Avainsana-arkisto: Sick Of It All

Sick Of It All – Nonstop

New Yorkin hardcore-legenda Sick Of It All juhlii 25-vuotista uraansa uudelleennauhoittamalla albumillisen vanhoja klassikoilta. Kuulostaa joltain, mitä Twisted Sister ja Scorpions tekisi musteiden kuivuttua sävellyskynistä, joten odotukset ovat hieman ristiriitaiset, Sick Of It All kun on tehnyt elinvoimaista uutta musiikkia koko uransa ajan (viimeisempänä ”Based on a True Story” vuonna 2010). Toisaalta perusajatus ”Nonstopilla” on vähän erilainen, kyseessähän on enneminkin uudelleennauhoitettu best of -kokoelma, eihän tässä suinkaan yritetä ”Blood, Sweat and No Tears” -debyytin tai ”Just Look Aroundin” ainutkertaista fiilistä jäljitellä tai parannella.

…Mikä ei ihan täysin pidä paikkaansa, sillä puolet levyn kappaleista koostuu debyytin (osa jo ensimmäisellä eepeellä) materiaalista. Tämä on toki sikäli ymmärrettävää, että sieltähän ne kaikista legendaarisimmat vedot Clobberin’ Timesta Injustice Systemiin löytyvät. Tämän jälkeen ”Built to Last” on neljällä biisillään seuraavaksi eniten esillä, kun taas ”Scratch the Surface” on kuitattu pelkällä nimibiisillä. Ei sillä että kahden ensimmäisen levyn jälkeistä materiaalia olisi soundien/soiton puolesta edes kauheasti tarvinnut uudelleenlämmitellä, mutta kyllähän joukossa olisi esim. Who Sets the Rulesin ja Step Downin mieluusti kuullut. Tähän kategoriaan luen myös Shut Me Outin.

Joku voisi, aiheellisestikin, väittää etteivät uudelleennauhoituksen tavoita alkuperäistä henkeä. Bändi ei ole kuitenkaan löystynyt, kuten usean muun uudelleennauhoittelijan kohdalla on käynyt, yhtye pikemminkin tekee kunniaa klassikoilleen nykyaikaisella tekniikalla ja vuosikymmenien mukanaan tuomalla kokemuksella. Väittäisin, että kappaleet olisivat myös tässä nykymuodossaan saavuttaneet sen klassikkoaseman, mikä niille on ajan saatossa siunaantunut.

Myös soundipuolella on onnistuttu, liian moderneistä hifistelyistä on pysytty kaukakana onnistuen luomaan melko eläväinen äänimaailma. Oikeastaan ainoa asia, josta voisi kappalevalintojen ohella pikkiriikkistä kritiikkiä antaa, on alkuperäisten sävellysten turhan orjallinen seuraaminen. Tietyissä tapauksissa pieni päivitys sovitukseen ei olisi ollut lainkaan pahitteeksi, otetaan nyt esimerkiksi päätösraita Built To Last, johon esim. muutaman vuoden takaisella tribuuttilevyllä Rise Against sai ympättyä kivasti lisäeeppisyyttä.

Sick Of It All on neljännesvuosisadankin jälkeen vielä erittäin kovassa tikissä, minkä kaikki bändin livenä nähneet voinevat allekirjoittaa. Vaikka tässä ”Nonstopilla” pienimuotoista välitilinpäätöstä tehdäänkin, en usko että bändin kunnian päivät ovat vielä läheskään täysin takanapäin.

Sick Of It All Nosturissa 25.8.2010

On elokuinen keskiviikkoilta. Viiletän pyörällä läpi keskustan, suuntana Hietalahti. Vaikka tänä samaisena iltana Helsingin Juhlaviikot tarjoilee kasapäin korkeakulttuuria, taide menee kapakkaan ympäri kaupunkia ja Big Brotherin ensi-ilta lamauttaa tuhannet katsojat kotisohvilleen, on Nosturin edessä jonoa. Täällä odotetaan jotain ihan muuta: tunnin päästä pittiä pyörittää Sick Of It All.

Nosturissa on lämmin. Onnistun ujuttautumaan ihmismassan läpi yläkerran parvelle ja tunkeudun kahden, kaksimetrisen nyrkkiä puivan korston väliin. Parvelta näkee hyvin. Lämppärit on kuultu, nyt odotellaan illan pääesiintyjää. Alakerran lattia täyttyy, kahden korston välissä on kuuma. Varttia vaille yksitoista esirippu heilahtaa sivuun ja bändi astelee punaiseksi valaistulle lavalle huutojen ja taputusten saattelemana. ”Built to Last” -levyn avausraita Good Lookin’ Out kajahtaa ilmoille. Korstot huutavat. Korvatulpat olisi kivat, mietin itsekseni.

New York Hardcoren veteraaneihin lukeutuva Sick Of It All aloitti taipaleensa jo 1980-luvulla. Bändi on tehnyt pitkän uran, josta todisteena on vannoutunut fanirintama, lähtemätön vaikutus hardcore-skeneen, sekä kasa hyviä levyjä. Uusin, ”Based On a True Story” -levykin todistaa, etteivät ilmaisu tai asenne ole vuosien saatossa kärsineet. Eivätkä ilmeisesti live-keikatkaan, totean katsellessani alapuolella vellovaa ihmismerta.

”Let the games begin!”, Lou Koller karjuu. Lattialle on jo muodostunut pitti, jossa seilaa suurin osa salin porukasta. Ihastelen sekä bändin että yleisön menoa. Yleisö koostuu suurimmaksi osaksi kaksikymppisistä, kun taas bändin herrat ovat veivanneet tätä settiä jo kuuntelijoiden ollessa vaippaiässä. Ei huomaa ainakaan poikien kunnon puolesta; Lou on vetreä, iskussa ja täynnä energiaa. Aavistuksen Hemanilta muskeleineen ja vaaleine kutreineen näyttävä velipoika Pete on kuin sähikäinen kitaran varressa, hyppien ja sinkoillen ympäri lavaa.

Pete Koller / Sick Of It All
Pete Koller / Sick Of It All

Setti jatkuu ”Death To Tyrants” -levyn Uprising Nationilla ja lämpötila nousee entisestään – niin pitissä kuin korstojenkin välissä. Juon olutta.

Hengästynyt vokalisti pysähtyy biisien välissä sadattelemaan aitaa, joka erottaa bändin yleisöstä. ”If only this fence wasn’t fucking here”. Tatuoidut, hattupäiset ja paidattomat aitaa ravistelevat ihmiset huutavat takaisin. ”Let’s get fucking evil”, Lou ärjyy mikkiin. Ja taas mennään.

Miten Loun ääni kantaa, ja on kantanut jo 25 vuotta, on mysteeri. Laulajan ilmaisu on varsin monipuolista huutoa, joka pääsee oikeuksiinsa livenä. Ihailtavan lauluäänen lisäksi Lou omaa show-miehen elkeet, ottaen yleisön mukaan täysillä: vuoroin osoitellaan eturivin hekumoivaa puolialastonta miestä (”I knew i was gonna have trouble with you!”), vuoroin taaempana huutavaa nyrkkiä puivaa kaveria (”you have a good life, huh? Let’s give it up for this guy and his good life!”).

Kerrataan viime visiittiä. ”Last time we were here a year or two ago, right?” bändi tiedustelee. ”Yeah and you sucked!” tietää eturivin kaveri. Bändi ottaa asian huumorilla: ”But you still came back now!”, Lou iloitsee. ”And so did we!”

Setissä palataan uran alkupuolelle: ilmoille räjahtää yleisöön uppoava Step Down. Kertosäe menee pitkälti yleisön laulamana, ja kyseisen biisin musavideon HC-tanssiliikkeitä testaillessa.

Lou on oikeassa todetessaan, että bändillä, joka on tehnyt 25 vuoden uran, on kasoittain faneja, jotka löytävät yhtyeen eri levyjen myötä. Niinpä osa faneista haluaa ainoastaan alkuaikojen biisit ja toisille on ehtinyt kolahtaa vasta viimeisin levy. Keikolla soitetaan tasapuolisesti uutta ja vanhaa: ”We don’t wanna be one of those bands of bald, old men, who only play the one record they made in 1988.” Ei syytä huoleen; sen verran tuottelias on Sick Of It All ollut, että levyissä on valinnanvaraa ja uusia fanejakin siunaantuu joka levyn kohdalla lisää.

Basistikin pääsee keikalla parrasvaloihin: Lou astuu sivummalle ja saamme kuulla Craig Setarin laulua, joka sekin on varsin vakuuttavaa. Tämän jälkeen 16-vuotiaasta asti HC-bändeissä soittanut basisti esittelee polvitukeansa. Hetken päästä Lou arvelee selkärankansa olevan hajalla. Kolmatta vuosikymmentä tätä tehtäessä en ihmettele lainkaan, jos vanhuus alkaa painaa bändiä. Todettakoon kuitenkin, että se ei paljon näytä meininkiä lavalla haittaavan; kummallakin puolellani nyrkkiä puivat korstot näyttävät enemmän hengästyneiltä kuin bändin kaverit.

”Death to Tyrants” -levyn avausraidan, Take the Night Offin aikana yleisö sekoaa ja pitissä, jonka muodostaa suurin osa Nosturin alasalista, kuohuu. Lou laskeutuu lavalta, ainoastaan aita erottaa hänet yleisöstä. Mikki annetaan yleisöön, joka kajauttaa biisien sanat vähintään yhtä innokkaalla raivolla kuin solisti itse.

Lou Koller / Sick Of It All
Lou Koller / Sick Of It All

Samalta levyltä kuullaan vielä Die Alone, jonka parissa päästään laulamaan kilpaa: toinen puoli salia huutaa ”Die Alone”, ja salin toinen puolisko vastaa ”Die Die!”. Jopa yläkerran säyseämpi porukka lähtee mukaan yhteislauluun.

Uudelta levyltä kuullaan vielä muun muassa A Month of Sundays ja Dominated, jota edeltää kommentti: ”It’s kinda heavy, but it bounces”. Ja näin tekee.

Läppää heitetään myos eturivin kaverin kanssa, joka vakuuttaa olevansa New Yorkista kotoisin, nimenomaan Flushingista, Queensista. ”Älä helvetissä, sieltä mekin satutaan olemaan!”, Lou kuittaa. Fiilis on hyvä, juon lisää olutta.

Seuraa tuttu varoitus: ”Seuraava biisi on alussa aika nopea. Keskivaiheilla se hidastuu vanhan liiton skank-touhuksi, ja lopussa mennään Black Sabbathmaisiin teini-iän pilvenpolttelufiiliksiin.” Machete kuulostaa hyvältä ja pitti pyörii.

Vihdoin koittaa hetki, jota olen odottanut koko keikan. Hetki, jonka 42 sekunnin Youtube-video bändin viime Nosturin keikalta on tehnyt kuuluisaksi. Huone jaetaan kahtia. ”Wall of Death” joku huutaa. ”Don’t hurt yourselves now!” Lou vastaa. Ja mennään. Ihmiset vyöryvät toistensa päälle. Parvelta katsottuna törmäys näyttää erityisen hienolta.

Setti on melkein ohi. ”Mennäänkö me pois lavalta ja te hurraatte meidät takaisin? Vai leikitäänkö vaan, että me ollaan menty ja tultu nyt takaisin?” Lou tiedustlee. Bändi jättää turhat encoren odottelut sikseen ja vetää vielä pari biisiä. Korstot heittävät yläfemmoja pääni yli. Aikamoista.

”Thank you for coming out tonight”, Lou sanoo katsoessaan valojen loisteessa höyryävää, hiessä kylpevää yleisöä. 25 vuoden aikana bändi on ehkä kyllästynyt kaikkeen, mutta tänä iltana tuli todistettua, että keikkailu ja fanit eivät edelleenkään tällä listalla ole.

Sick Of It All – Based on a True Story

Sick Of It All ei esittelyjä kaipaa. Jos kaipaa, luet väärää julkaisua. Sen kummempia esittelyjä ei kaipaa myöskään neljä vuotta ”Death to Tyrants” -levyn jälkeen ilmestynyt bändin toinen julkaisu Century Median alaisuudessa, yhdeksäs kokopitkä ”Based on a True Story”. Kyseessä on, yllätys yllätys, 14 kappaletta New York Hardcorea.

Sick Of It All -fanit ovat bändin koko 25-vuotisen uran voineet luottaa saavansa kuulla odotetun kaltaista materiaalia ilman suurempia yllätyksiä. Fat Wreck -aikoina yhtye suuntautui aavistuksen verran enemmän punkin puolelle, sortuen yhtyeelle vähän luonnottomaan ilmaisuun. Siinä missä ”Death to Tyrants”, ensimmäinen julkaisu metallilafkalla, esitteli raskaamman soundin, vie ”Based on a True Story” tuota soundia aavistuksen verran takaisin perinteisempään suuntaan. Mitään uutta ja mullistavaa ei kannata odottaa, SOIA tekee sen minkä parhaiten osaa, kokonaisuutena albumi on kuitenkin vahvin sitten… niin, jos tunneasioita ei lasketa, kenties koskaan?

”Based on a True Story” on helposti bändin monipuolisin ja tarttuvin julkaisu tähän asti. Se säilyttää edeltäjistään tutun vahvan soundipuolen, olematta turhan hifi, tarjoten kuitenkin jämäkän pohjan vahvalle groovelle ja temmonvaihteluille. Punk-osastolta on mukaan tarttunut melodioita, jotka onnistuvat tekemään riffeistä keskimääräistä mieleenpainuvampia, ja palauttaa osaltaan musiikkiin ”sunday matinee” -fiiliksen, sen New York hardcoren hauskemman puolen, jota bändi esitteli 90-luvulla esim. Step Downilla.

”Based on a True Story” todistaa, että bändillä on paitsi edelleen kyky soittaa intensiivistä hardcorea, myös paljon pelivuosia edessä. Vuosien kokemus yhdistettynä yltymättömään intoon, voivat tehdä noista päivistä jopa niitä uran parhaimpia. Näin uskalla väittää, vaikka ajan kultaamia muistoja on vaikea sivuttaa. Ei kai tarvi sen enempää sanoa, kaikki keskiviikkona Nosturiin!

Ilosaarirock 2007

Ilosaarirock alkoi perinteiseen tapaan punk-kerman kokoontumisajoilla jäähallin Töminä-klubilla. Tapahtuma ei isoilla nimillä pröystäile, mutta veti silti tänäkin vuonna 1500 katsojan yleisön. Ei paha. Maire kurvasi jäähallin pihalle illan toisen bändin Relentlessin vedellessä viimeisiä. Haluaisin kuitenkin painottaa, ettei viivästykset matkalla olleet missään nimessä meikäläisen aiheuttamia! Kuulumiset piti toki pukukopissa hoitaa, joten myös Unkind meni ohi korvien. Flippin’ Beans pistikin sitten läskit tirisemään oikein huolella uuden ”Everything’s Fine… Act Brave And Die” -levyn ollessa hyvin edustettuna setissä. Ikäväksemme esiintyminen oli yksi viimeisimmistä tällä vanhalla nimellä ja vanhoilla biiseillä. Lisää hauskuutta oli kuitenkin luvassa heti perään Ratfacen muodossa. Vaikkei setti juuri pariakymmentä minuuttia enempää kestänyt, onnistui bändi vakuuttamaan yleisön, ainakin jos sitä voi myydyllä oheissälällä mitata (toimittajanne oli siis nakitettu juopottelun ja toimitustyön ohella pitämäät kiparia, seetana).
Armageddon Clock meni siis sivusilmällä seuratessa ja paitoja myydessä, samoin kuin mainion ”Älä katso ihmistä” -levyn aiemmin kesällä julkaisseen Aivolävistyksen esitys suurimmalta osalta. No Shame ja DMT:tä lyhyellä varoitusajalla paikkaamaan saapunut Worth The Pain jäivät väliin puolestaan istuttuamme Ratfacen kanssa kylmässä saunassa tuntitolkulla, jona aikana ei kaiken lisäksi nauhuriin tarttunuti varmast yhtäkään kelvollista kommenttia…
Illan kääntyessä jo aamuhämäräksi, todettiin parhaaksi skipata Wasted, jotta vielä ennättäisi tarkistamaan paikallisen yökerho-scenen. Tarkemmin ajateltuna n. puolet bändeistä tuli missattua, mutta näin suurena scene-hahmona olen huomannut että keikkojen katsomista tärkeämpää onkin tulla nähdyksi.

Lauantai alkoi mielenkiintoisella kiinnityksellä, kun norjalainen Stonegard otti kolmoslavan haltuunsa. Ahkera keikkailu Suomessa on kantanut selvästi hedelmää, sillä aikaisesta soittoajasta huolimatta bändiä oli tullut katsomaan ihan mukavasti ihmisiä.
Kakka-hätä 77:n kanssa sai olla tarkkana, jos setin alusta myöhäistyi vähääkään, saattoi koko komeuden missata. 15 minuutissa tuupattiin tuotanto läpi, ja ei muuta kuin kaljaa naamariin.
Ilosaaressa ei tule paljon päälavalla törötettyä, sillä pikkulavat tarjoavat usein niin paljon mielenkiintoisempia nimiä, että apulannat ja ceeämäksät jättää mielellään muiden festarivieraiden päänvaivaksi. Ikävä kyllä pikkulavojen esiintyjät ovat aina päällekäin, joten n. 5-6 mielenkiintoista bändiä tulee per festari missattua pelkästään tämän takia. Näin kävi myös CunninLynguistsin kanssa, sillä Terror oli päivänselvä valinta tästä kaksikosta. Bändi soitti yllättävän hyvin ja porukkakin oli olosuhteet huomioonottaen mukavasti mukana. ”Lowest of the Low” -hittien lisäksi myös uuden ”Always the Hard Way” -lätyn biisit saivat uudenlaista nostetta keikasta. Tosin risuja pitää jälleen kerran antaa amatöörimäisille järkkäreille, joiden kanssa sentään tällä kertaa päästiin puhekontaktiin. En silti ymmärrä, miksi vitussa teltassa pitää käyttää vesiruiskua aivan holtittomasti, kun ulkona on 10 astetta lämmintä?

Loppuilta kuluikin sitten kuivatellessa märkiä vaatteita ja odotellessa Terrorin haastattelua, joka jatkoi edellisiltana Ratfacen kanssa aloitettua selkeää linjaa…
Tällä kertaa jaksoin tapahtuman päätähdeksi hankittu HIM kiinnostaa muutaman hetken verran, Abduktiota piti kuitenkin käydä myös Rekkalavalla väijymässä, ja tästähän se matka jatkuikin luontevasti kohti keskustan valoja.

Soilwork oli sunnuntaiaamupäivän ensimmäinen tavoite, ja kuinka ollakaan näitä ruotsalaisia ennätettiin YleX-telttaan ihmettelemään. Kehutusta live-showsta ei tutun kehnon soundipolitiikan ansiosta saanut oikein mitään, joten mielenkiinto suuntautui melko pian loiventeluun ja Sick Of It Allin venailuun. Soijaa ja SOIAa venaillessa Tundramatiks tarjosi viihdykettä rekkalavalla. Ikinä en ollut bändistä kuulut, mutta mielenkiinnon onnistuivat herättämään.
Ei tullut soijaa vaikka SOIA tulikin. Vettä saatiin niskaan oikein huolella, mutta edellispäivän (ja -vuosien) naurettavan järjestysmieskäyttäymisen ”pelossa” keikka tuli diggailtua turvallisesti kalia-alueelta, turva-aidan takaa, ennemmin että kohmeita jäseniään olisi lähtenyt pittiin veryttelemään. Setti oli mainio siinä missä mikä tahansa Sick Of It Allin keikka, jos sitä nyt pitää esim. parin vuoden takaiseen Agnostic Frontiin verrata, oli äijien soitossa huomattavasti enemmän munaa.
Sick Of It Allin hittien jälkeen The Business tuntui vähän pakkopullalta, vaikka kyllähän ”Southgate 96” lämmittää aina mieltä.
Festarin päätökseksi tuskin olisi voinut parempaa bändiä keksiä kuin The Slackers, joka pienestä tihkusateesta huolimatta saa takuulla hyvälle mielelle. Rentolavalla oli nimensä mukaisesti hyvä meininki, ja vaikka sinne tuli tänä vuonna eksyttyä vain kerran, on se ollut oiva lisäys Ilosaaren musiikkitarjontaan, vaikka houkutteleekin turhan paljon hippejä paikalle.

Festari loppui mukavasti Tiktakin sävelten saatellessa matkantekoa vielä rautatieaseman sillalla, useita kilometrejä festarialueelta. Mitenköhän tällainen festari toimisi Lahdessa, jossa keksitään valittaa pienimmästäkin pihauksesta kello 21 jälkeen. Ellei sitten kyseessä ole humppa.

Sick Of It All – Death to Tyrants

Sick Of It All pitäisi olla kaikille hardcorea diggaileville tuttu orkesteri. Bändin materiaalista aikojen saatossa saattaa löytyä eriäviä mielipiteitä, mutta omasta mielestäni parilla uusimmalla levyllään huimasti petrannut bändi osaa taatusti sen mistä hommassa on kyse eli klassisesta NYHC:sta. Death To Tyrants on Sick Of It Allin uutukaisen nimi ja levy pitää sisällään viisitoista väkevää raitaa tuttua hardcorea, eikä linjoja sitten edellisen Life On The Ropes -levyn ole sen kummemmin uusiksi vedelty.

20-vuotista uraansa kahdeksannella täyspitkällään juhliva SOIA lataa heti tiskiin kovan aloitusraidan Take The Night Off. Death To Tyrantsilta löytyvä materiaali on tasaista ja välillä ehkäpä jopa liiankin tasaista ja vaikka biiseistä löytyykin paljon koukkuja, olisi niitä ehkä kaivannut hieman lisää. Edukseen erottuvia raitoja kuitenkin löytyy reilusti suuren biisimäärän takia, kuten Uprising Nation ja levyn loppupäästä löytyvä Faithless, jonka hieman melodisempi kertosäe toimii todella hyvin. Always War ja Sodom toimivat taas hieman raskaamman alueen SOIA-menon tulkitsijoina myöskin varsin tyylikkäästi.

Kun levyä ajattelee kokonaisuutena, on ”Death To Tyrants” takuuvarma paketti bändin faneille. Levy todistaa myös, että vaikka olisi 20 vuotta hardcorea takana, jaksavat nämä herrat edelleen painaa täysillä niin studiossa kuin keikkalavoillakin.

Sick Of It All – Outtakes for The Outcast

Legendaarinen Sick Of It All on urallaan edennyt jo siihen pisteeseen, että b-puolista ja muista harvinaisuuksista koostuva julkaisu ei tunnu ollenkaan suuruudenhullulta idealta. Täytettä saadaan varmasti levyllisen verran, mutta eikös tällaiset lisäbiisit ole turhaa laserlevyn tuhlausta, raitoja, joista ei oikeasti ole varsinaisille julkaisuille?

Eipä siltä vaikuta. Sick Of It All on välttänyt tällaisten harvinaisuuslevyjen perinteiset sudenkuopat, ja jättänyt jo alun perin haudatut kappaleet manan majoille. Sen sijaan se on kerännyt yhteen enimmäkseen jo julkaistuja, mutta harvemman korvaan kantautuneita biisejä, joten kaikki levyltä löytyvä on mielekästä tavaraa. Sick Of It Allin jämäkkänä pysynyt linja heijastuu tällä julkaisulla hyvin, sillä noin vuosikymmenen aikavälille sijoittuvat nauhoitukset noudattelevat soundimaailmaa lukuun ottamatta hyvin samanlaisia linjoja.

Outtakes For The Outcasts sisältää perin sopivan sekoituksen omaa ja lainamateriaalia, uutta ja vanhaa pauketta aina vuodesta 1992 näihin päiviin. Räväköiden alkuperäisvetojen (mm. I Believe ja Stood For Nothing) lisäksi mukana on joukko mielenkiintoisia lainakappaleita. Kaksi Sham 69:n biisiä (Borstal Breakout ja Rip Off), Misfitsin All Hell Breaks Loose, Hüsker Dün Target ja The Last Resortin Working Class Kids. Ennen julkaisemattomia raitoja on vain pari ylijäämää Live In A Dive –liven sessioista, sekä aiemmin vain bootlegilla ilmestynyt DJ Lethalin ja House Of Painin miksaus Just Look Aroundista, joka omaleimaisella tavalla päättää tämän kunniakkaan kokoelman.

Mitään maatajärisyttävän spesiaalia ei siis ole luvassa, ainakaan tosifaneille, mutta kyllä tämä levy pesee perinteiset ylijäämäkokoelmat koska tahansa, ollen vähintäänkin yhtä vankka SOIA-julkaisu kuin mikä tahansa aikaisemmista studioalbumeista.

Helsinki Hardcore Fest

Tieto Sick Of It Allin Suomen keikasta varmasti lämmitti monien mieltä, kuten myös tieto sen peruuntumisesta sai ihmiset vittuuntumaan. Mutta onneksi jätkät tulivat sitten kuitenkin, vähän myöhemmin vain kuin oli alunperin puhuttu. Kylmänä torstaipäivänä Lahti-rokujen odottelun jälkeen päästiin hoitamaan pressihommat Most Precious Bloodin ja SOIA:n kanssa, jonka jälkeen oli sitten tunnin verran itse keikkojen alkuun. Illan line-up oli varsin kova, tarjoten ihmeitä Ameriikanmaalta ja koto-Suomen kovimpia Boltin ja Endstandin muodossa.

Ensimmäisenä veivailemaan aloitti Bolt siinä kahdeksan maissa. Jengiä ei ollut edes vielä tullut paikalle hirveästi, mutta piiri pyöri kohtuullisesti ja mooveja nähtiin. Tiukassa livekunnossa oleva Bolt soitti aivan kuin suoraan levyltä olisi tullut. Parhaita biisejä uudelta ”Deep Within” -platalta kuultiin mm. ”Sons Without Fathers” ja ”Deep Within”. Setin spesiaali nähtiin kun Krisse (Down My Throat) tuli vetämään osansa kappaleessa ”Basis To Brotherhood”, jonka suomeksi laulettu välikohta sai jengin lavan eteen huutamaan. Ja kuultiin Boltin pojilta coverina Bad Brainssiakin. Mahtava keikka jätkiltä!

Aika piakkoin Boltin alkulämmittelyjen jälkeen aloitteli Endstand. Kompat rokin poijjat vetivät tasaisen varmasti kuten aina on tapana. Biisiosastoa kuultiin uudesta vanhempaan, lähes koko ”Hit And Run” ep käytiin läpi ja eipä sitä edellistä pitkäsoittoakaan unohdettu. Biisit toimivat mainiosti ja fiilis oli hyvä ja jengi innostui törmäilemään toisiinsa paikoitellen reilustikin.

Nopeasti ohi oli myös näiden jätkien setti ja oli aika illan ensimmäiseen jenkkivahvistukseen. Most Precious Bloodia ihmiset odottivat aivan liekeissä, sen kyllä huomasi. Ja kun MPB nousi lavalle ja aloitti settinä ”The Great Red Shift” -biisillään, oli tanssilattia täynnä ja mylly kävi kuin viimeistä päivää. Helvetin vakuuttavalla asenteella ja soitannalla MPB tulitti ja kuritti ilman armoa koko settinsä joka koostui myös vanhoista ja uusista biiseistä. Bändin uusi laulaja Rob Fusco oli todella vakuuttava mikin varressa ja todisti osaavansa hommansa tulkitsemalla myös vanhemman ”Nothing In Vain” -levyn biisejä, joista helminä mainitsisin ”Apparation” -veisun. Uutukaiselta ”Our Lady Of Annihilation” levyltä kuultiin taas mm. kappaleet ”It Runs In Blood” ja ”So Typical My Heart”. Lähes koko keikan aikana pitti pyöri tasaisen komeasti ja keikan päätti täydellisesti coverina vedetty Gorilla Biscuitsin ”New Direction”. MPB:n jälkeen alkoi itselläkin olla jo mehut ulkona ja kunto alkoi tökkimään.

Ja vielä olisi jäljellä itse headliner, legendaarinen hardcore orkesteri Sick Of It All. SOIA:aa saatiinkin sitten odotella hetkinen ja kun New Yorkin pojat viimeinkin pääsivät lavalle niin rummut pamahtivat heti ensi tahdeilla rikki. Siinä sitten odoteltiin ja bändin karismaattinen nokkamies Lou heitti läppää. Pian oli homma kuosissa ja keikka pääsi jatkumaan. SOIA soitti kuolemattomia klassikoitaan ekalta ”Blood, Sweat And No Tears” –levyltään aina uuteen ”Life On The Ropes” -albumiin saakka. ”Paper Tiger” -biisin aikana saatiin myös mystinen feat-vieras vetämään alkuperäisesti John Josephin laulamat partit biisissä. Hirveällä energialla painanut SOIA ei väsynyt hetkeksikään ja myös alhaalla pysyi taistelutanner käynnissä koko keikan. Noin puolessavälissä keikkaa ruvettiinkin sitten harjoittelemaan wall of deathia, braveheartin hengessä. Bändi veivasi mm. biiseijä ”Scratch The Surface”, ”Just Look Around”, ”Step Down” ja ”For Now”, myös ”Rat Pack” -kuultiin ja kyseiseen biisiin napattiin laulaja yleisöstä ja hyvinhän biisi meni vaikka Lou vähän naamaansa välillä väänteli, moinen kokemus kyllä varmasti!

Ikävä kyllä lähtö tuli ennen kuin SOIA lopetteli eli encoretkin jäi näkemättä. Kuitenkin käsittämätön ilta oli jokatapauksessa ja varsin suurella mielenkiinnolla jäämme odottelemaan uusia Hellsinki Hardcore Festejä! Isoa kättä järjestäjille, helvetin mahtava keikka.

Sick Of It All – Life on the Ropes

Legendaarisen yhtyeen seitsemäs täyspitkä palailee kokeellisemman ”Yours Trulyn” jälkeen parin askeleen verran takaisin perusasioihin, vaikkei tässä nyt ihan ”Just Look Aroundin” kaltaiseen puhtaaseen hardcorerymistelyyn ryhdytäkään. Viidentoista vuoden kokemus keikkailusta ja nauhoituksista kyllä näkyy, sillä albumi yhdistää kypsästi new york hardcoren kaikki parhaat puolet; melodiset lisäkitarat ja raivokkaan vilpittömän asenteen.

”Relentless” on oiva tapa polkaista käyntiin tämä 16 biisin väkevä rykäisy, sillä se iskee kovemmin kuin yksikään edellisen levyn biiseistä, muiden kipaleiden kilvan yrittäessä pistää paremmaksi. Ja kuten arvata saattaa, levybisneksessä tällainen kilpailutilanne on ainoastaan eduksi. Hyviä raitoja löytyykin ihan tungokseksi asti, päällimmäisinä hitteinä jää mieleen Cro-Magsin John Josephin tähdittämä ”Paper Tiger (Fakin’ the Punk)”, sekä oivan melodinen kuorolaulu ”For Now”.

Sanoitukset ovat edelleen täyttä asiaa sceneä hyväksikäyttävistä lieroista, sekä poliittisista ja sosiaalisista epäkohdista. Vihaista tunnelmaa vahvistaa aavistuksen verran karkeat saundit, vaikeahan se olisi mitään tunteita herättää kliinisellä hifi-mätöllä… Kaikesta päätellen Sick Of It All toimii edelleen synonyyminä raa’alle, kiukkuiselle ja aggressiiviselle new york hardcorelle.

Sick Of It All on varmasti monet meistä johdattaneet hardcoren maailmaan, joten tuskinpa sanomisillani on paljoakaan väliä. Lohdutuksen sana niille, jotka vielä haikailevat. Mennyttä ei voi takaisin saada, mutta tällaisen levyn jälkeen ei siihen kovin suurta tarvetta olekaan.