tulevaksi?

Aina asenteellaan vakuuttava Sweatmaster asteli lavalle ja ilmoitti soittavansa maaliskuussa ilmestyvän albuminsa kappaleet. Laulaja Sasu mainitsi myös, että yleisö taitaa osata nämä biisit paremmin kuin he, koska he ovat itse viimeksi 4 kuukautta sitten soittaneet niitä. Ilmaisutaidon opettajani tärkein teesi oli se, että älä ikinä pyydä anteeksi esitystäsi etukäteen, vaikka se olisi kuinka huonosti valmisteltu, se voi hyvällä tuurilla onnistua. Ja niinhän siinä kävi tälläkin kertaa, uudet kappaleet toimivat hyvin ja bändi tuntui nauttivat olostaan. Ensi kuuleman perusteella tuleva albumi koostuu hyvin samanlaisista elementeistä kuin edellinen albumi ”Tom Tom Bullet”.

Suomessa katupunk voi hyvin ja potentiaalisia bändejä tuntuisi löytyvän useita. Sitten viime näkemän yhden kitaristin kokoonpanoonsa lisännyt helsinkiläinen The Over Attacks (entinen Brigade) oli tullut pistämään täyteen ahdetun Semifinaalin puolen sekaisin. Skalla maustettu melodinen punk iski yllättävän kovasti, ja bändi oli löytänyt uuden vaihteen tekemiseensä. Rytmiryhmä oli ajan tasalla ja lisäkitara toi sopivasti laajuutta soundimaailmaan. Samalla asenteella studioon, joku katsomaan vähän perään ettei kukaan sentään nurkkiin kuse, ja lättyä pihalle.

No Shame, tämä kiitelty ja kiistelty, jostain syystä kovasti mielipiteitä jakava yhtye, sai luvan astua lavalle. Uusi levy ”White of Hope – Turning Black” oli juuri ilmestynyt ja se olikin setissä pääosissa. Sampsa pohjusti muutamaa kappaletta niiden syntytarinoilla, ja nyt tiedämme, että myös IKEA voi inspiroida punk-kappaletta. Lavalla ja yleisössä oli riehakas meno, mutta jostain syystä itselläni oli melko neutraali olo. En saanut suuria tunne-elämyksiä, muttei kokonaisuus alkanut vituttamaankaan. Vaikka No Shame on ollut pitkään kuvioissa, jotenkin tuntuu, että se keskeisin juttu on vielä löytämättä, jostain tärkeästä lähteestä on vielä ammentamatta. Lähellä kuitenkin ollaan.

Olisin mieluusti nähnyt ja kuullut Satura Lanxin soittavan, mutta jälleen kerran Semiin tunkeminen tuntui ylitsepääsemättömältä, joten nykykunto jäi kollaamatta. Niin ja kyllä te arvaatte mitä sitten, muovikuppi.

Hiljattain kansainvälisen jakeludiilin tehnyt I Walk The Line sai kunnian päättää illan. Lähes Lidlin hinnoissa olevan bissen takia muistikuvat ovat hämäriä, mutta seuraavat äänijäljet löytyivät nauhurista: ”Vitun kovaa matskua, näillä on joku sellainen suomalaisen miehen historian saatossa kasvattama apina selässä, joka tekee niistä tavallaan haavoittuvaisia ja herkkiä.” ”Niin siis, ei tää mitään Eppu Normaalia ole.” ”Erittäin hyvä balanssi, soundit kohillaan ja jengi mehuissaan.” ”Huh, jos olisin Barbapapa, muuntautuisin uruiksi, sen verran antaumuksella tuo viehkeä urkuri kohtelee instrumenttiaan.” ”Tämä bändi on ennen kaikkea musiikin asialla…Hei Jussi, yritä saada toi urkuri kuviin.”

Motörhead Kaapelitehtaalla

Show myytiin loppuun kolmessa tunnissa, onneksi liput haldattiin heti eikä sitten, koska pitäähän Motörhead nähdä ainakin kerran elämässä. Itselleni kerta oli kyllä jo kolmas. Kaik’ paskimman päivän olivat tähdänneet Stadia varten, mutta onneksi ihan riittämiin oli meitä joille nyt ei ole niin yks väli, mikä päivä on. Enno ikinä nähnyt yhtä paljon prätkäjengiläisiä samassa paikassa, ja niin ehdittiinkin jo kirota että miten sitä löytää aina ittensä epäilyttävistä tilanteista. Spekuloitiin, oliko taas 6 litraa kusta lentänyt asiakkaan öögaan, näet amerikkalaisen Corrosion Of Conformityn olisi pitänyt soittaa myös. Olivat peruuttaneet sinänsä ymmärrettävistä syistä, mutta lippujen hinta silti pysyi samana (melko korkeana), eikä vastaavaa ulkomaalaista saatu varoitusajalla. Varmasti järjestäjät nauroivat koko matkan pankkiin.

Sweatmaster tuli kuultua narikassa lähes kokonaan, kesti 20 min saada berberi roikkumaan. Joku ruotsalainen pändi jonka laulajattarella oli kuulemma uskomattoman hyvät amberssonit (=laululahjat) soitti ennen Turun trioa. Riu’ulle kuultiin ainakin coveri Misfitsin Where Eagles Daresta (I ain’t no goddamn sonuvabiii-ii-iiitch, mieti sitä beibe). Narikkajärjestelyä kirottiin kuorossa odotetusti vielä myöhemmin keikan päätyttyä.

Kaapelitehtaan sali on pitkänomainen noin puoli kilsaa pitkä läävä, ja kapeahko. Motörhead aloitti siinä vähän ennen kymmentä, eikä mitään vitun alkunauhoja tarvinnut sietää, ainoastaan Lemmyn kommentti ”we are Motörhead and we play rock and roll!”. Setti alkoi Dr. Rockilla, vanhalla keikan aloituksella reilun 15 vuoden takaa, jatkui täten vielä vanhemmalla Stay Cleanilla ja saman aikakauden Love Me Like A Reptilella. Soundi oli hyvä ja luja, ja sitä piti tietty yleisön pyynnöstä koventaa. Uuden levyn stygejä kuultiin huomattavasti anteliaammin verrattaen aikasempiin kertoihin, ja miksipä ei, varsinkin kuullut In The Name Of Tragedy ja Killers ovat kunnon purkkaa ja jytää. Muut nivusosaston mukavuutta kyseenalaistaneet kappaleet olivat mm. R.A.M.O.N.E.S., Metropolis, No Class ja Over The Top. Settiä oli muutenkin uusittu isolla kyr.. kädellä, esim. Dancing On Your Grave ja Fast And Loose, jota eivät ole soittaneet sitten kun ’83, tulivat kyllä puun takaa. Sacrificen (ainoa(?) biisi 1990-luvulta) aikaan pitti oli taas täynnä rakkautta ja pariminanen rumpusoolo kesken sen päästi ”pojat” hyölille. Jos oli setissä tuoretta materiaalia, tarkoittaa se sitä että jotain oli jätetty pois. God Save The Queen, Born To Raise Hell, Dead Men Tell No Tales ja erityisesti Bomber (shock! horror!) häikäisivät poissaolollaan. Enkä ole vieläkään kuullut livenä (We Are) The Road Crew’ta! Varsinaisen meiningin lopetti Killed By Death/Iron Fist, ja encoren nyrjäytti käyntiin akustinen Whorehouse Blues, sitten Ace Of Spades, sitten Overkill. 21 kpl/100 minuuttia se kesti.

Loppukanoottina sanotaan että yleisön kaikki solariumissa käyneet G’N’R -paitaset rokidorkat, jotka ei ees taputa biisien välissä, ja ponnaripäiset kännykkäliittymämyyjät, jotka virnuilee niille jotka joraa, saa vetää ittesä pitkin ojanpohjia. Muut jatkakoot niinkuin olivat. Ai niin, keikka oli hyvä!