Avainsana-arkisto: Swallow The Sun

Kuolemanlaakso – Tulijoutsen

Kun mietitään millaista miehistöä Kuolemanlaaksossa vaikuttaa, ei yhtyeen liki parin vuoden takainen debyytti ”Uusi uljas maailma” päässyt pettämään ainakaan siinä mielessä, että levy olisi ollut laadullisesti heikko. Päinvastoin. Jo debyytillään vahvaa osaamista osoittanut Kuolemanlaakso ei ole astunut harhaan ”Tulijoutsenellakaan”.

Death/doom metallinsa modernilla otteella veistävä orkesteri pitänee Triptykonia edelleen kovana juttuna, mutta Kuolemanlaaksoa on viety entistä syvemmälle omiin metsiinsä, jolloin siitä voidaan (edelleen) puhua uniikkina nimenä suomalaisessa metallikentässä. Edellisen albumin vahvuuksista ollaan otettu kiinni ja niitä ollaan kehitelty vieläkin pitemmälle. Huonosti toteutuneita biisejä ei kokonaisuuteen mahdu, joka muutenkin etenee hyvin tasavahvasti eteenpäin. Sain kuitenkin eniten irti Glastonburyn lehdosta, joka on albumin keskelle sijoittuva, puhtaan laulun varassa kulkeva hämyjazzbiisi suoraan visvaisimman metsäpirtin perimmäisestä nurkasta. Tähän liittyen, viime arvostelussa mainitsin etteivät Kotamäen puhtaat laulut oikein kolise itselleni, mutta ”Tulijoutsenella” ollaan kokonaisuuden kanssa muutenkin sen verran vahvoilla että bändin jokainen osanen sopii kokonaisuuteen osuvasti.

Kokonaisuudessaan ”Tulijoutsen” on ammattitaidolla ja rakkaudella tehty, aivan kuten hyvä (musta) kahvi. Edeltäjäänsä korkeatasoisempi tyylinäyte.

Swallow The Sun – Hope

Tätä levyä metalliväki on varmasti jo odotellut kieli pitkällä ja peukku pyllyssä. Sen verran Swallow the Sunin kahta edellistä täyspitkää (”The Morning Never Came” ja ”Ghosts of Loss”) rummutettiin mediassa, että tämä on pakostakin jonkinasteinen tapaus.

Itse en yhtyeen fanikatraaseen lukeudu ja nuo jo mainitut läpyskätkin ovat nopeasti vaihtaneet maisemaa levyhyllystäni. Debyyttilevy pyöri muutamaan otteeseen soittimessa, mutta varsinkin tuo kakkoskiekko oli sellaista pateettisen ininän juhlaa, ettei paremmasta väliä. Ajattelinkin, että tämä kolmas albumi tarjoilee vielä pidemmälle vietyä itkemistä, mutta, mutta, eihän tämä nyt niin kauhiaa ollutkaan kuin pahimmissa painajaisissani pelkäsin.

Muutoksen kourat ovat ravistelleet Auringon Ahmijoita sitten viime kuuleman ja tuomarointi on jätetty vähemmälle huomiolle kuin aiemmin levytetyllä materiaalilla. Death/doom on vieläkin otsikko, mutta tällä kertaa painotetaan kenties hieman enemmän tuota kuolonmetallia. Toki Swallow The Sun kuulostaa vieläkin itseltään, varsinkin orkesterin tavamerkiksi koituneet juustokuorrutteiset kitarat sekä vokalisti Kotamäen murinan ja herkästi soljuvan laulun hybridi tekevät kuulijalle selväksi sen, mikä yhtye siellä stereoissa musisoi. Raskautta on tullut mielestäni hyppysellinen lisää, tosin vastapainoksi herkistä osioista on tehty entistäkin siirappisempia. Ghosts of Lossin haukotuksia aiheuttanut tuomarointi on kuopattu tusinaduumin hautausmaalle ja otettu aimo harppaus kohti progressiivista metallia, voisi jopa sanoa kohti opethiaanista metallityöskentelyä.

Kappaleista voisi nostaa muutaman jalustalle. Ensimmäinen kliimaksi on mielestäni raita numero kolme, nimeltään The Justice of Suffering. Siihen on onnistuttu rakentamaan sellainen raskauden ja herkkyyden liitto, joka puuttui miltei kokonaan Ghosts of Loss-levyltä. Puhtaat laulut kuulostavat myös tällä veisulla paremmalta kuin koskaan, eikä varmasti vähiten sen takia, että Katatonian Jonas Renkse lainaa luritustaan kyseisellä kipaleella. Tuo herra Renksen orkesteri kuuluu muutenkin tällä albumilla, eikä se ole välttämäti paha asia. Seuraavana kuultava Don’t Fall Asleep tuottaa taas kauhun väristyksiä, palauttaen arvostelijan pohjamutiin (eikä se ole tällaisessa musiikissa hyvä asia). Singlenäkin julkaistu raina onnistuu pyyhkimään kaiken sen mukavuuden tunteen, jonka The Justice of Suffering jätti jälkeensä. Tylsä biisi, josta tulee liikaa mielleyhtymiä vanhaan Swallow the Suniin.

Toisena virstanpylväänä voisi mainita kuudentena kuultavan The Empty Skiesin, joka kumartaa melko syvään tuonne melodiseen black metalliin päin. Hopen nopein raita on hyvinkin svengaava ja Kotamäki pääsee käyttämään myös ilkeän kuuloista bläkkiskirkumistaan. Toistaiseksi mieleen jäävin otos, mutta bonus biisi kaiken muuttaa voi. Singlen b-puolena julkaistava These Low Lands tarjoilee mieleenpainuvimman esityksen, vaikkei viralliseen kokopitkään sisällykään. These Low Lands on koveri Timo Rautiaisen Alavilla Mailla -kappaleesta ja Amorphis-heppu Tomi Joutsenen tähdittämä veisu kuulostaa yllättäen siltä, kuin Swallow the Sun soittaisi koverina Timo Rautiaista. Vaikkakin Timo on kuraa ja Tomi on sontaa, niin silti tämä bonus onnistuu tehtävässään melkoisen hyvin.

Loppujen lopuksi Hope kasvaa Auringon Nielijöiden parhaaksi tuotokseksi. Sukurutsainen albumi onnistuu yhdistämään kahden edellisen levyn parhaat palat ja luomaan uudistuneen äänimaailman. Paikoin tylsä ja ”salaperäisiä” kuiskailukohtia on aivan liikaa (yksikin on toisaalta jo liikaa), mutta Hope tarjoilee myös muutaman erinomaisenkin rallin.

Turkinpippureita juustokastikkeessa, eli miesten musiikkia tytöille ja tyttöjen musiikkia miehille. Ei meistä ystäviä varmasti koskaan tule, mutta kyllä sellaisen vienon tervehdyksen Swallow the Sunille voi suoda, jos vastaan kävelee.

Burst Turussa

Allekirjoittaneelle lähes tuntematon, ruotsalainen Burst oli juuri pienellä visiitillä ja käväisi myös Turun Klubilla vetämässä setin. Kuvioissa oli mukana myös turkusen omat pojat, Callisto, ylöjärjen hardcore-partio Abduktio ja synkkä heviryhmä Swallow The Sun. Kolme bändiä olisi siis kehillä ennen illan pääesiintyjää. Metalcorea ja melodisiakin partteja yhdistelevä Burst tuntui olevan varsin mielenkiintoinen kombo, mutta ensimmäisenä kuitenkin lavalle asteli Abduktio.

Jätkät ovat saaneet juuri ulos mini-cd:nsä ”Perustuu Tositapahtumiin”, jota keikalta sai itselleen hankkia, ja tuon kyseisen platan sisältöä käytiin läpi vahvasti. Netissä jaellulla ”Soitellen Sotaan” -kappaleella aloitettettiin tehokkaasti noin puolituntinen setti. Biisi toisensa jälkeen Ylöjärven pojat antoivat kaikkensa, ja vetivät varsin intensiivisen keikan.

Helvetin kovan Abduktion jälkeen oli hieman synkemmän meiningin vuoro, kun Turun oma osasto, Callisto otti lavan haltuunsa. Raskaan, synkän ja teknisen metallin veivaajat ottivat heti alusta saakka tiukan ja tinkimättömän asenteen, soitti luisti virheettömästi. Jopa hypnoottisen fiiliksen luova ilmapiiri syntyi kappaleista joita bändi veivasi. Materiaalia kuultiin sekä ”Ordeal Of The Century” miniltä, että uudelta, pian ilmestyvältä ”True Nature Unfolds” cd:ltä, joka Fullsteamin kautta tulee ulos. Opeth ja muut progressiiviset orkesterit ovat selvästi olleet poikien kuuntelussa. Hidasta, raskasta ja hypnoottista kuten totesin, muuta on Callistosta vaikea sanoa. Paitsi tietenkin että orkesteri veti hiton kovan setin.

Synkistelyn jälkeen saatiin annos lisää synkistelyä, tosin paljon huonommassa mielessä. Swallow The Sun on ilmeisesti hevi-piireissä kovakin sana sillä bändi on kiinnitetty provinssirokkiinkin soittamaan. No sepä ei minun mieltäni muuttanut vaikutelmasta, joka bändistä tuli keikan mukana. Swallow The Sunin sanoma oli liian hidasta heavy-metallia, örinä laululla höystettynä. Biisi toisensa jälkeen S.T.S sai klubin penkeissä istumisen väsyttävämmäksi ja turhautuneemmaksi touhuksi. Biisien pituus tuntui olevan jossain 5-8 minuutin välillä, ja arvioni mukaan keikka kesti about 45 minuuttia ja biisejä bändi soitti noin 6 kappaletta. Allekirjoittaneelle riitti jo puolet siitä ensimmäisestä biisistä, mutta eipä voinut muuta kuin kärsiä. Loputtomalta tuntuneen keikan viimeisenä biisinä tuli kappale joka junnasi paikallaan samoilla riffeillä varmaan viisi minuuttia.

Onneks paskakin loppuu joskus ja oltiinkin pisteessä jolloin lavalle astuisi headliner, Burst. Kello taisi lähennellä yhtä kun ruotsin metalcorepatrolli hyökkäsi lavalle ja tykitti biisi toisensa jälkeen tauotta. Uusi ”Prey On Life” cd oli tehokkaasti käsittelyssä ja parhaita vetoja olikin levyltä myös seiskatuumaiselle Burnt By The Sun -splitille irrotettu ”Sculpt The Lives”, joka tykitti todella mukavasti. Tanssilattiallekkin saatiin liikettä ensimmäistä kertaa koko iltana, kun ruotsin poijjat mekastivat lavalla. Raivoisasti vedetyn keikan jälkeen klubi hiljeni ja ihmiset alkoivat valumaan ulos. Hyvät keikat kaikilta muilta bändeiltä paitsi Swallow The Sunilta, joka meni ”ei enää koskaan listan” kärkipäähän. Kaikkinensa hyvä ilta muuten.