Avainsana-arkisto: surmacore

Rytmihäiriö

Suisto-klubin takahuone, kolmas päivä syyskuuta vuonna kaksituhattakymmenen, Hämeenlinna. Yksikään illan kolmesta bändistä ei ole vielä aloittanut, vaan yleisö on vasta valumassa paikalle. Kello lähestyy kymmentä, ja allekirjoittanut istuskelee huoneessa, jossa istuu myös suurin osa Rytmihäiriön nykymiehistöstä. Basisti Antti ”Ande” Kiiski ylläpitää paitakojua samalla, kun rumpali Otto Luotonen, kitaristi Janne Perttilä ja laulaja Unto ”Une” Helo vastailevat Lammas Zinen edustajan kysymyksiin. Nämä väkivaltaista musiikkia esittävät, mutta leppoisat herrasmiehet eivät tarjonneet toimittajaparalle Gambinaa, sillä sitä ei ollut bändille itselleenkään.

Surman siipien havinaa julkaistiin jo 20 vuotta sitten. Kun teitte sitä, niin uskoitteko olevanne vielä vuonna 2010 vastaamassa näihin typeriin kysymyksiin?

Otto: Ei uskottu. Ja siihen aikaan esimerkiksi Protectedin (Protected Illusion) Erkki Virta teki haastattelun en-muista-mihin-lehteen, mutta se kysyi ”Mitä luulet tekeväsi kolmekymppisenä, soitatko tätä?”. Enpä muista mitä vastasin, mutta enpä ajatellutkaan että voisin olla 38 ikänä! Että ei, ei ollut sellaista visiota että homma jatkuisi.

Eli ei siis ollut mitään tavoitteita?

Otto: Ei oikeastaan, aika siinä hetkessä mentiin. Tavoitteena oli ehkä tehdä seuraava levy tai vetää keikkoja, mutta sitten kun ei tullut niin ihmeteltiin ettei ole keikkoja.

No sitten on varmaan turhaa kysyä, että teettekö tätä vielä vuonna 2030?

Otto: Mahdollisuuksien rajoissa!

Janne: Pelottava skenaario kyllä.

Otto: Nyt ollaan jumiuduttu tähän hommaan. Mitäs sitä muutakaan sitten?

Janne: Sitten on kolmaskymmenesseitsemäs levy samaa paskaa…

Otto: Pidän erittäin todennäköisenä että jos ollaan hengissä niin miksei?

Teillä on faneja enemmän nyt kuin 90-luvun alussa, ainakin voisi kuvitella näin…?

Otto: Kyllä, mutta silloinkin oli faniliikehdintää. Esimerkiksi ensimmäisenä Taiteiden yönä oltiin dokaamassa Corporal Punishmentin Alin kanssa. Liikuttiin kaupungilla ja yhtäkkiä joku tyyppi tulee vastaan ja sanoo ”YO! Rytmihäiriö!” ja Pate joutui kirjoittamaan nimmareita asemaravintolassa. Huomattiin silloinkin, että punk-skenessä ”fanitus” ei ole tavanomaista.

Janne: Tietysti nykyisin on näkyvyyttä monta kertaa enemmän ja nykyään on monta kertaa enemmän bändejä jakamassa sitä huomiota.

Otto: Nykyään kyllä fanitetaan enemmän kuin 20 vuotta sitten. Mä olin 18 ja katsoin kun A.R.G. soitti, rumpukapula lentää ja jengi hurraa. ”Urpoja, vitun rock-tähdet”. Ajattelin, että miten mä voin ikinä pyytää keneltäkään nimmaria, ja nyt sitten aikuiset miehet tulevat nykyään nimmareita pyytelemään.

Une: En mä ite lähde kovinkaan helposti keltään pyytämään nimmaria, vieläkään.

Otto: Airdashin keikalla mentiin Paten kanssa Airdash-lippikset päässä moshaamaan lavalle ja huijattiin Junnua että me diggailtiin menoa, vaikka me vain naurettiin… Pääkkösten keikalle taas mentiin heittelemään tuoleja lavalle, meidäthän heitettiin ulos sieltä!

Vanhoja faneja ei taida olla enää niin paljoa mukana?

Otto: Ei, aika monet ovat kääntäneet selkänsä meille.

Une: Ehkä ne keskivaiheen fanit ovat tehneet niin. Niistä alusta lähtien messissä olleista en tiedä.

Otto: Onhan tämä eri bändi joka meuhkasi Helsingin nuorisotalolla ja satunnaisesti Lepakossa. Nyt on tapahtunut niin paljon, että ihan ymmärrettäväähän se on jos ei joku ole mukana.

Janne: 20 vuotta on pitkä aika, ja erityisesti tässä kohtaa elämässä.

Une: Ehkä jo 8 vuottakin on jo pitkä aika, minkä ite olen ollut mukana. Silloinkin Rytmihäiriö oli jo eri bändi.

Otto: Silloin oli vielä intoa siitä, että Rytmihäiriö on tullut takaisin. Mutta sitten kun alkoi ilmestymään uusia levyjä niin on ilmaantunut uusia, nuorempia kuuntelijoita, mutta myös vanhempiakin.

Teillä oli pari vuotta sitten keikka vanhalla kokoonpanolla, ja nyt olisi tulossa vastaavanlainen uudestaan. Siellä varmaan näkyy näitä vanhempia faneja enemmän?

Une: Se voi houkutella porukkaa paikalle.

Otto: Se voi olla, mutta jos ne ovat yhtä vanhoja tai minä – tai vielä vanhempia – niin ne helposti missaavat sen keikan.

Janne: Ei kahdeksan vuotta sitten hirveästi sitä porukkaa käynyt, se on sitä polvea joka harvemmin käy keikoilla, siinä ikäluokassa alkaa olemaan perheellisiä ihmisiä.

Tekeekö mieli soittaa sitä vanhaa paskaa enemmän kuin mitä nykyään?

Otto: Ei, mieluummin sitä soittaa uutta paskaa tällä kokoonpanolla. Helvetin nastaa, että päästään soittamaan taas!

Janne: Meillä on nyt setissä pari sellaista ekan levyn biisiä, joita ei olla soitettu nyt vähään aikaan. Niitä on kyllä hauska soittaa, mutta pitää huomauttaa, että suositaan niitä tämän kokoonpanon biisejä koska ne kuulostavat tältä kokoonpanolta. Niistä vanhoista biiseistä tulisi kuitenkin ihan erilainen versio, onhan niitä eri bändi soittamassakin.

Une: Kun mä tulin kehiin, niin settihän koostui pelkästään niistä vanhoista biiseistä. Sitten tuli Kivitys ensimmäisenä uutena biisinä.

Janne: Senkin on huomannut, ettei niitä vanhempia levytyksiä ole ollut saatavilla. Niistä on otettu pieniä painoksia cd:lle ja nekin on loppuunmyyty. Ei kukaan enää tunne niitä, muutama äänekäs tyyppi per keikka on. Niillä muutamalla tyypillä liikkuu huulet sanoitusten mukana, mutta muut ovat pallo hukassa.

Une: Päinvastainen tilanne kuin joitakin vuosia aikaisemmin. Yleisössä meininki laantui saman tien kun tuli uudempaa matskua, kaikki olivat tulleet kuuntelemaan sitä vanhaa Rytmihäiriötä.

Janne: Samanlaista pörinää kuin Surman siipien havinaa –levyllä ei ole saatu aikaan enää tällä iällä, eikä sellaista olla yritetykään. Ollaan pyritty saamaan syvyyttä ja asennetta. Voit etsiä 17-18 –vuotiaiden liimatukkien grindibändejä ja laittaa ne soittamaan niitä vanhoja biisejä.

Une: Tai kuunnella niiden omia biisejä, jotka ovat paljon parempia.

Amen-splitin biisejä ei sitten varmaan kuulla enää ikinä?

Otto: Miksei sitä lämpimikseen voisi vetää jonkun omaksi ilokseen? Mutta se kokoonpano ei koskaan saanut ilmaa siipiensä alle vaan soitti yhden keikan, biisit saatiin tehtyä ja nauhoitettua. Meininki tuntui hyvältä siinä vaiheessa ja oltiin innoissamme…

Kuten on käynyt ilmi, niin musiikki on muuttunut melkoisesti 20 vuoden aikana. Tämä on sitten sitä luonnollista kehitystä ja tämän kokoonpanon soundia? Ei erikseen yritetty muuttua teknisemmäksi?

Janne: Se on sitä mitä on tullut. Ollaan pyritty samaan hieman moniulotteisuutta, onhan nykyään miljoona eri bändiä jotka soittaa nopeaa heviä, että emme halua juuttua siihen tilanteeseen, että kaikki biisit kuulostavat samalta, että on yhtä tasaista pötköä koko levy.

Otto: Kun puhut teknisyydestä, niin Tuukkahan lopetti Rytmihäiriössä koska halusi soittaa teknothrashia, mitä hän nyt sitten tekee Apocalypse Warhead –projektissaan. Kyllähän se teknisyys on tullut soittotaidon ja Jannen sävellystaidon kehittyessä. Aika suorasukaisena musiikkia voidaan vielä pitää, vaikka koukeroita on mukana.

Onko studiotyöskentely ja biisinkirjoitusprosessi muuttunut, tuskaisemmaksi vai leppoisammaksi?

Otto: Mulle se on hyvin leppoisaa, kun teen yhden biisin noin kolmessa vuodessa.

Janne: On se aika leppoisaa, tai ainakin itse yritän pitää sen sillä pohjalla, ettei ikinä ole tarvetta olla koko aika levyttämässä ties mitä. Ja kun levytetään parin vuoden välein, niin siinä on paljon kirjoitusaikaa. Mutta tietty aina kun studio lähestyy, niin tulee muka-kiire ja pitää saada kaikki valmiiksi.

Otto: Ennen sanoitukset tulivat heittämällä, niitä ei montaa kertaa tsekattu läpi. Luettiin Alibi läpi tai kelailtiin jotain…

Une: Vähän vaihtelee. Varastettujen viinojen kirous tuli aika heittämällä, eikä se ensimmäisen demovaiheen jälkeen juuri muuttunut. Pakko kai sitten myöntää, etten ole tarpeeksi hyvä sanoittaja tekemään biisejä kerralla. Se ei ole mielestäni tapa tehdä asioita, se on hienoa kun tulee jotain yhdeltä istumalta, mutta valitettavasti se on harvinaista.

Otto: Olet se friikki, joka istuu muistikirja kädessä ratikassa, tarkkailee spurguja ja tekee mystisiä muistiinpanoja! Siihen aikaan kun ekaa levyä tehtiin, niin sanat tuli heittämällä. Sitten meininki muuttui ja sanat tulivat englanniksi, mutta sitäkään ei väännetty väkisin.

Une: Ensimmäiset biisit olivat lyhyempiä, eli niihin tuli lyhyempiä sanoituksia. Ihmisiä kuolee ei sisällä montaakaan riviä. Nyt on yritetty määrällä korvata laatua…

Jannehan soittaa Barren Earthissa ja Otto Kiljuvelka-70 –bändissä, onko muilla bändin jäsenillä nyt mitään tuollaisia, juuri tällä hetkellä aikaa vieviä projekteja?

Otto: Mullahan on Forca Macabra, jossa olen laulanut 19 vuotta.

Une: Mä soitan Viimeinen Kolonna -nimisessä bändissä kitaraa, olen siinä nykyisin. Jannellahan on jotain proggista aina jotain vireillä…

Janne: Aina on jotain kehitteillä… uusia kujeita. Moonsorrowissa soitan keikoilla säännöllisesti kitaraa, ja koetan opetella soittamaan mustalaisjazzia ja bluesia.

Otto: Andella ei taida olla mitään?

Tässä vaiheessa siirrymme keskustelemaan väkivallasta bändin keikoilla. Esimerkkinä mainitsen tapauksen, jossa eräs tyyppi yleisöstä sai mikrofonista nuppiinsa, ja samalla Unelta lohkesi oma hammas.

Une: Onneksi se on ainoa keikka tietääkseni kun olen ketään pahemmin satuttanut. Mutta me oltiin Nosturissa Mokomaa lämppäämässä, niin siellä joku oli pitissä saanut vähän pahemmin päähänsä. Oli jo sairasautokeikka, se oli jo ikävä juttu. Vaikka biisit kertovat väkivallasta, niin emme tarvitse sitä keikoillemme.

Otto: Musiikkia voi kuunnella heiluen, huojuen ja fiilistellen, ei tarvitse toisia päin säntäillä.

Janne: Voi napsuttaa sormilla tahtia, jos oikein innostuu!

Une: Ei tarvitse partakoneenteriä teippailla t-paitoihin kiinni. Pittimeininki on asia erikseen.

Janne: Ei kyllä kaivata sellaisia kaljupäisiä hupparilökäpöksyconverse-apinoita (Janne kuvailee tässä omaa, sen hetkistä ulkonäköään, toim. huom.) pittiin, jotka uhoavat ja vetävät turpaan, ja sanovat että näin ”pitää” tehdä, koska New Yorkissa on tehty näin vuonna ’81. Ei kaivattaskaan sellaista, että oltaisiin aggressiivisen pittibändin maineessa, ei lietsota mitään wall of death -meininkiä…

Une: Yhden kerran oli tämmöinen kaljupäinen, kansallissosialistisempi tapaus Hyvinkäällä, joka poiki jonkinlaisen välikohtauksen sillä keikalla. Bändi oli siihen suhteellisen osaton, mutta tämä poiki bändille porttikiellon kyseiseen ravintolaan.

Otto: Se oli joku skini, mutta sillä luki henkseleissä ”Jos otan, niin tapan”. Sitten joku veti sitä takaapäin tuopilla päähän ja juoksi pakoon.

Une: Mutta verta on kyllä näkynyt. Joissakin tilanteissa sitä on tullut omastakin nenästä, kun on tölvästy mikillä tai sitten muuten vaan.

Puhutaanpas lopuksi ajankohtaisista aiheista! Sorbus poistui juuri Alkon valikoimista, mikä on suhtautumisenne tuohon juomaan?

Janne: En ole suhtautunut, mutta onhan sitä tullut juotua…

Une: Viime haastiksessa mainitsin sen olevan parempaa kuin Gambina, jolloin Janne heitti kaljat mun päälle. Tässä haastattelussa en sano sitä!

Otto: Onhan sitä Sorbusta laimennettu, sehän oli nyt sitä 15-prosenttista. Kerran Factoryssa oli Forcan keikka, ja matka mun kämpiltä sinne kestää sellaiset 55 minuuttia, vedin Sorbuksen siinä huiviin sen matkan aikana. Sitten tuli Forcalta hyvä keikka, mutta eihän sitä joka keikalla tekis, että ilmankin pärjätään.

Entä jos Gambina kokisi saman kohtalon?

Janne: Se olisi jo karumpi kohtalo, että silloin pitäisi tehdä joku kikka! Ei sitä juomaa oikein voi vaihtaakaan…

Une: Sitten loppuu juominen! Sitä ennen ostetaan sitä varastoon suuria määriä.

Janne: Sitten kun varastot on juotu, niin sitten se on siinä…

Otto: Keikoilla ei kannattaisi sitä yleisön päälle niin surutta heittää.

Une: Musta tuntuu, ettei meillä ole tänään Gambinaa.

Otto: Musta tuntuu, että tämän bändin ura alkaa olla tässä.

Janne: Musta tuntuu, että tämä keikka on vaakalaudalla.

Rytmihäiriö soittaa vuoden 1990 kokoonpanossaan Municipal Wasten lämppärinä tulevana lauantaina Helsingin Nosturissa. Mukana myös Axegressor ja Forca Macabra.

Municipal Waste (usa), Rytmihäiriö vm. 1990, Axegressor, Forca Macabra
La 18.12.2010 Helsinki, Nosturi
18 EUR +mahd. toimituskulut. Ennakko: Tiketti ja Lippupalvelu, myyntiin torstaina 26.8.2010
Keikkainfo

Rytmihäiriö, Abnormi ja Dead Samaritan Suistossa

”Kesä on ohi”, jouduin toteamaan kävellessäni pitkin Hämeenlinnan sateisia katuja suunnistaessani kohti Suistoa. Viimeksi Rytmihäiriön saapuessa kaupunkiin satoi lunta, nyt satoi vettä. Mietinkin lätäköitä väistellessäni, että koskahan sataa Gambinaa, siis muuallakin kuin sisätiloissa joissa Rytmihäiriö soittaa? Ainakin yritys on kova brenkusta irtipääsemiseksi. Mutta pyrkiikö Rytmihäiriö irti brenkusta, päättyneestä festarikaudesta vai molemmista?

Aivan ensiksi pääsin haastattelemaan Rytmihäiriötä, kyseisen juttutuokion satoa saa sitten lukea näiltä sivuilta myöhemmin. Iltaman aloittajabändiksi oli buukattu osittain paikallinen melodeath-yhtye Dead Samaritan. Näin viimeksi bändin viisi vuotta sitten, ennen välissä ollutta parin vuoden taukoa, jolloin sillä oli vielä erilainen kokoonpano. Huomasin vokalistin sukupuolen vaihtuneen jälleen, sillä bändin keulilla oli taas mies. Kyseessä taisi tosin olla vain tuurauskeikka, sillä bändin varsinainen vokalisti Valendis Suomalainen on viimeisillään ns. siunatussa tilassa. Tämä vokalistintonttia hoitanut herra näyttää ja kuulostaa samalta kuin lukuisat muutkin melodödöbändien keulakuvat, mutta yhtyeen biisit olivat rosoisempia. Mielestäni Dead Samaritan onkin hieman keskinkertaista melodeathia parempaa, mutta tuntui soittavan nyt väärässä paikassa väärään aikaan.

Abnormilta olen kuullut aiemmin vain ”Avunhuuto”-seiskatuumaisen, mutta kohtalaisen hyväksi lavabändiksi olen sen todennut. Abnormi veti paremmin ja intensiivisemmin kuin Puntalassa vuosi sitten ja varsinkin Patu, tuo Abnormin maanmainio keulakuva, oli liekeissä. Mummollani oli Patu-niminen tiibetinspanieli, ja koiramaisen sadistisesti Abnormi-Patukin räksytti. Mutta jos Patu olisi koirarotu, niin tiibetinspanieli se ei ainakaan olisi. Livetilanteessa bändi on iskenyt minuun paremmin kuin kotona levyltä kuunnellessa, ja tämä keikka näytti taas miksi. Lavan edustalla oli liikehdintääkin, mutta se tuntui olevan vasta lämmittelyä Rytmihäiriötä varten? Abnormi olisi voinut soittaa muovipussipäisen Rytmihäiriön suohon joidenkin illan pääesiintyjien aiempien esiintymisten perusteella, mutta ihan niin ei nyt käynyt.

Tälläkin keikalla useampi kuin Kaksi oli kännissä, mutta siinähän ei ole mitään ihmeellistä Rytmihäiriön ollessa kysymyksessä. Olen nähnyt bändin jo kolmesti – toista kertaa Suisto-klubilla – ja tämä oli ensimmäinen kerta kun Gambina-pottu loisti poissaolollaan, eikä Gambina-sadetta siis tullut. Tuota jumalatonta nektaria ei siis saanut kuin baarin puolelta, mutta olikohan kyseessä vain jano vai silkka verenhimo mikä yllytti Rytmihäiriön raakaan ja tolkuttomaan veritekoon? Palloviinan puute korvattiin sitten muilla keinoilla, ja esimerkiksi setti oli Ilosaarirockin festarikeikkaa reippaasti monipuolisempi. Joukossa oli jopa muutama vanhempikin ralli, kuten Kampurajalka 2002. Tehty mikä tehty on puolestaan soitettu viimeksi vuonna 2006, koska bändissä ei kuulemma ole ollut taitoa sen soittamiseen liveoloissa riittävän hyvin, myös Perjantaina juostiin –klassikko soitettiin encorena. Mutta hemmetin hyvin nuo uudetkin biisit toimivat, nyt ne tuntuivat toimivan jopa paremmin kuin Ilosaarirockissa. Ehkä niiden soittamiseen on tullut nyt enemmän varmuutta ja rutiinia festarikeikkoihin verrattuna? Saattaapi olla, että tuo oli parhain tähän mennessä näkemistäni Rytmihäiriö-keikoista, mutta hemmetin nopeasti se vaan tuntui menevän ohi, kuten kaikki hyvä yleensä meneekin.

Rytmihäiriö – Seitsemän surman siunausliitto

2005 ilmestynyt ”Saatana on herra” –levy on saanut arvoisensa seuraajan. Pitkässä juoksussa ”Seitsemän surman siunausliitto” on mielestäni jopa parempi levy kuin edeltäjänsä. Paketti pysyy paremmin kasassa, ja koukkuja on tullut musiikkiin lisää. Perus hutahutan ja moshauksen kylkiäisiksi on mukaan saatu lisää nyansseja, ja jopa Suicidal Tendencies -tyylinen intro löytyy ihanasti tasapainottamasta levyn surmatunnelmaa (harvoinpa ihmistä tapetaan näin hartaissa merkeissä). Kama on perusvaarallista Rytmihäiriötä, ja vaikka sanoitusten aihepiiri on rajallinen, lyriikat mielestäni toimii ja pitää sisällään hyviä jippoja.

Rytmihäiriöllä on kasassa nyt sellaiset ainekset, jotka herättävät kriitikon mielessä joitakin ajatuksia: Miten tästä pystyy enää kehittymään, ja mihin suuntaan yhtye itse haluaa asiaa viedä? Yhteiskiertueet Mokoman ja Staminan laajentaa varmasti yleisöpohjaa, mutta toisaalta ug-status on vaarassa hävitä. Bändin kannalta se on varmasti yhdentekevää.

Kaikki kaikessa, Rytmihäiriö on jälleen kerran tehnyt levyn, joka kipuaa vuoden parhaimpien kotimaisten julkaisujen joukkoon. Itse jopa yllätyin, kuinka aikaisemman levyn nostama rima ylitettiin näinkin komeasti. Saatanan hyvää musaa!