Avainsana-arkisto: Scott Hull

Agoraphobic Nosebleed – Agorapocalypse

Agoraphobic Nosebleed on yhtye, josta joko pitää tai sitten sitä inhoaa (jotkut jopa pelkäävät). Itselleni ANb:n kaaos on aina maistunut, eikä tämä neljäs täyspitkäkään pettymystä tuota.

”Agorapocalypsella” Scott Hullin retkue vaikuttaa hieman ”rauhoittuneen”, sillä infernaalisen cybergrindnoisepowerviolence -outoilun sijaan nelikko keskittyy nyt enemmälti perinteisempään graindaukseen. Myös kappaleiden keskimitta on kasvanut lisää pituutta, mistä kertoo paljon se, että edellisen ”Altered States of American” sadan raidan (yksi piilotettu) sijaan ”Agorapocalypse” tarjoilee ainoastaan neljäntoista (yksi piilotettu) ruokalajin kattauksen.

Fanien ei tarvitse kuitenkaan hätääntyä, sillä sama vanha ANb ”Agorapocalypsen” kansien sisältä paljastuu. Konekiväärimäinen rumpukone nakuttaa ja paukuttaa tiputtaen märkäkorvaisimmat kuulijat heti kättelyssä, sirkkelimäiset kielisoittimet leikkaavat jäljelle jääneiden mielenterveydestä jellonen osan ja kolmeen pekkaan (tai siis kahteen pekkaan ja yhteen petraan) karjutut vokaalit ja konsonatit tekevät viimeistään yleisöstään kuuroja, sokeita ja mykkiä. Lopussa seisoo enää kaikista vahvin ydinjoukko, joka nostaa nyrkkinsä synkronoidusti ilmaan ja huutaa Agorapocalypse Now!

Eri esittäjiä – This Comp Kills Fascists

Scott Hull on mies joka erehtyy harvoin, jos koskaan. Oli kyse sitten Pig Destroyerin sekametallisopasta, Agoraphopic Nosebleedin äpäregrindistä, Japanese Torture Comedy Hourin elektronisesta noisecoresta tai miehen elokuvallisesta sooloprojektista, niin paskaan ei herra Hull ole vielä käsiään upottanut. Eikä muuten upota nytkään, sillä hänen kokoama ”This Comp Kills Facists Vol 1” tarjoilee kolmentoista yhtyeen ja yli viidenkymmenen raidan verran erinomaista, hyvää ja mukiin menevää grindiä, power violencea ja hardcorea.

This Comp… jatkaa 90-luvulla julkaistujen ”Cry Now, Cry Later” -kokoelmien perintöä: äärimmäistä möykkää rosoisilla soundeilla valjastettuna – niin vanhemman kuin uudemman polven meluajien esittämänä. Vanhemman koulun jermuista on ehdottomasti mainittava ainakin jo kertaalleen kuollut ja kuopattu newyorkilaiskopla, Brutal Truth, jonka neljä (kymmeneen vuoteen ensimmäiset) viisua ovat kiekon ehdottomasti tasokkainta grindin vääntöä. Ja jos huhuja on uskominen, niin tuottaja/muusikko Sanford Parker (Minsk, Buried at Sea, Pelican…) venyttelee äänijänteitään kyseisillä raidoilla. Pitkältä tauolta on myös palannut Agents of Satan, jonka grindcore on kokoelman matelevinta – johtunee pitkälti Saatanan agenttien sludge-menneisyydestä.

Tuoreemmista kasvoista kiitettävän arvosanan saa ainakin edesmennyt Insect Warfare – kokoelman kappaleet jäivät nelikon testamentiksi. Myös Kill the Client -kvartetin vimmainen ja äärimmäisen raivokas esitys saa jalat vispaamaan ja korvat visvaamaan. Man Will Destroy Himself on taasen kokoelman rokkaavinta ja rollaavinta antia kurkistaessaan paikoin jopa d-beatin puolelle.

Mukaan mahtuvat myös Maruta, joka tarjoilee levyn kliinisintä ja kenties teknisintä osastoa kahden siivun verran, Shitstorm ja Chainsaw to the Face, jotka suorittavat urakkansa nopeammin kuin Usain Bolt, Total Fucking Destruction, joka trippailee genre-poliisin saavuttamattomissa ei-kenenkään-maalla ja muutama muu enemmän tai vähemmän humoristinen akti. Miltei tunti humppaa ja hurmetta on kova pala monelle, mutta lajityypin ystäville This Comp Kills Facistisia voi suositella varauksetta.

Pig Destroyer – Phantom Limb

On valitettavan yleistä, että jos jotain odottaa kauan, ennakkoasenteen ansiosta loppujen lopuksi pettyy päästyään luukuttamaan kyseistä uutuutta. Tällä kertaa kävi jotain aivan muuta. Olin janonnut edellisen Pig Destroyer -albumin ilmestymisestä asti lisää ja nyt kun sitten pääsi käsiksi tuotokseen, on onnellisuus omaa luokkaansa. Ällistys viettää aikaa omissa sfääreissään ja hikoiltu on jo koko kesän edestä, ennen kuin se on kunnolla alkanut.

Lyhyen, poliisintuhoajien kannattajille tutulla hengellä toteutetun intropalasen jälkeen lähtee häikäilemätön, mukavan mittainen mylläkkä, joka vie intuitiivisimmilta yöunet ja säikyimmillä saattaa esiintyä akuuttia tarvetta saniteettitiloihin. Riippuu tietenkin paljon siitä, mitä on tottunut pitämään raakana musiikillisesti, mutta Relapselle ärsyttävän ominaisesta tasapaksusta grindipökäleestä ei todellakaan ole kyse.

Jo entuudestaan kauhunsekaista kunnioitusta herättänyt bändi on kasvanut jäsenen verran, joten ankaruutta on päästy viemään aina vain pidemmälle. Efektejä ja kummallisia äänimaisemia buljaava uusi hyypiö tekee tyylikkään suorituksen, bändin julkaisujen myötä alati jalostuvan painostavuuden eteen ja muutenkin.

Pig Destroyer – Terrifyer

Pidän niin paljon, että miltei jäävi puimaan aiheesta..? Joka ikinen kolmikosta edustaa tällä(kin) siivulla ällistyttävällä tatsilla kaikkea sitä mitä tasokkaalta rytyytykseltä voi toivoa. Ensimmäistäkään jäsenistä ei kykenisi korvaamaan ilman merkittäviä muutoksia, siinä määrin uniikki ote jokaisella osaansa. Lähellä ylituotetun tykityksen rajaa, mutta niin briljanttia ettei kiinnosta valittaa. Sitä paitsi jampat huolehtivat itse lähes kaikesta valmiiksi levyksi asti, eli kuulostavat juuri miltä haluavat. Liian teknistä ollakseen suoraviivaista. Ylinopeutta kaahataan – harvoin puhtaaseen grindaustyyliin – usein, mutta tasapaksuudesta ei tietoa kun tempo putoilee komiasti kävelyvauhtiinkin ilman että kokonaisuutta järkytetään hituakaan.

Pelottavaa tunnelmaa höystetty ties millä, 32 minuuttia kuset housussa tasaisen ihanaa laatuaikaa. Sekä riehuntaa, että melankoliaa, joita kumpaakin voi tinkimättömyydellä ja tyylitajulla viedä pitkälle kuten saamme kuulla. Biisejä on parikymmentä tai noin sata, liian helpon skippailun estämiseksi ja yleiseksi sekasorron aiheuttajaksi yksi painos cd:stä jaettu 99 osaan eivätkä raidat todellakaan mene aina tasan… Luulin, ettei uuden Convergen (joka myös ällistyttävän bueno) jälkeen enää tylympää kuulisi nollanelosena. Ehkei voi verrata, mutta niin tein. Enkä pyydä anteeksi.

P.S. Kaikki tuotteet eivät sisällä muoveissa luvattua Natashaa, 37min dvd-raitaa…

Pig Destroyer – Painter of Dead Girls

On se ihmeellistä, miten saattaa noin harmittoman ulosannin omaavista miehistä lähteä noin kipakka meininki. En ole (hävettää tietysti paljastaa) tiennyt orkesteria kuin toista vuotta, mutta uutuus – muiden lisäksi – vei välittömästi jalat alta ja siksi mm. oivaa ainesta kertomaan miksi kolmikko nousi alle viikossa yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista metallikokoonpanoista keskuudessani. Yleensä moinen suoriutuminen vaatii basson kuulumista soitinrepertuaariin ja vie vähintäänkin kuukausia, joskus kuluu vuosia takuuviihteen vakauttaakseen asemansa. Muutaman kerran läpi ihmettelyn tuloksena häkellyttävän rujo, mutta selkeä paiskonta maistuu aina vaan paremmalle. Veren ja mellakoinnin maku suussa sorrun jopa itse inhoamaani toimintaan, soitin toistolla kun ei malta lopettaa. Perinteisille määritteille näytetään jälleen persettä, kyseessä pitkäsoitto vaatimattomasta kestostaan huolimatta. Kuten aina mielelläni julistan, vahvuus on laadussa eikä määrässä. On sitten kyse jäsenistä tai materiaalista. Tätä ei kyllä tietääkseni voi saada liikaa. Hetkeä pidemmät blastit minimissä, mutta sus siunakkoon vallitsevaa menevyyttä! Aina jaksaa mellastaa monitoimiguru Scott Hullin riffien jylistessä, etenkin kun Harveyn kompit ja Hayesin lyriikoittensa tulkinta saavat myös adrenaliinin ja muut toimintaan provosoivat eritteet pikavauhtiin. Mukana useita kertoja muita luksuksempi näkemys Stoogesin Down On the Streetistä ja jotain omaa vanhempaa roipetta hieman uusiksi käsiteltynä.