Avainsana-arkisto: Stuck Mojo

Stuck Mojo – Southern Born Killers

Stuck Mojo oli joskus 2000-luvun alussa oikeasti ihan hyvä bändi ja aikoinaan jopa rajoja rikkova tapaus. Kitaristi/vokalisti Rich Wardin ja räppäri Bonzin tuplavokalisointi tarjosi joskus 90-luvun loppupuolella metalliin erikoista yhdistelmää, sillä bändi ei kuulostanut koskaan numetallilta. Räpin ja metallin crossoveria vetänyt Stuck Mojo koki loppunsa ja joskus, jos muistan oikein, vuonna 2001 ilmestyi bändin alkuaikojen materiaalia ja uraa muisteleva kokoelmalevy. Muutama vuosi sitten kuultiin kummia, kun huhuja reunionista alkoi liikkua, jossa Bonz ja Richie olisivat sopineet riitansa, mutta mitään ei tapahtunut. Vuosi sitten kuulin, täysin puun takaa, että Mojo on palannut, tehnyt uuden levyn, jonka se on julkaissut itse ja joka on ladattavissa bändin MySpace-sivuilta, mutta uudella räppärillä. Tällöin en vaivautunut tsekkaamaan miltä tuo materiaali kuulosti, sillä se olisi pilannut muistikuvat siitä, millaista kamaa bändi teki Risingin tai Declaration Of A Headhunterin aikoihin.

Monen mutkan kautta bändi päätyi sopimukseen levyn julkaisemista vuonna 2008 ja nyt voimme odotella kauppoihin ”Southern Born Killers” -nimellä kulkevaa Stuck Mojon levyä, jossa alkuperäisistä jäsenistä on jäljellä vain Rich Ward itse. Räpäyttämään löytyi mystinen räppäri nimeltä Lord Nelson, joka ei aivan täytä Bonzilta auki jääneitä suunnattomia saappaita. I’m American -nimisellä biisillä käyntiin lähtevä Southern Born Killers on yksi niistä vähemmän huonoista kappaleista levyllä, sillä vaikka tuttu Ward/räpäytys-kaava on läsnä biisissä, ei se auta mitään, sen vain kuulee kun jokin ei toimi. Seuraavana nimikappale Southern Born Killers esittelee karmeaa räppifunkkia, jossa Lordi Nelson loistaa, tai jotain sinne päin. Tässä vaiheessa käy selväksi, että Stuck Mojon EI olisi pitänyt tehdä tätä levyä, ainakin Ward olisi voinut tajuta tehdä sen toisella bändin nimellä.

Vahvasti patrioottisesti amerikkalaisuuttaan mainostanu Mojo jatkaa samoilla linjoilla myös tällä levyllä ja välipätkä, For the Cause of Allah kertoo hieman mitä mieltä Mojon pojat ovat. Levyn kuuntelee kyllä muutaman kerran läpi taustamusiikkina, mutta tosissaan kukaan kuka bändistä on joskus pitänyt, ei voi nauttia tästä. Kaiken huipuksi levyn loppupäästä löytyy Yoko-niminen kappale jota kuunnellessa viimeistään pitäisi alkaa arveluttamaan, mitä helvettiä tämä bändi oikeasti puuhaa.

Edelleen räppiä, rockia ja metallia yhdistävä Stuck Mojo tekee edelleen samankaltaista musiikkia, mutta siitä, mikä teki ”Declaration Of A Headhunter” -levyn loistavaksi, ei ole enää mitään jäljellä.