Avainsana-arkisto: Sepultura

Metallikesän päättäjäiset – Jalometalli 2011

Suhteeni Jalometalliin on ollut hieman kompuroiva. Siellä on ollut aina mielenkiintoisia esiintyjiä, joita ei ole ollut mahdollista nähdä yhtään etelämpänä. Toisaalta pitkä matka Ouluun ja matkantekemisen hintavuus ovat toistaiseksi pitäneet minut etelässä, mutta tänä vuonna otin itseäni niskasta kiinni ja tein ensimmäisen matkani Ouluun. Jep, ei ole juuri pyöritty niillä leveysasteilla, mutta nytpä ei ollut varaa jättää Jalometallia välistä. Selitänpä miksi ei.

Saavuin paikalle myöhässä, mutta yhtä paljon myöhästyi myös päivän ensimmäinen esiintyjä Flamekin. Levyllä Flame ei ole minuun tehnyt sen suurempaa vaikutusta, eikä tämä keikka tuntunut bändinkään kannalta lähtevän parhaalla mahdollisella tavalla, kitaristilta kun lähti kieli vaihtoon jo heti alkumetreillä. Hieman tuli päätä kyllä nyökytettyä ja Jalometalli saatiin virallisesti avattua. Merging Flare olisi kiinnostanut, mutta onnettomien sattumusten takia Jalometalli joutui luopumaan tämänkertaisesta voimahevi-annostuksestaan ja kiinnittämään jälleen yhden thrash metal -koplan jo valmiiksi thrash-painotteiselle perjantaille. Helsinkiläinen Architorture vaikutti kyllä ihan mallikkaalta tapaukselta, vaikken muista kuulleeni bändistä koskaan halaistua sanaa. Soittivat Exodusia ja Slayeria coverina. Uusi demo (jota bändi kaupitteli melko edullisella ”kaksi kappaletta yhden hinnalla” -diilillä) on pihalla, mutta se nyt ei takaa tunnettuutta. Varsinkaan, jos allekirjoittanut ei seuraa metalliuutisointia ihan päivittäisellä tahdilla. Vokalistista tuli mieleen Paul Baloffin ja Aku Raaskan kiukkuinen äpärälapsi ja Oulusta poistuttuani repussani oli bändin demo. Se olikin sitten ainoa Jalometallin yhteydessä tehty levyostokseni (ja senkin teki kaveri!), myyntipöytä kun oli aika aneeminen.

Rässikekkerit jatkuivat hetken päästä päälavalla ruotsalaisen F.K.Ü.:n merkeissä. Itselleni bändi oli niinkin tuttu, että tiesin sen tehneen splitin Hiraxin kanssa. Ei siis kovinkaan vakaa pohja, eikä se musiikillisesti puhutellut niin paljoa että diskografia lähtisi samantien tilaukseen. F.K.Ü. oli kyllä hauska, olihan kaikilla jätkillä villapaidat, maalia nassuissa ja välispiikit olivat levottomia. Mutta jos itse biisit eivät jääneet mieleen, niin niiden nimet ainakin jäivät; Bus Bitch Die ja Moshaholics Anonymous käyköön esimerkeistä. Ja jotain höpinää siellä oli natsizombeistakin.

F.K.Ü.:n lopetettua marssin ainoan kerran pienen ulkolavan läheisyyteen koko viikonlopun aikana, jossa soitettiin tällä kertaa musiikkia joka ei nyt niin älyttömän kaukana ole roskametallista. Torture Pulse soitti death metallia perinteiseen ruotsalaiseen malliin, mitä nyt bändin toistaiseksi ainoa albumi ”Plague Poetry” oli mielestäni jopa tylsä. Paremmin bändi kyllä nyt livenä toimi, mielestäni jopa paremmin kuin F.K.U., eikä yhtyeen koruttomassa ilmaisussa ollut tilaa ylenpalttiselle huumorille tai villapaidoille. Tässä vaiheessa perjantai oli edennyt siihen pisteeseen että päälavalle asteli pian Napalm Death. Itsellenihän Nappis on ensimmäisiä ja sitä kautta tärkeimpiä äärimetallibändejä, joten siksi bändiä oli mukava seurata nytkin, vaikka Shane Embury kaljuuntuu väjäämättä ja Mark ”Barney” Greenway heilui osan keikasta sepalus auki. Äärioikeisto, järjestäytyneet uskonnot ja talouselämä saivat huutia, mutta Lontoon mellakoista ei tullut mitään statementtia. Hävisin kaverin kanssa lyödyn vedon aiheesta. ”You suffer – but why?”

Ei Nappiksen tylytyksen jälkeen Evildead tuntunut enää missään. Evildead ei sanonut nimenä oikeastaan mitään, ja vsta erään Lampaallekin kirjoittavan tyypin näytettyä mukaansa varaamat, Ed Repkan alunperin maalaamat levynkannet tiesin, mistä bändistä oli kysymys. Eipä ole kovin tuttu bändi minulle, enkä saanutkaan keikasta mitään irti. Toista maata oli sitten viime vuosien aikana yhä vähemmän kiinnostavaksi muuttunut Sepultura, ainakin mitä levytyksiin tulee. Kämäsen ”Dante XII”:n jälkeen en ole yhtyeen tekemisiä juuri seurannut, mitä nyt Igor Cavaleran lähtö tuli luonnollisesti havaittua. Livenä bändi vaikuttaisi olevan kuitenkin aivan toista maata. Keikka käyntiin Arisella ja turpaanveto alkoi. Derrick Green on kyllä kova äijä, jonka kanssa en alkaisi kättä vääntämään. Sitä paitsi onhan tuo korsto laulanut Sepulturassa pitempään kuin Max Cavalera. Unohtakaa jo ne primadonna-Cavalerat, uskoni Sepulturaan on palautunut.

Sepulturan jälkeen oli vielä kulttisuosikki Exhumed. Mitään odotuksia sitä kohtaan ei ollut, mutta jumalaare jos olisivat saaneet Repulsionin soittamaan niin olisin onnellinen mies! No, nyt siellä soitti Exhumed. Se oli oikein hyvää mättöä, mutta reilut puoli tuntia sitä riitti ja sitten alkoi kitaristi soittamaan minuuttien mittaista ynkkäsooloa, joka ei mitenkään sopinut yhteen hetki sitten kuullun ruputuksen kanssa. Ylimitoitetut kitarasoolot hiiteen minun grindistäni! Äänestin jaloillani ja lähdin sitten pois alueelta keräilemään voimia seuraavan päivän koitosta varten.

[flickrfeed photoset=72157627490898984]

Lauantai

Kahdeksi paikalle valuminen tuntui alunperin lähes mahdottomalta ajatukselta, mutta aina yhtä hölmösti nimetty Affenanmaan death metal-ihme Vorum kiinnosti. Spiikeittä vetivät ihan mojovan satsia vanhan koulun dödöä. Simppeliä, ja juuri siksi tappavaa. Vorum tekee homman jotenkin vaan kiinnostavammin kuin Torture Pulse, mutta en toisaalta jaksanut Vorumistakaan vielä pahemmin innostua kun edellisillan väsymys kalvoi vielä luissa ja ytimissä. Evil-Lÿnkin tuli tsekattua. Keikan aikana tosin jäin ihmettelemään perinnehevin vähyyttä tämän vuoden esiintyjälistalla. Evil-Lÿnin ohella sitä oli lauantaina tarjolla vain Ozin verran, perjantaina taas Tyranex voidaan jotenkin siihen kastiin laskea. Kiva, kun on olemassa metallia laulavia naisvokalisteja, jotka muistuttavat enemmän Doroa kuin Tarja Turusta.

Evil-Lÿn päätyi kuitenkin välipalaksi, sillä seuraavaksi soitti kaksi sellaista bändiä joita olen diggaillut, mutta jotka olivat kuopattuja tutustuessani niihin. Mitkään comebackit eivät näyttäneet silloin lainkaan todennäköisiltä, joten en uskonut näkeväni niitä ikinä. Ensimmäinen bändi oli siis alunperin kuusamolainen mutta sittemmin vähän joka puolelle levinnyt, tiettävästi maailman ainoa porometalliksi thrashiaan kutsuva A.R.G.. ”Entrance” on minulle samanarvoinen Stonen levyjen kanssa, joten osasin antaa tälle vanhojen patujen toiselle reunion-keikalle arvoa. The Ultimate Entrance -intron soidessa fiilikset olivat jotakuinkin samat kuin ensimmäistä kertaa ”Entrancea” kuunnellessa. Nämä poromiehet soittivat aikoinaan rankinta thrashia mitä suomenniemellä siihen mennessä oli kuultu, mutta aika oli tehnyt tehtävänsä ja näin ollen A.R.G. ei ollut sitä Jalometallin raskainta antia. Mutta eipä sen tarvinnutkaan. Settiin kuului myös itseoikeutetusti Massey Ferguson mutta myös Death- ja Neil Young -coverit. Ihan loppuun asti porometalli ei kuulostanut niin ihmeelliseltä, että olisin voinut sanoa olleeni täysin tyytyväinen.

Toinen tapaus oli taas Nakkilan ihme Oz, jonka reunion näytti joskus vieläkin epätodennäköisemmältä kuin A.R.G.:n kohdalla. Siellähän he olivat, herrat De Martini, C. Blade ja Ruffneck, parin ruotsalaiskitaristin vahvistamina. Ape ei ole enää mikään tiikeri, vaan muistuttaa enemmän sitä pönäkkää perheenisää joka tulee aina marketissa vastaan lenkkimakkarapaketti toisessa kädessä ja kaljakoppa toisessa. Ja basisti taas soittaa päivätöikseen ssä. Aika ei ole kohdellut tätä bändiä tosiaankaan hellästi. Nykypäivänä jo esiintyjänimien käyttäminen voidaan mieltää korniksi ja bändin vanhojen promokuvien katselu voi aiheuttaa hirnahduksia. Sitä tosin aiheuttivat uudet paidatkin, jollainen minun itsenikin oli aivan pakko ostaa garderoobini koristeeksi. Itse biiseissä ei tosin mielestäni ollut mitään naurettavaa. Search Lights, Turn the Cross Upside Down, Gambler ja Fire in the Brain ovat sellaisia biisejä, joita voi tosiaan kutsua alan rautaisiksi (!) mutta unohdetuiksi klassikoiksi. Mukavahan ne oli kuulla.

Seuraavaksi esiintynyt Evile ei tosin jaksanut kiinnostaa senkään vertaa, vaikka seurasin koko keikan paremman tekemisen puutteesta. Olihan siinä hetkensä, mutta ei herättänyt intohimoja. Grand Magus ei kuljettanut ihan hurmokseen asti, mutta oli kuitenkin mielenkiintoisempi tapaus kuin Evile. Ruotsalaisyhtyeen uusin levy ”Hammer of the North” ei ihan vastannut odotuksiani, mutta Grand Magus nostatti itselläni Jalometallin sellaiseen nousuun että siitä oli hankala toipua. Jalometallin lauantaipäivä sisälsi runsaasti tärppejä ja kohokohtia, ja ainakin Entombed oli yksi niistä. Keikka ei ollut mielestäni kovempi kuin edellinen näkemäni veto Tuskassa 2008, mutta ei kyllä heikompikaan. Settilista oli yllätyksetön, mutta toimiva. Revel in Flesh, Out of Hand ja Chief Rebel Angel ovat takuuvarmoja hittejä, jotka saivat ainakin minun pääni nyökkäilemään hyväksyvästi. Rumaa musiikkia ja rumia miehiä, varsinkin vanha kehno Lars-Göran Petrov, jolla tuntui olevan varsin mukavaa lavalla. Ja takaisin sisätiloihin, jossa eräänlaisen rituaalin aloitti Nifelheim, tuo verraton black metal -kopla, jonka lava-asuihin kuuluu enemmän metallia kuin kymmeneen Trabanttiin yhteensä. Jos Entombedin jätkät olivat rumia, niin Nifelheimin hardrock-veljekset soittokavereidensa kanssa ne vasta rumia olivatkin. Mutta koska metalli on edes ollut kauniiden ihmisten musiikkia? Nifelheimin levyjä en omista yhtäkään, mutta livenä bändi on varsin viihdyttävä. Oikeastaan aivan saatanan viihdyttävä.

Myös Sodom oli vanha tuttu, Tuskasta 2006. Silloin bändi ei lievästi sanoen vastannut odotuksia, mutta tämä keikka oli sitä paljon parempi. Turhat Motörhead-coverit oli heivattu hiivattiin ja setti olikin täynnä Blasphemerin, Agent Orangen, Outbreak of Evilin ja tietysti Ausgebombtin kaltaisia klassikoita, unohtamatta uudempia In War and Piecesia, M-16:ta ja City of Godia. Sodom tekee onnelliseksi, ei valittamsita settilistassa. Bernemann – joka näyttää vuosi vuodelta yhä enemmän Studio Julmahuvin Die Kühe-sketsin Berneriltä – oli helisemässä kitaransa kanssa ja roudari nähtiinkin lavalla monta kertaa. Keikka kärsi muutenkin hieman sotkuisuudesta, moni riffi kun puuroutui aika pahasti vaikka Bernemannin soitto on hyvinkin sävykästä. Vai seisoskelinko väärässä paikassa?

Tämänvuotisen Jalometallin sai pistää päätökseen todennäköisesti viimeistä Suomen keikkaansa vetävä Cathedral. Siinä oli lopullisuuden tuntua jos missä. Omistan joitakin Cathedralin levyjä, mutta kopioni ”The Garden of Unearthly Delights” -levystä tuoksuu yhä omenalle. En ole varsinaisesti pitänyt Cathedralia elämää suurempana yhtyeenä, mutta sisälavalla massiivista ulosantiaan esitellyt Cathedral oli välillä jotain suurta. Silti oli mukava kuulla Hopkins (The Witchfinder General) ja itselleni yllärinä tullut Ebony Tears. Tunnelma oli jopa messuava, se oli hyvä päätös omalla kohdallani poikkeuksellisen intensiiviselle festivaalikesälle. Katsotaan, päätetäänkö myös ensi kesä Oulussa.

[flickrfeed photoset=72157627366601427]

Metalfest Open Air 2010

Islannin tulivuoren sotkettua allekirjoittaneen matkasuunnitelmat huhtikuussa, siirtyi festarikaudenavaus täten toukokuulle. No, mikäpäs sitä oli avatessa Deiciden, Bolt Throwerin yms. kera. Sekalainen seurueemme heilautti itsensä toukokuisena tiistaina Ryanairin siivin Bremeniin, josta matka jatkui välietapiksi valittuun Hannoveriin. Railakas baari-ilta alle ja seuraavana päivänä eteenpäin. Voin muuten suositella Unlimited Rock Baria Hannoverissa; käteen jäi muun muassa omat avaimet kyseiseen baariin. Pitänee mennä joskus pistäytymään.

Aamulla matka jatkui syvälle entisen Itä-Saksan alueelle ja pienehköön kaupunkiin nimeltä Dessau. Matkan varrella tehty varikkopysähdys paikalliseen viinakauppaan jätti haikailemaan melko totaalista uudistusta Suomen veropolitiikkaan. Tulipa näet tehtyä myös melkoisia heräteostoksia ja kokeiluja, kun ei todellakaan ollut hinnasta kiinni.

Festivaalien osalta keskiviikko oli varattu viralliselle warm-upille. Meikäläisten lämmittely tosin keskittyi lähinnä nestetankkaukseen. Etenkin isohkon maalipöntön näköisestä ja kokoisesta ämpäristä tarjoiltu sangria osoittautui melkoiseksi kestohitiksi. Bändipuolella edettiin naamiaisteemalla; Grailknights ja Milking The Goat Machine. Ensimmäisellä oli viitat ja jälkimmäisellä vuohinaamarit, siinäpä se, ei oikein jaksanut keskittyä. Illan päätteeksi löysimme järjettömällä säkällä, keskellä ei-mitään sijaitsevan festarialueen liepeiltä, taksin; eikun hotellille ja taksin numero ylös. Tässä vaiheessa hotellimajoitus hivenen harmitti, leirintäalueella oli nimittäin hillitön meininki.

Torstai, ensimmäinen varsinainen festivaalipäivä, käynnistyi osaltamme kevyehköllä korjaamisella. Heräteostoksena hankittu paikallinen turbo-omppujytä osoittautui heti hyödylliseksi. Samoin mp3-soitin ja kotoa raijatut tietokoneen kaiuttimet. Pohjien kautta paikalle ja juosten eturiviin katsomaan Enforceria. Muutamia 24.5. ilmestyvän, tuoreen levyn biisejä (Midnight Vice, Walk With Me) ja ekan levyn hittejä sekoitellut setti oli vakuuttavaa katseltavaa. Lavalla Enforcerin meininki on yllättävän lähellä nuoren Iron Maidenin vastaava. Helvetin kova avaus. Suicidal Angels ei puolestaan vakuuttanut; tasapaksua perusrässiä. Leaves Eyesin ja Saltatio Mortisin jätimme suosiolla väliin. Sisähallissa esiintyneeseen Rotting  Christiin olimme sen sijaan ladanneet suht kovat odotukset. Ikävä kyllä kreikkalaiset eivät odotuksiamme lunastaneet. Pääasiassa tämä johtui heikosta settilistasta. Ainoastaan Non Serviam herätti allekirjoittaneessa hetkellistä innostusta. Illan ja festarien kovimmat show-meiningit tarjoili ulkolavalla esiintynyt Legion of the Damned. Tulta ja pyroja riitti varsin kivasti, mutta muilla osa-alueilla yhtye on aina jäänyt mielestäni askeleen tai kaksi kärjen taakse; lisää koukkuja riffeihin, laulajalle persoonallisempi ääni ja lisää karismaa, niin yhtye olisi todella kova. Kyllähän sitä toki näinkin katselee, mutta eihän se mikään Slayer ole.
Bolt Thrower näytti sitten torstain pääesiintyjänä kaapin paikan. Jos maailmassa on yksi yhtye joka vastaa panssarivaunun musiikillista vastinetta on se Bolt Thrower! Pirun tiukka, raskas ja kirkassoundinen show. Bolt Throwerin jälkeen sopi jäähdytellä Steelwingin ja Cauldronin tahdissa. Nämä sisähallissa esiintyneet yhtyeet kuitenkin kärsivät huonoista soundeista ja sokeasta valomiehestä. Kuten kyllä monet muutkin sisähallin aktit. Cauldron sentään viihdytti suht mukavasti ”Chained To the Nite” levyn hittikimaralla ja Torture’s Too Kind ja Into the Cauldron biiseillä. Taksi paikalle ja lataamaan akkuja.

Perjantai sarasti suht synkkänä; asteita varmaan kuuden pintaan ja taivaalta satoi vettä. Glen Benton oli selkeästi paikalla ja jumala itki. Maleksimme festarialueelle juuri sopivasti Vaderin aloittaessa. Rutiiniveto Puolan pitkänlinjan death metal partiolta tarjoili varmaa kurmuutusta. Seuraavana vuorossa ollut Corvus Corax marssitti lavalle soittimia, joista yhtäkään en osannut nimetä. Ei kiinnostanut, eli sopiva hetki nauttia virvokkeita ennen h-hetkeä. Deicide aloittikin sitten kuin varkain; ehdimme katsomaan, että onkos tuo Steve Asheim, kun kaveri jo istahtikin viileästi patterinsa taakse löi neljästi haikkaan ja starttasi 45 minuutin turpaanvedon. Kenties kovin koskaan näkemäni death metal keikka! Dead By Dawn, Once Upon The Cross, Serpents Of The Light, Children Of The Underworld; jumankauta, mitä ilotulitusta. Jos peräkkäisinä biiseinä vetäistään veisut Death To Jesus ja Kill The Christians, ei jääne agenda epäselväksi. Aivan huikea suoritus.
Deicideä seurannut, folk-metallistien päiväuni, Finntroll-Eluveitie -spektaakkeli menikin lähinnä ihmetellessä Bentonin partion kovuutta virvokkeiden äärellä. Vaikka itse missasimmekin molemmat kotimaiset (Finntroll ja torstaina esiintynyt Korpiklaani) sekä suuren osan pakana-folk yhtyeistä, täytyy mainita, että saksalaisiin nuo edellä mainitut upposivat kuin häkä.
Illan pääesiintyjä, Testament, veti hyytävästä sateesta ja sen seurauksena vähentyneestä yleisöstä huolimatta kovan keikan. Allekirjoittanutta lämmitti erityisesti oma suosikki True Believer sekä tietysti vanhat klassikot kuten Souls Of Black, Into The Pit jne.  Yritimme vielä tsekkailla Mardukia sisähallissa, mutta soundit olivat aivan jäätävät ja valoshow sitä luokkaa, että vielä kolmen biisin jälkeenkin jäi epäselväksi oliko yhtyeellä maskit? Oletan, että toki oli, vaikken mitään nähnytkään. Kylmä ilma, sade ja mudaksi muuttunut leirintäalue saivat tässä vaiheessa hotellimajoituksen tuntumaan taivaalliselta.

Lauantai olikin sitten bändien katselun osalta melkoista urheilua. Osaltamme kinkerit starttasivat Decapitatedin paluulla. Helvetin tiukka yhtye, johon olisi melkein tarvinnut tutustua paremmin etukäteen, jotta yhtyeen sveitsiläisen kellon tarkkuudella nakuttavasta death metallista olisi saanut täydet tehot irti. Seuraavana vuorossa ollut Death Angel veti OK keikan, enempi olisi vaan saanut tulla biisejä kivikovalta debyyttilätyltä. Alestormia, tuota Skotlannin hobittijengiä, odotimme innolla, mutta pienoinen pettymyshän se oli; ei ole Alestromista uudeksi Running Wildiksi. No, onko kenestäkään? Kyllähän esim. Black Sails At Midnight ja Keelhauled toimivat ihan mukavasti, mutta se viimeinen silaus ja hurmos jäi puuttumaan.
Jo kotimaassa jämä-Sepulturaksi ristimäni Kisserin ja Paulo Pinton varassa toimiva Sepultura yllättikin sitten todenteolla; Aivan julmetun tiukan setin soittanut uusio-Sepultura tarjoili sellaisia helmiä kuin Troops Of Doom, Inner Self ja Arise. Eipä siinä voinut kuin nyökytellä virne naamalla. Nyökyttelyä kummempaa ei pää ja niska tässä vaiheessa kestänyt, kiitos pääasiassa Deiciden. Chris Barnes, tuo Amerikan Pelle Miljoona, ja Six Feet Under täräytti myös varsin murean myrskyvaroituksen ilmoille saaden muutamat kypsään ikään ehtineet saksalaiset herrasmiehet nuortumaan kuralätäkköleikkeihin kuin kolmevuotiaat konsanaan. Ja ihmekös tuo; kyllähän joku The Day the Dead Walked vain toimii kuin kirves päähän. Seuraavana vuorossa ollut Behemoth sen sijaan ei meikäläiselle auennut; onhan se nopeaa, raskasta ja teknistä, mutta jostain syystä en vain löydä yhtyeen musiikista riittävästi koukkuja. Osittain Behemoth meni päällekkäin Powerwolfin kanssa, joten valinta oli helppo; Powerwolf. Powerwolf olikin sitten ehdottomasti kovin veto, mitä sisähallissa nähtiin. Selkeät soundit, hyvä valoshow ja tiukka keikka. Tätä bändiä voisi suositella kotimaisillekin festareille täyttämään power metal tarjontaa sen iänikuisen Sonata Arctican tilalle. Resurrection By Erection ja Saturday  Satan jäivät keikan kohokohdiksi, vaikka jälki olikin tasaisen laadukasta. Encoren jouduimme skippaamaan Bathory-tribuutin vuoksi. Lauantain pääesiintyjänä Bathorya versioinut allstar kokoonpano Twilight Of The Gods, Primodialin Nemtheanga nokkamiehenään, kärsi pienistä käynnistymisvaikeuksista; yhtye ei tahtonut setin alkupuolella tavoittaa sitten millän sitä taikaa, mikä Bathoryn levyillä on. Father To Son oli suorastaan tylsähkö. Under The Runesin myötä homma alkoi kuitenkin toimimaan. Jopa siinä määrin, että silmänsä sulkemalla pystyi kuulemma kuvittelemaan aidon asian soittamaan eteensä. Bathoryn viikinkiaikakauteen keskittynyt setti jätti allekirjoittaneen kaipaamaan vaikkapa Sacrificea tai Die In Fireä. No, hankalaa on varmasti ollut kasata viikinki-levyistäkin setti joka mahtuu tuntiin. Esimerkiksi One Rode To Asa Bay jäi puuttumaan, liekö sitten johtunut biisin kestosta. Hieno päätös festareilla joka tapauksessa.

Yleisesti ottaen Metalfest toimi hienosti. Ainoana isompana miinuksena oli sää, joka oli vuoden aikaan nähden harvinaisen paska. Kertaakaan emme joutuneet minnekään jonottamaan. Ruoka- ja juomavalikoimat, sekä hintataso olivat ihan mukavat ja alue toimiva. Berliiniin lentämällä Dessauhun on jopa lyhyt matka. Tämän vuotisen kattauksen perusteella uskaltanen suositella kaikille death metal ja folk-pagan metal diggareille.

Kiitämme:
-bändikattausta
-jonottomuutta
-tuoppien panttisysteemiä
-ystävällisiä järkkäreitä
-sangria-pönttöä
-paikkansa pitävää aikataulutusta
-soundeja ulkolavalla
-eksoottisia suomalaisia ihmetteleviä ja lähestyviä saksalaisia
-sekä saksalaisten humppalaki kannustushuutoja kädenvääntökilpailun aikana

Moitimme:
-sisälavan soundeja ja sokeaa valomiestä
-pääesiintyjien lyhyitä soittoaikoja (noin tunti)
-paskahuusseja

Metalfestin oma kuvagalleria löytynee Facebookista.

Sepultura – Dante XXI

Jaahas, se on sitten taas aika uuden Sepulturan. Alkaa olemaan jo hämmästyttävää kuinka kauan jätkät jaksaa vääntää vanhojen saavutusten voimalla keksimättä oikeastaan mitään uutta ja mullistavaa. Eihän siinä mitään, ei sitä pyörää tarvitse uudestaan keksiä, mutta vanhat temput jaksavat viihdyttää vain jos ne tehdään hyvin.

Uusin platta ei siis tarjoa mitään yllättävää eikä erityisen kiinnostavaakaan. Tutunkuuloisia riffejä, perusvarmaa soittoa ja sinne tänne ripoteltuja viuluja sisällään pitävän paketin parhaiksi puoliksi voidaan lukea, ettei se kestä kuin 38 minuuttia. Muutama ihan ookoo ralli on mukaan saatu, kuten Ostia, jossa perustylsien riffien sekaan on saatu mahdutettua jotain vähän mielenkiintoisempaakin näpertelyä. Viulut ovat tässäkin tapauksessa vähän kaksipiippuinen juttu, mutta toimivat mielestäni ihan hyvin.

Laulaja hoitaa tonttinsa persuvarmasti, mutta olisin ehkä kaivannut vähän vaihtelua herran suoritukseen. Korkeampi kähinä ja karjunta mieheltä luonnistuu sangen hyvin, mutta parit matalammat murinat olisivat tuoneet joihinkin kohtiin enemmän raskautta.

Dante XXI on luvattoman tylsä pökäle, jota en varsinaisesti suosittele kuin faneille ja yllätyksettömän, mutta teknisesti suhteellisen tasavahvan metallin ystäville.