Avainsana-arkisto: Silent Scream

Silent Scream seisoo omilla jaloillaan

Silent Scream on hyvässä tikissä nykyään. Viime vuoden lopussa toisen albuminsa ”Public Execution” julkaissut trio on päässyt viime aikoina sellaisiin sfääreihin, joita jotkut voisivat sanoa jo ”kovaksi nosteeksi”, eikä oikeastaan ihmekään. Yhtyeen väkivaltaista ja primitiivistä tulkintaa post-punkista ei kuule näillä leveysasteilla kovinkaan usein. Nyt yhtyeen puheenvuoro Lammas Zinen kautta.

Iltaa. Mitä kuuluu?

Antti Lautala (laulu & kitara): Hyvää, uusi levy on jo tulilla. Splittialbumi tamperelaisen Murnau’s Playhousen kanssa ilmestyy heinäkuun alussa. Se sisältää kolme julkaisematonta studiobiisiä bändin alkutaipaleelta ja kaksi livebiisiä tämän kevään keikoilta. Heidän tyyliään voiis kuvailla Bauhaus-henkiseksi post-punkiksi. Myöskin vinyyliprässi ”Public Execution” -albumista on työn alla. Jos kaikki menee nappiin, se ilmestyy vielä tämän vuoden puolella!

Teiltä on tosiaan tullut joulukuussa pihalle toinen levy, eli ”Public Execution”. Miten itse koette albumin eroavan edeltäjästään, noin musiikillisessa mielessä?

A: Se on edelliseen verrattuna karumpi kokonaisuus. Melodiat ovat vähemmässä osassa ekaan albumiin verrattuna, ja alusta loppuun on satsattu kokonaisvaltaiseen tunnelmaan. Se sisältää 37 minuuttia hermopainetta ja paikat hampaista irrottavaa takomista. Silent Scream on päässyt Varjostaan eroon ja seisoo nyt omilla jaloillaan.

Jukka Laine (rummut): Rytmipuolella on pyritty yhtenäisempään, primitiiviseen jytkeeseen. Ekalla levyllä lähdettiin etsimään uusia musiikillisia juttuja, ettei ainoastaan soitettaisi Varjoa englanniksi. Keikoilla on tullut todettua mitkä biisit toimivat ja mitkä eivät, meidän tapauksessamme rivakka tempo pitää homman parhaiten kasassa. Tokan levyn kohdalla tiedettiin jo mitkä on musiikillisia vahvuuksiamme ja mitkä jutut jaksavat pitää keikkasetin mielenkiintoisena pakettina.

Entä biisinkirjoituspuoli? Onko albumia tehty eri lähtökohdista ja lähestymiskulmista kuin edeltäjäänsä?

J: Ollaan koko ajan hivuttauduttu enempi siihen että biisi lähtee rumpukompista, ei niinkään kitara- tai bassoriffistä. Rumpujutuilla pyritään luomaan alkukantainen tunnelma jossa heimo soittaa ja tanssii nuotion ympärillä. Treenikämpällä on usein myös himmeä valaistus joka luo kiehtovia varjoja ja inspiroi soittamiseen.

Silent Scream on päässyt Varjostaan eroon ja seisoo nyt omilla jaloillaan.

Mitä teemoja taas haluatte lyyrisellä puolella viestiä? Albumilla lienee paljonkin teemoja koskien nykyajan poliittisista suuntauksista että henkilökohtaisempaa osastoa…

Matthew Pallasoja (basso): Kappaleiden tekstit liikkuvat ihmismielen nurjemmalla puolella. Nimibiisissä käsitellään tapettavan ihmisen, vihollisen, epäinhimillistämistä. Kyseessä ei siis lopulta ole enää ajatteleva, hengittävä ihminen vaan oikeutetusti murhattava lihanpalanen joka kohtaa loppunsa enemmistön vaatimuksesta. Haunted leijuu jossain modernien raunioiden yllä. The New European Son on meidän vastine umpijunteille oikeistopopulisteille, te ette puhu meidän puolestamme. Olen aina karsastanut poliittisten aiheiden käsittelyä musiikissa mutta nykyään sitä vaan lipsuu sille tielle. Päiväkirjamerkintöjä muistuttavia tekstejä löytyy yhä mutta niistäkin olisi hyvä päästä eteenpäin. Onneksi kirjallisuudesta saa paljon vaikutteita, pysyy hyvä tasapaino lyyristen ääripäiden välillä.

Miten näiden uusien biisien soittaminen keikoilla on sitten sujunut? Miten porukka on ottanut biisit livenä vastaan?

A: Vastaanotto on ollut tosi hyvää, erityisesti ulkomailla. Vähän epäilytti miten tämä uusi albumi uppoaa gootteihin, kun se on tyyliltään lähempänä post-punkia á la Amebix, Killing Joke ja Swans, mutta kyllä on kelvannut. Meistä on alkaneet myös punkit kiinnostua, mikä on hyvä sillä meidän musassa on paljon samanlaista vimmaa kuin vanhassa anarkopunkissa tai hc:ssa.

J: Hyvin on saatu toimimaan sellainen heimomeininki, eli biisit rullaavat läpi keikan. Ulkomaankeikoilla on ollut vapautuneempi keikkatunnelma, varsinkin Pietarissa. Ehkä se johtuu osaltaan siitä että yleisö ei vertaa meitä Varjoon vaan tutustuu bändiin tyhjältä pöydältä.

M: Hurjimmillaan keikoilla on vesikauhuinen tunnelma lavalla. Etenkin Skull Face Child tuntuu nykyään lähtevän ihan lapasesta keikoilla.

Nyt kun levy on pihalla, niin mitä suunnittelette seuraavaksi?

A: Tämä uusi splitti on tulossa heinäkuuksi Lumous-festareille. Sitä tehdään 600 kappaleen painos ja se myydään kädestä käteen ja postitse. Lumouksessa Silent Scream esittää akustisen performanssin ja keikka poikkeaa radikaalisti meidän normiesiintymisestä. Me myös äänitetään uusi biisi kokoelma-albumille, joka kattaa Suomen postpunk/goth-skenen. Kokoelma-albumin puuhamiehet ovat minä ja Two Witchesin Jyrki.

J: On tärkeää jatkaa oman soundin etsimistä ettei tulla tunnetuksi ainoastaan bändinä joka kuulostaa alkuaikojen Killing Jokelta tai Amebixilta. Tärkeintä on tietysti että homma pysyy meille soittajille mielenkiintoisena, on se toteutustapa sitten mikä tahansa.

M: Tärkeintä on se, ettei ala toistamaan itseään. Itse ainakin haluaisin, että jokainen albumi olisi omanlainen kokonaisuutensa jonka erottaa edeltäjistään kuitenkaan kadottamatta yhtyeen tarinan punaista lankaa. Se on haastavaa välillä mutta ei koskaan tylsää.

Eipä tässä sitten muuta. Kiitokset!

Silent Scream – Public Execution

Elokuvissa oli melko tunnelmallista, mutta elokuvateatterin utuisuudesta ollaan siirrytty raikkaaseen talvipakkaseen Silent Screamin maailmassa. Popkornin tuoksu vaihtuu palaneen ihmislihan katkuun, eikä ”Public Executionin” maailmassa ole kenelläkään kivaa olla. Paitsi tylyä ja mustanpuhuvaa goottirockia/post punkkia kuuntelevan tyypin mielestä.

Albumina ”Public Execution” on erittäin raaka, synkkä ja kylmä. Melkeinpä jopa väkivaltainen, eikä mitään romantisoida. Menneisyyteen otetaan entistä enemmän etäisyyttä, ainakin mitä Silent Screamiin itseensä ja sitä edeltäneisiin bändeihin tulee. Ei Silent Scream sentään ole lähtenyt kääntämään koko olemassaoloaan uusiksi eivätkä musiikinteon lähtökohdat ole muuttuneet sitten viime näkemän, mutta ”Public Execution” näyttää kuitenkin Silent Screamin liikkuneen bändinä eteenpäin. Asiantuntijat ovat väläytelleet Silent Screamin liikkuneen kuitenkin ajassa taaksepäin, ottaen vaikutteensa 80-luvun alusta, jotka lähinnä vain korostuvat tällä uudella levyllä.

Näin goottirockin sunnuntaikuuntelijan näkökulmasta on ihan miellyttävää törmätä tämänkinkaltaisiin levyihin, jotka ovat primitiivisiä ja tarkoituksella rosoisiksi jätettyjä. Jos Silent Screamia ajatellaan vieläkin vain suorana Varjon ja Suruajan jatkumona, ei ainakaan Silent Screamin kohdalla oikeus pääse toteutumaan.

UK Decay ja Silent Scream Kuudennella linjalla

Goottirockin pioneeribändi UK Decayn saapuminen Suomen kamaralle on ollut melko iso ja odotettu tapaus, ainakin tietyissä piireissä. Historiansa ensimmäisen Suomen keikkansa Helsinkin Kuudennella Linjalla soittanut UK Decay herätteli pelonsekaisia tunteita jopa tällaisen ihmisen mielessä, jolle bändi ei ole koskaan ollut mikään elämän ja kuoleman asia. Siltikin tällaisia tapauksia osuu kohdalle harvemmin, joten olihan se nyt mentävä katsomaan miten UK Decay suoriutuu keikastaan.

UK Decayta lämmitteli oikeutetusti Silent Scream. Mikäli joku ei sitä tiennyt, niin Silent Screamihan on käytännössä Varjon viimeinen kokoonpano soittamassa englanniksi ja hieman erilaisella otteella. Yhtyehän ei ole mitenkään järjettömän vanha, mutta mitä pitkäikäisemmäksi se tulee, sitä enemmän se tuntuu seisovan omilla jaloillaan, vailla Varjon varjoa. Ja tuo väkivaltainen bassosoundi, siitä minä nautin. Silent Scream nyt on tosin jo aiemmin nähty ja hyväksi havaittu, joten mitään jännitysmomentteja ei tuohon helsinkiläisbändiin liittynyt. UK Decayhin liittyi senkin edestä. Ainahan nämä reunionit arveluttavat, ja vaikka en suoranaisesti UK Decayn faniksi tunnustaudu, niin jännitin silti miten bändi selviäisi.

Silent Scream
Silent Scream

UK Decay on ainakin ”For Madmen Only” -LP:nsä perusteella ollut sellainen bändi, jolta on erittäin hankalaa suositella mitään yksittäisiä biisejä kavereille. Näin goottirockin sunnuntaikuulijalle UK Decayn biisit ovat kuulostaneet yksittäistapauksina aina hieman alastomilta. Sellaisilta, jotka kaipaavat muita biisejä ja kokonaisuutta kaverikseen jotta niistä saisi mahdollisimman paljon irti. Itsellänikin kesti pitkän aikaa päästä ”For Madmen Onlyyn” sisälle, mutta kun siihen sisälle pääsi se sitten palkitsikin kunnolla. Tämän keikan seuraaminen oli kuin sen palkinnon vastaanottamista. Lähestulkoon jokainen settiin kuulunut biisi tuntui timantilta. Itse toki olin alusta asti keikkaa seuraamassa, mutten tiedä miten sellainen ihminen joka olisi kesken setin ”vain pölähtänyt” paikalle olisi UK Decayn settiin suhtautunut. Olisiko hän saanut siitä jotain irti? Tuskin?

UK Decay
UK Decay

Bändillä vaikutti olevan hauskaa lavalla, eikä kiertely ollut verottanut yhtyeen livekuntoa. Eihän bändin jäsenistö nyt hypellyt, pomppinut tai juuri edes heilunut (Abboa lukuunottamatta), mutta rento meininki heijastui soitosta. Abbolla oli vaatekappale joka näytti erehdyttävästi valkopurppuralta villapaidalta. Rivissä seisovilla kielisoittajilla taas oli päähineet: kaksi lippistä ja yksi hattu. Abbo oli ainoa joka ei ollut pukeutunut pelkästään mustaan (paitsi basistilla oli harmaat verryttelypöksyt), mutta näidenkin herrasmiesten vaateparsi vaikutti enimmäkseen rennolta. Toisin sanoen tämän päivän UK Decay oli hyvin kaukana stereotyyppisestä goottiunivormusta. Voitaneen siis jo pelkästään näinkin pinnallisen seikan pohjalta sanoa, että UK Decay vaikuttaa suhtauvan tekemisiinsä vakavasti, mutta kuitenkaan ylimääräisiä pingottamatta. Sitä ei voi kuin arvostaa. Lienee jo selvää, mitä mieltä tästä keikasta olen?

Allekirjoittanut joutui poistumaan paikalta varsinaisen setin ja encoren välissä, kellon ollessa kymmenen. Näinkin poikkeuksellisen aikaiset soittoajat (Silent Scream aloitti klo 20, UK Decay klo 21) saisivat minun puolestani yleistyä.

[flickrfeed photoset=72157632683234053]

Silent Scream – In the Cinema

On aika kuolla ja aika elää. Muutama vuosi takaperin Varjo-yhtyettä kohtasi tapaturma, joka lopetti yhtyeen pitkän uran herrasmiessopimusta kunnioittaen. Alkuvuodesta postuumisti ilmestynyt ”Viimeinen näytös” testamenttasi Suomen ”mustahuuli”-scenelle kenties parasta post-/goottipunkkia sitten Mustan paraatin. Jäljelle jäänyt kolmikko ei kuitenkaan halunnut jäädä murheeseen makaamaan, joten varjoista sikisi Silent Scream. Nyt on vuorossa SS-kolmikon (heh) debyyttialbumi ”In the Cinema”.

Suoraa jatkumoa ”In the Cinema” ei kuitenkaan Varjolle ole, sillä kielenvaihdoksen myötä myös musiikillinen linja on piirretty huomattavasti raskaammalla kädellä. Siinä missä Varjo seikkaili paikoin jopa ambientmaisissa sfääreissä on Silent Scream kaivanut pöytälaatikoistaan teollisempia, paikoin jopa metallin hohtoisia sävyjä värittämään post-punkin ja goottirockin kyllästämää äänimaailmaansa. Vokaalipuolellakin – joka on genren oppikirjojen mukaan todella vahvasti kaiutettu – kuullaan paikoin ihan suoranaista karjumista (esim. rytmikkäästi koliseva Hive Mind). Toki ymmärrän, että jos ja kun musiikkiin on haettu vivahteita niin punkista kuin Killing Joke -henkisestä indu-räminästäkin, niin vokalisti(e)n on elettävä tilanteen mukana, mutta Silent Screamin kohdalla lopputulos kuulostaa paikoin vähän valjulta. Syynä voi tosin olla sekin, että laulut on miksattu omaan makuun liian pintaan, eikä herrojen Lautala-Pallasoja englanti ole aina ihan spot-on. Noh, makuasioita sano koira, ku pallejansa nuoli.

Musiikillisesti kolmikko katseleekin sitten täysin oikeaan suuntaan; esimerkiksi vastustamattoman riffin opastuksella etenevä Cinema, Suruajan (jossa Matthew Pallasoja vaikutti ennen Silent Screamia) mieleen tuova City Highrise, komeilla taustalauluilla koristeltu Burning Car -kolistelu sekä ylväästi paisutteleva In the Sea ovat kaikki genrensä (mikä se nyt sitten ikinä onkaan) ehdotonta eliittiä. Mestariteokseksi ”In the Cinemasta” ei toki vielä ole, mutta esikoisellaan Silent Scream osoittaa pystyneensä karistamaan menneisyyden varjot kannoiltaan, menettämättä kuitenkaan hitustakaan omaperäisyydestään. Huominen näyttää valoisalta – tai ehkä tässä tapauksessa perkeleen pimeältä.

Psyyke ja Silent Scream Montussa

Allekirjoittaneen huisi megabilepaukkumaissikeikkaviikonloppu käsitti kaksi lauantaita. Vasta toisella yrittämällä lauantai tuntui lauantailta. Lottokuponki jäi ostamatta, mutta kotona katselin ”Kahdeksan surmanluotia” -elokuvahirviön, ja sen aiheuttamia ahdistuksentunteita oli hyvä mennä purkamaan Monttuun. Toki minulla oli tekosyykin Monttuun lampsimiselle, ja se syy oli tällä kertaa post-punk –iltama. Post-punkkia tulikin sitten mahan täydeltä, kun jo DJ J69 soitti klassisinta post-punkkia.

Silent Scream edusti nuorempaa polvea, vaikka bändissä ei noviiseja soitakaan. Yhtye on jonkinlaisesta superbändi-statuksestaan huolimatta vielä jokseenkin tuntematon, ainakin post-punk –piirien ulkopuolella. Ainakin itse olen jättänyt bändiin tutustumisen väliin, vaikka syytä siihen olisi. Biisejä en tietenkään tunnistanut, joten siksi en saanut keikasta revittyä kaikkea mahdollista irti. Lauluvastuu pysyi pääosin Antti Lautalalla (ex-Varjo), mutta välistä Matthew Pallasojankin (ex-Suruaika) sai vetää aariaa. Soitto oli muillakin tavoin varmaa, joten kyllähän muiden bändien riveissä hankitun soittokokemuksen huomasi. Silent Scream oli ainakin itse tyytyväinen keikkaansa, varsinkin kun yleisökin oli ollut kiitettävästi mukana. Aluksi lavan edustalla ei ollut ketään, mutta melko nopeasti eräs nuorehko naisihminen tuli lavan eteen tanssimaan. Jonkinlaisella viiveellä tämä sai muitakin peikkoja mukaan, ja pian lavan edessä olikin joraamassa ihan kiitettävästi porukkaa.

Olin ilmeisesti liian sosiaalinen, kun deejiin soittamat taustaäänet jäivät vähemmälle huomiolle. Ehdin yhdelle tuttavallenikin kommentoida Mustan Paraatin soittamattomuutta, vaikka sitä oli siihen mennessä tullut jo kaksikin biisiä. Enpähän vain huomannut kumpaakaan. Ilta jatkui, kun lavalle asteli jo 80-luvulla lopullisesti kuopatun (?) Hexenhausin ohella ainoa oikea porilainen post-punk –bändi; Psyyke. Psyykeestä ei ole kuulunut 80-luvun jälkeen kuin vain satunnaisesti, eli kovin usein bändiä ei lavalla voi nähdä. Nyttemmin Psyyke on kuitenkin keikkaillut epätavallisen usein, sillä bändi on soittanut jopa parikin keikkaa kuluneen syksyn aikana. Harmillista, etten tuntenut tätäkään bändiä sen tarkemmin. Tutustumiseni ”Päästä eläin esiin” -levyynkin on jäänyt jokseenkin pintapuoliseksi, mutta hyvällä tatsilla tämäkin bändi veteli. Johtunee siitä, että bändin jätkistä osa soittaa aktiivisemmassa Wolfmen-kokoonpanossa.

Lavan edustalla porukkaa oli joraamassa sitten enemmän porukkaa. Erehdynköhän pahasti, jos veikkaan suurimman osan paikallaolijoista olleen nuoria Psyykeen ollessa ensimmäisen kerran aktiivinen 80-luvun puolivälin paikkeilla? Jengi näytti olevan sen verran fiiliksissä vanhan suosikkinsa keikan takia ja rakkauttakin näkyi olevan ilmassa. Ilmassa oli tosin hieman vihaakin, sillä lähestulkoon heti keikan jälkeen todistettiin käsirysy kahden naispuoleisen yleisön edustajan välillä. Eikös tänne pitänyt tulla pitämään hauskaa eikä haastamaan riitaa? Tappelun ohella tanssilattia lainehti hanatuotteista, ja suurin osa porukasta oli sitten aivan kunnolla muusissa. Turbokännejä veti yksi jos toinenkin, ihmeellisintä tilanteessa onkin se että jopa Anal Thunderin keikalla edellisiltana (eri) yleisö käyttäytyi siivommin. Väistämättähän sitä näki flashbackeja aiemmin päivällä katsomastaan elokuvasta.

Porilaiset varmaan antavat minulle klassisen ”terva ja höyhenet” -käsittelyn, jos sanon Silent Screamin vetäneen paremmin. Toki Psyykeenkään setistä ei valittamista löydy, mutta Silent Scream upposi meikäläiseen illan pääbändiä paremmin. Pitääpä tutustua bändiin jossain välissä tarkemmin. Kolmen peräkkäisen keikkaillan jäljiltä luulisi väsyttäneen, mutta allekirjoittaneella riitti virtaa vielä vaikka mihin. Kolmen keikan bileviikonloppu päättyi joskus sunnuntai-aamuyöllä runojen lukemiseen. Tämmöistä tällä kertaa.

[flickrfeed photoset=72157625509319226 username=piparnakkeli]

Silent Scream julkaisee debyyttinsä syyskuun 22. päivä

Silent Scream julkaisee syyskuun 22. päivä debyyttialbuminsa ”In The Cinema”. Varjon raunioista nousevan yhtyeen kieli on vaihtunut uudessa kokoonpanossa englantiin.

In The Cinema -albumilla Antti Lautalan (laulu, kitara), Matthew Pallasojan (basso) ja Jukka Laineen (rummut) kokoama bändi viljelee elokuvallista äänimaisemaa ja ilmaisua. Kauhuelokuvien klassikot ovat olleet inspiraationa albumin henkeä luodessa. Varsinaisesta horror punkista Silent Screamin musiikissa ei kuitenkaan ole kyse, gootti ja post punk ovat lähempänä Silent Screamin tyyliä.

Voita Silent Screamin albumi ”In The Cinema” vastaamalla oikein alla esitettyyn kysymykseen. Kilpailu on käynnissä In The Cineman ilmestymiseen 22.9. asti. Kolme oikein vastannutta palkitaan In The Cinema -albumilla.

www.myspace.com/silentscrm
www.stupido.fi

Kilpailu on päättynyt

Silent Scream

Silent Screamia voidaan nuoresta iästään huolimatta pitää kokoneena bändinä. Vuonna 1994 Heinolassa Antti Lautalan perustaman Varjon hajottua alkuperäisen kitaristin Henry Waldénin kuoltua tapaturmaisesti, jäljelle jääneet jäsenet perustivat Silent Scream -yhtyeen syksyllä -08. Laulaja/kitaristi Antti ja basisti Matthew Pallasoja kertovat, mistä bändissä on kyse.

Silent Screamin ensimmäinen EP on lupailtu näillä näkymin julkaista vielä kuluvan kuun aikana. Lyriikat ainakin ovat muuttuneet englanninkielisiksi Varjon ajoilta, mitä muita eroavaisuuksia tulemme huomaamaan? Pysyttelettekö vielä käsitteen goth/post punk –sisällä?

A: Silent Scramin musiikki on gootti-postpunkia. Varjon musiikkiin verrattuna Saikkarit on agressiivisempaa, biisit ovat lyhyempiä ja enemmän punkia. Jos Varjo oli Cure/Cocteau Twins tyyppistä niin Saikkarit on lähempänä Southern Death Cult/Amebix/Killing Joke tyyppistä kolistelua.

M: Postpunk ja goottirock ovat kumpikin hyviä punaisia lankoja joiden ympärille voi lisätä muita vaikutteita. Parhaillaan työstämme dub-biisiä livekuntoon.

Oletteko tyytyväisiä EP:n lopputulokseen?

A: Kyllä. Siitä tuli sellainen kuin haluttiin.

M: Ehdottomasti.

EP julkaistaan 7″-vinyylinä, jonka mukana tulee CD. Miten päädyitte tällaiseen menetelmään?

A: Lähtökohtana oli, että eka EP tehdään vinyylinä. Meillä ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta tehdä EP:stä myös CD painosta, koska rahaa oli niukasti. Niinpä ratkaisimme pulman teettämällä tehdaspainatteisia CDr-levyjä jotka lisäsimme vinyylilevyn liitteeksi. Näin levyn voivat ostaa sekä vinyyli- että CD-ihmiset.

M: Onhan tuo hieman kiero temppu mutta ainakin saadaan niitä seiskoja myytyäkin.

Varjon viimeinen levy ”Viimeinen näytös” julkaistaan myös samoihin aikoihin. Tuletteko keikoilla esittämään myös Varjon kappaleita?

A: Olemme soittaneet Silent Screamin keikoilla uusia Saikkari biisejä sekä Varjon ”Viimeinen näytös” -levyn biisejä. Karsimme Varjon biisejä vähitellen setistä pois sitä mukaa, kun uusia Silent Scream -biisejä tulee repertuaariin. Jatkossa keskitymme etupäässä Silent Scream biisien soittamiseen ja joskus yllärinä voi kuulla jonkun Varjo-biisin tai muun coverbiisin.

Onko tärkeää saada Varjon jäljellejäänyt materiaali ulos, että pääsette jatkamaan matkaa muiden projektien siivittämänä?

A: Kyllä. Voimme huokaista helpotuksest kun Varjon viimeinen levy on vihdoin valmis ja kauppojen hyllyillä. Varjo on nyt lopullisesti kuopattu ja voimme keskittyä täyspainoisesti Silent Screamiin.

M: Varjon viimeisen levyn valmiiksi työstäminen oli meille itsestäänselvyys. Vaikka prosessi olikin äärimmäisen pitkä ja vaikea niin enemmän minua vituttaisi jos levy olisi jäänyt tekemättä tai julkaisematta. Sitten sitä kuuntelisi välillä kännissä joltain kusiselta CD-R:ltä ja miettisi kuinka asiat olisivat voineet olla toisin ja lässynlää.

Oletteko ajatelleet siirtyä myös ulkomaiden markkinoille englanninkielistymisen myötä?

A: Markkinoista tiedä, mutta helpompi tota on ulkomaille tyrkyttää, kun on englanniks vedetty.

M: Kyllä, vaikka laulukielen vaihdos oli enemmän vaihtelun tarpeen sanelema ratkaisu. Nimen vaihtaminen johonkin suomalaiseen olisi ollut hieman hoopoa. ”Tänään livenä: Silmälasikäärme plays Varjo!” Juu ei kiitos.

Mitä tulemme tulevaisuudessa näkemään Silent Screamilta?

A: Pitkäsoitto keväällä 2010.

Kiitokset haastattelusta! Seuraavaksi sana on vapaa, mainostus jopa suositeltavaa.

A: Hus, levyjä ostamaan!

M: Silent Scream, Päät & Liikkuvat Lapset @ Tavastia perjantaina 5.2.2010.

www.myspace.com/silentscrm