Avainsana-arkisto: Selfish

Puntala-rock 2012

Perjantai

Retkikunta saapui Puntalan porteille iltapäivällä kello neljän maissa, jolloin juhlakansaa oli saapunut jo suuria määriä paikalla venyttäen autojonon tavanomaista pitemmäksi. Jo tällöin huomasi, että Puntalan kävijämäärät ovat selvästi kasvaneet viime vuosina, ja sen tulin huomaamaan useaan otteeseen viikonlopuna aikana. Koko perjantai-ilta meni käytännössä siihen, että yritin seurailla bändejä mutta aina sitä törmäsi johonkin tuttuun ja jäi keikkojen katselu hieman toissijaiseksi toiminnaksi, joten siksi niistä ei tahdo keksiä paljoa järkevää sanottavaakaan. Hääräys vaikutti tällä keikalla vain jälleen yhdeltä nimeltä loppumattomassa us- ja ys-loppuisten bändien jatkumossa. Pitää tsekata bändi vielä paremmalla aikaa, kun ei ole miljoonaa tuttua ympärillä hääräämässä. Seksihullut monotti munille sen sijaan tykimmin. Ylivallan Orjat kuulosti ihan lupaavalta, Konkurssi taas oli todella tiukka ja Narkoosi taas oli todistamassa sen, että Jyväskylästä tulee alvariinsa erinomaisia punk/hardcore-bändejä. En tiedä onko yhtyeen tulkinta hardcoresta nyt erityisen omaperäinen, mutta ihan kivan keikan jäpikät kuitenkin soittivat, vaikka käytännössä Narkoosi jäikin tavallaan muiden nimien jalkoihin. Sen sijaan Bulletriddenin kuvittelin alunperin olevan tylsää brittipunkkia, mutta se olikin tylsää britticrustia.

Melkein koko perjantai meni henkisessä tukkeessa ja sosiaalisen kanssakäymisen merkeissä, mutta loppua kohden tunnelmaan virittäytyminen sujui helpommin. Infernöh kiinnosti alunperin paljonkin, mutten lopulta ehtinyt katsoa tämänkään bändin esiintymistä kovinkaan pitkään. Tässä vaiheessa ehdin noteerata miten satunnaisia tölkkejä alkoi lennellä lavan suuntaan, ja pitkin viikonloppua monet muutkin bändit saivat osansa tuosta idiotismin vyörystä. Konkurssi oli kuulemma saanut bonuksena myös kiviä, mutta jotenkin itseltäni jäivät Konkurssin kivitykset noteeraamatta. Käpykaartin aikana tuli sen sijaan todistettua kunnon nyrkkitappelua. Nahinaa, jota Puntalassa en ole aikaisempina vuosina juurikaan nähnyt. Eikä käsittääkseni ollut edes ainoa tapaus kun kanssajuhlijoita paiskotaan käkättimeen Puntalassa tänä vuonna. Tokihan aina jotain sattuu kun suuri määrä eri sekavuustiloissa pyöriviä ihmisiä isketään samaan tilaan, mutta tänä vuonna urpoja tuntui olevan liikkeellä tavanomaista enemmän. Tölkit, tappelut, autoon lukitut koirat…

Selfish ja Ydinaseeton Pohjola olivat molemmat väkeviä tapauksia, varsinkin jälkimmäinen oli jopa tiukempi kuin mitä osasi odottaa. Tosin sekin meni vähän ”ohi” varsinaista pääesiintyjää odotellessa. Poison Idea tuntui vetäneen järjettömän tiukan keikan niin kauan kun bändi oli vielä lavalla, mutta eipä se erityiseltä nyt tuntunut kun asiaa jälkeenpäin ajattelee. Käytännössä lavalla oli Jerry A joidenkin summajätkien kanssa soittamassa Poison Ideaa. Jerry A:n nyt ei odottanutkaan hyppivän hillittömästi lavalla kuin mikäkin sammakko, mutta tämä vaikutti erityisen epämotivoituneelta kun urpoarmeija masinoi jälleen uuden tölkkihyökkäyksensä. Jerryltä oli palaa pinna, mutta ei mies onneksi kävellyt lavalta pois. Jälkimaku keikasta on kyllä ihan positiivinen, kun Poison Idea soitti kuitenkin juuri niitä biisejä mitä halusin kuullakin, mutta toisaalta itselleni ja monelle muulle lähinnä ”Feel the Darkness” -levyä fiilistelleelle keikka tarjosi aika monta biisiä joita ei osannut tunnistaa. Olihan Plastic Bombin ”WOO-HOO-OO-O-OOO”-laulujen kuuntelu juhlallista, kun laulajia on pikkuisen enemmän. Näissä tunnelmissa oli hyvä pistää piste Puntalan perjantaille.

Lauantai

Lauantaina kämpiltä poistuminen osoittautui yllättävänkin haastavaksi ja epätoivoiseksi sahaamiseksi, jonka vuoksi suunnitelmat aikaisin alueelle pääsemiseksi valuivat hiekkaan. Rift tuli siten missattua kokonaan ja Tohtori Koiraa tuli kuunneltua lähinnä maantieltä käsin. Itse asiassa historia toisti itseään, ja minulta jäivät myös lauantain ensimmäiset bändit jotakuinkin yhtä vähälle huomiolle kuin perjantainakin, Death With a Daggeria lukuun ottamatta. Death With A Dagger soitti muistaakseni myös vuoden 2009 Puntalassa melko aikaisin, eikä yhtyeen sinänsä pätevä keikka tainnut tolkutonta ihmismassaa vielä näin aikaisin kutitella. Vasta D.N.R.:ää tuli seurailtua tosissaan ja hieman fiilisteltyäkin. Venäläisen haitaripunk-bändi Beerocephalsin olin taas nähnyt soittamassa Hämeenlinnan Suistolla ylipitkän keikan, joten olin mieluummin sosiaalisena rinteessä. En oikeastaan kiinnittänyt lavan tapahtumiin juuri lainkaan huomiota, mutta kun vilkaisin lavan suuntaan näin jonkun klovnitanssijan – jota ei siis siellä Suiston keikalla ollut – hyppivän lavalla. Eräs tuttu taas tokaisi, että ”Slipknot!”. No, onhan tuo ihan hauskaa seurattavaa ja olisin varmaan itsekin tuhannen tukkeessa saanut tuosta jotain irti. Rajoista tuli sentään parempi mieli.

Perinteinen tauko tuli tarpeeseen, ja oikeastaan juuri tauon jälkeen tulikin sellaista tykittelyä että oksat pois. Tauon päättäneeltä Punk Lurexilta tuli nähtyä peruskeikka, ja oikeastaan tämä taisi olla tämän Puntalan ainoa keikka jota jäin istuen kuuntelemaan nurmikolta käsin. Enpä tiedä mitä tästä keikasta toisin erityisesti esille. TV Smith on hurmannut aiemminkin sympaattisilla keikoillaan ja erittäin sympaattiselta vaikuttava herrasmies oli nytkin sellainen juippi jonka keikkaa oli vain seurattava. Setin loppupäässä Punk Lurexin asteleminen lavalle taas oli varsin mieluisa yllätys. Ei se kai ollut ihan kuin The Adverts, mutta tuskinpa tuosta kauaksikaan mentiin. The Adverts on omia suosikkejani brittipunk-osastolta, ja jos haluan kuulla jonkun nykyään kasassa olevan bändin tulkitsemassa The Advertsia se olisi kyllä ehdottomasti Punk Lurex. TV on kuningas!

Siinä välissä ollut Vivisektio on myös hieman kiinnostavampi nimi. Vuonna 2009 yhtye soitti Puntalassa edellisen kerran, ja silloisesta keikasta en muista paljoa mitään. Vivisektion tuoreempi levytetty tuotanto on kuitenkin yllättänyt positiivisesti, ja varsinkin siihen nähden yhtye toimi lavallakin hyvinkin tehokkaasti. Höhnie vieraili lavalla. Maailmanloppu taas tuntuu paranevan keikka keikalta ja mitä enemmän Maailmanloppu keikkoja soittelee, sitä tehokkaammaksi bändiksi se tuntuu muuttuvan. Suosittelen tsekkaamaan jos lähihoodeille osuvat, kun näillä keikoilla riittää menoa ja meininkiä. Sitä paitsi bändin parasta biisiä (jonka nimeä en kylläkään muista) ei edes ole uudella LP:llä.

Hollantilainen Gewapend Beton nousi yllättäen yhdeksi Puntalan kohokohdaksi. Jostain syystä muistin kyllä bändin soittaneen ramopunkkia tai jotain muuta melodisempaa tavaraa, mutta pitäähän sitä ihmisen olla väärässä edes kerran yhtä festivaalia kohden. Tai toinen kertahan tuo jo oikeastaan oli. Todellisuudessahan bändi soitti hardcorea hieman hevimmälläkin otteella, enkä muistanut tuota juttua lainkaan vaikka levykin löytyy hyllyn perukoilta. Johtunee levyn kannesta. Harkitsin jopa yhtyeen tsekkaamista toistamiseen lopetusklubilla, mutta mehut olivat poissa joten ei sinne Vastavirralle enää silloin jaksanut mennä. Vapaa Maa on soitellut ihan kiitettävällä tahdilla keikkoja vaikka soittajaukoilla on muutakin tekemistä elämissään, mutta itse havahduin siihen että näin bändin viimeksi soittamassa edellisen vuoden syksynä. Sen jälkeen on tainnut siunaantua uusia biisejä ja olihan bändikin paisunut viisimiehiseksi, ja ainakin yhdessä biisissä alkoi kuulua ukkojen edelliset bändit hyvinkin vahvasti läpi. Hardcoreahan bändi siltiki soitteli, ja soittamalla tietyn Mellakka-coverin voi vain arvailla, minne bändin nimi saattaa (?) viitata.

Ulkomaanvieraista La Fraction meni hieman ohi, vaikka varsinkin bändin naisvokalistissa on enemmän voimaa kuin monessa muussa samanlaisessa bändissä yhteensä. Kai minulla oli muka parempaa tekemistä. Sen sijaan Armless Children oli järjetön, kuten aina. Tosin tämä keikka oli sieltä järjettömimmistä päästä, kun laulussa ei kaikua säästelty ja olihan kolmikon meininki ihan muutenkin todella vihaista. Arttu oli varmasti Puntalan vihaisin nuori mies lavalla, mutta lavalta poistuttuaan niitä selvimpiä ja leppoisampia tyyppejä. Tämän bändin kautta ladataan kaikki viha yleisön niskaan, ja kauempaa näytti siltä että yleisön niskaan tipahti kitarakin. En tiedä tipahtiko oikeasti.

DOOM… oli ihan ok. Päätös Puntalaan lähtemistä muodostui jo pelkästään Doomin takia, ja tämä yhtyehän ei ole Suomen maaperällä kovinkaan montaa kertaa vieraillut, viimeksi vuonna 1995. Settiin kuului juuri niitä biisejä mitä itse halusin kuullakin, mutta ei keikka millään vastannut sitä fiilistä kun kuuli Doomia levyltä ensimmäisen kerran elämässään. Johtui varmaan siitäkin, ettei bändi tuntunut soundiensa tai minkään muunkaan puolesta juurikaan potkivan täysillä, ja kyllähän bändiltä paljon odottikin. Jo ties kuinka moneen kertaan nähty Wasted taas osoitti olevansa tehokas keikkabändi ja soitti varmaan parhaimman keikkansa, mitä olen tältä bändiltä nähnyt. Minun puolestani Puntala olisi voinut päättyä siihenkin, mutta The Avengers soitti vielä. Yhden klassikkolevyn julkaissut jenkkibändi on kylläkin itselleni sellainen tapaus joka on jäänyt vähän tuntemattomammaksi. Päätin istahtaa kaueammaksi lavasta ja jäädä vain fiilistelemään.

The Avengersien aikana mieli oli korkealla, mutta samalla haikea kun Puntala oli jälleen kerran ajautumassa kohti loppuaan tämän vuoden osalta. Nyt sentään Puntala sujui sateettomana, mutta myöhemmin sää oli innostunut jopa kunnon myrskyksi. Sen salamoinnin seuraaminen oli Tampereen kantakaupungilta käsin melko kummallista puuhaa. Alkoholitonta olutta kului viikonlopun aikana litrakaupalla, mutta eipä kiristänyt päätä selvistelynkään takia ja sunnuntaina oli jo valmiiksi melko väsynyt olo. Eiköhän sitä tule käytyä Puntalassa myös ensi vuonna, mutta saapa nähdä miten järjestävä taho päätyy ratkaisemaan kävijämäärään ja alueen tilavuuteen liittyvät kysymykset.

Ilosaarirock 2010, Töminä

Tästä lähtee liikkeelle melko pitkä raportti ensimmäisestä reissustani Ilosaarirockiin. Ilosaarirock alkoi tänäkin vuonna kahdella tavalla: joko Sulo- tai Töminä-klubilla, ja Lammaksen edustajana minua tietenkin kiinnosti näistä kahdesta Töminä enemmän, joka oli viime vuodesta poiketen muuttanut jäähallista Sue-lavalle. Tarinamme saa jännitysnäytelmän piirteitä jo heti Hämeenlinnan rautatieasemalla, kun lippuautomaatti tarjoaa Lahti-Joensuu –yhteydelle eioota. Saankin selville, että kyseinen yhteys olisi täyteen varattu, sattuneesta syystä. Saan kuitenkin lipun, vaikka varaudun jo henkisesti siihen että saan vaihtaa istuinpaikkaa muutamaan otteeseen. Loppujen lopuksi minun ei tarvinnut vaihtaa paikkaa kertaakaan, mutta huono onni sen kuin jatkui. Olin jo täysin varma siitä, että Civil Abuse jäisi väliin, mutta jalona aatteenani oli ehtiä paikalle katsomaan Death With a Daggeria. VR kuitenkin mokaili sen verran lahjakkaasti, että sain heittää hyvästit DWADin koko keikan katselemiselle.  Juna lipui Joensuun rautatieasemalle peräti 45 minuuttia myöhässä, jonka takia näinkin sitten viimeiset kaksi biisiä. Voi p*rkeleen p*rkele!

Death With a Daggerin anti jäi luonnollisesti laihaksi, mutta Aortaortan ehdin sentään tsekata kokonaan, vaikka bändi teki melko erikoisen vedon ja aloitti omasta toivomuksestaan etuajassa. Muita illan bändejä huomattavasti oudompi Aortaorta keskittyi  uusimman ”Chaos Rhymes” -albuminsa materiaaliin. Sinällään ihan perusteltu ratkaisu, mutta itse olisin kaivannut enemmän ”Movement Is All” –kymppituumaisen biisejä mukaan, vaikka missään nimessä huonosta setistä ei ollut kysymys. Bändi todisti, että uuden albumin biisit toimivat myös livenä erinomaisesti, mutta Kyren & Duunareiden railakas ja viinankatkuinen räkäpunk tuli tässä vaiheessa tarpeeseen. Tässä vaiheessa iltaa yleisöön se ainakin upposi paremmin kuin Aortaortan outoilut, tosin itselleni Kyre & Duunareiden setti ei uponnut ihan odotetulla tavalla. Mutta setin päättäminen Kossuu ja sveppesiin -hittiin teki ainakin minut janoiseksi, mutta kummalla sammuttaa jano; kossulla vai Russchian Schweppesillä?

Kuten ennakkoon jo tiedettiinkin, oli Kieltolaki joutunut perumaan keikkansa. Bändin nimi oli silti screenillä, vaikka lavalle marssi Selfish. Itse olisin mieluusti katsonut Kieltolain, mutta olin kyllä mielissäni myös Selfishin näkemisestä. Bändi oli skarpannut sitten viime kerran kun näin Selfishin Porissa kuluvan vuoden helmikuussa. Soitanta oli jokaisen musikantin kohdalla tiukkaa ja näytti bändillä olevan lavalla ihan hauskaakin. Mutta ylläni taitaa olla kirous, kun tämä oli jo toinen kerta kun Kieltolaki peruuttaa silloin kun minun pitäisi bändin meno tsekata? Turkulainen, ”The Heartburns ilman Teemua” –pohjalta liikkeelle lähtenyt The Dwyers ei kyllä lainkaan jäänyt jälkeen. Itse asiassa jos minulta kysytään, niin The Dwyers soitti koko Töminän parhaimman keikan. The Dwyersia soittaa mielellään kotioloissakin, mutta tämä on niitä bändejä, jotka näyttävät nimenomaan livenä todelliset kykynsä. Lievässä (turkulaisuuden aiheuttamassa) melankolisuudessa keitetty poppoo on hyvää vauhtia kehittymässä loistavaksi, tarkaksi ja viihdyttäväksi kokoonpanoksi. Vaikka The Dwyersilta ei olekaan pihalla kuin vasta yksi albumi ja seiskatuumainen, on sillä jo settilista täynnä Betty Suen, Until the Endin ja About to Crackin kaltaisia hittejä. Suosittelen jokaista perinteisen punkin ystävää tutustumaan!

Lighthouse Project oli sitten raastavampaa niin sanoituksellisesti kuin musiikillisestikin. ”Melkein heviä”, kuulin yleisöstä kommentoitavan ja olihan näiden majakanvartijoiden rytke päivän raskainta antia. Tämä siitä huolimatta, että toinen kitaristeista oli estynyt tulemasta paikalle systeemin hampaisiin – eli töihin – jouduttuaan. Raskasta tunnelmaa korostivat vielä kelmeät valot, joita eivät muut bändit juuri tätä bändiä ennen osanneet hyödyntää yhtä hyvin. Bändin jätkien sisuskaluja taisi kalvaa jokin asia aika pahasti, kun esiintymisen raivokkuudesta päätellen yksi jos toinenkin sisäinen mörkö olisi päässyt kaikki patoumansa ulos. Ruotsinvieras Kvoteringen ei kovin kevyempää ollut, vaikka bändien välillä fokus oli siirtynyt modernista murhaamisesta 80-luvun alun roiskimiseen. Nämä herrasmiehet ovat räiskineet hardcorea jo vuosikausia, ja sitä kautta saadun soittovarmuuden pystyi selkeästi aistimaan. Kvoteringen oli minulle lähes tuntematon yhtye, mutta silti bändi kuulostaa tutulta ja ei-ihan-niin-turvalliselta, tosin kyllähän sieltä tuli pari kovin tutunkuuluista esitystäkin… Olin tunnistavinani G.B.H:n Generalsin, mutta ilmeisesti biisin sanat oli rustattu uuteen uskoon kun ei sitä enää alkuperäiseksi tunnistanut. Bändin käyttämät kikat on nähty jo moneen kertaan, mutta kyllähän tämä toimii pieninä annoksina aina silloin tällöin nautittuna.

Tämän vuoden Töminän päätti Wasted, täysin oikeutetusti. Töminä on aina ollut Joensuun punk-ylpeydelle hedelmällistä maaperää, josta kasvavia juuria sen on hyvä aina välillä vaalia. Nykyään kun I Walk the Line on ollut jo vuosia nousukiidossa, on Wastedin keikkatahti luonnollisesti laantunut. Siksipä jokainen Wasted-keikka on tätä nykyä The Tapaus, jota ei ole syytä missata. Tästä alkoi Rönkön veljesten rupeama Ilosaaressa, seuraavana päivänä kun olisi I Walk the Linen vuoro, mutta nyt oli aika soittaa rehellistä punk rockia. Tuoreimmat biisit olivat vuoden 2004 paikkeilta, mutta mitäs biisejä sieltä sitten tulikaan? No hittejä tietysti!

Kun Wastedin hittiputki oli ohitse, niin oli hyvä suunnistaa kohti festareille epätyypillistä luksusta ja armotonta kermaperseilyä: vain reilun kilometrin päässä asuvan kaverin kämpille, jossa minua odotti ihka oikea PATJA. Sen päällä oli hyvä kerätä voimia varsinaista Ilosaarirockia varten. Annetaan erityismaininta vielä seksikkäälle (!) ja sympaattiselle juontajalle, jonka lempeässä spiikkailussa ei ollut lainkaan noloa kukkoilua. Ja kun tämä vartaloa myötäilevään, vaaleanpunaiseen kankaaseen itsensä verhonnut karvainen mies muistuttaa nestetasapainon tärkeydestä, niin mitäs sitä vastaan pokkuroimaan?

Selfish – Cause Pain

Rippikouluikään ehtinyt itsekeskeisyys on lähestynyt levy-yhtiönsä välityksellä toimitustamme uudella ”Cause Pain” minillään. Japania ja Amerikkaakin myöten mainetta niittänyt Selfish on uudella minillään etten sanoisi aikas tanakassa vedossa. Biisit rullaa japanipunkki/katurock hengessä ja levyltä huokuu järkähtämätön rokin raivo ja tinkimättömyys. Kitaroilla on saatu aikaan lukuisia loistavia melodioita, mitkä ryydittävät soitantaa mukavasti ja antaa nyanssin tynkää niin että roikaa. Erikoismainintaa voisi antaa nimenomaan nimibiisin kitarariffitelylle, jossa on hyvät kasarifiilikset.
Tavoilleen uskollisena vokalisti ulostaa lyriikkaa tyylillä mikä tuo jossain määrin mieleen vanhan Agnostic Frontin, ehkä myös siksi että ilman sanoituksia ei ole toivoakaan saada sanoista selvää ja vähän hankalaa se oli sanojenkin kanssa. Sopivan mittainen ja riittävän reipas julkaisu joka en uskoisi tuottavan pettymystä kellekään Selfishistä pitävälle, ja jonka uskoisin tuovan yhtyeelle myös lisää kuulijoita, eikä Combat Rockin roolia tässä suhteessa voi vähätellä. Tutustukaa ihmiset tutustukaa, ette pety!

Selfish – Cry for Love

Selfish on tahkonnut jo jonkin aikaa, mutta itselleni bändin paahto ei ole juurikaan tullut tutuksi. Bändinkin näin ensimmäisen kerran lauteilla vasta hiljattain eli joskus viime syksynä muistaakseni. Cry For Love -lätty ei sisällä uusia biisejä, vaan levylle on kerätty vuosien varrelta kerääntyneitä, seiskatuumaisilta löytyviä raitoja. Alunperin ep:t on julkaistu vuosina 1997-1999.
Bändihän on tahkonut raakaa hardcorepunkkia jo vuodesta 1989, sellaisten bändien innoittamana kuin Doom, Discharge, Extreme Noise Terror. Koska en ole bändiä kovinkaan paljoa kuullut, varsinkaan aikaista tuotantoa, en osaa tehdä vertailua alkupään materiaalin ja myöhemmän tuotannon välillä, mutta käsittääkseni alkuajoista bändin tyyli suuntautu enemmän ns. ”Japcoreksi”.
Tusinan verran levyllä on raakaa vääntöä, kera metallisin elementein, kuten kitarasooloja, rujossa punkrock ympäristössä. Laulu kumpuaa syvältä, toimii kokonaisuuteen nähden varsin mallikkaasti ja taustat antavat ripauksen lisävoimaa.
Kansilehdistä löytyy sanoitukset sekä historiikki bändin vaiheista, joka onkin mielenkiintoista luettavaa.

Full House Hardcore Club

Olipa kerran keskiviikko… Jonkin aikaa oli jo vierähtänyt edellisestä Full Housen hardcoreclub-keikasta, joten odottavin mielin lähdimme kohti Sysmää. Mökille päästyämme, huomasin kirjoittavani täysin väärää juttua. Suuntasimme siis kohti Helsinkiä. Itseäni huolestutti oma kuntoni tulevissa illanriennoissa. Olin lupautunut kuskiksi ja koko ilta pitäisi viettää vailla humaltumisaikeita. Kädet hikosivat. Musiikillisesti keikka olisi melkein kuin toisinta viime perjantain Jyväskylästä. Kuten perjantaina, illan viihteestä vastaisi Morning After, Security Threat ja Bolt. Viimeksi mainitun bändin soitosta en juurikaan muista mitään, koska olosuhteiden pakosta en ollut kovinkaan hyvissä ruumiin ja sielun voimissani heidän soittonsa aikana. Heidän lisäkseen meitä Semifinaalissa viihdyttäisi Selfish ja Barse Britanniasta, joka oli Suomessa Hell’s Tone Recordsin toimesta.

Iltamat aloitti nelihenkinen Selfish, jota en olekaan tainnut nähdä koskaan livenä, vaikka bändi on pistänyt levyä pihalle jo vuodesta 1993. Ja täytyy myötää että musiikki kolahti kovasti. Tiukkaa hardcorepunkkia, väkeville kitarariffeillä ja hyvän kuuloisella laululla/huudolla. Hyvä ja raikas setti, joten bändin uusin levykin kilahti heti hyllylleni. Sen verran bändillä piti kiirettä, että sen piti ehtiä viellä samana iltana soittamaan Factoryyn.

Selfishin jälkeen olikin jo pika-pikaa lavalle kivunnut Lahen oman hardcorelegendan (elävä, mutta aivokuollut) Morning Afterin vuoro. Soitto oli rentoa, mikä lupailee hyvää tulevaa Euroopan kiertuetta varten. Irtonainen ja onnistunut esitys Afterilta. Mutta eipä jengi jaksanut/kehdannut lähteä pyörittämään, vaikka monta hyvää tanssihittiä MA soittikin. Itse tosin kävin potkimassa judoa ja heittelemässä kendoa, kuten kaikki paikalla olleet huomasivat. No… päät sentään nyökkäilivät tuimana musiikin tahdissa.

Boltia tyydyin katselemaan hieman syrjästä, koska vallitseva oluen tuoksu ajoi minut syvälle nurkkaan. Tässä kohtaa olen itsekriittinen, vaikka olen huono kestämään sitä: Eikös keikoille ole tarkoitus nauttimaan musiikista ja kaikki muu on toisarvoista? Mutta hyvältä ne Boltin biisit kuulosti syrjemmällekin ja pitissä taisi jotain tönimistäkin olla.

Sitten olikin vuorossa jo Security Threat, Suomi-hardcoren uusin lippulaiva. (Laivasta tuli mieleen: nainen kadotti matkalla rintaliivinsä, mutta hänellä oli toiset mukana. Ne olivat hänen pelastusliivit). Kyseessä oli jonkinasteinen levynjulkistamiskeikka, koska bändin väkivahva ensilevy, lyhyempänä versiona eli mcd:nä, ilmestyi samana päivänä. Uskon ja toivon, että muuallakin Euroopassa levy saa ansaitsemaansa huomiota. Itse esitys oli tutun raivokas ja intesiivinen. Huomaa että bändin energia ei ole mennyt viinanläträämiseen (Tämän voi ottaa myös kehuina).

Viimeisenä sitten olikin Brittien vuoro, eli Barsen ensimmäinen Suomen keikka. Muihin illan bändeihin verrattuna Barsen linja oli varsin hillittty. Musiikillisesti siis. Ulkoisesti jätkät näytti juuri sellaisilta kun ’77 punkretkujen kuulukin. Keesi ja hassut housut eivät jääneet huomaamatta. Monia tuttuja biisejä soittivat molemmilta levyiltä ja hyvin homma toimi! Tosin Barse soitti aika pitkän setin, eikä kaikki malttaneet bändiä katsoa loppuun asti. Jengi näytti aika väsyneeltä, tosin muutama naamalta kuvailemattomia henkilöitä heilui lavan edustalla varsin holtittomasti. Kuten arvelinkin Barsen uusimman levyn arviossa, bändin musiikki toimi paljon paremmin livenä kuin himassa töröttäessä. Vain se kaljatuoppi puuttui kädestäni.

Arkipäiväksi viisi bändiä alkaa olemaan maksimi, vaikka kaikki bändit olivat suuresti mieleeni. Jälleen onnistunut ilta Semissä.