Avainsana-arkisto: Street Dogs

Cock Sparrer, HMV Forum, Lontoo

Jalkapalloreissun (Chelsea – Villa) yhteyteen sovitetun keikan tapahtumapaikka löytyi ilman suurempia tuskia, kun Kentish Townin metroasemalta käännyttiin oikealle ja seurattiin massoja muutaman sadan metrin verran The Forumille. Lippumme oikeuttivat alakertaan, jonka yhteyteen pystytetty merchandise-myynti oli jo käynnissä. Minulle tuntematon The Rabble oli jo soittanut, mutta viikkoa aikaisemmin Suomessa vieraillut Deadline ehdittiin tsekata. Bändin skalla höystetty punkrokki ei mitään suuria tunteita herättänyt, mutta vokalisti Liz Rose piti huolen siitä, että keikan jaksoi tapittaa alusta loppuun. Myöhemmin Liziä tuli tiirailtua lisää paitamyynnin tiskiltä, kun viehättävä punapää hoiteli siellä bisneksiä yhdessä av(i)osiippansa kanssa (bändin basisti). Toki Liz osaa myös laulaa.

Itselle illan odotetuin bändi eli Street Dogs oli vuorossa seuraavana. Alkuperäisen Dropkick Murphys -vokalisti Mike McColganin bostonilaisryhmä olikin raivokkaassa vedossa. McColgan itse tuntui olevan Lontoossa jopa vähän ylilatautunut. Aloitusbiisin (Not Without Purpose) aikana äijä ehti käymään pari kertaa yleisön joukossa ja kiipeämään lavarakenteisiin sen verran näyttävästi, että Forumin stage manager kävi miestä rauhoittelemassa. Illan musiikillisiin kohokohtiin kuului odotetusti Billy Bragg -cover There Is Power in a Union, joka omistettiin alkuperäisen esittäjänsä lisäksi brittiläisille työläisille ja ammattiyhdistysliikkeelle, Tobe’s Got a Drinking Problem (tämä meni ”texasilaiselle skinhead-tytölle”), Back to the World (”amerikkalaisille ja brittiläisille sotilaille Afganistanissa… toivottavasti tulette nopeasti takaisin”) ja oma suosikkini, keikan loppupuolelle kuultu In Defense of Dorchester. Street Dogs oli tiukka ja viihdyttävä. Sanoisin, että paras näkemäni keikka pariin vuoteen.

Agnostic Front oli seuraavana. Kolmannen piisin jälkeen totesin kaverilleni, että ”en tiedä itkettääkö vai naurattaako tää, mutta naurun puolelle taitaa taipua”. Raskasta hardcorea, vokalisti Roger Miretin tasajalkahyppyjä/nikottelulaulua ja vanhan mestarin (kitaristi Stigma) yksiselitteisiä ”oooooolraiiiit”-spiikkejä oli siis tarjolla. Keikan loppupuolella tuli kuitenkin totaalinen suunnanmuutos, kun päästiin punk-kolmikkoon Gotta Go/Riot Riot Upstart/Police State, joiden aikana lontoolaisyleisö oli pähkinöinä. Gotta Go -biisin alun yleisö lauloi yksin ilman säestystä, Police State pisti koko Forumin etuosan pyörimään hurjaa tahtia ja itsekin tuli karjuttua mukana ”Guliani Guliani Guliani fuck you!” -säettä. Edellä mainittujen tunnelman nostattavien biisien ansiosta setistä jäi oikeastaan ihan hyvä maku, vaikka viime vuosina bändin levyllinen anti on ollut kaikkea muuta kuin kiinnostavaa.

Pääesiintyjä Cock Sparrer tuli lavalle minuutilleen ennalta ilmoitettuun aikaan.  Brittiläisen punk/oi!-musiikin kulmakivi aloitti Riot Squad -klassikolla. Kaikille tuttujen vanhojen hittien ohella bändi soitti jonkin verran kolmen vuoden takaisen ”Here We Stand” -albumin materiaalia. Ko. levyn päätös Suicide Girls kuultiin valitettavasti ilman studioversiolla olevia taustalaulajia, mutta naiskauneutta löytyi Sunday Stripper -biisin aikana, kun vokalisti Colin McFaullin toivomuksesta yksi vapaaehtoinen neito lavalle strippaamaan saapui (ei tissejä, pylly vilahti). Cock Sparrer oli ammattitaitoinen, jopa kliininen, mutta yleisö viihtyi bändin simppeleihin kertosäkeisiin ja tarttuviin melodioihin perustuvien kappaleiden parissa. Erikoismaininta myös tyylikkäälle komppaajalle, eli Argy Bargyssakin vaikuttavalle kitaristi Daryl Smithille.  Itselleni maistui hyvin liki jokainen bändin tunnettu biisi, mutta uudemman materiaalin kanssa oli niin ja näin. Encoreita taidettiin kuulla 4-5 ja koko setti päättyi England Belongs To Me/We’re Coming Back -kaksikkoon. Ensin mainitun kertsiä en mukana laulanut. En siksi, että Suomi on mun, vaan koska kornilta olisi tuntunut.
Cock Sparrer esiintyi Forumilla myös seuraavana päivänä, lämmittelijöinään mm. UK Subs ja The Boys. Me olimme tuolloin jo siirtyneet Länsi-Lontooseen.

Ja se jalkapallopeli päättyi muuten 7-1. Nice. Two pints of lager, please.

Street Dogs ja Civet Nosturissa

Oli taas vaihteeksi aika suunnata askeleet kohti Nosturia, syysillan ratoksi. Onneksemme tänään oli luvassa hevin alkusyksyn vastapainoksi bostonilaista punkinräimettä ja kalifornialaista naiskaunetta. Illan avauksesi oli puolestaan luvassa ruotsalaista tyhjänpäiväisyyttä, joten päätin jättää The Part Timersin väliin, ja tiirata Salkkarit rauhassa.

Long Beachin auringosta ja Hellcat-pomo Tim Armstrongin myötämielisyydestä nauttiva tyttönelikko Civet avasi keikkansa kuten sen lopettikin, hapuillen mutta hyvältä näyttäen. Biisimateriaali bändillä on melko tyhjänpäiväistä, eikä edes Armstrongin kyneilemä All I Want -rallatus onnistunut nousemaan tasapaksusta kappalemateriaalista sen korkeammalle. Gin and Tonic -hittiä lukuunottamatta livenä kuultiin jämäkkyydeltään, soittotatsiltaan ja lauluääneltään täysin erilainen bändi kuin levyllä, mikä varmasti osaltaan vaikutti myös kappaleiden tasapaksuuteen. Jos Civetin esimerkin innoittamana nuoret punkkaritytöt innostuvat kuitenkin pistämään bändin pystyyn, on siinä bändin olemassaololle jo kyllin oikeutusta. Jos silmäkarkkia ei sellaiseksi laske.

Harvemmin Street Dogsista puhuttaessa unohdetaan mainita yhtyeen vokalisti Mike McColganin aloittaneen uransa Dropkick Murphysin laulajana, esiintyen mm. yhtyeen ”Do Or Die” -debyytillä. Harvemmin näitä kahta bändiä myöskään maltetaan olla vertailematta, vaikka varsinkaan nykyisin näissä bändeissä on aika vähän yhteistä. Tosiasia on kuitenkin se, että perinteisen katupunkrockin ystäville Street Dogs on viimeaikoina antanut enemmän ilonaiheita, kuten eräänä lokakuisena maanantai-iltana Nosturissa.

Mike McColgan (Street Dogs) Nosturissa Jos keikkaa yhdellä sanalla pitäisi kuvailla, olisi sen ”hyväntuulinen”. Hyväntuulisella en tarkoita mitään stand up -välispiikkejä, sillä soittamisen riemu välittyi ja tarttui yleisöön, joka keikan loppupuolella innoistu valtaamaan lavan pariinkin otteeseen. Suupieliä kohottava asia keikassa oli myös McColganin esiintyminen, joka sotaveteraanin ja entisen palomiehen sijaan toi mieleen lähinnä ylivilkkaan pikkulapsen. Sen verran taisi kuitenkin älli tulla mukaan peliin, ettei kaveri lähtenyt suinpäin parvelta daivaamaan (kuvassa), vaan pudottautui hallitusti yleisön sekaan.

Keikka oli toki paitsi hyväntuulinen, myös ammattitaitoinen. Settiin oli saatu hyvin dynamiikkaa irkkupunkahtavan Billy Bragg -koverin There Is Power in a Unionin ja balladimaisen Final Transmissionin perään vetäistyjen hardcorempien vetojen avulla (en ole varma kuultiinko Black Flag -koveri Rise Abovea, vai mitä piisejä olivat). Vaikka bändi ei levyltä täysin vakuuttaisikaan, löytyy settiin sen verran kovia biisejä bändin neljältä levyltä – esimerkkeinä Kevin J. O’Toole, In Defense of Dorchester, Back to the World ja Fighter – että voidaan puhua jo pienoisesta hittiparaatista.

Onneksi en keikan jälkeen haissut Guinnesilta, niinkuin varmasti monet muut vieraat ylenpalttisen kaljanviskelyn seurauksena. Olisin ehkä jäänyt kiinni kotona.

Street Dogs ja Civet Nosturiin lokakuussa

Yhdysvaltalainen irkkupunk-bändi Street Dogs saapuu korvaavalle keikalle Helsingin Nosturiin 19. lokakuuta. Yhtyeen piti soittaa Suomessa jo huhtikuussa, mutta tuolloin Street Dogs joutui viime hetkillä perumaan konsertin bändin jäsenten henkilökohtaisten syiden vuoksi.

Illan avaa losangelesilainen tyttönelikko Civet. Street Dogsin tavoin Hellcatin talliin kuuluva yhtye julkaisi viimeisimmän levynsä ”Hell Hath No Fury” syksyllä 2008. Tapahtumaan on luvassa vielä yksi myöhemmin varmistuva esiintyjä.

Konserttiin ei ole ikärajaa, mutta täysi-ikäisille on tarjolla rajattu anniskelualue. Nosturin ovet avataan kello 19.00.

LIPUT:
– Ennakkoon Tiketissä alk. 16 EUR ja Lippupalvelussa alk. 16,50 EUR
– Ovelta 15 EUR

www.street-dogs.com
www.myspace.com/streetdogs
www.myspace.com/civet
www.fullsteamagency.com

With Full Force 2004

Keskiviikkoaamuna lähettiin (paska)matkaan. Vajaat neljäkymmentä apinaa pääsi heittämällä laivaan vaikka millään Nooan Arkilla ei mentykään. Paatissa jatkui perinteiset rokuilut karaokella höystettynä (Åke suussa ja kara perseessä). Tukholmassa pässitkin oli sekasin, ja linja-autossa tunnelma jatkui hurjana aina Lyypekkiin asti. Monta pitkää kylmää kerittiin juoda ennen kuin oltiin Itä-Saksalaisen festarialueen portilla.

PERJANTAI

Ensimmäinen festivaalipäivä alkoi hyvin nukutun yön jälkeen rannekkeen vaihdoilla, perinteisellä uintiretkellä paikalliseen ”maauimalaan” sekä tietenkin ruuvimeisselien sekä börstan imailulla. Ensimmäiset esiintyjät olivat alkaneet tuuttaamaan jo iltapäivällä, itsellä oli mielessä nähdä alkajaisiksi Espoon betonin pojat eli E-Town Concrete. Sitä ennen Saukki kohtasi kuitenkin demoninsa… (SS)

Toivuttuamme torstaiyön telttojen kasailusta perjantaille, päätin ottaa muutaman oluen ja lähdimme muutaman hassun kaverin kanssa viettämään perjantai-iltapäivää Sidekickin tahdissa (siis ei se kalifornialainen skedepunkbändi, vaan se toinen. Tai ties kuinka mones…). Bändi soittaisi kakkoslavalla eli teltassa ja telttahan oli iso kuin sirkus semmoinen juttu. Mikäs se nyt olikaan… sirkustiipii. Astuttuani telttaan minut valtasi outo tunne, aivan kuin olisin saapunut pitkän matkan takaa takaisin kotiini. Taustalla soi iloinen musiikki, valot välkkyivät ja lavalla ollut esittelijätirehtööri esitteli seuraavan esiintyjän estraadille. Minut valtasi harmoninen raukeus, aivan kuin olisin ollut kosketuksessa edelliseen elämääni. Sirkuselämääni. Vaikka Saksan reissun jälkeen kävin useasti meedialla, ei minulle vieläkään ole selvinnyt olinko ollut sirkuksessa pelkkä pelle vai se parrakas nainen? Identiteetin kanssa ongelmia siis myös edellisen elämäni suhteen. Varsin raskasta…
Niin, en ollut juurikaan kuullut Sidekickia aiemmin, kuin muutamia näytteitä sieltä täältä. Mielikuvat osuivat jokseenkin kohdilleen: menevää nyyjorkki vaikutteista hooseerenkutusta. Bändiä tuli katseltua kera huurteisen sen verran kaukaa että soittajien lavaesiintymisestäkin jäi pelkkää ykköstä ja nollaa lisämuistiini. Ehkä uusi kokemus Sidekickin kanssa saisi la(u)kaistua sisäisen koodaajani ja ykköset ja nollat purkaantuisivat selviksi muistikuviksi.

E-Town Concreten aloiteltua viihdyttämään (ainakin osaa yleisöä), saapastelin festareiden päälavan tuntumaan ottamaan tuntumaa The Real McKenziestä. Tosin teltassa soittaneen voimakkaita räp/hiphop-vaikutteita sisältäneen E-Townin hardcore ei ollutkaan musiikillisesti niin ahdistava kokemus kuten olin kuvitellut, vaikka vain muutaman biisin ehdinkin nähdä. Mitä tästä opimmekaan? Kannattaa olla ennakkoluuloinen, niin elämässä monia asia osaa yllättää positiivisesti. Koko keikan mulkaisseet vannoutuneemmat suomalaisfanit eivät pitäneet E-Townin settiä kovinkaan kummoisena. Yleisesti ottaen WFF:ssa esiintyvien amerikkalaisbändien laulajilla oli tapana esiintyä huppu päässä. Uusi katu-uskottava trendi? (SP)

Itse odotin Espoon betonia mielenkiinnolla, sillä paljon on tapahtunut sitten bändin suomenvierailun viisi vuotta sitten. Kohdalleni festareiden avausesiintyjä tuntui kuitenkin ensi alkuun varsin vaisulta. Pikkuhiljaa pittiin ajauduttuani alkoi musiikkikin kuulostaa paremmalta, tosin sakemannien pittitouhut olivat yhtä vituttavalla kannalla kuin aina ennenkin. Eräskin kaveri yritti potkia munille, mutta oli varsin nöyrää poikaa parin perisuomalaisen ärräpään kuultuaan. Betonin pojat veti kamaa sieltä sun täältä, pahimmat MTV pelleilyt jätettiin kuitenkin väliin. Etunenässä tippui ilman vetoapua kuultu Battlelines, mutta puolen tunnin jälkeen alkoi Real MacKenzieskin kiinnostamaan siinä määrin, että jätin pölyisen tantereen ja yltä päällä hiekkassa ja paskassa luimin parin biisin ajaksi katseluetäisyydelle päälavasta. (JT)

E-Townin veivatessa teltassa hipsin ison lavan läheisyyteen, jossa skotlantilainen The Real McKenzies viritteli jo työkalujaan siihen malliin, että nyt oli tosi kyseessä. Ja kun soittajilla oli kiltit päällä, oli tavanomaista helpompaa: Marilyn Monroena vain lavan reunalle ottamaan tuulta kiltin alle ja sitten vaan kaluun kiinni. Anteeksi.
Valitettavasti en oikein osannut suhtautua päälavan edellytyksiin tuottaa mahdollisimman maksimaalista musiikillista nautintoa. Saundit olivat ns. tuulen viemää, sillä kovassa rytäkässä osa hiotuneista melodioista katosi tuulena taivaalle. Osan tuuli oli kuljettanut telttaani ja enkä saanut seuraavana yönä nukuttua helvetinmoisen metakan takia. Elikkäs teutonit mylvivät, Sirvo kuorsasi ja puhui unissaan: ”Cheers!”. Takaisin keikkaan. Aluksi tuotti vaikeuksia päästä mukaan skottilaisen McKenziesin reippaaseen skottivaikutteiseen punkrockiin, mutta kun muutama tuttu kappale ”Oot & Aboot” levyltä oli soitettu, meininki ja fiilis parani huomattavasti. Kiltit viuhuivat ja säkkipilli raikasi mukavan kuuloisesti. Hieno keikka. Mahtaisi purra vielä paremmin sisätiloissa. Niin ja oikeastihan The Real McKenzies on Vancouverista, Kanadasta. Kovasti bändi hössötti joka välispiikissä skottilaisuuttaan, jota en suinkaan epäile, mutta ehkä Kanada tai pelkkä kanadalaisuus ei olekaan niin seksikästä kuin skotlantilaisuus. Ja eipä individualismiin kurkottavassa kulttuurissa tuollainen pohjoisamerikkalaisten siirtolaisten jälkeläisten identifioituminen johonkin eurooppalaiseen kansaan niin kovin tavatonta ole. Mutta onhan muistettava juurensa… (SP)

The Real McKenziesin perään aloitti isolla lavalla Soilwork, jonka mainio #5 lättyä olen kevään aikana suhteellisen runsaasti kuunnellut. Onnekseni setissä oli paljon tuttuja biisejä ja keikka oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Soilworkin jälkeen oli syytä käydä leirissä morjestamassa mm. Jeltsiniä, joka kolmenlitran pöntössä piti majaansa. (SS)

The Exploited tuli katseltua (myöskin) yksin, eikä siitä oikein riitä kertomista. Viisitoista minuuttia töröttelin verrattain kaukana, etten päässyt oikein tunnelmiin. Tuttuja, uusia ja vanhoja ralleja, tutun tuittupäisen hahmon esittäminä ja lavan edustalla taisi olla totaalinen kaaos? The Exploitedkin on kyllä niitä bändejä, joka pitäisi nähdä pikemminkin pienessä kuppilassa kuin saatananmoisessa lentokonehallissa. Vikkelän ja vihaisen oloisesti Wattie jaksaa vielä lavalla höyrytä, joten vaikea ennustaa koska bändi on jo ehtoopuolellaan. Kenties omissa hautajaisissa? (SP)

Tässä välissä oli hyvä mulkasta Caliban. Kukaan muu ei bändin hyvyyttä ymmärrä, joten minäkin jouduin töröttämään issesseni. Paremmaksi ei metalcore tästä enää voi tulla, aivan kuin oltaisiin menty vielä raskaampaan suuntaan, mutta tämän näyttä pikapuolin Roadrunnerilla julkaistava uusi lätty. (JT)

Taktisen parin tunnin tauon jälkeen palasin festarialueelle katsomaan virtaisiko se veri Life of Agonilta entiseen malliin. Harharetkiltä palannut Life Of Agony oli ennakkoon yksi festareiden mielenkiintoisimmista esiintyjistä. Henkilökohtaisesti olen diggaillut bändiä jo kymmenisen vuotta sitten ja tulipa se nähtyä aikanaan Helsingin Tavastialla vuonna 1995. Orkesteri on kokenut kymmenen vuoden aikana monenlaisia miehistömuutoksia ja noin vuosi sitten päätynyt alkuperäiseen ja ainoaan oikeaan kokoonpanoon. Bändin keulahahmona häärii sekopäinen Keith Caputo, rummuissa ex Type O Negative Sal Abruscato, kitaranvarressa sympaattinen Joey Z sekä bassossa lähes kaikkien biisien isä Alan Robert. Bändi soitti kokonaan klassikko debyytialbuminsa ”River Runs Redin” läpi. Jopa sellainen ikivihreä kuin ”Method Of Groove” kuultiin. Vielä kun saimme maistella muutaman uuden biisin lisäksi parhaat palat bändin muilta levyiltä, oli keikka lähes täydellinen. Life of Agony oli 2004 WFF:ssa varmasti paremmassa kunnossa kuin koskaan. (SS)

Hoilattuamme LOA:n keikan alkoi virittäytyminen tunnelmaan toden teolla, sillä pikkuhiljaa alkoi Hatebreed kivuta lavalle. Kilometrien päässä lavalta oli ympärillemme kuin vahingossa muodostunut oma pitti, jossa jo hyvissä ajoin ennen keikka painittiin. Keikka meni siinä rymytessä, setti oli pitkä ja pikkuhiljaa paikallisetkin alkoivat päästä mukaan, vaikkeivät (vieläkään) ymmärrä kiettareista mitään. Hatebreezer soitti suhteellisen kauan, enimmäkseen uusia biisejä. Vaikka ”meno” oli kova, oli keikka semisti pettymys, mikäpä nyt ei tuollaisella lavalla olisi.
Slipknotin viritellessä naamareitaan olikin korkea aika vetäytyä leiritulen ääreen sumplimaan seuraavan päivän kuvioita. (JT)

LAUANTAI

Älykääpiöiden mölytessä ympäri laajaa festarialuetta ei unta saanut palloon kuin muutaman tunnin kerrallaan. Aamuvarhaisella alkoi unen ja valvetilan välillä killuminen harmittaa, joten ei auttanut muu kuin kammeta leiriin kärvistelemään. Turokin muisti kertoa, kuinka oli Mayhemin keikalla pelottanut… Ensimmäisiin bändeihin oli aikaa reilusti, liikaakin, mutta kuinka ollakaan eihän niitä jaksanut edes hetken koittaessa mennä kattelemaan.

No, Sworn Enemy veivasi päivän esiintyjistä kuitenkin melko alkupäässä, ja pakkohan tätä hartaasti odotettua keikkaa oli mennä kattomaan. Kaikki oli kohdillaan, mutta jokin keikassa mätti, kun siitä ei näin jälkikäteen muista mitään. Nilkoille pomppimista oli, hyviä biisejä oli, mutta jotenkin flegmaattisuus ja George Bushin hehkutuksesta (ei tällä keikalla kuitenkaan…) johtuva junttimaisuus paistoi läpi. Eihän keikka ollut millään muotoa huono, mutta ikimuistettava se ei ollut, niin kuin pari muuta esiintymistä festareilla.
Velttous tarttui itseenikin, enkä päivän aikana jaksanut käydä katsomassa edes Born From Painia sen enempää kuin Six Feet Underiakaan. Sauli kävi kuitenkin katsastamassa Mad Sinin, joka leirissä lietsotusta huhusta huolimatta nousi lavalle Sworn Enemyn jälkeen. (JT)

Mad Sin oli nimensä puolesta tuttu bändi, mutta musiikkia olin vältellyt. Oman käsityksen mukaan eli muiden mielipiteitä myötäillen, oletin Mad Sinin olevan jonkinlaista rockabillyä. Kun jampat raahaisivat hanurinsa lavalle, musiikkityylistä ei enää voinut kiistellä. Läskibassoa hyvissä käsissä ja torttua päälaella. Itse yllätyin niin positiivisesti, että torttu valahti pöksyyni.
Vauhdikas keikka ja vaikka laulaja oli hieman ylipainoinen, jaksoi hän silti punnertaa koko setin ajan olympiakarsintamaisen kunniakkaasti. Reissun jälkeen ja kotiin päästyäni oli hinattava itsensä paikalliseen levyliikkeeseen hieromaan kauppoja kyseisen bändin tuotannosta. Hyvät kaupat tein! Ja sama englanniksi: After trip home I live, I have to faggotting myself in local plateshop do some shops that band products. Goods stores I do it! (SP)

Joitain asioita on vaikea sanoin kuvailla. Yksi sellainen on hämärtyvässä kesäillassa nähty ja koettu Igniten keikka, ja ensimmäisestä saksanvierailusta neljä vuotta sitten alkanut suhde koki tähänastisen huippukohtansa. Keikan energinen ja positiivinen ilmapiiri tenhosi enemmän kuin tuhat pittiä ja miljoona biitdaunia, ja vaikken miksikään hevosenkengässä mököttäväksi hipiksi meinaa vieläkään ryhtyä, oli bändin esiintyminen kirkkaasti festareiden paras, ja kaikkien aikojen listallakin aivan kärkipäässä. A Placed Called Homelta kuultiin kaikki tajunnan räjäyttävät hitit Runista By My Sideen, lisäksi palestiinan lapsille omistettu Sunday Bloody Sunday. Taidettiin eräs toinenkin koveri kuulla, vaan en kuollaksenikaan muista mikä. Joka tapauksessa, todellakin bändi paikallaan, myös niiden lukuisten hyväntekeväisyysjärjestöjen kannalta, joiden kanssa yhtye on tehnyt yhteistyötä. Tällä kertaa taisi olla jokin pyörätuolikeräys menossa… Tämän keikan jälkeen olisi voinut vaikka lähteä himaan, sillä mikään ei tuntunut enää miltään! (JT)

SUNNUNTAI

Edelleen tohkeissaan Igniten iltaisesta esityksestä oli suhtautumisvaikeuksia päivän ohjelmaan. Tarjoan jäätelön sille joka hommaa tämän orkesterin Suomeen, sillä kyseisen bändi on koettava ehdottomasti vielä uudestaan. No, jaksettiin sentään raahautua päälavan liepeille katsastamaan germaanista metalcorea. (JT)

Sunnuntai iltapäivä koitui Heaven Shall Burnin kohtaloksi. Omasta mielestäni yksi odotetuimmista WFF-esiintyjistä sai kärsiä huonojen soundien lisäksi myös aikataulujen venymisestä. Ennen HSB:tä soittanut Exhumed venytti oman settinsä niin pitkälle, että siltä vedettiin kesken vikaa biisiä töpö irti. Heaven Shall Burnille jäi minimaalinen aika soundchekin tekoon ja ehkäpä myös tämän aikatauluhässäkän takia jäi bändin loistava intro/outro uudelta Antigone -levyltä kuulematta. Bändi yritti pelastaa sen mikä pelastettavissa oli, mutta jotenkin meininki jäi vaisuksi. Ei keikka huono ollut mutta uskon, että bändi onnistuessa olisi vetänyt vertoja jopa Hatebreedille. Kaiken kukkuraksi saksaksi spiikatut välispiikit latisti tunnelmaa. (SS)

Street Dogsin ”Savin’ Hill” levyarvion jälkeen en ole saanut uusia ystäviä. Ei, en ollut tehnyt sitä arviota heti syntymäni jälkeen… Kovasti kehuttu Street Dogs on jättänyt minut verrattain kylmäksi levyltä eikä Saksassa nähty keikkakaan juuri säväyttänyt. Hyvää katupunkrockia, mutta joku taikaloitsu on jäänyt tekemättä, jotta musiikki kuljettaisi minut sävelten fantasiamaailmaan nauttimaan kypsistä musiikin hedelmistä, vailla huolta huomisesta. Unohtamaan kaiken muun ympärillä. No, Street Dogs ei ole fantasiamaailmasta vaan raadollisesta Bostonista, joten vertaukseni ei toimi lainkaan.
Keikka oli kaiken kaikkiaan ihan viihdyttävää katseltavaa ja kuunneltavaa; mainiot ”Fighter” ja ”Borstal Breakout” nostivat esityksen pisteitä, mutta diplomi jäi saamatta. (SP)

Heti Street Dogsin perään pärähti lauteille festareiden positiivisin yllättäjä Walls Of Jericho. Olihan tuota tullut levyltäkin kuunneltua, mutta enpä olisi silti uskonut että Candice on noin vihainen emäntä. Kyllä siinä silmä lepäs… Biisejä en tuntenut enkä pittiin jaksanut, silti viihdyin paikallani erinomaisesti koko keikan. Kertonee jotain laulajan vetovoimasta! Hyviä beatdowneja, ei ihan niin tavanomaisia ratkaisuja ja miehekästä karjumista. Bändi täytyy ottaa tarkempaan syyniin ja yrittää kollata joskus uudestaan livenä.

Ennen Terroria joutui vähän vetämään happea, Shadows Fallia pälyillen ja alueen hyviä ruoka-antimia nauttien.
Terrorista nyt voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta yksi seikka on kuitenkin varma. Kyseessä on järettömän kova livebändi, jota on kaikin puolin ilo katsella (??). Keikan alussa ja lopussa oli pitissä hiljaisempaa, joten tantereeseen pääsi vihdoin ottamaan oikein kunnolla tuntumaa. Materiaalia kuultiin ekalta demolta aina uuden levyn biiseihin, jotka ainakin noin livenä kuunneltuina vaikuttivat varsin monipuolisilta. Kahtena viimeisenä biisinä kuultiin Push It Away ja Lowest Of The Low, joten ei voi valittaa. Festariesiintyjien eliittiä. (JT)

Terrorin jälkeen esiintynyt englantilainen oi! legenda Last Resort oli kyllä pettymys. Ei bändi ole koskaan oikein ollut suurimpia suosikkeja, enkä nytkään innostunut nostelemaan muovituoppiani bändille. Muutamia suuria hittejä, King of the Jungle ja Violence in Our Minds, lukuunottamatta aika väsähtänyt oli meininki. Laulaja Roi (ei ollut kuitenkaan ihan susi(koira)) näytti pitkässä tukassaan, piukeissa farkuissa ja lenkkitossuissaan enemmän 80-luvun Kirkalta kuin klanipäiden idolilta. Monelta uudelta Last Resort fanilta meni varmasti hieman aikaa totutella legendan ulkonäköön ja ehkä se herättikin hämmennystä porukassa, jonka käsitykset bändistä olivat vallan muuta. Aikansa kutakin kaikenlaisia nahkapääleikkejä, musiikki on kuitenkin pääasia. (SP)

Paljon oli bändejä jo nähty, mutta suurin oli vielä edessä. Blood For Blood oli kuitenkin tolkuttomasti myöhässä, ja pieni ahistus alkoi hiipimään mieleen. Vihdoin päästiin aivan liian lyhyen setin kimppuun, jonka aikana kuultiin liuta hyviä biisejä, mutta suurimmat hitit jäi kuitenkin kuulematta. Paljon oli odotuksia bändiä kohtaan, mutta lyhyestä setistä ja väsähtäneestä sunnuntai-iltapäivästä johtuen jäi pieni pettymys päälle. Onneksi bändin näkisi koto Suomessa kuitenkin pian uudestaan.

Keikan jälkeen oli aika keskittyä Turbonegron missaamiseen (harmittaa) ja futiksen EM-finaaliin. Alueelle oli skateparkin viereen roudattu varsin iso näköradio, aamupäivän prömprömejä ja illan jalkapallohuipennusta silmälläpitäen. Kertoo jotain Keski-Euroopan kulttuurieroista, kun tuhatpäinen jengi tapitti finaalia silmäkovana vaikkei omalla joukkueella ollut kisoissa mitään käyttöä. Myös soihdutus nähtiin. Taustalla Max Cavalera paukutti viidakkorumpuaan. Kreikka voitti, joten tämän jälkeen oli hyvä painua pehkuihin odottamaan seuraavan päivän kärvistely-olympialaisia. (JT)

Kotimatka olikin sitten yhtä terva(snapsi)njuontia. Ens vuonna vois harkita festivaalin vaihtoa. Ei WFF huono vaihtoehto ainakaan bändien suhteen ole, mutta jotain vaihtelua perinteisiin kaipaisin. Matka toimi niin kuin pitikin ja eikä mitään yllättävää tapahtunut – olis edes dösän paskahuussi räjähtänyt!! (SS)

Paskamatkalaiset:
JT = Jaska
SP = Sauli
SS = Sören Sörensen

Street Dogs – Savin’ Hill

Parisen vuotta kasassa ollut Street Dogs ammentaa voimansa Bostonista. Bändin perustajina touhuili Rob Guidotti, joka tosin lopetti hommat viime tammikuussa (tilalle Bosstonesin Nate Albert) sekä entinen Dropkick Murphysin kannuttaja Jeff Erna. Samassa bändissä vaikuttaut Mike McGolgan kiinnitettiin vokaalinvääntäjäksi ja bändin ”keulahahmoksi”. Bassoon leivottiin Johnny Rioux (The Bruisers). Kun McGolganin ilmoitettua lopettavansa hommat Dropkickissä vuosituhannen lopulla ja aloittavansa ihmisten pelastamisen letkullaan (palomies), monen mielenrauha järkkyi musiikkipiireissä. Nyt McGolgan on tullut takaisin, varmasti motivoituneena.

Aiemmin mainittujen seikkojen ansiosta bändin ympärillä on varmasti ollut ylimääräistä kuhinaa. Mutta, mutta… Kovasti enemmän kyllä odotin Street Dogsin ”Savin Hill” esikoistäyspitkältä. Kahlattuani netissä monet arviot läpi, olivat ylistyssanat herkässä. Street Dogs on tunnelmaltaan hyvin lähellä DKM:iä, sellaista jollaista se vielä oli Miken vaikuttaessa bändissä. Teknisesti levy on hyvin tuotettu, ja taitoakin on enemmän tai ainakin vähemmän kuin taiton mestaruuskisoissa, mutta itse biisit on luvattoman mitäänsanomattomia. Kappale kerrallaan yrittää tarttua johonkin, mutta yritykseksi se jää. Tai ehkä vain tälläinen soppakorva ei osaa erottaa hienoa musiikillisia nyansseja, niiden monimuotoisuutta, mutta siihen lopputulokseen päädyin että ”Savin’ Hill” on turruttava kuuntelukokemus. Eikä tilannetta helpota laulajan persoonaton ote. Vaikka McGolgan yrittääkin tuoda erilaisilla äänenpainoilla vivahteita kokonaisuuteen, eivät ne kuitenkaan juuri vaikuta lopputulokseen kovinkaan merkittävästi. Street Dogsin neljätoista (omaa) tuotosta menee auttamatta ohi korvien jos samalla ahertaa vaikka sanomalehden parissa. Ainoita ilonpilkahduksia on Firefighter ja Sham 69:n Borstal Breakout, jonka bändi on sovittanut bostonilaisten huulille sopivaksi.

Lätty on kyllä pakattu näyttävään digipackiin ja taiteltu lyriikkalehtinen on varsin komia katseltavaa ja luettavaakin(?). Valitettavasti musiikillinen sisältö jää valjuksi. Mutta luulen ja toivon että bändi toimii parhaiten pubissa, jolloin kädessä töröttää pintti kyytipoikana. Niitä aikoja odotellessa… Wuf wuf!