Avainsana-arkisto: Stam1na

Disease of the Nation – The Dawn of the Dead Age

Disease of the Nation on tahkomnut omalustannerintamalla sen verran pitkään ja sen verran menestyksekkäästi, ettei tämän ”The Dawn of the Dead Age” -tuotoksen jälkeen voi olla kuin yksi suunta.

Kovin laaja-alaisten vaikutteiden alaisena toimiva bändi on saanut ”ongelmametallinsa” erittäin toimivaan, ja ennenkaikkea persoonallisen kuuloiseen kuosiin. Grind/blast-osiot irtoavat herkästi ja sulautuvat saumattomasti melodisempiin kertseihin ja rässimpiin tamppauksiin, eikä kitaristi Kaikan Stam1na-taustakaan voi olla kuulumatta. Helvetisti kaikkea, mutta jotenkin kummasti tässä on tolkkua.

Useamman kuuntelun jälkeen alan pitämään ”The Dawn of the Dead Age” -keikkoa jopa nerokkaana tuotoksena. Hyvien sovitusten, iskevien riffien ja raivoisan meiningin lisäksi EP:n kehityskaari on mielenkiintoinen. Tiukan alun jälkeen otataan puolivälissä vähän happea, ennenkuin helvetti pääsee lopullisesti valloilleen kahdessa viimeissä biisissä. Draamaa löytyy biisienkin sisältä, joten ei tämän kiekon kanssa joudu tylsiä hetkiä kokemaan.

Bändistä puhuttaessa ei voi olla myöskään mainitsematta sanoituksia, joissa tällä kertaa aiheina mm. rasismi, luonnon hyväksikäyttö ja äärisukonnot. Moinen kriittisyys ja valistuneisuus on aina huomionarvoinen juttu metallibändistä puhuttaessa. Jos jotain negatiivista on sanottava, kliinilaulut ja jotkin huutokohdat kuulostavat vielä vähän demomaisilta. Sen sijaan korkeampi rääyntä, jota esim. em. Inefficient-biisissä kuullaan, toimii mainiosti.

Levyllä on kuusi laadukasta biisiä, joista omaan korvaan hieman häiriintyneen oloinen Inefficient kolahtaa parhaiten. Eipä sitten muuta kuin sitä kokopitkää väsäämään, bändillä on harvinaisen mielenkiintoinen paketti kasassa.

Stam1na – Viimeinen Atlantis

Kas tässä levy mistä kohistaan koko vuosi: Stam1nan ”Viimeinen Atlantis”. Valtavirran metallibändit eivät ole ainakaan turhan usein ympäristöasioista laulaneet. Stam1na on alkanut kantaa huolta jääkarhujen kohtalosta ja järjettömästä roskamäärästä jonka takia typerä ihmiskunta on kulkemassa kohti tuhoaan. Sanoituksista vastaava Hyyrynen on osannut pukea asiansa nokkelien sanakäänteiden taakse ja esittääkin ne vielä uskottavasti.

Lemiläiskvartetti on paisunut kvintetiksi sitten viime näkemän ja samalla on paisunut myös Stam1nan kokeilunhalukin. Biisit ovat Stam1nalle tyypillisesti koukeroisia ja äkkivääriä, sillä biisit saattavat kesken kaiken lähteä täysin sivuraiteille. Paletti on nyt vain saanut muutaman lisäsävyn. Siitä huolimatta Viimeinen Atlantis ei ole kovin vaikeasti lähestyttävä vaan koukuttavia kertosäkeitä painautuu mieleen heti ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Vaikka jotkin kohdat saattavat erottua niin itse kokonaisuuteen sisälle pääseminen vaatii jo enemmän aikaa. Välillä päätähuimaavan vauhdin lisäksi yhtye ei ole kadottanut melodiatajuaan roskakasan alle.

Stam1na on onnistunut luomaan uransa tasaisimman ja parhaimman levynsä. En oikein lämmennyt ”Rajalle”, ja miellänkin ”Viimeisen Atlantiksen” jatkona ”Uudet Kymmenen Käskyä” -kiekolle. Ne jotka eivät ole Stam1nasta pitäneet noiden levyjen perusteella eivät ihastu bändiin nytkään, mutta bändin fanit tykkäävät taatusti. Myyntiluvuista päätellen ovat myös tykänneetkin.

Stam1na – Raja

En tiedä onko Stam1nan kohdalla aiemmin käytetty termiä adhd-metalli, jutun omaperäisyysasteesta päätellen varmasti on, mutta mainiosti se kuvailee tätä lemiläisnelikon sekametallia.

Yritettyäni jo useamman vuoden vältellä bändiä, on totuuden hetki käsillä nyt tämän kolmoskiekon kohdalla. Livenä on bändi tullut pari kertaa nähtyä, ja mikäli sen perusteella voi mitään johtopäätöksiä vetää, on Raja musiikillisesti varmasti bändin paras lätty. Ekan demon, tai edes kokopitkän, fiilistä tällä ei tavoiteta, mutta toimivana rautaisannoksena levy on mukavaa kuunneltavaa.

En tiedä, onko se vain minussa, mutta tuntuisi Mokoma saaneen vähän enemmän otettaa System Of A Downin väistyessä taka-alalle, vaikkei sitä levyn avaavasta Hammasratas-biisistä pystyisikään päättelemään. Meininki jatkuu melko vilkkaana ja poukkoilevana muutaman biisin ajan, kunnes nelosena kuultava Vartijaton vähän rauhoittaa tunnelmaa. Biisi toimii jopa yllättävän hyvin, kun muistetaan muutamien muiden suomipönötysbändien onnettoman yritykset.

Tuskin Stam1na tällä kolmosellakaan nousee suosikkien joukkoon, mutta ainakin jollain tasolla siedettävän kuvan bändi itsestään onnistuu antamaan. Ehkä jopa tulee joskus palattua kiekon pariin.

Stam1na – Uudet kymmenen käskyä

Stam1na herättää kautta kuulijakunnan ristiriitaisia tuntemuksia aina yökkäämisestä käsien yhteen taputtamiseen, ja jos saan sanoa niin aivan oikeutetusti.

”Uudet kymmenen käskyä” sisältää debyyttikiekkoon verrattuna enemmän progressiivisuutta, estotonta kokeilunhalua, kiemuroita ja välillä pakkaa sekoitetaan ihan reilustikin. Kuulijalle tämä ei missään nimessä ole helppo pala mutusteltavaksi, vaikka pitäisikin hieman kokeellisemmasta metallista.

Rikkinäisiltä kuulostavat biisirakenteet tulevat ikuisesti olemaan kompastuskivi bändeille, jotka sitä harrastavat. Se joko kuulostaa valtavan hienolta tai sitten kusee. Stam1nan uudella kiekolla on toki sujuviakin sovituksia ja kertosäkeet sitovat onnistuneesti biisin aina yhdeksi kokonaisuudeksi. Tapu tapu. Mutta omaan metallikorvaani Uudet Kymmenen Kakkakikkaretta kuulostaa useammankin kuuntelukerran jälkeen levyltä joka ei tempaa minua mukaansa. Ensinnäkin ne mieskuoromaiset taustalaulut antavat jo hyvän syyn vakavaan henkirikokseen ja itse päävokalisti omaa äänen joka saa minut etsimään lähintä terävää veistä ja käärimään vasemman hihansuuni valmiiksi. Korostan sanoja ”henkirikokseen” ja ”terävää”. Yksi biisi itsessään omana kokonaisuutenaan on jokseenkin yllättävä ja pitää ehkä kuulijan varpaillaan, mutta jokainen biisi on sitä samaa Stam1na-massaa ja ovat niin perin samankuuloisia keskenään. Toinen biisi on ensimmäisen toistoa ja niin edelleen. Lyriikat sisältävät erittäin vahvasti raamatullisia viittauksia, mutta en ottanut selvää mihin tässä oikein uskotaan. Jos nämä kundit on jotain saatanan uskovaisia, niin sytytän tämän levyn palamaan ja kusen sen sammuksiin.

Stam1na kuulostaa ainakin omalta itseltään ja on tehnyt ehkä rohkeitakin vetoja uudelle levylle, mutta Uudet Kymmenen Erikoisuudentavoittelua jättävät jälkeensä melko tyhjänpäiväisen vaikutelman.