Avainsana-arkisto: Steel Panther

Steel Panther palaa Suomeen helmikuussa

Yhdysvaltalainen glam rock -lähettiläs Steel Panther saapuu jälleen Los Angelesin siveettömiltä klubeilta levittämään tautejaan Suomeen. L.A. Gunsista tutun Michael Starrin tähdittämä retkue saapuu ”Spreading The Disease” -kiertueensa merkeissä Tampereen Pakkahuoneelle 19. helmikuuta.

80-luvun lopun tukkahevi-ilmiöön hartaalla kunnioituksella suhtautuva yhtye on saavuttanut viime vuosina suosiota ympäri maailmaa. Myös Suomessa Steel Pantherin spandexit ovat viuhuneet jo muutamaan kertaan, ja aina täysille tuville. Kieli poskessa, mutta tiukalla ammattitaidolla tehdyn glam rockin ystäville on luvassa alkuvuodesta herkkua myös levyrintamalla, kun yhtye julkaisee neljännen pitkäsoittonsa ”All You Can Eat”.

[youtube url=QesjDoCzsAU]

Steel Panther (USA)
Ke 19.2.2014 Pakkahuone, Tampere
Liput palvelumaksuineen alkaen 37,50 euroa

www.steelpantherrocks.com
www.livenation.fi

Steel Panther palaa puolen vuoden tauon jälkeen

Saavatko suomalaiset tästä ikinä tarpeekseen? Edellisen kerran viime maaliskuussa suomalaisyleisöä loppuunmyydyssä Nosturissa villinnyt yhdysvaltalaisyhtye Steel Panther jatkaa rock’n’rollin-huuruista kiertuettaan ja saapuu syksyllä Suomeen jo toistamiseen tämän vuoden aikana. Villeistä keikoistaan, kieli poskessa tehdyistä sanoituksistaan ja näyttävistä esiintymisasuistaan tunnetut Sunset Stripin pantterit nähdään Helsingin The Circuksessa sunnuntaina 21. lokakuuta. Konsertin lipunmyynti käynnistyy torstaina 28. kesäkuuta Tiketissä.

Musiikillisesti yhtye kumartaa 80-luvun tukkabändien, kuten Mötley Cruen ja Poisonin suuntaan. Bändin tunnetuimpia kappaleita ovat mm. ”Death To All But Metal”, ”Community Property”, ”17 Girls In A Row” ja ”It Won’t Suck Itself”. Steel Pantherista on muodostunut uniikki ilmiö, jolla on faneja sekä rock- että metallipiireissä.

Vaikka yhtye tekeekin show’nsa ja lyriikkansa huumorilla, muusikkoina Steel Pantherit ovat kovia tekijöitä. Keulakuva Michael Starr on laulanut aikoinaan L.A.Gunsissa ja kitaristi Satchell tunnetaan myös Rob Halfordin Fight-kokoonpanosta. Bändin tuorein levy ”Balls Out” julkaistiin viime syksynä.

[youtube url=axTD_SvkNjo]

Steel Panther (USA)
Su 21.10.2012 The Circus, Helsinki
Liput 35 euroa + toimituskulut, to 28.6.2012 klo 9 alkaen.

www.steelpantherrocks.com
www.livenation.fi

Mitä isompi tukka, sitä suurempi… – 80-luvun hulppeimmat hiusmetallibändit

Bon Jovi on niitä harvoja stadionluokan yhtyeitä, jotka selvisivät hengissä 80-luvusta ilman sen suurempia kolhuja. Sittemmin kuontaloaan hieman siistineellä tyttöjen päiväunien kohteena olleella Bonkkarilla on oma kimalteinen menneisyytensä. Mutta itse asiassa Bon Jovi oli melko kesy ja kiltti ilmestys joihinkin vuosikymmenen huikeimpiin suorituksiin verrattuna. Lammas kokosi vuosikymmenen tukkametallin suurimmat ja merkittävimmät tekijät yhteen, noin ikään kuin muistin virkistämiseksi. Osa näistä kammotuksista on jo unohdettu, mutta pari dinosaurusta elää edelleen samoilla lavoilla kuin Bon Jovikin.

Jump! Viimeistään ”1984”-menestyslevyllään jo 70-luvulla perustettu Van Halen nousi stadionkastiin ja alkoi vetää hillittömiä areenakeikkoja. Keulilla toikkaroi liian tiukkoja trikoita suosiva David ”Diamond-Dave” Lee Roth, joka otti lavan kuin lavan haltuunsa, mikäli Van Halen sai mitä raiderissaan halusi (eli ei ainakaan ruskeita M&M-nameja). Suuria lavoja kierteli myös Whitesnake, josta kasvoi suurempi nimi kuin Deep Purplesta, ainakin hetkellisesti. Suunnilleen jokainen glam metal -bändi halusi päästä samoihin sfääreihin näiden pioneerien kanssa.

http://www.youtube.com/watch?v=wlq0lYB3iSM

Myös Kiss oli vahvasti glam-touhuissa mukana. Maskeista luopunut kvartetti oli jo 70-luvulla suurikin vaikuttaja, ja sillä meni vahvasti myös 80-luvulla vaikka yhtyeen uskottavuus oli ollut toistuvasti vaakalaudalla. Sen sijaan ex-kitaristi Vinnie Vincentillä ei mennyt kovin vahvasti Vinnie Vincent Invasion -bändinsä kanssa edes 80-luvulla, eikä taatusti mene nytkään.

Mötley Crüeta pidetään tukkahevitouhujen kantaisänä, vaikka sekin tiettävästi lainaili enemmän tai vähemmän New York Dollsilta ja Hanoi Rocksilta. Kakkoslevylleen ”Shout at the Devil” mennessä yhtye oli omaksunut Mad Max -henkisen barbaari-imagon, jolloin erotomaanit meikkasivat näyttääkseen hurjilta. Sittemmin hemmot alkoivat suosia tyttömäistä olemusta ja siitähän se sirkus vasta alkoikin.

Poisonilta jäi Mad Max-vaihe kokonaan pois, joten se siirtyi suoraan Barbie-imagoon. Ja veti hommat aivan uudelle levelille. Jos minun kissani toisi nämä jätkät sisälle, saisi katinrontti oitis huutia. Poison oli ja on inhottu bändi, mutta överiksi vedetystä tyttöimagostaan huolimatta Brett Michaels ja kumppanit saivat enemmän pesää kuin tämän vastustaja-armeijan jäsenet yhteensä.

Long Islandin mollamaijapoppoo eli Twisted Sister teki kuolemattomia heviklassikoita, vaikka bändiä ei ole imagonsa vuoksi aina otettukaan vakavasti. Dee Snider oli ruma mies, eikä mies meikannut näyttääkseen yhtään siistimmältä. Päinvastoin, Sniderin imago pelotti pieniä lapsia ja näiden vanhempia. Tiukkapipoiset opettajat ja vanhemmat saivat bändin videoissa kuonoonsa, ja sittemmin Twisted Sister joutui W.A.S.P.:n ohella PMRC:n silmätikuiksi.

Niin, W.A.S.P. teki myös tolkuttoman kovia levyjä ja eivätkä vanhemmat erityisesti pitäneet Blackie Lawlessin ulkonäöstä, jonka kruunasi haaruksissa killuva, kipinöitä syöksevä sirkkelinterä. Alice Cooperin oppipojat kerjäsivät senkkaa nokastaan paitsi lavashow’llaan, myös sellaisellakin klassikolla kuin Animal (I Fuck Like a Beast).

Jokseenkin päinvastaista sanomaa julisti Stryper, kristillinen glam metal-bändi. Stryper julisti yläkerran sanomaa ja vei hommansa niinkin pitkälle, että heitteli jopa Raamattuja yleisönsä niskaan. Yhtyeen show oli vahvasti liioiteltu, ja siihen kuului perusvaloshown lisäksi pyöriviä rumpustandeja. Mustat ja keltaiset raidat olivat Stryperille yhtä tärkeitä kuin kristillinen sanoma.

X Japan oli glamtouhuista ulkona jo soittaessaan speed metal -pohjaista musiikkia, mutta se oli luomassa hyvin paljon ulkoista olemusta korostavaa visual kei -liikettä, joka on vielä nykyäänkin monen J-bändin ohjenuorana. Yhtye nousi maansa suosituimmaksi orkesteriksi, möi hillittömästi levyjä ja aiheutti massahurmosta. Kovinkaan monella länsimaalaisella ei ollut päässään metrin korkuista irokeesiä tai tukkamallien jumalia; vesitornia ja vapaudenpatsasta.

Usein unohtuu, että groove metal-pioneeri Panteralla oli myös mailansa glam-sopassa. Jo alkuaikoinaan ihan päteviä biisejä tehnyt texasilaisryhmä julkaisi ”Metal Magicin” kaltaisia kulttilevyjä, jotka Diamond Darrell ja Rexx Rocker -nimillä esiintyneet punaniskat ovat halunneet unohtaa löydettyään oman kutsumuksensa 90-luvun alussa.

Jos pitää nimetä se bändi, joka vei kaiken niin over the top kuin mahdollista. niin voiton vie ehdottomasti Nitro. Bändi vei kaiken kukkoilun ja koreilun äärimmilleen, että samassa rytäkässä se unohti tehdä hyvät biisit. Freight Trainin musavideo on jo kulttikamaa, onhan siinä sekä Jim Gilletten ylikorkeaa kimitystä että Michael Angelo Bation nelikaulaisella kitaralla vetämä tilulilusoolo!

http://www.youtube.com/watch?v=fgDZAYBfKrg

Varsinkin kun kaikki ennätykset rikkonutta Nitroa ajatellaan, on hyvä ettei 80-luku jatkunut ikuisesti. Suosio hiipui omia aikojaan ja bändit tekivät yhä paskempia levyjä, mutta monet näistä sankareista syyttävät edelleen yhtä kuollutta grungea bileidensä pilaamisesta. Moni bändi on palannut, mutta hillitymmällä imagolla. Paitsi ehkä Steel Panther. Eiväthän toki aikakauden tukkabändit näihin rajoittaneet, vaan stadioneita vetivät täyteen myös Cinderella, Scorpions (!), Ratt, Keel ja Europe, vain muutamia mainitakseni. Ja Suomessa Tarot suosi suuria hiuksia ja vahvistinpinoja. Mutta sitä 80-luvun meininki oli muutenkin, eikä se rajoittunut pelkästään hevibändeihin. Ainakin hiuslakkakauppiaat muistelevat 80-lukua kaiholla.

Sauna Open Air 10.-12.6.2010

Torstai 10.6.

Järjestyksessään seitsemäs Sauna Open Air käynnistyi auringonpaisteen ja jonotuksen merkeissä. Siinä missä upea sää varmasti lämmitti festarikävijöiden mieliä, jonotus ei varmasti tehnyt samaa; jonot nimittäin ulottuivat neljän aikaan festivaalialueen porteilta Laukontorille asti. Niille jotka eivät Tamperetta tunne, todettakoon että  jonon pituutena tuo matka on aikas helvetin pitkä. Leppoisasti jonottaminen kuitenkin näytti sujuvan, joten eiköhän suurin mielipaha aiheutunut melko tyhjälle kentälle soittaneella The 69 Eyes -yhtyeelle, sekä niille jotka olisivat välttämättä sixtarit halunneet nähdä. No, ruuhka johtui varmasti osittain myös siitä, että KISS keräsi paikalle ilmeisesti noin 12 000 ihmistä. Perjantaina ja lauantaina jonotukselta sitten vältyttiinkin.

The 69 Eyesin siis missasin massiivisten jonojen vuoksi. Tavallaan harmi; olen edellisen kerran nähnyt yhtyeen noin 3-4 vuotta sitten, joten olisihan sen silkasta mielenkiinnosta kernaasti tsekannut. Ehdin kuitenkin alueelle parahiksi näkemään Steel Pantherin, tuon glam/sleaze/hair metallin oman Spinal Tapin. Ja bändin keikka oli juuri niin matalaotsaista,hölmöä ja aivan helvetin viihdyttävää törkeilyä kuin odotinkin. Two in the pink and one in the stink; that’s called the shocker! Mikäli bändin biisit olisivat täyttä huttua tai vitsit vähemmän övereitä, ei Steel Pantheria jaksaisi orpo pirukaan, mutta kun näin ei ole, vääntyvät suupielet väkisinkin hymyyn bändin urpoilua seuratessa. Basisti Lexxi Foxxx muun muassa peilaili itseään ahkeraan biisien välissä ja lisäili hiuslakkaa. Ja Eyes of A Panther on oikeasti genren kovimpia biisejä sitten 80-luvun kultaisten vuosien ja Crashdietin Riot In Everyonen.

Lexxi Foxxx peilailee

settilista: Eyes Of A Panther / The Shocker / Party All Day / Turn Out The Lights / Guitar solo / Asian Hooker / Community Property / Eatin’ Ain’t Cheatin’ / Death To All But Metal / Paradise City

KISS! Ensimmäinen rock-konserttini oli Kiss Hartwall Areenalla 1997. Ensimmäiseksi keikaksi tuo oli sen verta kovan tason elämys, että myöhempiä Kiss-keikkoja on väkisinkin tullut verrattua tuohon lähes maagiseen iltaan. Samanlaista hurmosta Kiss ei ole allekirjoittaneessa onnistunut myöhemmin herättämään, mutta kyllähän KISS on silti nähtävä aina kun bändi Suomeen vaan saapuu. Shown puolesta Kissin panokset olivat kenties kovemmat kuin koskaan sitten ’77 Alive II -kiertueen. Bändi itse sen sijaan on vaisuin maskein esiintynyt kokoonpano; vaikka Singer ja Thayer ovatkin kovatasoisia muusikoita ovat he myös Kissin värittömin rumpali ja kitaristi koskaan. No, ehkä Mark St.Johnia lukuun ottamatta, joka tosin ei päässyt livenä juuri revittelemään, mutta sooloili Animalizelle tarttuvimmat soolot sitten Frehleyn klassisien pätkien. Settilista oli erittäin onnistunut sekoitus 70-, 80- ja 2000-lukua. Tosin Shock Me ja Beth joutaisivat vaihtoon; molemmat biisit henkilöityvät niin vahvasti Crissiin ja Frehleyhin, ettei hyväkään versiointi aja täysin asiaansa, lisäksi Beth nyt on mielestäni Crissinkin tulkitsemana lähinnä täytettä. Koska setistä löytyi kuitenkin Crazy Crazy Nights ja Lick It Up, olisi myös Shock Me ja Beth voitu mielestäni korvata muutamalla muulla kasarihelmellä. Esim. Tears Are Falling tai Thrills In the Night olisi hieno kuulla livenä. Tai jos 70-luvun materiaalia tarkastellaan, olisi I Stole Your Love kova valinta; olen kyseistä biisiä odotellut settiin (turhaan) jo vuodesta ’96. Anyway, viihdyttävä keikka ja mahtava show. Todella suuri hatunnosto Sauna Open Airille tästä buukkauksesta; olen aina kuvitellut että Kiss olisi ns. liian suuri kiinnitys kotimaisille festareille. Ilotulitus kruunasi illan.

Settilista: Modern Day Delilah / Cold Gin / Let Me Go Rock’n Roll / Firehouse / Say Yeah / Deuce / Crazy Crazy Nights / Calling Dr. Love / Shock Me / Soolot / I’m An Animal / 100,000 Years / I Love It Loud / Love Gun / Black Diamond / Detroit Rock City / Encore: Beth / Lick It Up / Shout It Out Loud / I Was Made For Lovin’ You / God Gave Rock ’n’ Roll to You II / Rock And Roll All Nite

Jäähdyttelyt suoritimme vielä muutamien rohkaisevien kera Jack the Roosterissa. Kissin’ Time -tribuuttiyhtyeelle thumbs upit siitä, että soittivat I Stole Your Loven. Substitute is better than nothing.

Perjantai 11.6.

Surkea sää ja Kissiin tyytyneet yhden päivän asiakkaat näkyivät perjantaina huomattavasti väljempänä festarialueena. Mikä oli tavallaan ihan hyvä, iltaa kohden kun näet sai jo vähän väistellä kuralammikoita. Keikkojen osalta perjantai oli kuitenkin allekirjoittaneen mielestä ehdottomasti kovin päivä.

Päivän avauksesta vastasi Death Angel. Tämä oli muuten toinen kerta kun näen Death Angelin tänä keväänä ja olosuhteet olivat kuin yksi yhteen; kylmää, aikainen iltapäivä ja vettä sataa. Taisi olla setti ja showkin lähes tulkoon sama kuin Metalfestissä, mitä nyt Saksassa Mark Oseguedan Bombay Shapphiren pinta oli paljon lähempänä pohjaa; huolto näköjään pelaa. Helvetin komeasti Lord of Hatella startannut setti pisti kyllä vauhtia viime tingassa paikan päälle saapuneeseen toimittajaan. Basisti oli kuin edesmennyt Cliff Burton ulkoisen habituksensa, vaatetuksensa ja bassonsa (Rickenbacker) puolesta. Vahva setti jällen, vielä kun onnistuisi näkemään nämä heput joskus kastumatta samalla vesisateessa.

Zachary rokkaa!

Tarot on ehdottomasti Suomen kovimpia hevibändejä ja varma valinta festareille kuin festareille. Harmikseni Tarot kuitenkin jatkoi samalla linjalla kuin alkukevään klubirundillaan, eli vain ja ainoastaan tuoreemman materiaaliin parissa. What a waste; Tarotin back-katalogissa on kuitenkin sen verta kovan luokan klassikoita, että niiden soittaminen saisi olla lakisääteistä. Peculla näytti olevan neljä basaria; kunnon kasaripullistelusta heruu ainakin tältä suunnalta ultimaaliset respektit!

settilista: Pyre of Gods / Satan Is Dead / Hell Knows / Undead Son / The Punishment / I Walk Forever / Pilot Of All Dreams / Veteran Of Psychic Wars / Crows Fly Back / Rider Of The Last Day / Traitor

Seuraavaksi olikin vuoden kulttuuriteon vuoro; nimittäin The Story of Anvil -dokumentin myötä jälleen ansaitusti valokeiloihin nousseen pitkän linjan kanadalaiskolmikon, Anvilin ensimmäinen Suomen vierailu. Älyköt, tosikot ja rokkipoliisit saivat siirtyä syrjään kun Lips ja kumppanit näyttivät mitä on Heavy Metal! On aika käsittämätöntä, kuinka niinkin viihdyttävä orkesteri kuin Anvil on saatettu sivuuttaa useiden vuosien ajan. Suhteellisen lyhyt mutta sitäkin kovempi setti keskittyi ”Metal On Metal” -klassikkoalbumin ympärille. Ehdottomana huippuhetkenä oli Mothra, jonka aikana Lips Kudlow kuritti kitaraansa vibraattorin avulla! Erittäin hieno kiinnitys Sauna Open Airilta!

settilista: March Of The Crabs / 666 / School Love / Winged Assasins / This Is Thirteen / Mothra / Thumb Hang / White Rhino / Forged In Fire / Metal On Metal

"Lips" Kudlow vauhdissa

Ilmeisesti sateen aiheuttamien teknisten ongelmien vuoksi Danzigin aloitus viivästyi huimat 40 minuuttia ilmoitetusta. Täytyy myöntää, että herran maineen tuntevana ehdin jo pelätä jonkin sortin egoilua myöhästymisen syyksi, mutta näin ei nähtävästi ollut. Ja hemmetin hyväntuuliseltahan Evil Elvis vaikutti lavalle saavuttuaan. Vaikka herraa ei saanutkaan kuvata kukaan. Liekö moinen kielto johtunut harvenevasta hiuskuontalosta. No, vaikka Glennin hiustiheys onkin kärsinyt melkoisesti vuosien saatossa, ei samaa voi sanoa herran ja hänen yhtyeensä livekunnosta. Tämän vuoden Sauna Open Airin intensiivisin keikka! Ensimmäinen kerta kun onnistuin Danzigin näkemään, vain noin tunnin mittainen setti ja järjetön määrä biisejä, jotka olisi mukava kuulla. Hankala yhtälö, mutta äkkiseltään en olisi lähtenyt vaihtamaan yhtäkään biisiä setistä; varsin maukas sekoitus  vanhaa ja uutta, vielä julkaisematonta materiaalia, upposi allekirjoittaneella paremmin kuin hyvin. Hammer Of The Gods rankaisi niin tehokkaasti, että kesäkuun lopussa ilmestyvältä uudelta Danzig-levyltä on lupa odottaa paljon; kovin Danzig biisi sitten nelosen. Erityisesti Tired Of Being Alive ja Bringer of Death lämmittivät mieltä ns. varmojen täkyjen ohella.

settilista: Wotans Procession / Skincarver / Twist Of Cain / Hammer Of The Gods / Her Black Wings / Tired Of Being Alive / How The Gods Kill / Do You Wear The Mark / On A Wicked Night / It’s Coming Down / Thirteen / Bringer Of Death / Mother / Long Way Back From Hell

Lauantai 12.6.

Todella ankeaa ja kosteaa säätä luvannut säätiedotus ja omaan makuuni suhteellisen laimea kattaus saivat meikäläisen lauantaina valitsemaan epäekologisesti yksityisautoilun joukkoliikenteen sijasta. Sikäli ironista, että lauantaina, jyrkästä vesilinjasta huolimatta, tulin seuranneeksi itse bändejä kaikkein heikoiten. Osittain tämä johtui siitä, että olin sopinut lauantaille artistihaastattelun, joka tosin erinäisten informaatiokatkosten vuoksi jäi toteutumatta. Haastattelua odotellessa ja jännätessä meni kuitenkin tunti jos toinenkin.

Omalta osaltani lauantai alkoi Doom Unitin merkeissä. Yhtye on hioutunut varsin toimivaksi livebändiksi, tosin ihmekös tuo kun huomioi hemmojen viime kevään keikkatahdin. Omaan makuuni yhtye on kyllä hivenen liian leppoisa, vähän niin kuin radioystävällisempi ja kesympi, hevikansalle suunnattu Sunride. Siinä oli muuten kova livebändi. No, Doom Unit soitti sen verta aikaisin, että edes radiohitti Killing Time ei aiheuttanut ihan niin riehakasta vastaanottoa kuin odotin.

Heavy Metal Breakdown!

Doom Unitin jälkeen olikin vuorossa lauantain ehdoton kohokohta; 30 vuotta järkkymätöntä teutonista heviä tahkonneen Grave Diggerin kautta aikain ensimmäinen Suomen keikka! Kenties Grave Digger ei puhuttele yhtä suurta yleisöä kuin illan kotimaiset yhtyeet, mutta on se silti sääli kun 14 levyä urallaan julkaissut bändi joutuu mahduttamaan läpileikkauksen urastaan reiluun tuntiin. No, tuo tunti olikin sitten lauantain rautaisin. Aika pitkälti tuoreimpaan pitkäsoittoon ja keskiaika-trilogiaan keskittynyt setti oli kyllä sellaista ilotulitusta, että oksat pois. Seuraavat päivät menivätkin Grave Digger kertsejä tapaillen; on nimittäin sellaista tavaraa, että jää vähän helposti päähän soimaan. Heavy Metal Breakdown kruunasi odotetusti helvetin hienon setin. Olihan se jo korkea aikakin saada Grave Diggerin Suomeen.

settilista: The Gallows Pole / Ballad of A Hangman / The Round Table /  Hell Of Disillusion / Lionheart / Killing Time / Excalibur / Pray / Valhalla / The Last Supper / The Dark Of The Sun / Knight Of The Cross / Rebellion / Heavy Metal Breakdown

Sivulavalla soittanut Peer Günt toimi varsin mukavasti, toki yhtyeen hittikimaraa olisi vieläkin hienompi seurata joko savuisella klubilla taikka komeassa auringonpaisteessa huurteinen olut tai miksei vaikka kaksi kätösessä.

Seuraavana olikin sitten vuorossa Stam1na. Täytyy myöntää, että näiden herrojen äkkiväärä huumori ei ole koskaan osunut samalle aaltopituudelle omani kanssa. Sama koskee myös heidän musiikkiaan. No, useat muut, etenkin nuorempi polvi, näyttivät nauttivan yhtyeen ulosannista täysin rinnoin. Viisi Laukausta Päähän avasi setin ja kyllähän sieltä kaikki yhtyeen pakolliset hitit Paha Arkkitehti ja Kadonneet Kolme Sanaa mukaan lukien ilmoille kajahti. Se täytyy todeta, että Stam1na otti ihailtavasti täyden ilon irti suuresta lavasta ja etenkin laulaja-kitaristi Hyrde sai setin ohessa aimo annoksen hyötyliikuntaa. Myös letit pyörivät siihen malliin, että moshattu on ennenkin.

Hail! oli melko jännä tapaus; nimekäs superkokoonpano soittamassa osittain jo todella läpikaluttuja covereita. No joo, kyllähän esim. Kisserin kitarointi ja Ripper Owensin laulu pieksee mennen tullen ns. normi coveripumppujen ulosannin, mutta kyllä silti hieman arveluttaa, että mikäköhän mahtaa olla Hailin! hinta/laatu-suhde? Nimittäin nämä äijät eivät varmasti tule pelkällä kaljapalkalla Ace of Spadesia, Paranoidia ja Breaking The Lawta veivaamaan. Yleisö luonnollisesti tykkäsi, sen verta hittihakuinen jukeboksi oli kyseessä (mm. Number of the Beast, Painkiller, Stand Up And Shout ja edellä mainitut). Nähtiinpä lavalla vierailevina tähtinä myös Death Angelin Mark ja Rob coveroimassa Kissiä (Cold Gin) Ja Hietalan Marco coveroimassa Sabbathia (Neon Knights). Setin päättänyt Metallica-coveri Whiplash oli sentään vähän mielikuvituksellisempi veto. Ripper Owens esiintyi nyt selkeästi vapautuneemmin kuin esimerkiksi aikoinaan Beyond Fear yhtyeensä kanssa Anthraxia lämmitellessään; hyvä niin, tuolloin Ripperin lavapreesens jäi lähinnä kalapuikon tasolle, mutta herra on kyllä petrannut aikas helvetisti.

Sonata Arctica lukeutuu niihin yhtyeisiin, jotka olen nähnyt useasti. Useimmiten festareilla muiden, itseäni oikeasti kiinnostavien bändien, seassa. Olen kuitenkin joka kerta antanut Sonatalle mahdollisuuden ja tsekannut heidän settinsä läpi. Mutta kun ei niin ei; ei se vaan toimi. Yhtyehän on Suomessa suosionsa puolesta kyllä pääesiintyjäkaliiberia, mutta esiintymisensä puolesta häviää aivan mennen tullen vaikkapa Stam1nalle. Näin myös Saunassa. Ennen Full Moon -biisiä Tony Kakko ”viihdytti” yleisöä jodlaamalla. Ilmeisesti tämän jodlaamisen oli tarkoitus olla kovastikin humoristista, mutta allekirjoittaneen tapauksessa se vain katkaisi kamelin selän; pois!

settilista: Everything Fades To Gray / Flag In The Ground / The Last Amazing Grays / Paid in Full / The Dead Skin / Full Moon

Päätin Sauna Open Airini herkulliseen, heviburger-kioskin, Satyribacon-hampurilaiseen. Tästä täytyykin antaa Saunalle erityismaininta; enpä ole koskaan syönyt millään festareilla yhtä hyvää sapuskaa; vaviskaa riisisotkut ja ”kebab”-lautaset!

Kaiken kaikkiaan erittäin onnistuneet festivaalit. Jos jokin nyppi, niin tällä kertaa se oli kuta kuinkin se ainoa asia johon järjestäjä ei pystyne vaikuttamaan eli sää. Artistikattaukseen olin suht tyytyväinen; Kiss, Danzig, Anvil ja Grave Digger riittivät minulle varsin mainiosti, loput voidaan laskea bonukseksi. Rattin peruuntuminen tosin harmitti ja etenkin se ettei korvaava artistia edes yritetty hankkia tilalle. Ei näin! Myös lauantain aikataulusta voisi hivenen nillittää, mutta niinhän se taitaa olla ettei Grave Diggerillä ole Suomessa pääesiintyjältä vaadittavaa fanipohjaa; harmi sinänsä. Omalta osaltani voin todeta myös järjestelyjen toimineen hienosti; torstaina vähän jonotettiin, mutta ei se niin vakavaa ole. Ensi vuoden artistikiinnityksiä odotellessa (ei taas Sonataa, jookos?).

Sauna Open Air 2010 Kuvagalleria