Avainsana-arkisto: St.Hood

Hatebreed keväällä klubikeikalle Nosturiin

Yhdysvaltalainen metallisen hardcoren lähettiläs Hatebreed nähdään pitkän odotuksen jälkeen klubikeikalla Suomessa. Viime talvena uuden ”The Divinity of Purpose” -albuminsa julkaissut yhtye saapuu Helsingin Nosturille torstaina 17. huhtikuuta. Lämppäreinä keikalla nähdään suomalaiset hardcore-ylpeydet St.Hood ja Bolt.

Conneticutissa vuonna 1994 perustetun hardcore-yhtyeen muodostavat tätä nykyä Jamey Jasta (laulu), Chris Beattie (basso), Wayne Lozinak (kitara), Frank Novinec (kitara) ja Matthew Byrne (rummut). Julkaistuaan ”Satisfaction Is the Death of Desire” -debyytin Victory Recordsilla, yhtye siirtyi Universalin leipiin, mitä voidaan pitää yhtenä metalcoren kaupallisen läpimurron virstanpylväänä. Universalilta yhtye siirtyi kahden albumin jälkeen Roadrunnerille, jonka jälkeen levy-yhtiö on vaihtunut albumin välein. Vuoden alussa ilmestynyt ”The Divinity of Purpose” on yhtyeen kuudest studioalbumi ja ensimmäinen neljään vuoteen, levy yltäessä Billboardin listalla jopa sijalle 20.

Suomessa Hatebreed on nähty useaan otteeseen festareilla, viimeksi kesällä Sauna Open Airissa ja keväällä on vihdoin odotetun klubikeikan vuoro.

[youtube url=Ur2hNZLynhQ]

Hatebreed (usa), Bolt, St.Hood
To 17.4.2014 Nosturi, Helsinki
Liput palvelumaksuineen 23,50 euroa Tiketin myyntipisteistä

www.hatebreed.com
www.facebook.com/Bolt09HC
www.facebook.com/pages/Sthood/146336895394993

Full House Records täyttää juhlavat 15 vuotta

Vuonna 1997 helsinkiläisestä Jump Inn -baarista alkunsa saanut hardcorelle ja muulle mielestään hyvälle undergroundmusiikille omistautunut levy-yhtiö ja keikkajärkkääjä Full House Records täyttää tänä vuonna 15 vuotta, jota juhlistetaan livemusiikin ja kaikkien aikojen julkaisuvuoden merkeissä.

Full House Recordsin ensimmäinen julkaisu näki päivänvalonsa kesällä 1998, kun puljun perustajan perustaja Kristian Liljelundin Down My Throatin seitsentuumainen single ilmestyi. Siitä lähtien julkaisujen ja iltamien järjestämistahti on ollut maltillisen säännöllinen, juhlavuoden kunniaksi on luvassa kahdeksan julkaisua – enemmän kuin minään vuonna aikaisemmin. Kuluvuna vuonna on jo ilmestynyt Cutdownin uusi ”Harsh Reality” -seiskatuumainen, uudet täyspitkät on luvassa puolestaan niin Ratfacelta (kesä) kuin St.Hoodiltakin (syksy). Uusia kiinnityksiä yhtiön rosterissa ovat niin ikään täyspitkät julkaisevat One Hidden Frame (kevät) ja Foreseen (syksy). Myös alusta asti remmissä ollut Bolt julkaisee toukokuussa uuden albuminsa yhteistyössä Full Housen kanssa. Pari vuotta sitten alkanut yhteistyö SMC Lähiörottien kanssa saa myös tänä vuonna jatkoa, ensin splittilevyllä Notkean Rotan kanssa, ja myöhemmin ilmestyvän uuden kokopitkän muodossa.

[youtube url=Uxcugx-F5Lc]

Syntymäpäiviä juhlitaan perjantaina 31.5. Tavastialla ja Semifinalissa. Illan aikana esiintyy kahdeksan bändiä, joista neljä Tavastian ja neljä Semifinalin puolella. Tapahtuma toimii samalla kahden levyn julkaisujuhlana; vuonna 1997 perustettu Bolt julkaisee neljännen pitkäsoittonsa ”True Colors” ja melodista hardcorea soittava lappeenrantalainen One Hidden Frame uuden levynsä ”The Water Seems Inviting”. Tapahtumassa nähdään myös muut Full Housen ajankohtaiset artistit SMC Lähiörotat, Ratface, Cutdown, St.Hood, Kill the Curse ja Foreseen.

Full House Records 15 vuotta
Pe 31.5.2013 Tavastia & Semifinal, Helsinki

Tavastia: SMC Lähiörotat, Ratface, St.Hood, Cutdown
Semifinal: Bolt, One Hidden Frame, Kill The Curse, Foreseen

Liput 10 eur + toimituskulut, ovelta 12 eur.

www.fullhouserecords.com
facebook.com/fullhouserecords

Metalliaurinko 8 – Aloitusklubi

Vaikka Metalliaurinko onkin tänä vuonna virallisesti vain yksipäiväinen, lähti itselläni kekkerit käyntiin jo perjantaina, tehden Metalliauringosta samalla omalla kohdallani kaksipäiväiset. Levysoittimessa vieraili sekä Boltin että St. Hoodin tuotantoa, mutta illalla piti lähteä sitten vielä Harjavaltaan Metalliauringon aloitusklubille Night Factoryyn.

Enpä ole älyttömästi Harjavallassa aiemmin pyörinyt, joten tämä oli ensimmäinen kerta kun Night Factoryssa vierailin. Itse keikkapaikkana Night Factory on jokseenkin absurdi, eikä vähiten lavan ja tanssilattian erottavan punaisen metalliaitansa vuoksi. Paikkahan on siis juurikin sellainen bilehelvetti, jossa soitetaan järjettömän paskaa musiikkia järjettömän kovalla ja Axen katku puskee seinistä satojen hyppyritukkakauluspaitapussymongereiden jäljiltä. Olen koettanut välttää koko aikuisikäni juurikin tällaisia mestoja, joissa soivat vain Bon Jovi -teknoremixit. Seinillä olevista telkkareistakin tuli pääasiassa Petri Nygårdin (joka muuten esiintyi samana viikonloppuna samassa paikassa) tuotantoa.

No, ainakin bändien soittama musiikki oli hyvää ja auttoi helposti unohtamaan, minkälaisissa puitteissa nyt oltiin. Karkelot aloitti siis turkulainen .45 Stainless, oli ”O.G.B.D.” -kiekkonsa julkkarikeikka. Kahden nuoren vihaisen miehen vesikauhuisen raivoamisen kuunteleminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin, ja niin asianlaita oli nytkin .45 Stainless oli ihan pätevän kuulosta mättämistä, vaikkakin peruskauraa. Ehkä turhankin peruskauraa, mutten leiki nyt demosetää enää tämän enempää. Bändi olisi kyllä hyvin puolustanut paikkaansa itse festienkin lineupissa ja varmasti pistänyt jengiä pyörimään pikkulavan edustalla.

Cutdown ei itselleni tarjonnut sen suurempia elämyksiä edellisessä Metalliauringossa, eikä se tarjonnut sellaisia oikeastaan nytkään. Ihan toimivaa kurmootusta kyllä, mutta sain näiden neljän bändin joukosta Cutdownista vähiten irti. Moni muu kyllä sai, kun .45 Stainlessin aikana nähdystä, yleisön harrastamasta pittailutouhuista pistettiin paremmaksi.

St. Hood oli aika tiukassa vedossa. Konkaribändi ei näköjään voi esiintyä ilman, ettei hauskuus tulisi jotain kautta esille, oli sitten kyseessä Turon ja yleisön vuorovaikutus tai S. Halmeen kehotus hauskanpitoon. Joku tosin oli syönyt ärrimurrimuroja, kun kesken setin räjähti käyntiin tappelukin. Kyllähän näillä punk/metalli/hardcore-keikoilla lähes aina ylilyöntejä tapahtuu, ei ihan noin järjetön väkivalta kumminkaan ole ok. Ja sen teki myös St. Hoodikin selväksi. .45 Stainless ja St. Hood olivat mielestäni selvästi kovimmat esiintyjät tänä iltana.

Anal Thunder olisi puolestani saanut esiintyä hieman aiemmin, kun turhankin moni näytti hipsivän tässä vaiheessa iltaa kohti muita seikkailuja. Hardcoresta nyt on pitkä matka Anal Thunderin magyarpunkkiin, mutta mitäpä siitä Anal Thunderista kertoisin? No, bändi oli oma itsensä, eli keikan aikana todistettiin vitsailua, vittuilua ja yhteislauluja sekä tietysti nakutettiin takuuvarma setti. Eihän sieltä nyt yhtäkään huonoa biisiä tullut, vaikka itse olen ehkä saanut ähkyn koko bändistä. ”Time of Your Lifea” tuli kuunneltua sen ilmestyttyä ehkä liiankin kanssa, vaikka hyvä levyhän se on. Katselin silti koko keikan alusta loppuun, missaten vain puolet Drink Myself to Death -hitistä pakollisen kusitauon vuoksi. Kitaristin tulkinta tyypillisestä hardcore-biisistä oli muuten parempi kuin ne alakerran karaoketulkinnat Volgasta. Ihan mukava keikkahan tämäkin oli, muttei mielestäni vetänyt vertoja tammikuussa näkemälleni Nosturin keikalle.

Kokonaisuutena Night Factoryssa oli ihan kivat setit, mutta ei mitään sellaista mikä olisi vetänyt varsinaiselle Metalliauringolle vertoja. Siellä se meininki vasta kovaa olikin!

Kuvia.

Metalliaurinko 2010, lauantai

Armottomien bileiden lunnaat maksettiin tälläkin kertaa seuraavana aamuna, joten eipä yleisökato ketään päässyt yllättämään, tuskinpa edes päivän ensimmäisiä bändejä. Alley Godsin aloittaessa alue lähes ammotti tyhjyyttään, joten vokalisti Oskari joutui huutelemaan väkeä lähemmäs kuin torikauppias, joka yrittää myydä lanttuja karkinnälkäisillä lapsille. Sen verran virkeää porukka tuntui olevan, että yleisössä potkiskeltiin myös futista. Isolla lavalla ensimmäinen lauantaina soittanut yhtye oli Presley Bastards. Bändi kuulosti korviini ihan hyvältä, mutta suurin osa yleisöstä oli vielä joko nukkumassa krapulaansa pois tai laittamassa hommaa uuteen nousuun. Tästä syystä PB näytti hieman orvolta näyltä isolla lavalla, mutta oli paikalla silti enemmän jengiä kuin taannoisella Tampereen keikalla. Paskiaiset olivat koko päivän melodisinta musiikkia esittänyt kokoonpano, ellei sitten kaljateltassa myöhemmin esiintynyttä Jukka Kiesiä lasketa.

Third Man Down alkoi mekkaloimaan pikkulavalla, mutta itselleni bändin tuotanto ei ollut millään tavalla entuudestaan tuttua, joten keikan musiikillinen anti jäi itselleni hieman laihaksi. Metallista hardcoreahan sieltä tuli, ei sen enempää tai vähempää. Kaikki muut kyllä nauttivat keikasta. Mukavaa lisämaustetta keikka tosin sai saamarin kämäsestä, mutta helvetin hauskasta kyklooppivitsistä. ”Without or with Vaselin?” Riistetyt jäi minulta paskanjauhannan sun muiden aktiviteettien takia suurimmaksi osaksi näkemättä, mutta rutiinikeikalta tuo vähän haiskahti. Olen nähnyt viimeisen puolen vuoden aikana bändin jo kaksi kertaa aiemminkin, ja settilista oli niihin verrattuna lähes identtinen, mitä nyt pari biisiä saattoi tulla eri kohdissa. Eli pääpaino oli siis uudessa materiaalissa, muutamaa klassikkoa unohtamatta. Yleisö ei Riistetyillä juurikaan lämmennyt. (JP)

Kiesi

Oma festivaalikokemus alkoi Riistettyjen aloitellessa settiään, joten uuteen ympäristöön totutellessa meni bändin ja osa No One Is Safenkin keikasta ohi. NO1S:sta voisi kuitenkin sen verran sanoa, että mitä bändiä on viime aikoina todistanut, on ainakin omissa kirjoissa jonkinlaisena projektina alkanut bändi muodostua ihan omaksi kokonaisuudekseen, joka sisältää kaikki WTP:n ja Field Of Haten parhaat palat. Gute scheisse siis, täyspitkää odotellaan innolla. Seuraavaksi (lähes) paikallista osaamista päälavalla Breamgodin muodossa, ja täytyy sanoa, että vaikkei porilaset muiden illan aktien ohella mitään uutta tai ennenkuulumatonta (Cutdownia ja Merauderia lukuunottamatta) esittänyt, oli pitkästä aikaa kiva kuulla kunnon musiikkia.
Salkkaricore-pataljoona Fury Of Livez teki, mikäli spiikeistä oikein ymmärsin, viimeisen esiintymisensä. Bändin ideanahan on ihan hauska ja pätevät muusikot tekevät dödö-vaikuuteisesta paahdosta oikein toimivaa, mutta ehkä tämä juttu on tosiaan jo nähty (ja kuultu)? Joko ennen tai jälkeen Fury Of Livezin kaljateltassa esiintyi J. Kiesi, joka olikin vestareiden parhaimmistoa. Olisi voinnut soittaa pidempäänkin, tai vaikka useammalla roudaustauolla… Janos Velmusen Bussipysäkillä kuultiin ja muutenki oli tosi kivasti.
Cutdown palautti meiningin päiväjärjestykseen, esitellen samalla uuden basistinsa, paremmin mm. Ratfacen bassotaiteilijana tunnetun J:n (vai oliko sittenkin vain tuuraamassa, ihan ei välispiikit menneet jakeluun?). Uutta oli myös Esan ennenkuulumattoman runsaat välispiikit, oli tainnut bäkkäribaarin antimet tehdä tepposensa myös siellä suunnalla. Pientä hapuilua kenties uuden basistin kanssa, mutta tuskin ketää haittasi/kiinnosti. Huomattavaa oli myös aurinkoisen mutta kylmän sään kangistamien jäsenten veryttely pitissä, joka alkoi tässä vaiheessa päästä hyvään vauhtiin.

Lällärs

Last Laugh oli, no Last Laugh. Pornolehtiä luettiin ja muutenkin menttiin maukkaan ja mauttoman rajalla. Jossain määrin tällaista vanhemman koulun meininkiä on alkanut diggailemaan, ja sillä osastolla viime aikoina himan uudistunut (jos on bändiä vähän harvemmin todistanut esim. livenä) bändi kyllä osaa hommansa. Sopivasti vielä punkkiasennetta mukana.
St.Hood sai toimia vähintäänkin erinomaisena lämmittelijänä illan kauan odotetulle pääaktille. Bändi on kyllä huimassa vireessä, eipä ole turhia puheita runsaiden live-esiintymisien vaikutus bändien toimivuuteen. Pikkuhiljaa myös uuden levyn biisit alkavat elää omaa elämäänsä debyytin hittien tavoin.

Me-rau-der!1

Merauder on nimi, joka ei ehkä nykynuorison huulilla kauhesti pyöri, mutta vanhemmalle kaartille bändi on tarjoillut 90-luvun puolivälistä asti paljon ikimuistoisia hetkiä. ”Masterkiller” ja ”Five Deadly Venoms” ovat metalcore-genren ehdottomia peruskiviä, unohtamatta tietenkään uutta ”God Is I” -albumia, joka todisti bändin olevan kulta-aikojensa vireessä. Ja niin todista myös esiintyminen Harjavallassa. Jämäkästi Downfall Christilla alkanut setti tosin vaikutti hivenen tyngältä, sillä varsin pian oli kaikki reenatut biisit soitettu, encorena jouduttiin vetämään uusintana sekä Life Is Pain ja Masterkiller, mikä ei tosin tuntunut meininkiä paljoa latistavan. Päinvastoin, fiilishän olis vähän sama, kuin olisi nähnyt Merauderin KAKSI kertaa saman illan aikana! Itselle näitä klassikoitakin enemmän kolahti kuitenkin tuleva klassikko Gangsta, joka on viime vuosien – jos ei vuosikymmenen – parhaimpia metalcore-biisejä. Ikävä kyllä tätä ei enää uusintana kuultu, enpä käy siltikään valittamaan, melkoinen keikka joka tapauksessa.

Merauderin jälkeen oli olo onnellinen ja väsynyt, ja pikaisen rantasaunan jälkeen oli hyvä suunnata kotia kohti, joskaan näin onnistuneen illan jälkeen Marilynin jatkotkaan ei huutava vääryys olisi ollut. Vähän kyllä ihmetyttää, ettei porukkaa tänäkään vuonna sen enempää paikalle vaivautunut, sillä alue vaikutti pääesiintyjänkin aikana suhteellisen väljältä. Toivotaan että pirskeet jatkuu kuitenkin myös tulevina vuosina, sillä ei tämän parempaa kesänavausta voi olla. (JT)

Kuvagalleria: Anterok 2009 Wäiskissä

Anterok 2009 w/ Bolt, Cutdown, Ratface, St.Hood
Ravintolalaiva Wäiski, Helsinki 7.11.2009

Suomi hardcoren kerma oli kokoontunut Ravintolalaiva Wäiskiin juhlimaan kahden skenejeesuksen syndejä. Sipsien ja limukan perässä tulleet joutuivat kuitenkin pettymään, sillä luvassa oli silkkaa turpaanvetoa, kuten tällaiselta line upilta voi vain odottaa. Keikalla paluun teki myös kolmen biisin ajaksi kulttisuosiota nauttiva Homefront, joka 2000-luvun alkupuoliskolla julkaisi demon ja heitti kai jotn keikkojakin. Laiva pysyi pinnalla, vaikka yristystä sen upottamiseksi oli ihan kiitettävästi. Ens vuonna Anterok sit Kaisaniemessä!

St.Hood – For the Dead

Neljä vuotta on kulunut siitä kun St. Hood pläjäytti kehiin debyyttilevynsä ”Sanctified” ja esitti omaleimaisen versionsa siitä, miten metallista hardcorea soitetaan. Tunnelmia esikoisella oli niin perinteisemmästä kujamyllystä ja NYHC:sta kuin myös konstailemattomasti eteenpäin jyräävästä riffihevistä. Monipuolinen keitos onnistui todella luontevasti ja vältti ajautumasta enimmäkseen tylsää tyhjänpäiväisyyttä sisältävään genreen, joka myös metalcorena tunnetaan.

Valitettavasti St. Hoodin uutukainen ei vastaa esikoislevyn jättämiin odotuksiin. ”For the Dead” ei missään tapauksessa ole huono julkaisu ja pesee tällaisenaankin suurimman osan tämän hetken metallisesta hardcoresta. Suurin puute lienee hittien puuttuminen sekä musiikin suuntautuminen jossain määrin enemmän hevin suuntaan, tanssittavuuden kustannuksella. Ei sillä, kyllähän tämänkin tahtiin kelpaa käsiä heilutella, mutta ei siinä määrin innostuneesti kuin debyyttilätyn raitojen soidessa.

Lyriikkapuoli tuntuu olevan jälleen varsin toimivaa ja musiikkiin sopivaa. Raskaita tunnelmia puidaan, mutta apaattiseen valittamiseen ei vieläkään sorruta. Oikein.

Varmasti tästäkin lätystä moni bändiin tykästynyt pitää, mutta minut se jätti jotenkin kylmäksi. Tasalaatuista menoa kuitenkin, joten tsekkaa ja tee omat päätelmäsi.

Eri esittäjiä – Building a Legacy 2

Meinas usko mennä ja perinnöt jäädä saamatta, kun ei Full House Recordsin jatko-osaa ”Building a Legacy” -sarjalle alkanut kuulua. Ensimmäinen ”Building a Legacy” -kokoelmahan julkaistiin jo vuonna 1999, joka sai ainakin allekirjoittaneen innostumaan uudestaan hardcore-musiikista. Noihin aikoihin alkoi jälleen uusi aikakausi suomalaisessa hardcoressa, ja turha hippeily sai väistyä rankemman myllytyksen tieltä.

Jos legacy ykkönen esitteli pääsääntöisesti silloisia Helsinki-bändejä, on kakkososa laajentanut hc-perhettä koko Suomen kattavaksi yhteisöksi. Kokoelma esittelee 15 bändiä ja 29 biisiä, jotka tyyliltään ovat hyvin samankaltaisia. Eroja toki on, mutta kyse on nyt hardcoresta, josta Full House Records on maailmanlaajuisestikin tunnettu. Kotimaisia kärkinimiä edustaa niin Bolt kuin St.Hoodikin, mutta levyltä löytyy myös nuorempiakin helmiäisiä, kuten esimerkiksi Out of Breath tai Fightback.

Samanlaista vipinää vatsanpohjassa ko. kokoelma ei meikäläisessä herättänyt kuin ykkösosa, mutta toivotaan, että uudet new Jackit löytäisivät tätä kautta hardcoren ihanuuden. If you tolorate tissit then your kalsarit will be next, vai miten se meni?

St. Hood – Sanctified

Pyhä huppu, Batman! Lahdesta pukkaa jälleen kerran vankalla tunteella ja ammattitaidolla tahkottua hardcorea. Juuri kun Morning After on pitkän uran tehneenä vetäytynyt sivuun, siirtyy St. Hood ikään kuin jatkamaan End Beginsin ja muiden vielä olemassa olevien lunastajien kanssa Lahden kannattelemista hardcoren maailman kartalla, tarvittaessa voimakeinojakin käyttäen. Ja jälleen kerran yllättävän helposti tuo tuntuu onnistuvan. Kai se on sitten tuo Business Cityn henki mikä tässä vaikuttaa, kertokaa joku mulle? Suomeksi sanottuna hyvää paskaa, eikä se muuksi höpisemällä muuksi muutu. Menkäämme kuitenkin kunnon analyyttisen musiikin arvioitsijan tavoin syvemmälle Sanctifiedin sielunmaisemaan.

Levyn lyriikoista löytyy paljon tuskaa, mutta periksi ei anneta. Jotenkin teksteistä välittyykin samanlainen aktiivinen perseelle potkiva asenne, joka oli läsnä myöskin Down My Throatin ”Real Heroes Die” -levyn teksteissä. Ei siis todellakaan mitään valittelemista, vaan reipasta asioiden toteamista ja eteenpäin kannustamista sen sijaan. Totta kai monet biisien käsittelemistä teemoista ovat jo ennalta tuttuja monelle hardcore-diggarille, mutta omasta mielestäni mitään pahoja kliseitä tältä levyltä ei löydy. Ja minkäs sille voi, että enemmän tai vähemmän samat asiat meitä kaikkia tekstejä kirjoittavia tyyppejä sattuu korpeamaan tai vastaavasti innoittamaan positiivisesti? Tärkeitä on fiilis rehellisyydestä ja minusta se välittyy St. Hoodin teksteistä.

Soundit on tälle levylle väännetty viimeisen päälle ja jyhkeämmissä metallikohdissa mielleyhtymiä tulee jopa Trio Niskalaukauksen jyhkeän kolmen kitaran valli-soundin suuntaan. Ja kun soolojakin vielä löytyy, niin mitä muuta voi hyvältä metalliselta hardcore-levyltä vaatia? Ehkä monipuolisuutta. No, sitäkin löytyy.

En tiedä johtuneeko se sitten joidenkin soittajien taustasta metallimusiikin parissa, mutta omaan korvaani Sanctifiedin biiseissä on myös tarvittavaa ilmavuutta ja rohkeitakin musiikillisia ratkaisuja, jotka pidentävät varmasti myös levyn kuunneltavuutta.
Ei mulla muuta. Tiedätte mitä tehdä.

King of Fools festival

Järjestyksessään toinen King Of Fools festivaali järjestettiin Tammelan luonnonkauniissa maisemissa koulujenpäättäjäisviikonloppuna. Kyseessä on siis DIY festari, jonka pääjärjestelyvastuu oli vyörytetty Rooster Recordsin pojille Lintupöntön järjestäessä kekkereille asianmukaisen puitteet. Viime vuoden palautteesta oli otettu oppia ja tapahtuma oli tänä vuonna kaksipäiväinen (helvetin hyvä! jos ekana päivänä koomaa voi toisena päivänä kusta telttaan).

Saavuin alueelle perjantaina noin kello 19, ja telttoja oli pystyssä jo muutamia. Oman leiriintymisen aikana kerkesi illan eka bändi jo aloittelemaan, joten End Beginsistä jäi puolet näkemättä. Vaikka oli kylmä kuin pingviinin perseessä, End Begins näytti kehittyneen sitten viime näkemän. Heti perään taisi olla siten St.Hood, jonka piti alun perin soittaa vasta lauantaina. Käsittääkseni studio tai joku muu mummolaan meno oli syynä muutokseen. Hoodeilta puuttui toinen kitaristi, joka verotti kokonaisuutta varsinkin soolojen aikana. Laulaja Halme otti yleisön haltuun sananmukaisesti laulamalla biisit yleisön joukosta. Vanhojen biisien lisäksi, kuulimme tukun uusia erittäin kovia kipaleita. Toivottavasti uutta materiaalia tulee jakoon levyn muodossa piakkoin. Toivon myös, että St. Hood saa pidettyä Panun toisena kitaristina, sillä Panun ja Heikin yhteystyö on ainutlaatuisen laadukasta! Tämän jälkeen iltaa jatkoi porilainen Breamgod, joka meni minulta tyystin ohi. Havahduin jälleen eloon Boltin aikana, jonka setti toimi mainiosti Tammelan pimenevässä illassa. Virkavaltakin saapui paikalle, mutta keikka jatkui normaalisti. Ilta jatkui kosteissa merkeissä: välillä oli poutaa ja välillä piti sataa. Aamuyöllä osallistuin mm. hiekkatien sutinoihin.

Heräsin lauantaina klo 16… mitä helvettiä!? Ilmeisesti aamun asti oltiin tennistä pelattu. Nopeasti pääsin teltasta pystyyn ja festivaalihurmokseen. Uusia tyyppejä oli tullut paikalle ja karkelot olivat jo parhaassa vauhdissa. Illan elävästä musiikista vastasi Lappeenrannan punkit eli Rejected, Flippin’ Beans sekä Evilsons. Mättöosastoa edusti Nummelan Bleeding Heart, joka päräytti keikan käyntiin Megadethin hitillä ”Symphony Of Destruction”. Bleeding Heart olikin lauantain parasta antia Evilsonsin ohella. BH:n ihka uusi levy kannattanee käydä ilmestyessään kollaamassa, sillä sen verran tanakkaa tavaraa oli! Jo perinteiseen tapaan festivaalien päätösesiintyjä oli Evilsons, joten ilta päättyi tanssia rytkyttelyyn.

Vanhana sotanorsuna täytyy todeta, että perinteiset rock festivaalit ovat menettäneet merkityksensä. Joka helvetin valkosipuli yössä soittavat samat vanhat paskat ja itsetarkoituksena tuntuu olevan vain rahan keruu. Arvostan todella paljon ihmisiä, jotka toiminnallaan saa aikaan vaihtoehtoja perinteisille rockfestareille, Metallicoille yms. King Of Fools pitää itse kokea – siitä ei tule talvella TV:stä koostetta!

Sören Sörensen, apina jo toisessa polvessa.

Hardcoreskapunkrock

Introksi paljastus, en ole kuullut kolmea ensimmäistä aktia. Väkeä muutamakymmentä, kun saavun paikalle juuri ensimmäisen pumpun aloitettua. Vaellan paikallaantorottavan yleisön, melkein kymmenen, sekaan nuuhkimaan ilmaa. Pikaiset kuulumistenvaihdot parin tutun kanssa, kalja tiskiltä ja ihmettely alkaa.

Powerdose: Ei loppujen lopuksi kovin hävettävä fakta kuulla tästä ekaa kertaa, kuulemma ensimmäinen konsertti heeboilta. Ikävää sinänsä, sen huomaa. Kaikella kunnialla ja riitaahaastamattomuudella, aika paskanjäykkää toimintaa. Kuullostaa semijyräävän äänenvoimakkuuden ansiosta, pelkistetyistä riffeistä huolimatta useita kertoja lupaavammalta kuin näyttää, ei kuraa mutta odotan kehitystä karismaan ja persoonallisuutta hiipiväksi mukaan linjaukseen mahdollisen uran edetessä. Mikrofonistilla lienee miehisiä menstruaatio-ongelmia… en nähnyt mikä keskeytti kestit hetkeksi, mutta johti siihen, että loput välispiikit kohtuullisen lahtelaisvastaisia rääpimisiä. Yleisö todetaan koomapotilaiksi, pitäisikö lausunnosta tehdä johtopäätös bändiläisillä olevan yksinoikeus kokea tämä hidastelukimara liikahtamatta? Toivon positiivisempaa asennetta ja ymmärrystä alkuillan kankeuteen jatkossa. Yksi jäsenistä ainakin loistavaa pogoamisseuraa myöhemmin ja myöntää ettei voittajafiilis, toivottavasti kellekään muullekaan ei jää angsteja.

The Heartburns: Pienimuotoinen huolestuneisuus tämän aloitettua onneksi hiukan harhaanjohtava… Pohdin, että nyt on BCHC:lla ollut huumori kohdallaan kun soittamaan kutsuttu kaveripäissään joidenkin tuttujen, Sleepy Sleepersin vanavedessä lainehtiva hauskuutusrokkirykelmä. Soitanta silti myhkäisesti toimii ja pitää vaivatta mielenkiinnon yllä seuraavaan hipaleeseen, jonka aikana jo totean (sen lisäksi, että vertailuni meni päin vittua) hötkyväni mukana vaikka en lavan tuntumassa olekaan. Tunnustan itselleni ja punastelen keskenäni, kun kolmanteen päästään: Ei mitään kitisemistä, väinpastoin tilanteeseen täysin istuvaa punkkikohkaamista. Huomaan, etten ainoa makuun päässyt. Muutama ukko tyylillä ja koko vartalollaan mukana, myös yleisön seasta on ponkaissut populaa pomppimaan. Tässä vaiheessa enää kenenkään turha väittää muuta, juhlat ovat alkaneet. Laulaja kannustaa koikkelehtimaan omalla toiminnallaan, jota en koeta pukea sanoiksi. Ei kovin pitkä, silti alkuillan unohtamaan auttava sessio joka päättyy hämmentävästi Beastie Boys(!)-coveriin. Selvä, kiitos.

St.Hood: Muutamasta tutusta naamasta huolimatta totaalinen yllätys, hirveän paljoa ei (anteeksi vaan) yleensä tule höyryttyä silkasta hardcoresta mutta meinaa pudota munat kun ukot alkaa tuuttaamaan. Pyhimyshupun keikkaneitsyys viedään moisella voimalla, että en usko kellekään jäävän epäselväksi mitä miehet ja Turo ovat tulleet julistamaan?! Ikinä en ole nähnyt Torvessa näin levinnyttä pittiä. Kadoksissa ollut itsesuojeluvaistoni löytyy hetkeksi ja yritän olemattomine lihaksineni paeta puolitoista kertaa itseni kokoisia mellakoitsijoita. Onnistun lopulta, mutta täysin turvassa saan tunnelmoida vasta savuttomalla puolella… eli nopeasti laskettuna taistelutanner noin kuusi kertaa perinteisen kokoinen. Lahti-skeneen tutustuneet tietävät kyseessä olevan paikallisista heviryppäistä siinnyt kombo, joka syntyi toivottavasti jäädäkseen.

Evilsons: Ajjajjjaj.. jotakuinkin kuudes kerta kun todistan -alati viihdyttävin nyanssein muuttuvan- setin ja aina vaan paranee. Tunnelma kirjaimellisesti katossa, ainakin meillä muutamalla onnekkaalla jotka saamme kokea jotain ennenkuulumatonta; bodysurfing in TORVI! Laiseni pikkuriisi todellakin heitetään useita kertoja yleisön ylle ja käsinkuljetusta harrastetaan lavalta hanojen tuntumaan. Ikinä aiemmin en ole nähnyt daivaustoimintaa tässä baarissa ja heti sekin viedään sfääreihin. Uskomatonta, mutta niin totta! Porukka täysillä mukana kelluttamassa minkä bilettämiseltään ehtii ja huolta pidetään loppuun asti ettei tarvetta pelätä löytävänsä itseään naamallaan kaakelista. Naiskansalle yllärinä (Fredin paljon kehutun perseen lisäksi) enemmän tai vähemmän toljotettavaa kun kvartetin mukana ensi kertaa the mies, the myytti, the kosketinsoittaja, uljas näky aasialaishenkisessä aamutakissaan ja tennareissaan maustamassa muutamaa, viimeistään pitkäsoiton myötä tutuksi tullutta timangia rallia. Tämä k.o. hippi ei virallinen jäsen, mutta toimiva vierailija jonka toivoo sisältyvän muulloinkin jameihin. Viisikko ei tietenkään malta lopettaa suosiolla, ensin varmaan tusina humppaa ja encorekin kolme biisiä. Koko ravintola vähintään tohkeissaan, enkä usko että Sonseilla itselläänkään syytä muuhun kuin hymyyn.

Illan ehdoton ykköskommentti pyrähtää puolitahattomasti Jaskalta, ei siitä sen enempää miksi: ”Mä en oo mikää vitun äidinkielen toimittaja!”. Mulle meiliä jos joku osaa tulkita.

Myöhemmin… Torvi säpessä, vaanimme pihassa jatkoja ja jauhamme skeidaa tuttujen ja ihmisten kanssa, kunnes eräs vastakkaista sukupuolta loppuun asti edustava ystäväni keksii toivoa erästä illan artisteista luokseen yöksi. Kaikki poijjaat ovat häipyneet, mutta ensi kertaa tytön liikutuksenaiheuttavista bändäritendensseistä kuullessani kaivan kikattaen nokialaisen matolaatikkoni taskusta ja yritän tavoittaa orkesterilaiset. Muutaman hälytyksen jälkeen ei minulta, eli siis siltä toiselta, loppuu akku ja katatoninen epätoivo täyttää halipulaisen. Hetken kuluttua tunnelin jommassa kummassa päässä näkyy valoa kun saan viestin ”Lähdetään tässä 10 min päästä kebabille. Sano että tyttö tulee tarjoamaan ***lle jalopeenoo…”. Noh, löydämme vartin päästä toisemme vielä. Sitten kaikki hupi katoaa, kun mimmi keksii alkamaan ujoilla ja jättää lirkuttelematta. Tämän puolustukseksi tosin mainittakoon, että hikisiä jannuja ympärillä rapiat puoli tusinaa. Hevijampoilla ei jatkoja meille ole, joten päädymme kulman takana sijaitsevaan tuttuun soluasuntoon häiriköimään. Jollain kierolla tapaa voi tietysti sanoa jatkoiksi, kun muiden tirsoessa viisi hyypiötä parveilee pimeässä eteisessä patjalla ja heijastelee tasokkaita varjokuvia kännykästä löydetyn taskulampun valossa, pitäen samalla henkevän keskustelun avulla hereillä kovin unisia asukkeja…? Täältä tähän, adios!