Avainsana-arkisto: Six Feet Under

Deathfest viikonloppuna Helsingissä

Syyskuun 6. ja 7. päivä Helsingin Virgin Oilissä järjestettävä, hurmeiseen metalliin keskittyvä Deathfest on haalinut melko mielenkiintoisen esiintyjäkattauksen. Kahden päivän aikana Virgin Oilin lavalla nähdään loppuviikosta Suomessa kiertävä floridalainen Six Feet Under, suomenkielisen death metallin edelläkävijä Sotajumala sekä ruotsalaiset Death Destruction ja Torture Division. Tapahtuman liput ovat myynnissä Tiketin myyntipisteissä.

Deathfest
6.-7.9.2013 Virgin Oil, Helsinki

Pe: Sotajumala, Death Destruction (SWE), Church of the Dead, Goresoerd (EST), Nuclear Omnicide
La: Six Feet Under (USA), Torture Division (SWE), Debauchery (GER), Mörbid Womit

Liput: Pe 15 eur + toimituskulut, ovelta 19 eur
La 20 eur + toimituskulut, ovelta 24 eur
Kahden päivän passi 30 eur

www.facebook.com/sixfeetunder
sotajumala.com
www.torturedivision.net
www.debauchery.de
www.goresoerd.com
www.deathdestruction.com
www.churchofthedead.net
www.facebook.com/NuclearOmnicide
www.morbidvomit.com

Six Feet Under syyskuun alussa keikoille Suomeen

Death metal -legenda Chris Barnesin tähdittämä Six Feet Under kiertää syyskuussa Suomessa kolmen keikan verran. Floridalaisbändi nähdään perjantaina 6. syyskuuta Oulun Teatrialla, seuraavana iltana Helsingissä Deathfest-tapahtuman pääesiintyjänä, sekä sunnuntaina 8. syyskuuta Tampereen Klubilla. Lämppärinä toimii saksalainen Debauchery.

Cannibal Corpsen silloisen vokalistin Chris Barnesin ja Obituaryn kitaristin Allen Westin vuonna 1993 sivuprojektina alullepanema Six Feet Under on parissakymmenessä vuodessa noussut yhdeksi merkittävimmistä death metal -bändeistä Amerikassa. Yhtye on julkaissut vuonna 1995 ilmestyneen ”Haunted”-debyyttinsä jälkeen yhteensä kymmenen albumia. Viimeisin kokopitkä on viime maaliskuussa julkaistu ”Unborn”, joka jatkaa bändin kehityskulkua modernimman teknisen death metallin suuntaan.

[youtube url=gxeFmLXcXpw]

Six Feet Under (usa), Debauchery (ger)

Pe 6.9.2013 Club Teatria, Oulu. Liput ennakkoon 26 eur + toimituskulut, ovelta 30 eur.
La 7.9.2013 Deathfest @ Virgin Oil, Helsinki. Liput ennakkoon 20 eur + toimituskulut, ovelta 24 eur.
Su 8.9.2013 Klubi, Tampere. Liput ennakkoon 26 eur + toimituskulut, ovelta 30 eur.

www.facebook.com/sixfeetunder
www.facebook.com/Debaucherykills

Metalfest Open Air 2010

Islannin tulivuoren sotkettua allekirjoittaneen matkasuunnitelmat huhtikuussa, siirtyi festarikaudenavaus täten toukokuulle. No, mikäpäs sitä oli avatessa Deiciden, Bolt Throwerin yms. kera. Sekalainen seurueemme heilautti itsensä toukokuisena tiistaina Ryanairin siivin Bremeniin, josta matka jatkui välietapiksi valittuun Hannoveriin. Railakas baari-ilta alle ja seuraavana päivänä eteenpäin. Voin muuten suositella Unlimited Rock Baria Hannoverissa; käteen jäi muun muassa omat avaimet kyseiseen baariin. Pitänee mennä joskus pistäytymään.

Aamulla matka jatkui syvälle entisen Itä-Saksan alueelle ja pienehköön kaupunkiin nimeltä Dessau. Matkan varrella tehty varikkopysähdys paikalliseen viinakauppaan jätti haikailemaan melko totaalista uudistusta Suomen veropolitiikkaan. Tulipa näet tehtyä myös melkoisia heräteostoksia ja kokeiluja, kun ei todellakaan ollut hinnasta kiinni.

Festivaalien osalta keskiviikko oli varattu viralliselle warm-upille. Meikäläisten lämmittely tosin keskittyi lähinnä nestetankkaukseen. Etenkin isohkon maalipöntön näköisestä ja kokoisesta ämpäristä tarjoiltu sangria osoittautui melkoiseksi kestohitiksi. Bändipuolella edettiin naamiaisteemalla; Grailknights ja Milking The Goat Machine. Ensimmäisellä oli viitat ja jälkimmäisellä vuohinaamarit, siinäpä se, ei oikein jaksanut keskittyä. Illan päätteeksi löysimme järjettömällä säkällä, keskellä ei-mitään sijaitsevan festarialueen liepeiltä, taksin; eikun hotellille ja taksin numero ylös. Tässä vaiheessa hotellimajoitus hivenen harmitti, leirintäalueella oli nimittäin hillitön meininki.

Torstai, ensimmäinen varsinainen festivaalipäivä, käynnistyi osaltamme kevyehköllä korjaamisella. Heräteostoksena hankittu paikallinen turbo-omppujytä osoittautui heti hyödylliseksi. Samoin mp3-soitin ja kotoa raijatut tietokoneen kaiuttimet. Pohjien kautta paikalle ja juosten eturiviin katsomaan Enforceria. Muutamia 24.5. ilmestyvän, tuoreen levyn biisejä (Midnight Vice, Walk With Me) ja ekan levyn hittejä sekoitellut setti oli vakuuttavaa katseltavaa. Lavalla Enforcerin meininki on yllättävän lähellä nuoren Iron Maidenin vastaava. Helvetin kova avaus. Suicidal Angels ei puolestaan vakuuttanut; tasapaksua perusrässiä. Leaves Eyesin ja Saltatio Mortisin jätimme suosiolla väliin. Sisähallissa esiintyneeseen Rotting  Christiin olimme sen sijaan ladanneet suht kovat odotukset. Ikävä kyllä kreikkalaiset eivät odotuksiamme lunastaneet. Pääasiassa tämä johtui heikosta settilistasta. Ainoastaan Non Serviam herätti allekirjoittaneessa hetkellistä innostusta. Illan ja festarien kovimmat show-meiningit tarjoili ulkolavalla esiintynyt Legion of the Damned. Tulta ja pyroja riitti varsin kivasti, mutta muilla osa-alueilla yhtye on aina jäänyt mielestäni askeleen tai kaksi kärjen taakse; lisää koukkuja riffeihin, laulajalle persoonallisempi ääni ja lisää karismaa, niin yhtye olisi todella kova. Kyllähän sitä toki näinkin katselee, mutta eihän se mikään Slayer ole.
Bolt Thrower näytti sitten torstain pääesiintyjänä kaapin paikan. Jos maailmassa on yksi yhtye joka vastaa panssarivaunun musiikillista vastinetta on se Bolt Thrower! Pirun tiukka, raskas ja kirkassoundinen show. Bolt Throwerin jälkeen sopi jäähdytellä Steelwingin ja Cauldronin tahdissa. Nämä sisähallissa esiintyneet yhtyeet kuitenkin kärsivät huonoista soundeista ja sokeasta valomiehestä. Kuten kyllä monet muutkin sisähallin aktit. Cauldron sentään viihdytti suht mukavasti ”Chained To the Nite” levyn hittikimaralla ja Torture’s Too Kind ja Into the Cauldron biiseillä. Taksi paikalle ja lataamaan akkuja.

Perjantai sarasti suht synkkänä; asteita varmaan kuuden pintaan ja taivaalta satoi vettä. Glen Benton oli selkeästi paikalla ja jumala itki. Maleksimme festarialueelle juuri sopivasti Vaderin aloittaessa. Rutiiniveto Puolan pitkänlinjan death metal partiolta tarjoili varmaa kurmuutusta. Seuraavana vuorossa ollut Corvus Corax marssitti lavalle soittimia, joista yhtäkään en osannut nimetä. Ei kiinnostanut, eli sopiva hetki nauttia virvokkeita ennen h-hetkeä. Deicide aloittikin sitten kuin varkain; ehdimme katsomaan, että onkos tuo Steve Asheim, kun kaveri jo istahtikin viileästi patterinsa taakse löi neljästi haikkaan ja starttasi 45 minuutin turpaanvedon. Kenties kovin koskaan näkemäni death metal keikka! Dead By Dawn, Once Upon The Cross, Serpents Of The Light, Children Of The Underworld; jumankauta, mitä ilotulitusta. Jos peräkkäisinä biiseinä vetäistään veisut Death To Jesus ja Kill The Christians, ei jääne agenda epäselväksi. Aivan huikea suoritus.
Deicideä seurannut, folk-metallistien päiväuni, Finntroll-Eluveitie -spektaakkeli menikin lähinnä ihmetellessä Bentonin partion kovuutta virvokkeiden äärellä. Vaikka itse missasimmekin molemmat kotimaiset (Finntroll ja torstaina esiintynyt Korpiklaani) sekä suuren osan pakana-folk yhtyeistä, täytyy mainita, että saksalaisiin nuo edellä mainitut upposivat kuin häkä.
Illan pääesiintyjä, Testament, veti hyytävästä sateesta ja sen seurauksena vähentyneestä yleisöstä huolimatta kovan keikan. Allekirjoittanutta lämmitti erityisesti oma suosikki True Believer sekä tietysti vanhat klassikot kuten Souls Of Black, Into The Pit jne.  Yritimme vielä tsekkailla Mardukia sisähallissa, mutta soundit olivat aivan jäätävät ja valoshow sitä luokkaa, että vielä kolmen biisin jälkeenkin jäi epäselväksi oliko yhtyeellä maskit? Oletan, että toki oli, vaikken mitään nähnytkään. Kylmä ilma, sade ja mudaksi muuttunut leirintäalue saivat tässä vaiheessa hotellimajoituksen tuntumaan taivaalliselta.

Lauantai olikin sitten bändien katselun osalta melkoista urheilua. Osaltamme kinkerit starttasivat Decapitatedin paluulla. Helvetin tiukka yhtye, johon olisi melkein tarvinnut tutustua paremmin etukäteen, jotta yhtyeen sveitsiläisen kellon tarkkuudella nakuttavasta death metallista olisi saanut täydet tehot irti. Seuraavana vuorossa ollut Death Angel veti OK keikan, enempi olisi vaan saanut tulla biisejä kivikovalta debyyttilätyltä. Alestormia, tuota Skotlannin hobittijengiä, odotimme innolla, mutta pienoinen pettymyshän se oli; ei ole Alestromista uudeksi Running Wildiksi. No, onko kenestäkään? Kyllähän esim. Black Sails At Midnight ja Keelhauled toimivat ihan mukavasti, mutta se viimeinen silaus ja hurmos jäi puuttumaan.
Jo kotimaassa jämä-Sepulturaksi ristimäni Kisserin ja Paulo Pinton varassa toimiva Sepultura yllättikin sitten todenteolla; Aivan julmetun tiukan setin soittanut uusio-Sepultura tarjoili sellaisia helmiä kuin Troops Of Doom, Inner Self ja Arise. Eipä siinä voinut kuin nyökytellä virne naamalla. Nyökyttelyä kummempaa ei pää ja niska tässä vaiheessa kestänyt, kiitos pääasiassa Deiciden. Chris Barnes, tuo Amerikan Pelle Miljoona, ja Six Feet Under täräytti myös varsin murean myrskyvaroituksen ilmoille saaden muutamat kypsään ikään ehtineet saksalaiset herrasmiehet nuortumaan kuralätäkköleikkeihin kuin kolmevuotiaat konsanaan. Ja ihmekös tuo; kyllähän joku The Day the Dead Walked vain toimii kuin kirves päähän. Seuraavana vuorossa ollut Behemoth sen sijaan ei meikäläiselle auennut; onhan se nopeaa, raskasta ja teknistä, mutta jostain syystä en vain löydä yhtyeen musiikista riittävästi koukkuja. Osittain Behemoth meni päällekkäin Powerwolfin kanssa, joten valinta oli helppo; Powerwolf. Powerwolf olikin sitten ehdottomasti kovin veto, mitä sisähallissa nähtiin. Selkeät soundit, hyvä valoshow ja tiukka keikka. Tätä bändiä voisi suositella kotimaisillekin festareille täyttämään power metal tarjontaa sen iänikuisen Sonata Arctican tilalle. Resurrection By Erection ja Saturday  Satan jäivät keikan kohokohdiksi, vaikka jälki olikin tasaisen laadukasta. Encoren jouduimme skippaamaan Bathory-tribuutin vuoksi. Lauantain pääesiintyjänä Bathorya versioinut allstar kokoonpano Twilight Of The Gods, Primodialin Nemtheanga nokkamiehenään, kärsi pienistä käynnistymisvaikeuksista; yhtye ei tahtonut setin alkupuolella tavoittaa sitten millän sitä taikaa, mikä Bathoryn levyillä on. Father To Son oli suorastaan tylsähkö. Under The Runesin myötä homma alkoi kuitenkin toimimaan. Jopa siinä määrin, että silmänsä sulkemalla pystyi kuulemma kuvittelemaan aidon asian soittamaan eteensä. Bathoryn viikinkiaikakauteen keskittynyt setti jätti allekirjoittaneen kaipaamaan vaikkapa Sacrificea tai Die In Fireä. No, hankalaa on varmasti ollut kasata viikinki-levyistäkin setti joka mahtuu tuntiin. Esimerkiksi One Rode To Asa Bay jäi puuttumaan, liekö sitten johtunut biisin kestosta. Hieno päätös festareilla joka tapauksessa.

Yleisesti ottaen Metalfest toimi hienosti. Ainoana isompana miinuksena oli sää, joka oli vuoden aikaan nähden harvinaisen paska. Kertaakaan emme joutuneet minnekään jonottamaan. Ruoka- ja juomavalikoimat, sekä hintataso olivat ihan mukavat ja alue toimiva. Berliiniin lentämällä Dessauhun on jopa lyhyt matka. Tämän vuotisen kattauksen perusteella uskaltanen suositella kaikille death metal ja folk-pagan metal diggareille.

Kiitämme:
-bändikattausta
-jonottomuutta
-tuoppien panttisysteemiä
-ystävällisiä järkkäreitä
-sangria-pönttöä
-paikkansa pitävää aikataulutusta
-soundeja ulkolavalla
-eksoottisia suomalaisia ihmetteleviä ja lähestyviä saksalaisia
-sekä saksalaisten humppalaki kannustushuutoja kädenvääntökilpailun aikana

Moitimme:
-sisälavan soundeja ja sokeaa valomiestä
-pääesiintyjien lyhyitä soittoaikoja (noin tunti)
-paskahuusseja

Metalfestin oma kuvagalleria löytynee Facebookista.

Six Feet Under – 13

Vaka vanha Six Feet Under tuuttaa ilmoille jo ties kuinka monennen albuminsa ja tämänkertainen lätty on ristitty simppelisti nimellä 13. Tuotannosta vastaa nokkamies Chris Barnes, ja sekä soundi että kokonaisuus ovatkin paremmalla tolalla tällä kertaa kuin edeltäjällä Bringer Of Bloodilla. Itse asiassa näiden albumien välissä oli kyllä Graveyard Classics 2, mutta tätä huumoritekelettä en halua edes noteerata. No joka tapauksessa, Bringer Of Bloodin kärsiessä epätasaisesta kokonaiskuvasta ja viimeistelemättömän kuuloisesta soundista, tuuttaa uutukainen ilmoille 11 tasaisen paketin muodostavaa ja hyvältä soundaavaa deathmetal-palaa ja antaa pirteämmän kuvan bändistä kun olisin osannut kaiken maailman Graveyard Classics -sekoiluiden jälkeen odottaa. Oletusarvo oli kuitenkin se, että Barnes olisi jo sauhutellut viimeisetkin järjen rippeet päästään viimeistään nyt.

No, näin ei selvästikään ole vielä käynyt, mutta jonkinlaisen jäljen se jatkuva jynnän polttaminen on tainnut herralle kuitenkin jättää. Lupaavan alun jälkeen alkaa levyn puolenvälin tienoilla olemaan jo aika puuduttavaa kappaletta, eikä vähiten siksi, että Barnesin örinät haparoivat aika ajoin vähän metsään ja ovat muutenkin ehkä keskimääräistä tylsempiä rytmityksiltään. Mutta onneksi parin tylsemmän harhalaukauksen jälkeen palaa ryhti taas meininkiin ja se kuuluisa groove löytyy taas kuvioihin. Paskan nimibiisin ja rutikuivan Shadow Of The Reaperin jälkeen hurahtaa levy uudestaan käyntiin Deathklaat-nimisellä kipaleella, eikä pohjanoteerauksiin onneksi enää sorruta. Levyn kappaleista ei oikein löydy varsinaisia helmiä, mutta perushyvää döödistä on lätty pullollaan, eikä kuuntelu tee lainkaan kipeää. On kiistämätön tosiasia, ettei monikaan bändi pysty enää näin simppeleillä aineksilla lähellekään samaan kuin nämä papat. Soundipolitiikkakin siis tosiaan on hyvää Morrisound-tasoa, tunkkainen sekä matala ovat adjektiiveja, jotka mielestäni kuvaavat nauhoitteen äänimaailmaa ihan sopivalla tavalla.

Six Feet Under antoi enemmän kun osasin odottaa, ja tämä luo uskoa tulevaisuutta varten. Tuskin bändi nyt mitään maailmoja tulee enää koskaan mullistamaan (vaikka vannomatta paras), mutta kaikki kunnioitus alan veteraaneille, kun jaksavat tuossa iässä vielä tätä epäkaupallista suota kyntää, eivätkä minkään edessä anna periksi tyylistä, joka heille on rakkain.