Avainsana-arkisto: Saxon

Sauna Open Air 2011

TORSTAI 9.6.2011

Tänä vuonna kahdeksatta kertaa juhlittu Sauna Open Air starttasi loistavissa tunnelmissa; bändikattausta oli jo ennakkoon hehkutettu festarin kaikkien aikojen kovimmaksi ja säätiedotkin lupailivat kyseiseksi viikonlopuksi poikkeuksellisen upeita ilmoja! Bändikattauksen suhteen mieltäni lämmitti erityisesti se, että järjestävä taho oli selkeästi kuunnellut yleisön toiveita ja kasannut näiden(kin) pohjalta harvinaisen kovan kolmipäiväisen. Hienoa on myös se, että festari teki tänä vuonna yleisöennätyksensä, mikä osaltaan osoittaa että yleisön mielipiteen huomioiminen kannattaa. Myös muilla osa-alueilla oli toimintaa kehitetty ja esimerkiksi viime vuoden torstain (KISS esiintyi torstaina) hillittömiin jonoihin oli reagoitu lisäämällä rannekkeenvaihtopiste jatkoklubina toimineen Jack the Roosterin terassille; oivallista!

After Partyihin liittyneiden roudausvelvoitteiden vuoksi ehdin torstaina festivaalialueella vasta Helloweenin aloitellessaan settiään. Oikeastaan ainoa ’ei-jumalauta’ hetki ajoittui tuohon ensimmäiseen alueelle saapumiseen; suhteellisen mielivaltaisen oloisesti toiminut turvatarkastaja käskytti avainketjuni narikkaan. OK; ymmärrän toki, että polvitaipeessa saakka roikkuvalla kettingillä saa halutessaan ikävää jälkeä aikaiseksi, mutta oma avainketjuni oli useampaa kertaluokkaa pienempi ja kenties se viimeinen esine josta olisin vapaaehtoisesti luopunut. No, jonot olivat onnekseni lyhyet ja avaimetkin säilyvät tallessa ilman varmuusvälinettä.

Viime vuoden marraskuusta lähtien tiivisti tien päällä viihtynyt Helloween tarjoili typistetyn version kuusi kuukautta aiemmin Pakkahuoneella kuullusta setistään. Ja mikäs sitä oli melkoista hittikimaraa kuunnellessa. Yllättävän paljon Keepperien aikaisia biisejä sisältänyt setti oli melko haastava vedettävä Deriksen Andille. Mutta esimerkiksi herralle auttamatta liian korkealta menevä I Want Out toimi nyt, hivenen matalampaa laulettuna, paremmin kuin edellisvuonna kuultu kireähkö ylärekisteriyritys. Osittain festaritunnelmissa ollut yhtye on esiintynyt tiukemminkin, mutta kyllähän tämän kurpitsakoplan silti varsin mieluusti tsekkasi ja omalla kohdallani yhtye toimi oivana aloituksena festareille.

setti: Are You Metal / Eagle Fly Free / March of Time / Where The Sinners Go / I’m Alive / medley: Keeper Of The Seven Keys – King For 1000 Years – Halloween / Steel Tormentor / Future World /
I Want Out / Dr. Stein

Omnium Gatherum meni alekirjoittaneelta täysin ohi vettä jonottaessa. Helteisen läkähdyttävän sään ainoana haittapuolena olikin jatkuva varjoisien alueiden haeskelu ja loputon nestetankkaus. No, viime vuonna odoteltiin Danzigia hyytävässä vesisateessa, joten ei auta valittaa; mieluummin näin!

Olen useampaan otteeseen omistanut liput Ozzyn keikalle mutta erinäisten mönkijätapaturmien yms. vuoksi en ollut onnistunut näkemään herraa livenä ennen Sauna-torstaita. Tai no Sabbathin keulilla toki, mutta en soolona. Niinpä odotukset olivatkin korkealla H-hetken lähestyessä. Autiolta näyttänyt lava tosin herätti hivenen ihmetystä; Ozzylta jos keneltä olisin odottanut muutamia show-elementtejä. Etenkin kun viime vuonna torstai-illassa nähdyn megalomaanisen KISS-shown rinnalla Ozzyn riisuttu lavarakennelma suorastaan harmitti. Pimeyden ruhtinaalla ei ollut mukanaan edes taustalakanaa. No, musiikkihan se pääasia on ja sitä toki kuultiin. Ozzyn setti painottui pakollisten hittien lisäksi vahvasti soolodebyytti Blizzard Of Ozz -albumiin. Sikäli harmi, että ainakin allekirjoittanut olisi mielellään kuullut myös muutamia biisejä muun muassa täysin ohitetuilta Diary Of A Madman ja No Rest For The Wicked albumeilta. Itse pimeyden ruhtinas näytti olevan harvinaisen vetreässä kunnossa. Jännä homma; lähes kymmenen vuotta sitten nähdessäni herran Black Sabbathin keulilla meno oli huomattavasti jähmeämpää. Vuodet ovat kohdelleet pimeyden ruhtinasta armeliaasti vai liekö herra raitistunut? Soolot setistä olisi saanut heivata hevon kuuseen, mutta oletan niiden olevan mukana pakollisina lepotaukoina. Ozzyn bändistä vielä sen verran että vaikka Gus G onkin melkoinen kitaravelho ei äijältä kyllä karismaa löydy; Gus G huudatusten aikana tekikin mieli huutaa rytmitykseen yhtä hyvin sopivaa Jake E. Lee kajautusta. No, pääasia että pimeyden ruhtinas on saanut bändiinsä uutta verta ja homma näyttää jälleen maistuvan myös useampaan otteeseen eläköityneelle pääpirulle.

setti: I Don’t Know / Suicide Solution / Mr. Crowley / Goodbye To Romance / Bark At The Moon / Road To Nowhere / Shot In The Dark / Gus G soolo – Rat Salad – rumpusoolo / Iron Man / Fairies Wear Boots / I Don’t Want To Change The World / Crazy Train

encore: Mama, I’m Coming Home / Paranoid

PERJANTAI 10.6.2011

Torstain jatkot venähtivät omalta osaltani sen verta myöhään, että perjantaina teki tiukkaa ehtiä pelipaikalle edes neljäksi. Täkynä tuossa kellonajassa oli iki-ihanan metallin kuningattaren, Doron, Meet & Greet. No, niinhän siinä kävi, että en ollut suunnitelmani kanssa yksin ja jonot tapaamaan Saksatarta olivat jo saapuessani jäätävät. Viikate menikin ohi jonotellessa; harmi, Kallen johtama kaihorykmentti on varsin viihdyttävä livebändi ja mielelläänhän sen olisi nytkin katsastanut. Tosin erinäisten vaiheiden jälkeen vinyylin kanteen saatu Doro-nimmari omistuksin painoi tällä kertaa vaakakupissa huomattavasti enemmän. Viikate; olen pahoillani.

Viikatteen jälkeen päälavan haltuunsa ottanut Cavalera Conspiracy on allekirjoittaneelle edustanut aina Soulflyn tavoin selkeää tason laskua verrattuna kulta-aikojen Sepulturaan. Energisesti vedostaan huolimatta bändi ei näin ollen tarjonnutkaan allekirjoittaneella suuria säväreitä. Parit Sepultura versioinnitkin sattuivat olemaan yhtyeen myöhäisemmältä aikakaudelta (Refuse/Resist, Territory, Roots Bloody Roots). Yhtye kuitenkin keräsi lavan eteen varsin mukavasti väkeä ja toi tyylillisesti vaihtelua festivaalin artistikatraaseen. Vaikkei Cavalera Conspiracy täysin meikäläisen makuun ollutkaan, niin kyllä yhtye paikkansa lunasti tämän vuoden kattauksessa.

Anthrax-vokalisti Belladonnan soolokeikka aiheutti monissa ennakkoon ihmetystä; aikooko Joey keskittyä heikon vastaanoton aikanaan saaneisiin soololevyihinsä vai vetääkö kaveri Anthraxia ja jos vetää, niin miksei sitten Anthraxin kanssa? No, tiedä häntä, mutta niinhän siinä kävi että paria Dio-tribuuttia lukuun ottamatta Joey tarjoili vain ja ainoastaan Anthraxia ja voi pojat minkälaisen hittikattauksen! Loistavassa vedossa ollut Belladonna lienee turhautunut lepäämään laakereillaan ja ihmekös tuo kun harvinaisen hyvin näytti vanhat klassikot taittuvan. Settihän oli jopa kovempi kuin itse Anthraxilla viime vuoden Sonispheressä. Erityisesti henkilökohtainen suosikkini, Medusa, lämmitti mieltä!

setti: Among The Living / Medusa / A.I.R. / Madhouse / Anti-Social /
Caught In A Mosh / Indians / Heaven & Hell / Metal Thrashing Mad /
Man On The Silver Mountain (acoustic)

Onnistuin näkemään Doron useita vuosia sitten pikkuisella Stella Star klubilla Helsingissä. Siitä lähtien olenkin kärkkynyt uusintaa, joten Sauna kiinnitys oli enemmän kuin tervetullut. Earthshaker Rockin kajahtaessa ilmoille veivätkin jalat vaistomaisesti läpi ihmismassan lähemmäksi lavaa. 150-senttinen Saksalainen jumalatar ei pettänyt! Ai, että oli upeeta. Tosin, ikävä faktahan on se että Doron nykymateriaali kalpenee 5-0 vanhan Warlock-kaman rinnalla ja esimerkiksi Wacken-hymni We Are The Metalheads olisi koska tahansa korvattavissa vaikkapa East Meets Westillä, Three Minute Warningilla jne. No, paljonhan sitä vanhaa Warlock-matskua oli lyhyehköön festarisettiin mahdutettu, joten ei auta itkeä pikkuseikoista. Yhtye oli iskussa ja energinen. Ja mikä tärkeintä sekä metallin kuningattaren ääni että aksentti täyttä terästä. Muun muassa lavalle heitetystä ruususta päätellen en ollut ainoa Doron setistä haltioitunut. Viime vuotisen Grave Digger-buukkauksen ohella tämä oli juuri sellainen kulttuuriteko, jonka vuoksi nostan tyytyväisesti hymyillen hattuani Sauna Open Airille.

setti: Earthshaker Rock / I Rule The Ruins / Burning The Witches /
Running From The Devil / Night Of The Warlock / Metal Racer / Für Immer / True As Steel / Hellbound / We Are The Metalheads / All We Are / Metal Tango

Dio’s Disciples, Dion viimeiseksi jääneen kokoonpanon raunioille kasattu tribuutti-yhtye, vaikutti ennakkoon viikonlopun katastrofialttiimmalta viritykseltä; mitä odottaa? Törkeää haudanryöstöä, hienoa kunnianosoitusta vaiko jotakin siltä väliltä. No, hieno tirbuuttihan sieltä tuli. Maestron suurimpia hittejä Rainbown, Sabbathin ja soolouran varrelta esitellyt setti lämmitti varmasti monia. Toki Paljon jäi myös soittamatta, niin kattavan uran Ronnie meidän kaikkien onneksi ehti tekemään, että 45 minuuttia riitti juuri ja juuri nopeaan läpileikkaukseen. Itse olin positiivisesti yllättynyt siitä kuinka hyvin Tim ’Ripper’ Owensin ääni sopi Dion eittämättä haastavaan materiaaliin. Myös herran lavapreesens oli kehittynyt aimo harppauksin sitten viime näkemän. Goldy-Wright-Warren akseli hoiti tonttinsa hienosti, kuten myös Rudy Sarzoa paikannut James Lomenzo. Dio’s Discpiles jättikin lopulta hienon ja hartaan fiiliksen ja osoitti että vaikka Heavy Metallin pienisuurimies ei enää olekaan keskuudessamme elää hänen musiikkinsa ja perintönsä yhä, tuoden iloa tuhansien maalliseen vaellukseen. Se on saavutus johon harvat yltävät. Thank you Ronnie and Long Live Rock ’n Roll!!

setti: Stand Up And Shout / Holy Diver / Don’t Talk To Strangers / Egypt (The Chains Are On) / King Of Rock ’n Roll / Cathc The Rainbow Stargazer / Neon Knights / Last In Line / Long Live Rock ’n Roll / Man On The Silver Mountain / Heaven & Hell / Rainbow In The Dark

Perjantai-illan viimeisteli saarivaltakunnan pitkän linjan veteraanit eli Saxon. Näin Saxonin pari viikkoa ennen Sauna Open Airia Saksan maaperällä ja tiesin osittain mitä odottaa. Saksassa jäi tosin 747 kuulematta, mikä sapetti ensimmäistä Saxon-keikkaansa kokevaa Suomi-turistia vallan suunnattomasti. Saunassa tämäkin harmittava takaisku sekä edellisen keikan osittain hatarat muistikuvat korjattiin hienosti. Saxonin setti oli tällä kertaa hitusen pitempi ja parempi,  mutta pääpiirteissään toki sama. Allekirjoittanut olisi mielellään kuullut jonkin verran myös 80-luvun materiaalia, esimerkiksi muutamaan otteeseen tälläkin kiertueella kuultu Rock ’n Roll Gypsy olisi ollut harvinaisen maistuva lisä settiin. Ei sillä; Denim And Leatherin ja Heavy metal Thunderin kaltaisten vanhojen klassikoiden parissahan viihtyy aina. Näistä ensimmäinen kuultiin vieläpä Doron vahvistamana. Eikä Saxonin tuoreempikaan materiaalia heikkoa ole; erityisesti Demon Sweeney Todd rullasi livenä kuin käsistä karannut katujyrä. Ja se 747; mainio lopetus mainiolle päivälle!

setti: Hammer of The Gods / Heavy Metal Thunder / Never Surrender / Motorcycle Man / Back In ’79 / Atila The Hun / Demon Sweeney Todd / Call To Arms / Dallas 1 PM / Crusader / Afterburner / Denim & Leather (/w Doro) / Princess of The Night / Wheels Of Steel / 747

LAUANTAI 11.6.2011

Lauantain positiivisiin huomioihin sisältyi muun muassa alueelle ilmaantunut ylimääräinen ja monipaikkainen vesipiste. Kun huomioi millä aikataululla vesipiste on Eteläpuistoon hoidettu (torstai/perjantai) on pakko antaa roimat tunnustukset festivaaliorganisaatiolle nopeasta toiminnasta. Hienoa; juuri näin! Tarotin toimintaa sen sijaan en kehu. Viime vuonna petyin pahasti yhtyeen festivaalivetoihin ja kasasinkin melkoiset odotukset Spell Of Iron -setille. Niinhän siinä kuitenkin kävi, että mutaiset soundit ja suoraan sanoen paskat uudet sovitukset tappoivat fiilikset varsin nopeasti. Herranjumala, luulin Love’s Not Made For My Kindia joksikin random-balladiksi kunnes kuulin ketosäkeen. Marcon välispiikit lienevät ainoa asia, josta jäi jälkipolville kerrottavaa. Myönnän olevani paikoilleen jumiutunut jäänne, mutta en varmastikaan ainoa; yhtäkään hyvää kommenttia en Tarotin setistä taaskaan kuullut

setti: Midwinter Nights / Dancing On The Wire / Back In The Fire / Love’s Not Made For My Kind / Never Forever / Spell Of Iron / Pharao / Wings of Darkness / Things That Crawl At Night

Monille proge-metallin ystäville lauantai oli se tärkein festivaalipäivä ja sehän johtui tietenkin Queensrÿchesta. Olihan yhtyeen edellisestä Suomen vierailusta vierähtänytkin jo melkoisesti. Itse tunnen Rÿchen tuotantoa varsin heikosti ja ainoa vahvempi kiinnekohta yhtyeeseen minun kohdallani onkin, yllätys, yllätys, ”Operation: Mindcrime”. Tältä pohjalta en saanutkaan Rÿchestä irti aivan älyttömästi. Kaltaisiini perustallaajiin olisi saattanut upota paremmin hivenen rivakampia biisejä esitellyt setti, mutta täytyy toki muistaa että fanithan se pääasiallinen kohde ovat ja he näyttivät nauttivan. ”Empire”-levy oli mukavasti edustettuna etenkin setin loppupuolella. Itselleni kohokohdiksi nousivat pakollinen Mindcrime-hitti I Don’t Believe In Love sekä yhtyeen uran alkupuolelta, tarkemmin ”Rage For Order” -levyltä, poimittu Walk In The Shadows. Paikoittaista puutumistakin tosin oli havaittavissa esimerkiksi tuoreen A Dead Man’s Wordsin ja hittiballadi Silent Lucidityn aikana.

setti: Get Started / Damaged / I Don’t Believe In Love / A Dead Man’s
Words / Hit the Black / NM 156 / Screaming In Digital / Walk In The Shadows / Silent Lucidity / Jet City Woman / Empire / Eyes Of A Stranger

Saksalaisen jämptiyden musiikillinen perikuva, Accept, oli omalla kohdallani kenties lauantain odotetuin esiintyjä. Udon persoonallisen äänen ja olemuksen hienosti korvannut yhtye on ollut paluustaan saakka hurjassa iskussa. Ozzyn ja Halfrodin uskolliset fanit vetävät nyt varmasti kahvinsa väärään kurkkuun, mutta totean silti että koko festivaalin karismaattisin esiintyjä oli ilman muuta Acceptin Wolf Hoffmann. Lyhyehkön mutta harvinaisen viihdyttävän setin vetänyt Accept saisikin tulla pian takaisin kunnollisen kaksituntisen merkeissä. Sangen harvinaista oli myös se, että jäin tällä kertaa eniten kaipaamaan tuoreempaa materiaalia, erityisesti paluualbumin nimibiisi Blood Of The Nations olisi kelvannut paremmin kuin hyvin. Russian Roulette -albumin vahva edustus oli pienoinen, mutta varsin mieluisa, yllätys. Muutamien hittibiisien yleisönhuudatusta lyhentämällä olisi settiin saattanut saada mahtumaan yhden biisin enemmän, mutta todettakoon nyt että jos on pakko yleisöä huudattaa, niin kyllä Hoffmannin kitarasoolon ovat siihen tarkoitukseen eliittiainesta.

setti: Teutonic Terror / Bucketful Of Hate / Breaker / Metal Heart / Losers And Winners / Princess Of The Dawn / Aiming High / Up The Limit / Fast As A Shark / Pandemic / Balls To the Wall

Lauantain ja oikeastaan koko festivaalin pääesiintyjää, jäähyväisiään keikkalavoille jättävää Judas Priestiä, saatiinkin odotella hetkisen. Odottelu johtui vain ja ainoastaan massiivisen lavarakennelman vaatimista raksahommista ja pienen ikäni muun muassa Iron Maidenin massiivisia lavarakennelmia diggailleena en voinut kuin innolla odottaa kurkkien lavan eteen lasketun verhon välistä. Ja täytyy sanoa, että komeat oli jäähyväiset; sekä settilista että show olivat upeinta mitä olen Priestiltä nähnyt. Muutaman biisin olisin voinut settilistasta vaihtaa, mikä on aika perkeleen hyvin kun huomioi että illan aikana kuultiin kuitenkin yhteensä 22 biisiä ja 2 introa yhtyeen koko uran ajalta; jokaiselta levyltä jotakin. Erityisesti muutamat harvinaisemmat vedot, kuten Night Crawler ja Blood Red Skies, osuivat allekirjoittaneen näkökulmasta todella nappiin. Eipä tällaisesta setistä ja showsta pysty juurikaan mitään purnattavaa löytämään, DVD kelpaisi kyllä. Painkiller nyt meni Halfordilta miten meni, mutta niin se on mennyt aiemminkin jokaisella näkemälläni Priest-keikalla. KK Downingin suuriin saappaisiin hypännyt Richie Faulkner hoiti hommansa kunnialla; sopivan vähäeleisesti mutta silti taatulla show-meiningillä. Faulkneria ja Scott Travisia lukuun ottamatta vuodet alkavat selkeästi jo näkymään Priest-miehistössä, joten ehkä se on vaan annettava vanhan ja uskollisen metallijumalan hivenen himmata tahtiaan. Ja näin komeasti kun se tekee, ei hommasta voi kuin jäädä hyvä mieli kaikille osapuolille! Tosin jos olisin työterveyslääkäri, en yhtyettä tämän esityksen perusteella ainakaan eläkkeelle laskisi.

setti: Battle Hymn (intro) / Rapid Fire / Metal Gods / Heading Out to the Highway / Judas Rising / Starbreaker / Victim of Changes / Never Satisfied / Diamonds & Rust / Dawn of Creation (intro) / Prophecy / Night Crawler / Turbo Lover / Beyond the Realms of Death / The Sentinel / Blood Red Skies / The Green Manalishi (With the Two-Pronged Crown) / Breaking the Law / Painkiller

encore: The Hellion/Electric Eye / Hell Bent for Leather / You’ve Got
Another Thing Comin’ / Living After Midnight

Täytyy sanoa, että vaikka missasinkin aimo kasan yhtyeitä, näin silti enemmän ja kovempaa heavya kuin osasin ennakkoon edes unelmoida. Toimivat järjestelyt ja mahdollisesti kesän hienoimmat ilmat kruunasivat loistavan festarikokemuksen. Sauna Open Airille onkin helppo povata valoisaa tulevaisuutta; se kuinka kauan 80-luvun heavy rock mammutit jaksavat suurta yleisöä kiinnostaa lienee arvoitus, mutta jos festivaali panostaa muihin asioihin jatkossa samaan malliin on viihtyminen taattu. Loppuviimein on kuitenkin kyse pienistä asioista; vesipisteistä, kysymyksiin vastaamisesta yleisillä foorumeilla, artistikiinnitysten aikaisesta uutisoinnista jne. Ja juuri näihin Sauna Open Air on panostanut ja parantanut suoritustaan vuosittain. Se on oikein, jatkuva kehitys takaa jatkuvan kasvun. Näin ainakin minä toivon ja luotan siihen että voin myös ensi vuonna unohtaa Swedenrock-reissun ja suunnata paikallisiin bakkanaaleihin hymyssä suin.

Kuvat: Jouni Parkku

[flickrfeed photoset=72157626957875831]

Sonisphere Festival Porissa

Tänä kesänä se sitten tapahtui ja Porin mainio Areena valjastettiin jazz-festivaalin lisäksi toiseenkin järkevään käyttöön raijaamalla joku Metallica ja kuukauden vanhat paellat tyrkylle. Sonisphere-festivaalista kohistiin jo hyvän matkaa ennen varsinaista tapahtumapäivää ja niin paikallisten kuin ulkopaikkakuntalaisten toimittajien toimesta päiviteltiin ja arvuuteltiin miten homma oikein saadaan toimimaan? Noh meikäläisen kokeman perusteella homma kokonaisuudessaan toimikin paremmin kuin osasin odottaa. Mitä nyt, varsinkin naisten, vessajonot olivat tolkuttomat. Mitä tosin voi odottaa jos yli 60 000 ihmistä ahtautuu samalle kenturalle ja varmasti ainakin yli puolet porukasta nauttii alkoholipitoisia virvokkeita.

Omien Virvokkeiden sisään kuljettamisesta liikkui jos jonkinnäköistä informaatiota ja kuuleman mukaan varsinaisella sisääntuloportilla laukkujen sun muiden tarkastaminen oli tasoltaan vaihtelevaa ja toiset suuret keksijät olivat siis käyttäneet työpäivänsä turhuuteen valmistaessaan valepohjaa reppuun ja täyttäessään mandariineja viinalla ja niin edespäin. Valepohjaisen repun päälle sijoiteltu vedellä täytetty ns. syöttipullokaan ei ollut vaihtanut portilla omistajaa ja muutkin pullot oli vain pitänyt aukaista ja heittää korkit roskiin. Siinä sitä sitten tuli maisteltua enemmänkin väljähtänyttä ja lämmintä kossubatterya. Nämä siis kokemuksia omasta porukasta, varmasti kekseliäisyys oli kukistanut muuallakin.

Toinen itseäni askarruttava asia oli suuri rutina esimerkiksi ruuan loppumisesta ja kaljajonojen pituudesta. Kyllä minä ainakin näin porukkaa vielä Metallican setin loppupuolella kantavan kaiken maailman festivaali”herkkuja” kojuilta paikoilleen, enkä itse joutunut kertaakaan odottamaan 5 euron hintaista lonkeroa viittä minuttia kauempaa. Suuri miinus tulee käsittääkseni kasviruokien täydellisestä puuttumisesta. Ei tämä sinänsä meikäläistä haitannut, mutta luulenpa että jokunen Hevi-Sirpakin saattaa kieltäytyä tunkemasta jalostettua eläimen lihaa suuhunsa. Kaiketi tämäkin asia korjantuu ensi vuonna. Ihmetystä lisäsi myös porttien sulkeminen kun rockjumalat poistuivat autoilla tietä pitkin, ilmeisesti tilanne oli ollut ainoastaan sekuntien päässä kaaoksesta kun ihmiset alkoivat kiipeilemään aitojen yli ja huutelun sävy oli muuttunut kyselemisen sijaan jo rivouksien ja uhkauksien tasolle. Minähän viisaana poikana lähdin noin 10-15 minuttia ennen pääesiintyjän setin loppumista välttäen näin suurimman ryysiksen niin silloilla kuin kebumestassakin. Poliisin mukaan järjestyshäiriöitä oli saman verran kuin normaalinakin viikonloppuna ja suuremmilta aine- ja henkilövahingoiltakin vältyttiin.
Eli loppujen lopuksi järjestelyt toimivat, muutamat hölmöilyt poislukien, yllättävänkin hyvin. Ensi vuonna pienen hienosäädön ja virheistä oppimisen jälkeen uskoisin homman olevan todella hyvällä mallillaan.

Ja sitten siirrymme itse ohjelmaan. Meikäläinen on jäävi kirjoittamaan mitään faktaa päivän alkupuolen esiintyjistä koska oksentaminen himassa oli siistimpää kuin esim. Mastodonin tai Lamb of Godin setin mahdollinen seuraaminen. Vitutti ehkä hieman ja saavuin paikalle vasta Machine Headin aloittaessa settiään, joka oli yllättävänkin intensiivinen olosuhteisiin nähden. Kaverit näyttivät olevan ihan tosissaan soittamassa ja liikehdintä niin lavalla kuin yleisössäkin alkoi toimia. Biisit painottuivat uuteen tuotantoon ja suurin osa biiseistä taisi olla uusimman albumin satoa. Keikan lopuksi olisi voinut toivoa mahdollisesti soitettavan jotain vanhaa hittikamaa kuten vaikka ”Old” tai ”Block” joita ainakin ennen ovat keikalla veivanneet. Demmelin tipahtaminen kuitenkin ennen setin loppua pakotti bändin keräämään torsot ja kamat lavalta ennen aikojaan. Ihan kiva siihen asti.
Tulipa siinä sitten seuraavaksi käytyä katsomassa jonkin aikaa Anthraxin paikkaajaksi (!?!?) hommattua, veikeästi lapsellisiin kostuumeihin pukeutuvaa Turisasta. Kostuumit pitää hoitaa tyyliin GWAR, tai sitten ollaan ilman! Tämän sortin soturimetalli ei oikein kuuluu meikäläisen levyhyllyn pyöritetyimpiin kiekkoihin, joten musiikillinen anti oli minulle aivan yhdentekevää. Showta oli nähtävästi vedetty ennenkin ja yleisö innostui huudatuksista ja rehellisestä kiroilusta ihan kiitettävästi. Eli Voi että kun oli kivaa. Pientä tirskumista ja repeilyä aiheuttanut keikka sai kyllä mielen iloiseksi ja virvokkeetkin alkoivat maistua joten oli aika siirtyä seuraamaan Linkin Parkin keikkaa K-18 alueen uumeniin mahdollisimman pitkälle lavasta. Bändi tosin kuulosti taustalla saundipoliittisesti hyvältä. Tuntui kuin olisi ollut sterkat taustalla pauhaamassa törkeän lujaa. Nämä kaverit ei taida harrastaa välispiikkejä lainkaan? Siinä huomiot tästä keikasta, eikä bändistä sitten sen enempää. Jos ei kiinnosta, niin ei vaan kiinnosta. Linkin Parkin jälkeen alkoikin sitten nostalgiaosuus, kun kakkoslavalle kipusi timanttinen brittilegenda Saxon!

Saxon, Sonisphere Pori 2009

Vanhat herrat olivat todella kovassa tikissä ja keikkailu tuntui maistuvan. Äijät säntäilivät lavalla, ja fiilis välittyi yleisöön todella hyvin. Harvemmin tulee näitä vanhoja käyriä ihasteltua pikkupojan innolla, keikkojen ollessa esiintyjien puolelta yleensä luokkaa ”mitä vittua me täälläkin tehdään?”. Hittiä saatiin hitin perään, kun ainakin Motorcycle Man, Heavy Metal Thunder, 747 ja Crusader jäivät päälimmäisinä mieleen. Mahtava meininki. Bändi tykkäs, yleisö tykkäs…

Viimeisenä sitten tietysti se joku Metallica. Lähtö on aina tärkeä ja sen he näyttävät myös tietävän läväyttäessään tiskiin Batteryn ekana biisinä jatkaen vaatimattomasti Creeping Deathillä. Tunnelma todellakin oli katossaan, vaikka vain taivas oli rajana. Taisi siinä vielä ainakin Harvester of Sorrow tulla ennen ensimmäistä hengähdystä, joka tällä kertaa oli mainio Fade to Black. Tämän jälkeen setti olikin suunniteltu ainakin minun korvaani täysin päin helvetti,ä kun pitkää slovaria seurasi kaksi ylipitkää ja tuhannen puuduttavaa uutta biisiä, joista toinen taisi olla radioistakin tuttu Cyanide(?), jolloin tunnelma lässähti ryminällä kenttään. Eikä jatko oikein saanut homma enää siihen liitoon mihin se aluksi oli noussut. Master of Puppets ja Blackened putkeen setin loppupuolella herätti jälleen mielenkiinnon meidänkin porukan keskuudessa, mutta tätä seurannut iki ihana Nothing Else Matters oli viimeinen niiti meikäläiselle. Yleisön alkaessa valua jo portista ulospäin, päätin liittyä joukon jatkeeksi ennen suurinta ryysistä, ja suunnitelmani osoittautui lähes täydelliseksi. Tosin missasin Seek and Destroyn jonka pojat vetivät viimeiseksi, mutta vastapainoksi tälle vältin myös kuuluisan ”suljetaan portit” -episodin.

Ei Metallican soittokunnossa mitään valittamista ollut ja alkuun vaikutti jopa siltä että taisi Hetfieldin arpinaamaakin hieman jännittää. Trujillon herkistyminen ehkä jopa kyyneliin asti oli myös osoitus keikan laadusta suurimmalle osalle yleisöä kuten myös bändille. James lauloi paremmin kuin osasin veikata ja Lars soitti välillä huonommin omia biisejään kuin finninaamaiset kovikset ylä-asteiden musiikkiluokissa välituntisin. Konekivääribasarit olivat muuttuneet kunnon pierubasareiksi ja komppien maustaminen oli välillä todella surkuhupaisaa. Ottaen huomioon Larsinkin kokemuksen, niin luulisi Metallicankin hittien taipuvan kaverilta edes hieman tuhdimmin. Naaman vääntely ja biisien välissä seisoskelu ja käyskentely ei kyllä ole riittävästi tuollaisilla lippujen hinnoilla. Kirkin wah-sooloilusta en jaksa edes avautua kuin sen verran, että olisi saanut jäädä sekin väliin. Loppujen lopuksi mielestäni Metallicalta on oikeus odottaa liikoja, ja suhtautua kriittisemmin kuin joihinkin muihin bändeihin. Miksikö? Siksi, että se on Metallica.

Eli lopuksi suurin plussa Saxonille ja suurin miinus Anthraxin peruuntumiselle sekä Lars Ulrichin ammattitaidolle. Ensi vuonna uusiks! Ehkä!