Avainsana-arkisto: sludge

Throat – Pee

Throat ei juuri ylisanoja itsestään heitä. Saatekirjeessä yhtye ilmoittaa selkeällä englanninkielellä olevansa vain ”rock-bändi Suomen Turusta”, eikä tarjoa muuta kuin diskografian ja yhteystiedot. Mutta onhan Throat jo toimituksellekin tuttu bändi ja kaikkea muuta kuin rokkibändi Turusta. Yksikään rokkibändi ei kykene mihinkään näin painostavaan ilmaisuun kuin mitä Throat.

Kovatasoisilla ”Adult Situations” -seiskallaan ja ”Licked Inch Fur” -kaksitoistatuumaisellaan myös allekirjoittaneen vakuuttaneen Throatin uutukainenkin on vinyylimuodossa. Biisejä ei ole tällä kertaa kuin vain kaksi, mutta molemmissa ehditään porautua noise-rockin ja sludgen välimaaston sisimpään ytimeen ja tonkia kaikki sen viemärit. Periaatteessa nämä molemmat biisit ovat hyvinkin perverssejä ja luotaantyöntäviä, mutta samalla ne pitää saada kuunnella heti uudestaan. Nykivän ja murjovan Prison Showerin sekä suoremmin päällekäyvän Pet Peevesin kuuntelu on kipeää, mutta huumaavaa. Ja nautinnollista, vaikkakin sen verran kaoottista ettei Seppo Hovi välttämättä diggailisi.

Throat ei anna hetkenkään rauhaa, vaan pakottaa kuuntelemaan ”Peen” heti toistamiseen kun se on jo kerran tauonnut. Se jos mikä on laadukkaan levyn merkki, ja mitä pitemmälle Throat ahdisuksen syövereissään etenee, sitä selkeämpänä tuo merkki alkaa näkyä.

Sunface – Slash and Burn Culture

Oma mielenkiintoni vuonna 2008 perustettua Sunfacea kohtaan heräsi Marsuli-lehdessä olleesta haastattelusta. ”Slash and Burn Culture” -ensilevytystä kuunnellessa en yhtään ihmettele Marsulin tekijän haastatteluintoa. Jonkinlaista doomin ja sludgen hybridiä soittava kolmikko hidastelee ja murjoo melkoisella antaumuksella. Ruttuinen pörinäsoundi kitarassa miellyttää kovasti ja riffit ruopivat, mutta muillakin avuilla tarjotaan psykedeelisiä ja huuruisia näkymiä. ”Slash and Burn Culture” ei ole kuitenkaan millään tavalla vaikea lähestyttävä. Sitä paitsi kun siihen kerran pääsee sisälle, se ei päästäkään ihan niin vain irti. Varsinkin päätöskappale Rituals of Purificationin loppuvaiheilla kuulija tuntee olevansa lähestymässä nirvanaa.

”Slash and Burn Culture” on erittäin mielenkiintoinen EP ja Sunface on varmasti hidastelumusiikin saralla kovimpia uusia nimiä vähään aikaan. Kuuden biisin yhteiskesto muuten ylittää 40 minuuttia, mutta se ei tässä tapauksessa tunnu yhtään liioitellulta. Kuuntelu sujuu alusta loppuun täysin kivuttomasti, ronskinpuoleisesta pituudesta huolimatta. Pitkän pituuden ei tulisi olla itseisarvo, mutta se tuntuu olevan Sunfacelle oikeasti sopiva mitta, jossa se saa viestinsä välitettyä. Ehdottomasti ainakin tutustumisen arvoista hidastelua.

Hävitys / Ward – Split

Kaikessa yksinkertaisuudessaan tässä käsitellyn splitin kaava on jotakuinkin seuraavanlainen: jyväskyläläinen Hävitys kaahaa ja tamperelainen Ward laahaa. Eihän tämmöinen vastakohdilla leikittely nyt ole varsinaisesti uusi keksintö, mutta siltikin vaihtelu on aina tervetullutta. Molemmat nimet ovat melko tuoreita ilmestyksiä, joten allekirjoittaneellekin tämä on ensimmäinen kerta kun kumpaankin pääsee kuulemaan.

Hävityksellä on neljä biisiä crustin ja grindinsekaista mättämistä, eli asiaan kuuluvat plätkyvät tuplabasarit, kiivas tahti, raskas ulosanti ja huuto- ja murinalaulujen yhdistely. Jo pelkästään kahden vokalistin käyttäminen tuo Hävityksen roiskimiseen mukavasti vaihtelua, kuten myös melankolinen perusvire. Hävitys ei juuri tahtia höllennä, vaan tappamisen meininki säilyy loppuun asti.

Wardin puolelle on jäänyt vain yksi kappale, mutta se onkin sitten yhtä pitkä kuin koko Hävityksen puoli yhteensä. Vaikka tämä on varsinaisesti Wardin ensiesiintyminen levytysrintamalla, on yhtyeellä ikärenkaita jo hieman enemmän. Soundia on kypsytelty rauhassa ja hyvä niin, sillä Past Behind vaikuttaa hyvin loppuun asti harkitulta kappaleelta. Ja hyytävältä. Se runttaa koko maailman syvälle suohon, alkaen loppua kohden harhailla, tosin sillä hyvällä, psykedeelisellä tavalla.

Molemmat bändit vakuuttavat ja jättävät jälkeensä halun kuulla niitä enemmänkin. Hävitystä tosin tuskin jaksaisi kuunnella suuria määriä kerralla, mutta Wardiin törmäisi mielellään jonkin pitemmän levykäisen merkeissä.

Throat – Licked Inch Fur

Turkulainen Throat on onnistunut formaattivalinnoissaan; debyyttijulkaisu ”Good Times” ilmestyi c-kasettina (kuten myös harmittavan rajoitetusti painettu Hebosagil-splitti), sitä seurannut ”Adult Situations” seiskatuumaisena ja nyt tarkastelun alla oleva ”Licked Inch Fur” -EP kaksitoistatuumaisena (arvostelukappale on tosin cd-r). On Throat tosin onnistunut monessa muussakin asiassa, sillä vasta muutaman vuoden ikäinen yhtye on noussut vauhdilla yhdeksi valtakunnan kiinnostavimmista retkueista.

Mitään sinänsä uusinta uutta ei Throat ”Licked Inch Furillaan” tarjoa, mutta tekee sen minkä taitaa aivan hemmetin moisella pieteetillä ja ennenkaikkea pirun tarttuvasti. Noise rockin ja sludgen välissä operoivista kappaleista voi nimittäin eri harvoin sanoa ”tarttuva biisi” tai ”menevä styge”, mutta Throatin kohdalla em. termit osuvat enemmän kuin kohdalleen. En toki usko, että esim. Piggie-raitaa tullaan kuulemaan Radio Rockilla Metallican ja Volbeatin uusimpien hittien välissä, mutta kappaleessa on sellainen ”draivi” päällä, että siinä luulisi jo uunoimmallakin remmipöksyllä pään nyökkivän. Throatin vahvuus on siinä, että se onnistuu rullamaan vastustamattoman raskaasti kohti maalia, mutta ottamaan samalla taakseen kierrettä kaaosmaiseti nykivästä metelöinnistä. Kaiken kruununa keikkuu vielä kitaristi-laulaja Mattilan epätoivoinen huuto, joka joissain kohdissa kuulostaa jopa autenttiselta ”rantojen mies” -örinältä <- ja tämä oli sitten kehu.

”Licked Inch Furin” neljästä raidasta ehdotonta eliittiä edustavat jo mainittu Piggie, sekä avauskappale Stampede, joka parin minuutin kestollaan ottaa kuulijalta turhat luulot pois heti kättelyssä. Täytepaloista ei toki puhuta kahden jäljelle jääneenkään biisin kohdalla ja varsinkin Wake Downin sludgemaisen verkkaisesti muriseva riffittely rikkoo kivast kahden edellämainitun biisin ”rokkikaavaa”. Yksinkertaisesti aivan helskatin kova julkaisu.

Ramesses – Take the Curse

Brittiläinen Ramesses on itselleni tuttu lähinnä jäsenistönsä työhistorian (kitaristi Tim Bagshaw ja rumpali Mark Greening ovat vaikuttaneet Electric Wizardissa) sekä Negative Reactionin kanssa tehtaillun split-julkaisun takia. Tuo mainittu splittikin löytyi aikoinaan hyllystä oikeastaan vain Negative Reactionin takia, joten odotukset tätä Ramessesin kakkosalbumia kohtaan ovat lähempänä lattian- kuin katonrajaa.

Kuten ehkä tuon yläpuolella olevan tekstin rivien välistä voi jo lukeakin, niin Ramessesin tyylilaji löytyy jostain sludgen ja doom metallin välimaastosta. Lyijyn raskas ja maanisen painostava ovat siis ne avainsanat, joilla brittikolmikko on lähtenyt uraansa rakentamaan. Harmi vain, että yhtyeen näkemys raskaasta ja painostavasta on kovin puolivillainen. Yritys on kova, mutta tulokseton, sillä vaikka Ramesses yrittää etsiä itseään milloin black metallin muotokielestä ja milloin psykedeelisimmiltä metsäpoluilta, niin lopputulema on koko ”Take the Cursen” ajan mitäänsanomattoman tylsä. Riffit ovat tusinatavaraa, black metal -pyrähdykset ovat jotenkin pakotetun oloisia, eivätkä hieman melodisemmatkaan pätkät tunnu oikein istuvan kokonaisuuteen. Oikeastaan ainoa onnistuja on Adam Richardson, jonka melko monipuoliset vokaalisuoritteet toimivat ainakin mureammissa kohdissa vallan mainiosti. Tosin miehen grunge-henkinen puolipuhdas ärinä vie tuoltakin kehulta hieman pohjaa pois. Myös soundipuoli on suurimmaksi osaksi tasapainoisen vahva, mutta siinäkin kompastutaan välillä väärässä paikassa oleviin ja aivan liian pintaan miksattuihin sampleihin.

Kovin mairittelevaa kuvaa ei Ramesses siis itsestään yllekirjoittaneen muistilokeroihin jätä, enkä oikein keksi mitään syytä pyöräyttää ”Take the Cursea” soittimessa enää tämän arvostelu-urakan jälkeen. Eihän tässä nyt mistään ultimaattisesta paskasta puhuta, mutta varsinkin sludge/doom -kentällä tällainen keskinkertaisuus on kuolemaksi.

Horn of the Rhino – Weight of Coronation

No nyt! En ole pitkään aikaan oikein jaksanut innostua uusista doom- ja/tai sludge-akteista, mutta Baskimaalta jyräävä Horn of the Rhino muutti sen epäkohdan hetkessä. Varsinaisesta tulokkaasta ei Horn of the Rhinon kohdalla voi tosin puhua, sillä orkesterin esiaste Rhino oli jo vakiinnuttanut asemansa doom-piireissä, mutta minulle tämä lakipykälien takia nimensä vaihtamaan joutunut kolmikko on yhtä kaikki totaalisen uusi tuttavuus.

Vaikka Horn of the Rhinon perustukset onkin valettu traditionaalisen sekä paikoin eeppisenkin doom metallin peruskallioille, niin mistään perinteisestä ei yhtyeen materiaalin edessä voida puhua. Jätemaalta ryöppyävä sludge muovaa Weight of Coronationista paikoin visvaisen groovaavan ja paikoin pimeimpiä pohjamutia tavoittelevan järkäleen, joka etenee hitaasti mutta silti tappavan tehokkaasti. Myös vokalisti Javier Gálvezin akrobaattinen äänenkäyttö on elementti, joka laajentaa albumin musiikillista palettia entisestään; hyvänä esimerkkinä Alice in Chains -henkistä maailmansyleilygrungea, Hammond-ulinaa sekä jylhää sludgea yhdistelevä Sovereign, jossa herra venyttelee kovaa ja korkealta. Varsinaista ”primaalihuutajaa” Gálvezista ei saa (esim. Throats in Blood tai hieman high on firemainen Southern Beast), mutta tässä tapauksessa ilmava ei ole kirosana vokaalisuoritteista puhuttaessa.

Ilmavasta voidaan puhua myös soundien tiimoilta, sillä vaikka WoC erittäin raskas albumi onkin, niin se vyöryy eteenpäin samalla tavalla kuin Shaquille O’Neal huippuvuosinaan – kepeästi, mutta aivan saatananmoisella forcella.

Fleshpress – No Return & Rebuild/Crumble

Muutaman vuoden takainen ”Pillars” oli albumi, jolla Fleshpress esitteli kenties kokeellisimman, mutta samalla myös helposti lähestyttävimmän puolensa. Hitaasti mutta erittäin hitaasti edenneen doomin ja syvälle sydämeen sattuneen sludgen seuraksi oli siroteltu niin black metallin, kraut rockin kuin dronenkin parhaita puolia ja termi blackened doom risteili useammankin ”asiantuntijan” huulilla.

Kokeellisuuden tiellä jatketaan myös vuonna 2010; on jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain ihan helvetin mustaa. Kolmemiehiseksi kutistunut (mm. lauluvastuu on siirtynyt kitaristi Kojon harteille) lahtelaisryhmä palaa levykantaan julkaisemalla ”viidennen albuminsa” kahden EP-kiekon muodossa – aluksi cd:nä ja nyt syksyn korvalla vinyylinä.

”No Returnin” aloittava Dead End Life Crawling Thru Shit and Blood Soul Burning jolkotellaan liikkeelle uhkaavalla happo-sirinä -matelulla ja vasta viiden minuutin rajapyykin jälkeen on aika asettaa jalka pedaalille ja painaa kaasua (tai tässä tapauksessa säröä). Perinteisissä (?) Fleshpress-sfääreissä edetään sitten viimeiseen minuuttiin asti jolloin kappale räjähtää käsiin ja saatellaan maaliin miltei crustiksi äityvällä kaahauksella. Vaikuttava avaus. ”B-puolella” muistellaan vanhoja, sillä Spiral Filter Forcing You Down to Black Pyramid on uusioversio yhtyeen kenties tunnetuimmasta ”hitistä” Spiral Filteristä (split w/ Bud Junkees, 2002). Mistään täytepalasta tai mielikuvituksettomasta uudelleenluennasta ei ole kuitenkaan kysymys, sillä alun kohkaamisen jälkeen jo jonkin aikaa Fleshpressin uraa koristaneet psykedelia-sävyt muovaavat kappaleesta yli kaksitoistaminuuttisen, paikallaan maanisesti huojuvan jumituseepoksen.

Kakkoslevy (tai ykköslevy?) koostuu niin ikään kahdesta biisistä, joista Rebuild saa luvan olla ensimmäisenä. Uudelleenrakentaminen aloitetaan kovin tutun oloisella hiippailulla ja muutenkin kappale omaa selvää sukulaissieluisuutta No Returnin avausraidan kanssa. Urakan päättävä Crumble onkin sitten nimensä mukainen sortuminen; sen minkä Rebuild pystytti, sen Crumble totisesti murskaa ja raivaa tieltään kohti lopullista tuhoa. Drone/ambientmaisella suhinalla starttaava veisu kerää vauhtia hyvän tovin, mutta Aspan hieman tribaalimainen taonta antaa ymmärtää, että kohta paukkuu. Ja kun esteitä ei enää tiellä ole, niin sitten mennään eikä meinata. Black metallia, sludgea ja jopa hieman post-metallia yhdistelevä kappale ampuu suoraan luihin ja ytimiin, eikä ruumis tiedä pitäisikö itkeä onnesta vai nauraa pelosta. Let’s get ready to Crumble!

Sludgea tulee ja doomia menee, mutta Fleshpress forever, man.

Deadsunrise – S/t

Kesä meni muiden bisnesten parissa, eikä aikaa kirjoittamiseen meinannut oikein löytyä. Päätinkin suosiolla lykätä tämän arvion tekemistä jo ihan sen takia, että ennättäisin tutustua levyyn oikein ajan kanssa. Ja sehän kannatti, sillä vaikkei Deadsunrisen debyytiltä välttämättä sitä kovinta hardcore-hittiä löydykään, niin kappaleiden tuttuus nostaa albumin arvoon arvaamattomaan.

Jokunen vuosi sitten julkaistu ”Several Casualties” -seiska esitteli innokkaan, mutta silloin vielä auttamattomasti puolikuntoisen jyväskyläläisryhmän. Suuria muutoksia ei kvintetti ole tälle eponyymille debyytilleen tehtaillut, mutta kaikesta näkee ja kuulee, että nyt kentällä kirmaa huippuunsa viritetty kone. Vajaassa puolessa tunnissa Deadsunrise psyykkaa vastustajaansa hardcoren keinoin, kerää levypallot sludgella voideltuihin näppeihinsä, rymistelee coast to coastin d-beatin tahdissa ja runnoo pallon väkisin koriin crustin voimalla – unohtamatta tietysti dikembe mutombomaista blokkiuhkaa, jonka viisikko rakentaa post-metallisesta (à la Neurosis) äänivallista. Vielä kun joukkuehenkeä kohotetaan pelaaja-valmentaja Akin (myös Pahaa verta) räyhähenkisellä käskytyksellä, niin Deadsunrisea on todella vaikea voittaa kotikentällään.

Throat – Good Times

Miltäpä kuulostaisi rautaisannos noise rockin ja sludgen hybridiä? Ja nyt ei puhuta Steve Albinista tahi ganjan käryisestä stonerista, vaan jyhkeästä metelistä à la Godflesh, Helmet, Unsane ja kumppanit.

Throat kertoo saatekirjeessään olevansa ”band from Turku, Finland”, ja mitäpä minä sitä epäilemäänkään. Yhdeksänkymmentäluvulle pokkaava kvartetti on vielä kovin nuori yhtyeenä, mutta sen materiaalista sitä on mahdotonta huomata. Vain ja ainoastaan c-kasetilla julkaistavan Good Timesin tunnelma on samanaikaisesti ylitsepääsemättömän raskas ja vastuttamattomasti eteenpäin vyöryvä. Orkesteri tuskastelee milloin liejuisen sludgen, milloin taas äkkiväärän noise rockin parissa kitaristi-Mattilan (myös Stumm) karjuessa käskyjään. Vokaalit on tosin miksattu paikoin liiankin pintaan, niin että musiikin visvainen mahtipontisuus kärsii. Kyse on kuitenkin melko pienestä kauneusvirheestä.

Jos ei Patty Hitler – tai viimeistään EP:n päättävä Leather – onnistu pelastamaan tätä suomisludgen laihaa ”välivuotta”, niin ei sitten mikään.