Avainsana-arkisto: Slayer

Sonisphere Festival rantautuu jälleen kesällä Suomeen

Eurooppaa kiertävä Sonisphere Festival rantautuu Suomeen jälleen ensi kesän kynnyksellä. Hietaniemen uimarannalla Helsingissä helatorstaita edeltävänä keskiviikkona 28. toukokuuta järjestettävän tapahtuman pääesiintyjänä nähdään totutusti Metallica. Lisäksi lavalla nähdään thrash-legenda Slayer sekä muita kansainvälistä artistinimiä, jotka julkaistaan lähitulevaisuudessa.

Rumpali Lars Ulrichin ja kitaristilaulaja James Hetfieldin vuonna 1981 perustama Metallica on kasvanut yhdeksi vaikuttavimmista ja kaupallisesti menestyneimmistä yhtyeistä rock-historiassa. Ensi kesänä metallisuuruus kiertää ”Metallica By Request” -kiertueella, jolla fanit pääsevät valikoimaan biisit jokaisen keikan settilistalle yhtyeen yli 30-vuotisen uran ja lähes 140 levytetyn kappaleen joukosta.

SONISPHERE FESTIVAL 2014
Metallica (USA), Slayer (USA), Danzig (USA), Mastodon (USA), Ghost (SWE), Gojira (FRA)
Ke 28.5.2014 Hietaniemen uimaranta, Helsinki

Liput alkaen 93,50 euroa (Lippupalvelu), myyntiin to 12.12.2013 klo 9

www.metallica.com
www.slayer.net
www.livenation.fi

Viimeiset Jalometallit Club Teatrialla

Oulun Club Teatrialla elokuun alussa järjestetty Jalometalli Metal Music Festival keräsi sankoin joukoin metallimusiikin ystäviä nauttimaan kesäilloista ja raskaista sävelistä.

Kahdettatoista kertaa järjestetty festivaali juhlittiin viimeistä kertaa näissä tiloissa – liian lähelle kasvanut asutus potkii Teatrian tieltään, ja näin ollen myös Jalometalli joutuu etsimään uuden kodin. Ensimmäistä kertaa festivaalit järjestettiin Oulun Kuusisaaressa vuonna 2002, ja muutto nykyisiin tiloihin tapahtui 2006. Hyvä tovi on siis saatu nauttia Club Teatrian antimista, mutta ehkä tilojen vaihdos tuo myös pienen piristysruiskeen tapahtumalle.

Vuoden 2013 suurin ja kohutuin kiinnitys oli ehdottomasti yhdysvaltalainen trashin pioneeri Slayer. 80-luvun alussa perustettu bändi onkin oivallinen vetonaula tällaisille festareille – se vetää yleisöä taatusti kaikista ikäluokista nuorisosta metallimusiikin konkareihin asti. Kiinnostusta horjutti osaltaan kitaristi Jeff Hannemanin poismeno toukokuussa 2013, mutta toisaalta kansaa tuntui kiinnostavan yhtyeen nykyinen kokoonpano ja keikkakunto.

Jalometallialue oli jaettu järkevästi, kolmen lavan sijoittelu oli onnistunut. Samanaikainen soitto ei haitannut toisen lavan menoa ja roudauksellekin jäi aikaa. Myös anniskelualueiden sijoittelu ansaitsi täysi-ikäisiltä kävijöiltä kiitosta. Jalometallikävijät olivat rentoja, ja kun tilaa oli riittävästi, ei tungos ahdistanut kuten esimerkiksi Qstockissa.

Saavuimme perjantaina festarialueelle illan jo pimetessä tunnelmavalaistuksen puolelle. Näin ollen perjantain ensimmäinen ja samalla koko Jalometalli 2013 korkkaajabändi, Impaled Nazarene, jäi valitettavasti näkemättä. Yleisöltä saadun palautteen mukaan keikka ei tälläkään kertaa ollut pettymys. Katsastimme sisälavalla illan toisena esiintyneen Altairin. Ruotsalainen thrash-metalli bändi on perustettu jo vuonna 1997, mutta julkaissut vain muutaman demon pitkän, joskin undergroundmaisen uransa aikana. Yhtye veti keikkayleisöä mukavasti ja meininki oli kohdillaan. Selvästikin bändi on löytänyt tiensä Jalometalli-kansan tietoisuuteen.

Yhtäaikaa Altairin kanssa, ulkolava 2:lla, esiintyi Rovaniemeltä kotoisin oleva Ravage Machinery. Kiiruhdimme kuuntelemaan kokoonpanoa muutaman loppubiisin ajaksi. Yleisöä tuskin oli bändin toiveiden mukaisesti (liekö sitten vaikuttanut yhtäaikainen soittoaika Altairin kanssa), mutta keikka oli ehkä sopivastikin ulkolava 2:lla, hieman pienemmissä puitteissa, joten vähäisenkin yleisön diggailu täytti tilaa tyydyttävästi. Belgialainen Aborted aloitti keikkansa heti Altairin ja Ravage Machineryn jälkeen, joten eikun matka kohti päälavaa, deathmetallia ja grindcorea! Keikka oli yhtyeen ensimmäinen Suomessa, joten nähtävähän se oli. Kiivas ja nopeatahtinen metalli sai yleisöä mukavasti ja keikka oli kaikin puolin ärhäkkä.

Perjantain positiivinen yllättäjä oli Lost Society, nelihenkinen rässibändi Jyväskylästä. Nuoret jannut vetivät vanhojen metallistien elkein, ja keikkaa oli paitsi mukava kuunnella, myös erittäin viihdyttävää katsoa. Tunnelma oli lähes mielipuolinen, ja into lavalla oli käsin kosketeltavaa.

Ja taas päälavalle. NWOBHM:sta, thrashista ja metalcoresta ammentava kanadalainen heavy metal -pläjäys 3 Inches of Blood kokeili keikkailua (sekin) ensimmäistä kertaa Suomessa. Bändi ei varmaankaan ollut Jalometallikansalle kovinkaan tuttu, sillä yleisö viihtyi anniskelualueen tienoilla. Onneksi anniskelualue oli sijoitettu siinä määrin hyvin, että sieltä pystyi seuraamaan keikkaa huurteisen ääreltäkin. Toki edustallakin riitti fiilistelijöitä.

Australian ensimmäisiin thrash-bändeihin lukeutuva Hobbs’ Angel Of Deathin keikka oli myös ensimmäistä laatuaan Suomessa. Jo vuonna 1987 aloittanut ja muutaman vuoden tauon jälkeen vuodesta 2002 tahkonnut yhtye soittaa perinteikästä thrashmetallia kitaristi-laulaja Peter Hobbsin johdolla. Riisuttua ja alkukantaista thrashia, muuta ei tarvinne sanoa.

Illan vaihtuessa yön puolelle, alkoi jännitys tiivistyä. Ainoan keikkansa Suomessa tänä vuonna tekevä Slayer oli vuorossa. Päälavan edusta täyttyi odottavasta yleisöstä ja tunnelma oli loistava. Slayer ei todellakaan pettänyt yleisöään, eikä heidän asemastaan thrashin suurimpana ole epäilystäkään. Vastikään menehtynyttä Hannemania muisteltiin keikan loppupuolella vähäeleisen kauniisti, kun yhtyeen taustakangas vaihtui muunnelmaan Heinekenin logosta, jossa olutmerkin tilalla luki Hanneman.
Keikka oli räjähtävä, mahtava, osaamisen, lahjakkuuden ja kokemuksen taidonnäyte. Slayer on Slayer, mitä siihen voi lisätä?

Perjantain viimeiselle esiintyjälle jäi vielä energiaa tuhlattavaksi, ja miksipä ei olisi jäänyt, olihan se brittiläinen, vuonna 1995 perustettu Orange Goblin. Yhtyeellä oli ehkä vähän epäkiitollinen asema soittaa heti Slayerin jälkeen, mutta sisälavalle riensi sankka joukko siitäkin huolimatta. Keikka oli todellakin mukaansatempaava ja hyvällä meiningillä varustettu, näin ollen erittäin hyvä päätös kahdennentoista Jalometallin ensimmäiselle päivälle.

Lauantai valkeni osaltamme myöhään, emmekä kuuleman mukaan olleet ainoita, jotka saapuivat paikalle vasta hieman jälkijunassa. Ilma oli aurinkoinen ja lämpimähkö, ja iltaa kohti paikalle saapui väkeä luultavasti samoissa määrin kuin perjantainakin. Alkuillan viihteestä vastasi pudasjärveläinen National Napalm Syndicate, hiljaiseloa viimeaikoina viettänyt thrash-bändi. Saksalainen Holy Moses jatkoi rässiputkea päälavalla, tuoden festareille virkistävän poikkeuksen naispuolisen vokalisti Sabina Classen voimin. Holy Moses valloitti Jalometalliyleisön täysin – seitsemän vuoden tauon jälkeen. Sisälavan menot aloitteli Archgoat, kotimainen bläkkisbändi Turusta.

Deatchainin meno oli vauhdikasta ja rajua, ja rituaalimetalli soi kovaa. Laulaja ”Kai Jaakkola” K.J.Khaos esiintyi ilman paitaa dramaattisin ilmein ja tummat hiukset hulmuten, ja se sopi varmasti hyvin muillekin naiskatsojille. Saksalainen, 80-luvulla perustettu Tankard kuvailee itse musiikkiaan ”alcoholic metalliksi”. Yhtye on julkaissut tänä vuonna jo 15:nnen albuminsa, ja keikkakuntokin oli kova. Karismaattiset soittajat revittelivät lavalla täysillä, ja huumori pilkahteli etenkin laulajan silmäkulmassa.

Päälavalla viimeisenä esiintyneellä Blasphemyllä oli vankka kannattajajoukko yleisössä, ja bändin nimeä huudettiin antaumuksella ennen keikan alkua – yhtye antoikin odottaa itseään puoli tuntia. Mutta eipä huudettu suotta, kun kyseessä oli yhtyeen tämän kesän ainoa Euroopan keikka! Maskeeraukset ja niitein ja luodein ryyditetyt asusteet loivat keikalle omaa tunnelmaansa, ja tumma ilta oli omiaan tämänkaltaiselle musiikille.

Blasphemy, Jalometalli 2013
Blasphemy

Oululainen, vasta vuoden pystyssä ollut Vermivore tahkosi ulkolavalla hyvin perinteisenoloista metallia. Taitoa miehiltä löytyi, ovathan jäsenet soittaneet aiemmin useissa erilaisissa bändeissä, mutta tunnelma ei jostain syystä vain syttynyt. Odotukset bändin suhteen ovat kuitenkin korkealla, meininki lavalla oli kova ja biiseistä ei löydy moitittavaa. Lähes transsissa soittava basisti tosin herätti yleisössä pientä hilpeyttä.

Illan ja koko festivaalien viimeisenä esiintyjänä veivasi kanadalainen Voivod. Progesävyillä thrashia soittava kasaribändi vieraili Jalometallissa viimeksi neljä vuotta sitten, soittaen silloin kaikkien aikojen ensimmäisen suomenkeikkansa. Kovin suurta yleisömassaa ei Teatrialla enää puolenyön aikaan vellonut, mutta lavanedusta pakkautui silti täyteen.

Allekirjoittaneelle ensimmäinen Jalometalli oli menestys, tunnelma oli leppoisa ja järjestelyt toimivat täysin moitteitta. Tilavat ja siistit tilat, monipuolinen juomavalikoima sisältäen mm. Slayer punaviiniä, suppea mutta riittävä ruokatarjonta, muutamat myyntikojut ja fiksusti rakennetut ja sijoitetut lavat tekivät viikonlopusta miellyttävän ja ikimuistoisen. Festivaali keräsi paljon vieraita myös ulkomailta, etenkin länsinaapurista tuntui paikalla olevan reilusti väkeä. Innolla jäämme seuraamaan tulevan vuoden järjestelyjä ja tiedotusta, missä vuoden 2014 Jalometalli vietetään.

Teksti ja kuvat: Sirja Bordi ja Riikka Kauppila

Tuska 2008

Selaillessasi nykypäivän kotimaisia rocklehtiä, et voi välttyä ajatukselta: miten helkkarissa näihin kaikkiin kekkereihin riittää yleisöä? Kaava on selvä – jotkut voittaa, ja toisille käteen jää vain luu. Isot festarit ovat oppirahansa maksaneet ja kenties selvinneet kuiville. Kasvuvaraa ei juurikaan enää ole, joten palvelunlaatu ja tapahtuman sisältö määrää kohtalon tulevaisuudessa. Yksi suuri voittaja näillä kuplettimarkkinoilla on metalliin erikoistunut Tuska-festivaali, joka 11. kerran järjestettiin tänäkin suvena kesäisessä Kaisaniemessä. Iän myötä jonkinmoisen festivaaliummetuksen saaneena päätin uhmata tautia ja akkeroin itseni odottamaan tuskan paloa.

Totta tosiaan, ensimmäistä kertaa pääsin vierailemaan ko. tapahtumassa. Itseasiassa olin ensimmäistä kertaa koko alueen läheisyydessä, vaikka lähes koko festarihistorian ajan olen samassa taajamassa asunut. Into lähteä jälkiherännäisenä näille herätysjuhlille syntyi jo alkutalvesta ensimmäisten esiintyjien varmistuessa listoille. Carcass, Morbid Angel, Kreator, Killswitch Engage, Entombed ja sokerina pohjana Slayer. Kyseessä on sellainen lista esiintyjiä, jota ei noteeraamatta voi jättää. Ehkäpä jonkinmoinen nostalgiafiilis toi itselle sen tarvittavan lisäkipinän päästä sytyttämään se todellinen tuskan palo. Poikkeuksellisen hyvästä esiintyjäkaartista huolimatta jaksan ihmetellä tälläkin kertaa kovin yksipuolista musiikkitarjontaa. Missä on punk ja hardcore? Kuitenkin hyvänä ja toimivana esimerkkinä toimii Saksan With Full Force, jossa onnistuneesti on joka vuosi katettu pöytä laajennetulla raskaan musiikin tarjonalla. Edes oheiset klubit eivät juuri Rytmihäiriötä kummempaa vaihtoehtoa tarjonnut. Yks pieni lava riittäs pliis… No, makkarat makkarana ja lihat lihana. Ymmärränhän minä, että jauhomakkara on parasta! Ja kyllähän vanha hevi aina hcpunkkareillekin putoo.

Festivaalit alkoivat perjantaina iltapäivällä, ja itse työssäkäyvänä lomattomana sain mahdollisuuden päästä alueelle vasta illansuussa. Kaikki meni kuitenkin niin kuin pitikin, enkä missannut mitään oleellista. Ainoastaan viinanjuonnin kanssa tuli kiire, sillä Carcass aloitti jo klo 18.30. Monelle festareiden ehkä odotetuin akti oli juuri Carcass, joka pitkän tauon jälkeen oli koonnut taas sairaanloiset rivinsä. Tunnelma ennen keikkaa oli yleisössä odottavan korkealla. Tuttujakin näkyi ympäri aluetta, ja värilliset viinat kiersivät ringissä. Irvisteltiin vain. Carcass veti hyvä setin, joka soundasi omalle kuuntelupaikalle (mikserikopiin viereen) mielestäni hyvin. Riffit olivat sitä tiukkaa tykitystä, mitä arvelinkin sen olevan. Kun setin lopussa sain vielä kuulla oman suosikkibiisini Heartworkin, voin sanoa, että olin jonnimoisessa hevihumalassa. Voiko tuosta enää laittaa paremmaksi? Snadisti päällekkäin Carcassin kanssa soitti Entombed, joka Nicke Anderssonin lähtemisen jälkeen on itselle ollut lähinnä hyvää, mutta ei niin pakollista pullaa. Vankan nousuhumalan saattelemalla päätin lähteä ahtautumaan pienemmän lavan läheisyyteen, josko näkisi Enskan nykyvireen? Tungos oli melkoinen, ja pikkulava sijaitsi niin kusisessa paikassa, että päätin yhden biisin jälkeen lähteä kohti Kallion yötä. Hyvältähän Lars Göranin murina edelleen kuulosti, mutta tuntui paremmalta hävitä, niin kuin poikamies Pattayalle konsanaan.

Lauantaina oli vahva tarkoitus nähdä kahdeksankymmentäluvun lopun klassikko, Kreator, jonka olen kerran aikaisemmin Saksassa nähnyt. Pleasure to Killin ja Extreme Aggressionin materiaali olisi ollut paras lääke värillisten viinojen ja lukuisten keskikaljojen aiheuttamaan suurkoistiseen. Matka kohti festivaalialuetta alkoikin lupaavasti kallion seurahuoneen kautta tokoinrantaan, jossa sade kuitenkin yllätti porukan. Niinpä juoksin latooon…
Rohkean aikainen liikkeellelähtö, sekä hevimusiikin aiheuttama vankka uho johti siihen, että havahduin hotellihuoneesta Vantaalta. Mitä vittua? No äläpä kerro enempää…

Surullinen sunnuntai kääntyi aurinkoiseksi metaljuhlaksi, kun iltapäivällä otin itseäni niskasta kiinni ja raahauduin kohti festarialuetta. Muutaman kylmän tasoittavan jälkeen edellisen illan hölmöilyt tuntuivat lähinnä vain huvittavilta. Lisäpontta fiiliksille antoi hevikansan halu esittää urpoa erilaisten hauskojen paitojen ja asuteiden merkeissä. Yksi näiden festareiden paras erityispiirre on hauskuutusten keksiminen, ja hevikansallahan tämä on yleensä parasta. Onhan itse hevarina oleminen sinänsä jo huvittavaa toimintaa. Lukuisten naurunpyrähdysten jälkeen totesin, että tämänkertaisen hauskuutuskilpailun voitti ”Olen runkkari” -t-paita, joka erottautui muista spedeilyistä pyhällä yksinkertaisuudellaan. Toinen poikkeuksellinen ja positiivinen huomio oli ehdottomasti Tuskan alkoholipolitiikka. On rohkea veto antaa heviporukan tuoda omia viinoja alueelle. Lähes poikkeuksetta nykyään millekään festarialueelle ei saa omia litkuja tuoda, ja Ihme ja kumma, hommahan toimii! Isot propsit järjestäjille! Veikkaan, että häiriöitä ei olut yhtään sen enempää kuin muillakaan festareilla, vaikka suht tanakkaa tavaraa tuntui pöniköissä olevan.

Darran voitettuani alkoi sopivasti päälavalla soittamaan Killswitch Engage. 3 – 4 vuotta sitten tämä olisi ollut todellista muotimusiikkia, mutta nyt bändin musiikki on tuiki tavallista metalcorea. Omaa sydäntä lämmitti lähinnä bändin vanhempi tuotanto ekalta ja tokalta levyltä. Kitaristi intoutui heittämään välispiikeissä hyvää läppää, ja vetäisi hän ykkösellä yhden kaljankin. KSE on hyvä bändi, joka otti kaiken irti mitä sunnuntaiyleisöstä irti sai. Ilta jatkui nonstop-varostelulla ja kaljan kittaamisella. Aurinkoista päivää varjosti välillä tunne siitä, että huomenna se helvetti vasta alkaa, kun töihin pitäs mennä. PRKL! Slayer päätti festarit ansaitulla pääesiintyjän paikalla pimenevässä Helsingin illassa. Setti oli tyypillinen Slayer-setti, eikä yllättänyt biisivalinnoillaan. Vain Season in the Abyss ja muutama muu helmi loisti poissaolollaan. Pitkän viikonlopun verottomana ei Slayerikään enää jaksanut innostaa. Peruskeikka, mutta parempiakin on tullut nähtyä.

Tuska-festivaali oli nimensä veroinen juhla, joka vaatii veronsa. Oikea elämä alkoi voittaa vasta torstaina, ja nyt perjantaina, viikko Tuskasta, tuntuu jo upeelta. Hieno festivaali, joka on ansainnut paikkansa auringossa. Järjestelyt toimivat lähes loistavasti, ja pahimmat urpot pysyivät piilossa. Lepposat festarit, lepposat festarit.

www.tuska-festival.fi

The Unholy Alliance II

Hallelujah! Kyllä nyt metalliväkeä hemmoteltiin urakalla. Thine Eyes Bleed, Lamb Of God, Children Of Bodom, In Flames ja Slayer. Kaikki samana iltana? Usko pois! Alla tapahtumainkulusta hieman lisää…

Unholy Alliance -kiertue oli kuulkaa melkoisen kova juttu. Vaikka Helsingin Jäähalli on yksi niitä keikkapaikkoja joita vihaan yli ymmärryksen, on samaan hengenvetoon sanottava ettei se ehtinyt mieltä vaivaamaan kuin pienen hetkisen. Olisin toimittanut teille kuviakin tapahtumista, mutta pienen sekaannuksen vuoksi kuvauslupani olikin vain toiveunta. Ensimmäiset jonottajat olivat saapuneet paikalle jo puoli kolmen aikaan (eka bändi aloitti 18.30) ja sanottakoon että sää oli mallia v*ttumainen räntätihku. Hatunnosto heille. Paikalla oli luonnollisesti monenmoista hiihtäjää, aina mitä erikoisimmista goottitypyköistä tukkansa kammanneeseen ja Jussi-paitaan sonnustautuneeseen veijariin. Kaikki muu noiden kahden välillä on merkityksetöntä.

Thine Eyes Bleed on taannoin ensimmäisen levynsä julkaissut kokoonpano joka oli kiertueella mukana varmasti ainoastaan siksi, kun bändin basisti tuntee Slayerin basistin. Melkoisen hyvinkin vielä, sillä he ovat veljeksiä. Tyylisuuntana deathin, metalcoren ja ties minkä sekoitus, mutta järjestelyistä johtuen en jonottamiseltani päässyt ajoissa sisään nähdäksen bändin soittavan. Näin ollen siirrytään asiassa eteenpäin.

Mutta sitten – Lamb Of God. Voi sitä brutaalia ihanuutta! Ensimmäistä kertaansa Suomessa viettäneet poijaat pieksivät kovin perusteellisesti persiille kaikkia ketä asia kiinnosti. Bändi ei vielä kotomaassamme ole aivan niin suosittu että kaikki älyäisivät heidän soittoaan tulla käytävien ja baarien puolelta katsomaan. Mutta mitäpäs siitä. Bändin muita jäseniä pari päivää aiemmin Suomeen saapunut vokalisti Randy Blythe oli kuluttanut aikansa Suomen maaperällä Bodomin jätkien kanssa (vielä tovi ennen keikkaa kukaan ei edes tiennyt missä hän oli) ja opiskellut ilmeisesti pienessä tuiskeessa pari sanaa suomenkieltäkin. ”Do you have sisu!?”. Kyllä kyllä – se tosiaankin on suomea! ”Kiittus vittustii!”. Ja taas suomea!

Sanomattakin lienee selvää, että Lamb Of God oli suhteellisen kovassa iskussa. Mukana hittiparaatissa olivat ainakin “Ruin”, “Laid To Rest”, “Walk With Me In Hell”, “Now You’ve Got Something To Die For”, “Redneck” ja “Black Label”. Bändihän ei nykyään ”virallisesti” pyydä yleisöä enää Wall Of Deathiin, mutta mitä muutakaan siinä voi tehdä kun Black Label pärähtää tuutista ja Randy laskee ”Yy kaa koo….”? Onneksi paikalla olikin meiningin tuntevia faneja lavan edessä ja ainakin pienehkö Kuoleman Seinämä oli tosiasia.

Mitäs sitten tapahtui, kysyit? Bodomin Lapset saapuivat tiluttamaan kaikki uneen ja montaa biisiä sitä rimpuilua ei jaksanut ihastella. Biisien välillä oli aina kivaa kun kukaan ei tiluttanut. Ja Aleksi osasi tottakai hienosti lämmittää yleisöä, mutta sitten taas alkoi tilutus ja lähdin metsästämään rakennuksen virtapiuhoja voidakseni repäistä töpselit irti. Eipä sillä – kyllä Bodom ehtaa metallia osaa soittaa ja osaa livensä väkevällä otteella. Tällä kertaa he heittivät kuitenkin unihiekkaa simmuun ja minä sain tarpeekseni.

In Flames osaa ottaa yleisönsä hienosti. Bändi viskoi hittejä vasemmalta ja oikealta, niin Jester Race -albumilta kuin uusimmalta Come Clarityltäkin. Ei voi kieltää etteikö yli miljoona levyä myynyt In Flames omaa tarvittavan listan hittejä joista rakentaa hyvät setit. Come Clarityn nimikkobiisi oli pitkään yksi asia, josta olin pomminvarma etten koskaan siitä oppisi tykkäämään. Mutta ei tarvinnut kuin kuulla se livenä ja nyt minä sitten pidän siitä. Hyvä on, tämä on ensimmäinen kerta kun olen ollut väärässä sitten joulukuun 1976.

Bändin rento mutta sataprosenttinen panostaminen esiintymiseen sisältää myös pienen annoksen huumoria. Vokalisti Anders Fridén (joka oli ”offstagellakin” melko rento tyyppi) tarjosi kesken keikan eturivin väsyneelle metallisankarille suuren tyynyn ja sanoi laittavansa hänelle kellon soimaan että muistaa lähteä himaan. Luonnollisesti myös hän osaa muutaman sanan suomea ja ymmärtää Kossun päälle. Hienoa. Äskettäin kitaristia tuuraamaan kiidätetty Niklas Engelin hoiti tonttinsa ilman ongelmia ja bileet oli pystyssä. Listalla oli mukana ainakin “Come Clarity”, “Leeches”, “Take This Life”, “Jester Race”, “Cloud Connected”, “Trigger”, “Resin” ja paljon muita. Kyllähän In Flames on hyvä, myöntäkää nyt tekin…

Ihan kuin tässä kaikessa ei olisi ollut jo tarpeeksi kivaa – lavalle astelivat brutaalin metallin esi-isät, esikuvat, nallekarhut, tehomyllyt, väsymättömät ja ikinuoret hilselingot. Kyseessä oli siis Slayerin herätysliikkeen miehistö joka suoritti tehtävänsä sen vaatimalla tehokkuudella ja vakavuudella. Äskettäin leikkauksesta toipunut Tom Araya on edelleenkin nuorimies parhaassa iässä ja Kerry Kingin niskanikamat eivät missanneet ainuttakaan tahtia. Ukkojen nykykuntoa ei tämän jälkeen kukaan uskalla lähteä epäröimään, sillä vauhti- ja intensiivisyysnuppi oli tälläkin kertaa pyöräytetty aivan tappiin ja bändi paiskoi yleisön aivan uuvuksiin. Lavan taakse oli pystytetty Helvetin suuri screeni, jossa pyöri aiheeseen kuuluvia dia-esityksiä sekä ainakin ”Eyes of the Insane” -biisin aikana itse musiikkivideo.

Dave Lombardon salamalyöntejä ja -potkuja oli pelkästään nautinto kuunnella lavalla vaikka miestä ei kaikelta savulta juuri silmin erottanutkaan. Jeff Hannemanin ja Kerry Kingin kitarasooloista en ihan joka kerta voi olla samaa mieltä, mutta onneksi ne ovat sentään sopivan lyhyitä. Bändin iskevyys ja tehokkuus lavalla hakevat vielä vuonna 2006 vertaistaan ja jos ”Raining Blood” ei aiheuta sinulle kylmiä väreitä ja saa ihoasi kananlihalle, et voi olla edes elävien kirjoissa. Tupa oli ääriään myöten täynnänsä metallikansaa ja fiilis korkealla. Mukana listalla oli ainakin ”Disciple”, “War Ensemble”, “Die By The Sword”, “Jihad”, “Eyes Of The Insane”, “Dead Skin Mask”, “Cult”, “Mandatory Suicide”, “Raining Blood”, “Angel Of Death” ja monia muita. On siis olemassa vain yksi Slayer joka ei koskaan vanhene eikä kuole pois.

Suurkiitokset siis tapahtuman järjestäneille tahoille – Welldonille, Tuskalle ja Saunalle – ja jos joku tietää miksi minulla oli kotiin tullessani vasemmassa pakarassani pieni pyöreä tarra jossa lukee ”36”, niin pistäkää viestiä.