Avainsana-arkisto: SteelFest Open Air

Steelfest 2013

Viime vuotisella debyytillään heittämällä suomalaisen festarikerman kapeaan kärkeen rynnistänyt Steelfest ilahdutti meitä extreemimmän metallin ystäviä Hyvinkäällä toukokuun viimeisenä viikonloppuna. Esiintyjälista oli viime vuoden malliin kasattu kotimaan kärjestä ja uusista tulokkaista, vanhoista legendoista ja hieman tuntemattomammista naapurimaiden helmistä. Viime vuoden hypotermiasta jäi ikuiset muistijäljet, eli toisen lavan siirtäminen sisätiloihin ja koko alueen rajaaminen anniskelualueiksi olivat suurimpia ja tervetulleita muutoksia. (PH)

Olipas mukavaa, kun näille Steelfesteille osuivat lämpimämmät kelit kuin viime vuonna. Ja olipas sekin mukavaa, kun Steelfestin tämän vuoden esiintyjälista oli viime vuotta puhuttelevampi. Äärimetalliin painottunut festivaali tarjosi sopivasti myös death- ja thrash metallia, ja viime vuotta suurempia kiinnityksiä. Itsehän olin paikalla lähinnä Steelfesteille kiinnitettyjen death- ja thrash metal -bändien takia, joista yksi oli aloittamassa koko festejä. Itselleni viikonlopun ensimmäiseksi tärpiksi tuli siis nuorten miesten thrash metal-bändi Nuclear Omnicide. Keikka oli kaiketi tasoa ”ihan ok”, mutta tässä vaiheessa kävi vähän juuri niin kuin sopi pelätäkin: sisälava oli Steelfestin kävijämääriin nähden aivan liian iso, mikä aiheutti tolkuttomasti ongelmia soundien kanssa. Hakemista oli mukana tosin vähän molemmin puolin, kun soundiongelmat tiettävästi vaikuttivat Nuclean Omniciden soittoonkin. Nuclear Omnicidea ennen ei Steelfesteillä soinutkaan mikään, ja sähköthän käsittääkseni saatiin lavalle vasta hetkeä ennen kuin bändin piti päästä soittamaan. Gorephilia ja Satanic Warmaster jäivät osaltani lähinnä vilkaisuiksi, mutta Purtenanceen tuli uppouduttua. Tuo haudasta ylöskaivettu, Nokian 90-luvun death metal-skenen toiseksi kovin bändi (eikä se ensimmäinenkään ihan kansallista kärkeä ole) ei paluulevytys ”Sacrifice the Kingillä” vaikutusta tehnyt – pikemminkin päinvastoin – joten keikkaa tuli odoteltua hieman ristiriitaisin tunnelmin. Myönnettäköön että itselleni Purtenance ei ole ihan tutuimpia bändejä, ja keikalla tuli taas mieleen miksi; yhtyeen soitossa ei ole ollenkaan mitään vikaa, mutta ei mitään säväyttävääkään ja kulmakarvoja nostattavaa. Siitä tosin olen iloinen, että tämäkin death metal-legenda on nyt nähty, ja kyllähän myyntipöydältä lähti mukaan ”Member of Immortal Damnation”-pitkäsoiton uusintapainos, mutta ”Sacrifice the Kingille” en lämpene vieläkään. (JP)

Enochian Crescent oli mielestäni yksi viime vuoden Steelfestin ehdottomia helmiä, ja tänä vuonna nimensä lyhentäneelle ja laulajaa vaihtaneelle The Crescentille olinkin kasannut mielessäni suht kohtuuttomat ennakko-odotukset. Lienikö sitten kolkohkon sisälavan haasteellisuus kontaktin luomisessa yleisöön vai mikä, mutta ihan samanlaiseen hurmioon en päässyt tällä keikalla kuin vuosi sitten. Suhteellisen huvittava sattumus kävi kun ehdin juurikin miettiä että nyt ainakin tällä kokoonpanolla jäänee se Wrathin aikana hieman liikaakin Enochian Crescentin esitystä dominoinut teatraalisuus vähemmälle ja keskitytään bändin hienoihin biiseihin, niin eikös lavalle sipsuta kaunis nuori neitonen jonkinlaista modernia tanssiesitystä esittämään. Tokihan kyseessä saattoi olla joku asiaankuuluva saatanallinen rituaalikin, mutta tuskin olin ainoa jolta jäi syvällisemmät merkitykset ymmärtämättä. Se siitä musiikkiin keskittymisestä. Isompaa ennakkometeliä ei tainnut kaupungissa syntyä hieman epäsovinnaisen poliittisen kannan omaavan Goatmoonin kylään saapumisesta. Poliittiset mielipiteet sikseen, tai kuten kaveri sen oivasti ilmaisi; ”Taidetta ja politiikkaa ei saisi sotkea”, Goatmoon oli päivän parhaita keikkoja. Bändi tekee black metallinsa juurikin niin kuin sen haluan kuulla, melodisena mutta raakana ja kaiken muun osuessa niin kohdalleen kuin Goatmoon siinä onnistuu, ne muutamat kädenheilutukset keikan aikana voinee sivuuttaa pienellä kulmakarvan nostolla. Kotimaan suht leveässä black metallin kärjessä paikkansa vakiinnuttanut Horna yllättäisi enemmän jos heiltä joskus näkisi paskan keikan, eli Steelfestinkin Horna livenä oli samaa taattua tavaraa. Ylläribonuksena saatiin tosin Satanic Warmaster lavalle, mikä lämmitti varsinkin niiden nimeltämainitsemattomien sydäntä jotka missasivat Satanic Warmasterin oman keikan itsestään riippumattomista syistä… (PH)

Itseäni melkein jo hävettää, miten suurena vanhan ruotsikaman diggarina viimeisen Suomenkeikkansa soittaneen Vomitory on allekirjoittaneella luvattoman huonosti hallussa, paitsi ”Raped in Their Own Blood” on kyllä mainio levy. Senkin kuuntelu on tosin jäänyt itselleni melko vähäiseksi, joten en käytännössä tunnistanut biisejä. Mainio bändi ja mainio keikka, jos ne levytkin vielä haltuun ottaisi… (JP)

Ihanan Onielarin vetämä germaanibläkkisjengin Darkened Nocturn Slaughtercultin biisimateriaali ei ehkä black metallin maailmoja mullista, mutta livenä bändi tuntuu onnistuvan kerta toisensa jälkeen. Laulajaneito asiaankuuluvan eleettömine bändeineen onnistuu muuntamaan isonkin salin kylmyyttä hyytäväksi blashyrkhiksi, jossa ainoat lämmönrippeet säteilevät roiskuvasta verestä ja saatanan pahanhajuisista uhrimenoihin kuuluvista suitsukkeista. Hieno keikka! (PH)

Ja illan pääesiintyjä oli oikeutetusti Saksan kovin setämiesbändi Sodom, joka on sellainen bändi jonka keikkoja on aina odottanut innolla, vaikka yhtyeen keikkojen taso on saattanutkin vaihdella. Tämänkertainen veto oli sieltä paremmasta päästä, vaikka nytkin yhtye veti lähinnä setämiesmäisen rutiinikeikan. Keikka oli pitkä Sodomin repiessä kaiken mahdollisen hyödyn pääesiintyjäslotistaan ja viedessään settinsä liki parituntiseksi, pitäen mukana sekä uudempia että varsinkin vanhoja biisejä. Ei tässä keikassa kovinkaan montaa yllätystä ollut, mutta Sodomilla tosin onkin todella paljon äärimmäisen toimivia biisejä, joten tämä kone ei kaipaa täysremonttia. Sodomin jälkeen allekirjoittanut lampsi yöpuulle, vaikka kieltämättä jatkoklubit olisivat kiinnostaneet melko vitsikkäistä hinnoista huolimatta. (JP)

Jatkoklubi oli tänäkin vuonna kätevästi festarialueen nurkan takana, ja Vorum olisi toki ollut mukava nähdä. Käännyinkin klubin ovella käymässä suhteellisen huvittavan keskustelun poken kanssa joka oli kovin sitä mieltä että kamera on jätettävä narikkaan. Hetkisen asiaa väännettyämme hän myöntyi, mutta isällisesti varoitti muun asiakaskunnan koostuvan rajusta rokkiporukasta eikä voi näin ollen vastata kamerani turvallisuudesta (tukahdutettua hihitystä). Seuraava keskustelu käytiin lipunmyyjäneitojen kanssa, joille ei kelvannut kuin käteinen. Huoh. Pitäkää Voruminne. (PH)

Lauantai

Taas olin ennen toveriani paikalla, mutta silti festien kolme ensimmäistä esiintyjää – Unhoped, Skirmish ja Plaguebreeder – jäivät välistä, joten ensimmäinen nähty esiintyjä oli kello viidentoista maissa esiintynyt Barathrum. Sovan viikonlopusta on voitu lukea jo muualta, mutta Barathrum oli kuitenkin hyvässä vedossa. Ei siellä ehkä isoja yllätyksiä ollut mukana, ja sen lisäksi keikka oli säädyttömän lyhyt. Vaikka tämä taisi olla vasta ensimmäinen kerta kun näen bändin keikalla, tuntui siltä kuin olisin nähnyt tämän keikan aiemminkin. Kummallista. Barathrum oli kuitenkin täysi peto verrattuna päivän ensimmäiseen ulkomaanvieraaseen, tylsää meloblackia soittaneeseen Darkendiin verrattuna jonka keikasta en saanut irti yhtään mitään. (JP)

Ruotsalaisblondiini Linnea Landstedtilla oli Tyranexeineen epäkiitollinen osa esiintyä festivaalin toisen naiskeulakuvan, lähes jumalolennoksi nostamani Darkened Nocturn Slaughtecultin Onielarin jälkeisenä päivänä ja näin ollen vääjäämättä joutua verrattavaksi semipaariakastissa ”naislaulajalla ratsastavat metallibändit”. Viime vuotinen Steelfestin jatkoklubilla esiintyminen jäi meikäläiseltä väliin (tai ainakaan minkäänlaisia muistikuvia aiheesta ei ole), joten myönnän sovinistiset ennakkoluuloni. Yllättäen Tyranexin kovin perinteinen rässi pitikin otteessaan koko keikan ajan ja aamiainen sai odottaa. Mitään uutta bändi ei valitsemalleen tyylisuunnalle tarjoa, muuta kuin ehkä läpsäisyn skeptikon naamalle että nainenkin voi osata tehdä biisejä ja soittaa kitaraa. Tyranex oli kovin miellyttävä lauantain avaus ja uusi tuttavuus, vaikka bändin back kataloogi taitaakin jäädä vielä toistaiseksi levykauppaan. (PH)

Tyranex tuntuu soittavan Suomessa suhteellisen usein. Helppoahan se on toki Ruotsista tulla Suomeen keikalle, mutta en ole itse tavoittanut sitä minkä moni muu tuntuu tavoittaneen. Toisin sanoen en täysin ymmärrä Tyranexin päälle enkä sitä minkä vuoksi se keikkailee Suomessa usein. No, Mörbid Vomitin olin merkinnyt etukäteen itseäni kiinnostavaksi, mutta jättäessäni Kadotuksen välistä syömisen ja sosiaalisen kanssakäymisen takia välistä onnistuin jotenkin sekoittamaan ajan- ja paikantajuni, joten jäin odottelemaan Mörbid Vomitia klassisesti väärän lavan läheisyyteen. Selvinpäin et voi känniäkään syyttää, joten huomatessani virheeni oli bändi jo hyvässä vaiheessa settiään, enkä saanut lopulta niistä kahdesta kuulemastani muuta irti kuin että bändi pitää tsekata joskus toiste tähtien (ja festariraportoijien) ollessa paremmassa asennossa. No, ainakin Flame tuli sitten tsekkailtua alusta loppuun, ja livebändinä se on kyllä parempi kuin muistin. Itse asiassa tämä keikka oli helvetin hyvä, vaikka bändi ei tunnu pääsevän omiin sfääreihinsä päivänpaisteisilla ulkolavoilla. Intiimissä kellarissa tästäkin keikasta olisi saanut varmaan enemmän kicksejä, joita sai ihan kiitettävästi kyllä nytkin. (JP)

Kotimaisen death metallin nykypäivän mielenkiintoisimpia nimiä on Lie In Ruins. Kovin suurta meteliä espoolaiset eivät itsestään pidä, hienosta Swallowed by the Void- julkaisusta on vierähtänyt jo jokunen vuosi, ja eipä näitä herroja livenäkään kovin montaa kertaa ole viime aikoina ollut mahdollisuutta nähdä. Treenikämpällä on kuitenkin taidettu viettää sekin keikkailulta voitettu aika, sen verran ammattitaitoisen vedon Lie In Ruins Hyvinkäällä veti. Herrat saattoivat näyttää juurikin raunioista nousseilta ruumisjengiltä mutta soitto kulki kyllä hyvinkin elävästi. Lisää keikkoja ja uusi levy, kiitos! (PH)

Lie in Ruins on tosiaan sen verran harvinaista herkkua että tuon raadon äärellä piti mässäillä vatsansa kyllyydestä. Myös National Napalm Syndicateakin odottelin – siitä huolimatta että bändin levyt ovat aina jättäneet hieman kaksijakoisen vaikutelman – mutta petyin soundien tehdessä keikasta kaikkea muuta kuin nautittavan ja vokalistin ollessa harvinaisen hampaaton. En tiedä oliko nyt mukana vain huonoa tuuria vai onko bändi aina tällainen, mutta National Napalm Syndicate jäi todella vaisuksi varsinkin siihen nähden mitä sisälavalla oli seuraavaksi. Deathwish­kappaleen soittamista tosin olin innoissani. (JP)

Hyvinkään omat pojat Necromancer liittyi henkiinherätettyjen suomalaisen ensimmäisen aallon death metal-bändien boomiin, ja mikäs sen parempi paikka nousta kuolleista kuin lämpimästi tervetulleeksi toivottavan kotikenttäyleisön edessä. Yleisö oli kovin innoissaan bändistä ja tämä tuntuikin innostavan “pojat” alkukankeuden jälkeen ihan kelpo suoritukseen. Kivahan näitä vanhoja kulttibändejä on nähdä livenä. (PH)

Etukäteen olin merkinnyt itselleni yhdeksi isoimmista lauantain tärpeistä Hyvinkääläisen Necromancerin, jota ei kovinkaan usein keikkalavoilla näekään. En tosin omista bändiltä yhtäkään levyä ja bändin tuntemuskin on enemmän tai vähemmän pintapuolista, johtuen lähinnä Necromancer-äänitteiden yleisestä harvinaisuudesta. Tokihan tästä keikasta huokui sekin fiilis, että Necromancer oli näppärä tapa keski-ikäisille miehillä paeta asuntolainoja ja lastenhoitamista edes yhdeksi viikonlopuksi ja olla taas parikymppinen räkänokka. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – keikka oli kaikkea muuta kuin rutiinimainen. Tyypeillä oli selvästi hauskaa keikalla. Helposti parhaimpia keikkoja siltä päivältä, enkä pistäisi pahakseni jos näkisin bändin joskus vielä toistamiseenkin. Jallua ei muuten kannata kaataa silmille, mutta tämänhän kaikki jo tiesivätkin? (JP)

Ensimmäinen lavalle astunut norjalaisbändi, suhteellisen keskivertoa döödistä mäiskivä Blood Red Throne jäi muuten mielestäni hieman vaisuksi, ehkä juurikin sen materiaalin keskinkertaisuuden takia. Lisäpisteitä on annettava lavalle oksentavista soittajista. Rock n’roll! (PH)

Blood Red Thronea odottelin myös mielenkiinnolla, vaikka ainoastaan ”Affiliated with the Suffering” on allekirjoittaneelle tuttu lätty – ja sekin on kymmenen vuotta vanha. Eteenpäin on tultu ja levyjä on tullut sen jälkeen vaikka kuinka monta, joten ihan tuntui siltä kun olisi seuraamassa itselleen ihan uuden bändin keikkaa. Oksentamisesta luin ensimmäistä kertaa vasta tästä raportista, joten ilmeisesti Blood Red Thronen sinänsä pätevä mutta juurikin keskinkertainen death metalli ei pitänyt pihdeissään ihan loppuun asti. (JP)

Seuraava vieras vuonoilta, muutama vuosi sitten hiatukseltaan palannut True Norwegian Black Metal- Tsjuder on koventanut otteitaan keikka keikalta. Olin epäonnekseni todistamassa herrojen paluuta lavoille Sveitsin Infernossa 2012, ja näinkin lyhyessä ajassa ollaan tultu pitkä matka tähän miltä Tsjuder nykyisin lavalla näyttää. Todella, todella tiukka setti hienoja biisejä ilman turhia krumeluureja. Tai niinkuin bändi itse asian on ilmaissut; “No synthesizers, no female vocals, no fucking compromises.” Amen. (PH)

Destructionia en ollut nähnytkään aiemmin, vaikka bändin kallologo onkin koristanut useampaakin liiviä. En tosin innosta hypellyt kun tieto Steelfest-vedosta oli ensimmäistä kertaa julkistettiin, johtuen lähinnä siitä että allekirjoittaneen mielestä Destructionin muutamat edelliset levyt ovat olleet lähinnä skeidaa. Ei tämä keikkakaan sitten täysillä lähtenyt, johtuen loputtomista louhintariffeistä, mutta oli keikassa ehdottomasti hetkensäkin. Varsinkin setin kolmesta viimeisestä biisistä oli tunnelma lähellä kattoa vaikka niissäkin kuului häivähdys modernista Destructionista. Ehkä teurastajan veitsi heiluu, mutta teroittamista se ainakin kaipaa. Destructionin jälkeen katsoin katsella Mayhemia tovin verran, mutta pitkään sitä ei jaksanut, joten öinen maantie kutsui. Kiitos ja hyvästi. (JP)

Norjalainen black metal -dinosaurus Mayhem sai kunnian päättää tämän vuoden Steelfestin. Kirkkaimmat kunnian päivät tuntuvat kuitenkin bändiltä olevan viimeistään tänä armon vuonna 2013 ohi, sen verran väsynyttä oli Mayhemin meno. Toki keulahemmo Attilan tyyliin kuuluu teatraalisuus, ei kai se muuten ihme papinkaavuissa aina esiintyisi, mutta lasketaanko väsynyt haahuilu ja pekonialttarinsa takana piilottelu teatraalisuudeksi? Ja korvaako tämä ns. teatraalisuus sen, ettei hoida edes sitä päätonttiaan vokalistina? Ainoan alkuperäisjäsenen Nekrobutcherinkin lavaolemus huokui päälleliimattua väkinäistä ”live-meininkiä” josta paistoi salin takaosaan asti feikkiys. Hoh-hoijaa. Jos ei bändiä tuon enempää tunnu kiinnostavan, eipä kiinnostanut minuakaan ja poistuin hiljaa takavasemmalle.

Mayhem-antikliimaksista huolimatta Steelfest 2013 oli jälleen kerran Euroopankin mittakaavassa kertakaikkisen hienosti järjestetty kodikas pikkufestari. Vanhan Villatehtaan alue on jo itsessäänkin viihtyisä, ja keräsi ylistystä mm. Suomeen pelkän Steelfestin takia saapuneelta Ameriikan vieraalta. Muutama pikkumiinus löytyy toki, mutta kokonaisarvosana menee heittämällä vahvaksi kiitettäväksi. Viime vuodesta oli parannettu ruokatarjontaa niin ettei semi-vegenkään tarvinnut elää keitolla ja kynsiään syömällä, kuten myös koko alueen rajaaminen anniskelualueeksi oli hieno veto. Mihinkään ei alueelle päästyään tarvinnut jonottaa pahemmin, eivätkä edes sisälavalle/pois siirtymiset aiheuttaneet tungosta oviaukkoon. Kun vielä asioista perillä olevat pikkulinnut tiesivät kertoa että tänä vuonna pääsi muutama todella iso kala karkuun esiintyjäkaartista, ovat odotukseni Steelfestiä 2014 kohtaan lievästi sanottuna stratosfäärissä. Eli ensi vuonna samaa parhautta 23.-24.05.2014! (PH)

Steelfest vaikuttaisi olevan hyvässä nosteessa. Väkeä näytti olevan viime vuotta enemmän paikalla ja bändien suhteen oli rimaa aseteltu korkeammalle. Tokihan monipuolisuutta olisi voinut olla enemmänkin, mutta thrash metallin lisääntymisestä en ole laisinkaan pahoillani. Mitä tämänkertaisiin esiintyjiin tulee, niin muutamasta tapauksesta en välittänyt lainkaan mutta ne isoimmat kalat olivatkin sitten kunnon vonkaleita. En myöskään usko että tapahtuman ikärajalliseksi anniskelualuemuutoksen myötä muuttaminen aiheutti suurta yleisömenetystä. Toki tästäkin festarista miinuksia löytyy, esimerkiksi vesipisteelle voisi löytyä käyttöä muulloinkin kuin megahelteillä, ja narikkarekan toimivuudesta kuulin vaihtelevaa palautetta. Viikonlopun isoimmat miinukset liittyivät vaihteleviin soundeihin, vaikka varmasti Steelfest-crew tekikin parhaansa niiden eteen, ja paikoin soundit olivatkin hyvät. Nämä miinukset ovat tosin melko pieniä ja helposti korjattavissa, joten jäädään odottelemaan mitä seuraavina vuosina tapahtuu. Fiilis oli tänä vuonna pääasiassa hyvä-erittäin hyvä. Kiitti! (JP)

Steelfest korkkasi festarikesän

Hyvinkään ja black metal -sanaparista ensimmäinen assosiaatio on paikallinen lihamestari Jarno Elg ja muusansa. Seuraavaksi tulee mieleen Azaghal, ja sitten onkin mielleyhtymärintamalla pitkään hiljaisempaa. Ehkä viimeinen asia ikinä mikä tulee tuosta radanvarresta ja villatehtaasta turhaan identiteettiään hakeneesta harmaasta pikkukaupungista mieleen on että sinne olisi joku päivä ai-van pakko päästä katsomaan laadukkaita black- ja extreme metal bändejä. Seuraavaksi vedet viiniksi, kiitos koska ihmeiden aika ei ole ohi.

Syynä tähän kotimaanmatkailun preferenssien takinkäännökseeni oli seitsemän hyvinkääläisen, keskivertoa paremman musiikkimaun omaavan kaverin liittäytyminen yhteen ja tekemällä täksi vuodeksi aikaisemmista inside-bileistään kerralla isomman version kaikelle kansalle. Hieman marginaalisemman metallimaun omaavalle tämä Steelfest Open Air ryntäsi heittämällä houkuttelevuudessaan Hammerin rinnalle tämän vuoden kiinnostavimpiin kotimaan festareihin. Esiintyjälistassa oli määrän sijaan panostettu laatuun; Entombed, Taake ja vielä siihen lisäksi kotimaan kermaa sopuhintaisilla lipuilla ja edullisilla hotellipaketeilla 30 minuutin ajomatkan päässä Helsingistä on jo vastustamaton yhdistelmä. (PH)

Eipä ole tullut juuri Hyvinkäällä pyörittyä. Olen sentään käynyt siellä Pauliinaa useammin, tosin viime kerrastakin oli jo muutama vuosi ja sinäkin aikana kaupungin ulkonäkö oli tietyin osin jo muuttunut. Itse Villatehtaan alue oli tullut tutuksi Levymessujen tapahtumapaikkana. Hämeenlinnalaisnuoren näkökulmastakin Hyvinkää on aina ollut tolkuttoman hankalasti lähestyttävä paikka siksi, että sinne on ollut helvetin hankalaa päästä julkisilla kulkuvälineillä Hämeenlinnasta. Eipä sillä, että siellä olisi ollut mitään muuta kuin nuo Levymessut. Taisi itse asiassa olla elämäni ensimmäinen reissu Hyvinkäälle joka ei liittynyt Levymessuihin. (JP)

Vanha Villatehdas oli miljöönä kauneimpia festaripaikkoja naismuistiin. Asettamalla lavat päihin ja anniskelualue keskelle siitä oli saatu vielä toimivakin. Keep it simple toimii siis muuallakin kuin jääkiekossa. Alueelta löytyi tarpeeksi vessoja ja naisille jopa luksuksena vesiklosetteja, millä eleellä ainakin minun lojaliteettini Steelfestiä kohtaan on ikuinen. Perjantaina juomapisteiden jonot venähtivät välillä, mutta myyjiä lisättiin lauantaiksi ja tilanne parani hieman. Ensikertalaisille tämä moka anteeksiannettakoon kun parannusyritystä kuitenkin oli. Festarin ruokavalikoima oli kolmen ruokalajin menyyllään vähintäänkin rajoitettu, ja varsinkin jos kasvisruokaa kaipasi sai tyytyä päivän keittoon tai syödä ranskalaisia. Ei kovin validi vaihtoehto (ne ranskalaiset siis :)), ainakaan kahta päivää putkeen. Ihan stanan kylmä ensimmäisenä iltana oli, mutta siihen voinemme todeta muuten loistavaa duunia tehneet järjestäjät syyttömiksi. Kuten Entombedin karismaattisista karismaattisin keulamies L.G. Petrov myöhemmin illalla totesi; ”It’s fucking winter”. (PH)

Perjantai

Hellboozer Union – joka oli lavalla kun marssin ensimmäistä kertaa Steelfestin portista sisälle – on siitä hauska bändi, että kaikki tähänastiset kokemukseni bändistä liittyvät tavalla tai toisella Hyvinkäähän. Ensinnäkin ainoa omistamani HBU-äänite eli demokasetti tuli ostettua samaisen Villatehtaan pakeilta, tosin sisätiloista. Ja kun myöhemmin käteen lykättiin vielä tuore promokin, niin on jälleen kirjoitettu pari lukua lisää ”Minä ja Hellboozer Union” -bestselleriin. Itse keikkaa en ehtinyt kuulla/nähdä kuin vain viimeisen biisin verran, mikä kieltämättä vähän harmitti. Ehkä joskus toiste sitten. Tulin paikalle kylläkin sopivasti näkemään Ominousin, mutta tätä kirjoittaessa en totta puhuen keksi juurikaan sanottavaa bändistä. Hakemista, mutta eikö kyseessä olekin aika nuori bändi? Jo näiden ensimmäisen kahden bändin aikana tuli havaittua itsekin alueen edut ja sen toimivuus, mutta lievä sekavuus. Pisuaarit oli alkujaan kätketty aika ovelasti bajamajojen taakse, itse vesipistettä en löytänyt (ei sillä että sitä olisi nyt tänä vuonna tarvittu, mutta on sitä aikaisempinakin ajankohtina ollut helteitä) ollenkaan ja KVLT:n kioskin löysin vasta illalla. (JP)

Perjantain ensimmäinen meikäläisen todistamani bändi oli Valoton. Jotenkin kirkas päivänpaiste vei terän kokemuksesta, ja aion ehdottomasti katsastaa rouvan ja herrat huomattavasti valottomammissa olosuhteissa mahdollisimman pian. Mitenkään huonolta ei bändi vaikuttanut, päinvastoin, mutta tunne siitä että tämä toimisi nimensä mukaisesti jossain muualla kuin päivänvalossa huomattavasti paremmin oli niin vahva että no more comments.

Itseoikeutetusti paikkansa kotikaupungin festareilla ansainnut Hyvinkään isoin nimi Azaghal saisi yleisön reaktioista päätellen keikkailla useamminkin kotikonnuillaan. Bändin materiaali on kovin makuuni, mutta tämänkin olisin mieluummin nähnyt pimeällä klubilla. Tai edes pikkulavalla. Nyt iso lava tuntui hieman liian avaralta, vaikka tuohon aikaan olikin järjestäjiltä täysin järjellinen teko sijoittaa Azaghal sinne. (PH)

Azaghalia en ollut nähnyt ennen, ja kyllähän legendaarisen hyvinkääläisen bändin näkeminen Hyvinkäällä oli aika legendaarista. Yhdyn Pauliinan sanoihin, ja Azaghal tuntui vain orvolta siellä isolla lavalla. Sitten olikin yksi eniten odottamistani tapauksista, eli A.R.G. Ancient Rotten Graveguards oli mielestäni nyt reilusti paremmassa iskussa kuin Jalometallissa elokuussa, jossa yhtyeen soitanta oli välillä jopa laiskaa. Nyt kiristettiin tiukkuusruuvia sitten lähemmäksi kuuluisaa tappia ja bändi paukutteli helkutin mahtavan keikan. Massey Fergusonia ei soitettu, enkä ainakaan itse jäänyt sitä edes kaipaamaan. Minulle riitti, kun sen kerran kuulin jo Jalometallissa. Sen sijaan tuli Sodomin Outbreak of Evil. Nannaa!

Itselleni Deathchain oli 2005-2006 -akselilla death/thrashin ollessa nykyistä kovemmassa huudossa jotakuinkin kovimpia bändejä, jos ei muuten niin vähintään omalla alallaan. Tosin bändin myöhemmät levytykset eivät ole niinkään uponneet, ja nytkin huomasin olevani eniten innoissani Napalm Satanin soittamisesta. Etsin kameralaukustani UV-filtteriä tämän keikan aikana. En löytänyt, mutta kappaleet Herätkää!- ja Vartiotorni-zinejä kyllä löytyi. Senkin kun vielä tietäisi, miten kyseiset painotuotteet ovat laukkuuni päätyneet. No, eipä tämä nyt ensimmäinenkään kerta ole kun Deathchainin keikalla on sattunut jotain hassua. (JP)

Deathchain on jotenkin jäänyt aina paitsioon minun musiikkimaussani, ilman mitään sen kummempaa syytä. Nyttenkin bändi kyllä kuulosti ja näyttikin ihan kivalta (kai sitä joku lapsuuden pehmoeläinfiksaatio saa aikuisenkin ihmisen pitämään cthulhu-maskista lajitoveria niiiin söpönä…) mutta minulle toimi vain taustamusiikkina. Puhkikulunutta vertausta ”paranee vanhetessaan” on ihan pakko käyttää Impaled Nazarenen kohdalla. Kai se on niin että kun on jo saavuttanut kulttibändin aseman, ei tarvitse enää puristaa rystyset valkoisena kitarankaulaa ja kaikki se rentous ja lavalla olon helppous vaan paistaa kaikesta tekemisestä. Hieno keikka, pidin! (PH)

Näin jälkikäteen olen arvuutellut, olisiko ne uskonnolliset lehdet pitänyt syöttää Deathchainin keikan suojelijalle Cthulhulle vai olisiko ne pitänyt ojentaa Impaled Nazarenen Mika Luttiselle. Yhtye soitti kyllä timmisti ja sen settilistassa oli alansa klassikkobiisejä, mutta jotenkin nyt ei itselle lähtenyt. Tuskassa soittivat mielestäni paremman setin, vaikka olihan tässäkin sitä klassikkoa ihan riittävästi. Mutta ei voi mitään, että mikä tahansa alkaa kuulostamaan löysältä Entombediin verrattuna. Entombed se vasta kovassa iskussa olikin! Vanhalle Enska-fanille tämä Jalometallin keikkaa reilusti iskevämpi setti oli yhtä hittien ilotulitusta, ja siinä olikin allekirjoittaneella täysi työ malttaa itsensä edes kuvien ottamisen ajaksi. L.G. Petrov on aivan saakelin ruma mies – joka pummi keikan aikana yleisöstä röökiäkin – mutta kenenkään muun luotsaamana ei Entombedia voisi kuvitella. (JP)
Entombed, oi ihana Entombed! Keikan aikana tuli todistettua teoria ihmisen hengissäselviytymisvietin vahvuudesta versus kaikki muut vietit vääräksi. Vaikka kuoliaaksijäätyminen alkoi illan edetessä tuntumaan enemmän kuin todennäköiseltä, vietti nähdä Entombed livenä oli vielä vahvempi. Ja kyllä kannatti. Tiedä sitten lienevätkö värekarvani aina virittyneet niin vastaanottavaiseen tilaan Entombedin keikkojen aikaan vai onko syynä vain keskivertoa heikompi muistikapasiteettini/aika kultaa muistot -efekti, mutta huonoa ruotsalaislegendojen keikkaa en vaan muista nähneeni ikinä. Ja tämä kyseinen Hyvinkään arktisessa yössä soitettu taitaa syöpyä sinne muistilokeroihin jopa Entombed-asteikolla todella kovana keikkana. L.G. Petrov ei ehkä näytä terveiden elämäntapojen ruumiillistumalta, varsinkin kun ottaa huomioon ettei kaverilla ikääkään vielä mitään Ozzy-lukemia ole, mutta kyllä se kunnioitettavasti heilua jaksaa. Toivottavasti vielä kauan!

Lauantai

Perjantaisen hypotermian jälkeen lauantain +15 ja mukavalla frekvenssillä näyttäytynyt aurinko tuntui lähes helteeltä. Siltikin missasin ensimmäiset bändit juostessani kaikki Hyvinkään tekstiilejä valikoimassaan pitävät kaupat läpi. Turhaan. Suomessa näemmä kaupallinen kesä alkaa huomattavasti aikaisemmin kuin terminen kesä, ja toukokuun lopulla jos etsit kaupoista hanskoja ja pitkiä kalsareita saat osaksesi vain sääliviä katseita ja semi-ivallista ei-oota. Ikävästi ekoille bändeille samaan aikaan sattunut Suomen jääkiekkomatsi verotti kansaa varmaankin vielä enemmän kuin viime hetken survival shopping -kierrokset. Tässä siis järjestäjille vielä yksi syy järkätä Steelfest hieman myöhemmin ensi vuonna! Samasta asiakaskunnasta kilpailevat festarit kun ovat kovin vähissä, niin vapaita viikonloppuja luulisi löytyvän hieman lämpimämpään ja jääkiekkovapaaseen aikaankin? (PH)

Lammas edusti kyllä lauantainakin, tosin minultakin jäivät Saattue ja XXIII näkemättä. Forced Kill oli se bändi, jonka takia paikalle piti tulla niinkin aikaisin kuin puoli kolmeksi, viis lätkämatsista (jota kimppakyytiläiset kyllä menivät seuraamaan) ja jonka jälkeen soittaisi kaksi bändiä jotka eivät niinkään etukäteen kiinnostaneet. Reipasta ja innostunutta soittoa, vähäisestä katsojamäärästä huolimatta. Jätkiä tuntui motivoivan se, että nämä ylipäätään olivat isolla lavalla soittamassa. Eikä omissa silmissäni yhtyeen pisteitä laskenut myöskään kitaristin The Destrucktions -selkäpatchikaan. Tulevaisuuden lupaus, ehkäpä? Sawhill Sacrifice ja Corpsessed menivät enemmän tai vähemmän ihmetellessä. Ensiksi mainittu pelotti (muttei bändin tarkoittamalla tavalla) ja Corpsessed taas oli hyvinkin tyypillistä death metallia. Molemmat keikat katsoi, muttei niitä välttämättä vuosien päästä enää muistele. Cavus oli melkeinpä parasta siihen mennessä heti Forced Killin jälkeen, mutta nälkä yllätti ja keikka piti jättää murkinointitauon vuoksi vähemmälle huomiolle.

Lauantain ensimmäinen must-see eli Cavus soittikin onneksi vasta 16:45. Ei porvoolaisbändiä nyt kyllästymiseen asti keikoilla ole näkynyt, mutta näin neljännen keikan hieman yli vuoden aikana nähneenä tuntuisi että keikkailu todellakin sopii pojille. Jokainen esiintyminen on ollut edellistä kovempi, ja niinhän sen pitää ollakin. Cavuksen tuttua maskottia ei vaan valitettavasti tällä kertaa näkynyt. Urbaani hyvinkääläislegenda kertoo kuolleilla lemmikkieläimillä leikkimisen kielletyn järjestäjän puolelta, ja koskapa hengetön elukkaparka tällä kertaa näytti ainakin kuvan perusteella ihan oikealta villiltä rotalta, ehkä yleisen hygienian kannalta parempi niin. Ainakaan minä en välttämättä olisi sitä tuoppiini halunnut lentopostissa saada. (PH)

Tässä välissä päälavalla soittanut Sacrilegious Impalement jäi väliinputoajaksi, mutta Enochian Crescent oli omalla kohdallani tämän iltapäivän odotetuimpia nimiä. Viime näkemiskerrasta olikin kulunut viitisen vuotta, jolloin yhtye eli ”Black Church” -vaihetta. Silloin käytössä ollut totalitaarinen lavarekvisiitta oli jätetty pois, ja bändi tyytyi ”vain” corpsepaintteihin. Mutta jossain vaiheessa keikkaa alkoi lavan suunnasta tulvia saippuakuplia, noita black metallin erottamattomia pieniä fragmentteja. No, viimeksi bändin nähdessäni lensivät höyhenet, mutta jäin ihmettelemään että tuoko se spiikkerin lupailema spektaakkeli oli? No, ei se ollut. Wrathin jo ennestään runneltua ruumista kohdeltiin kaltoin entisestään, kun mies päätti tehdä polttomerkin omaan rintaansa, ilmeenkään värähtämättä, ja vei samalla tehokkaasti huomion vierailevista vokalisteista ja klassikkoviisu Väkisinkastetusta. Siinä touhussa läski aivan kirjaimellisesti tummui ja kärventyneen lihan katku haiskahti pitkälle. Kyllähän se kieltämättä hassulta tuntui syödä taskuun kerääntyneitä vadelmaveneitä moista spektaakkelia katsoessa. (JP)

Viime aikoina liian harvakseltaan keikkaillut Enochian Crescent oli päivän ehdottomia kohokohtia. Jos hetkeksi otan Norjan lipun väriset lasit silmiltäni niin EC meni lauantaina paremmuudessa jopa Taaken ohi minun kirjoissani, ja se on fanaattiselta Taake-fanilta paljon sanottu. Ihan välttämättä ei laulajamies Wrathin aika extreme oheistoiminta jaksa kiinnostaa vaikka se jo lähtemättömästi lavashow’hun kuuluukin, ja kun lehmäraukkojenkin polttomerkintä western-leffoissa saa aikaan minussa silmät kiinni -reaktion niin ihmisen itse itsensä polttomerkitseminen sattuu jo lähes fyysisesti. Koko muu yleisö näytti kyllä olevan haltioitunut tilanteesta, sillä aikaa kun minä hartaasti toivoin että keskittyis nyt siihen soittamiseen vaan…

Huiman hyvän EC:n jälkeen oli vaikeaa siirtyä Sotajumalan pariin. Koko festarin ajan aikataulut toimivat, mikä tarkoitti sitä että hengähdystaukoja ei ollut jollet sitten ehdoin tahdoin uhrannut jotain bändiä. Fyysisesti olin kyllä paikalla, mutta aivokapasiteetilleni oli liikaa vaadittu vaihtaa lennossa hyvästä keikasta toiseen. Olisi suosiolla pitänyt kulkea anniskelualueen kautta ja nollata siellä hetki!

Helnorsk svartmetalliaan jo kolmatta vuosikymmentä vääntävä Taake oli allekirjoittaneelle SE Steelfestin bändi. Livenä välillä hieman epätasaisia esityksiä tuottava Hoest eli herra Taake itse onnistui tällä kertaa keikan aikana vetämästään leijonapullosta huolimatta (tai sen takia) oikein kivasti. Parhaita näkemiäni Taaken keikkoja tämä ei valitettavasti ollut, mutta valovuoden päässä myös huonoimmasta. Jo lähes vakibändiksi vakiintuneet taustajoukot suorittivat aina yhtä ammattitaitoisesti huolimatta alun bassovahvistin-kankeuksista, jotka myyräni tarinan mukaan heittivät Helheimistakin tutun V’gandrin lavamonitorin hiljaiseksi koko keikan ajaksi. Yleisöön sitä ei suorituksesta ainakaan ei-pro huomannut. Norjan lipun kanssa muutamaan otteeseen keikan aikana pelehtinyt Hoest on kyllä showmies henkeen ja vereen, ja sitä ei parit kompuroinnit keikan aikana pahemmin himmennä. Settilistasta löytyi vakiovetojen vanhojen klassikoiden Hordalands Doedskvad 3:n ja Nattestid Ser Porten Vid I:n lisäksi uuden levyn ”Noregs Vaapenin” kotiseuturakkaudesta kertovia helmiä Nordbundet ja Du ville ville Vestland, ja vakiocover GG Allinin Die When You Die, tällä kertaa Sotajumala-Mynnin vahvistamana. Jopa kaverini, raavas metallinainen joka ei turhia tunteile tunnusti että tippa tuli linssiin kun oli niin hieno keikka. Ja se on jo jotain se. (PH)

Jouni: Katselin kyllä keikan alusta loppuun, mutta itselleni Taake on jäänyt aina melko tuntemattomaksi nimeksi. Ehkäpä tilanne pitäisi tämän vedon jälkeen korjata. Sitten festivaalin viimeinen esiintyjä, eli The Crown, joka ei sekään ole omiin feivöritteihin koskaan lukeutunut. Taidan digata bändistä kyllä Pauliinaa enemmän, mutta yhden albumin omistamisella ei vielä pitkälle pötkitä. Itselleni yhtye ei merkinnyt paljoa edes sen laittaessa edellisen kerran pillit pussiin, mutta toki Jules Näverille ja muille yhtyeen faneille tämä merkitsi paljon ja näytti yhtye olevan ihan timmissä vedossakin. Pisteitä Steelfest-organisaatiolle bändin saamisesta Suomen maaperälle ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen, vaikka itse olisin mieluummin nähnyt Entombedin soittamassa tällä paikalla, mutta ei aina voi voittaa. Kyllä The Crownia nytkin tunnin seurasi ihan kiinnostuneesti, mutta bändin vielä soittaessa kuittasin omalta osaltani nämä Steelfestit nähdyksi. (JP)

Pääsin pikaisesti tenttaamaan herra Steelfestiä Jani Lainetta tulevaisuuden suunnitelmista. Pelkästään kotimaisia toiveissa olevia esiintyjiä lueteltiin niin laadukas lista, että ainakin minä pidän sormet ja varpaat ristissä (väärinpäin, tietty) että ensi vuonnakin saataisiin Steelfest. Ja toivottavasti huhuna kuultu Hyvinkään kaupungin varotoimenpide kaiken maailman hippien varalta eli hautausmaiden vartioinnin lisääminen osoittautui turhaksi tai hauskaksi vitsiksi ja huvilupa myönnetään tulevaisuudessakin. Luulisi, kuka hullu sitä nyt kesken Impaled Nazarenen tai Enochian Crescentin olisi edes malttanut lähteä hautoja kaivelemaan auki, vaikka kyseinen toiminta muuten harrastuksiin kuuluisikin? Siis harras toive Janille & kumppaneille; onhan Steelfest vielä ensi vuonnakin? Joohan? (PH)

Ojennan Steelfestille ruusuja, mutta pari pientä käsipyyhettäkin. En tiedä mitä bändejä herra Laine on tulevaisuuteen kaavaillut, mutten olisi kyllä lainkaan laittanut pahakseni jos festivaalin ohjelmistossa ollut sijaa perinteisemmällekin, nahan ja niitin nimeen vannovalle heavy metallille. Eikä kyseessä tarvitsisi olla edes Armouria suurempi yhtye, eikä doom metallikaan pahaksi olisi ollut ohjelmaa hieman elävöittämässä. Näitä festejä kyllä elävöitti taukomusiikki, joka oli äärimmäisen rankkaa tykittelyä, eli kantria. Mielipiteitähän tuo jakoi, ja itse olen sitä mieltä että kyllä metallifestareilla on välillä hyvä kuulla muutakin musiikkia kuin vain metallia, varsinkin Panteraa. Ja ulkopuolella kuulemma kävi seurakuntanuoria valistamassa, mutten itse törmännyt näihin ollenkaan. Harmi! Isompi harmi kyllä tuntuu olevan, jos Steelfestiä ei tulevina vuosina enää järjestetä. (JP)

Uusi metallitapahtuma avaa festarikesän toukokuussa

Vaikka Sauna Open Air pitääkin välivuoden, saadaan festarikesän alkuun kunnon tärinät, kun uusi kaksipäiväinen metallitapahtuma SteelFest Open Air järjestetään Hyvinkään Villatehtaan alueella 18.-19. toukokuuta. Death-, black- ja thrashmetalliin keskittyvän tapahtuman vetonauiloina nähdään ruotsalaiset Entombed ja The Crown, ajankohtaisten kuin myös legendaaristen kotimaisten artistien lisäksi. Luvassa on vielä lisäksi muutama myöhemmin julkistettava isompi nimi.

Tähän mennessä vahvistettuja esiintyjiä ovat: Entombed (swe), The Crown (swe), Impaled Nazarene, Sotajumala, A.R.G, Enochian Crescent, Deathchain, Cavus, Sacrilegious Impalement, Corpsessed, Forced Kill, Saattua, Hellboozer Union, Sawhill Sacrifice, XIII, Ominous.

Lipunmyynti SteelFesteille aukeaa 12.12.2011 klo 09:00 Tiketissä ja Lippupalvelussa.

www.steelfest.fi