Avainsana-arkisto: Sauna Open Air

Sauna Open Airiin uusina kiinnityksinä mm. Hatebreed ja Crashdïet

Uudella Ratinan festivaalipuistoalueella Tampereella 8.-9. kesäkuuta järjestettävä Sauna Open Air on julkaissut uusia ulko- ja kotimaisia esiintyjiä. Sauna Open Airin lauteilla nähdään mm. jenkkihardcoremetallin sanansaattaja Hatebreed sekä alkuvuonna uuden albumin julkaissut ruotsalainen glam metal -yhtye Crashdïet. Aikaisemmin festareille on kiinnitetty mm. Opeth, Volbeat ja Sabaton.

Kotimaisista yhtyeistä Saunassa vihtovat mm. melodista death metallia soittava Omnium Gatherum ja peikkometallisti Finntroll, joka nähdään pitkän odotuksen jälkeen viimein Suomenkin lavoilla.

Sauna Open Air 2013
La 8.6.2013 – Su 9.6.2013 Ratinan festivaalipuisto, Tampere

La 8.6.: Nightwish, Opeth (SE), Children of Bodom, Bloodred Hourglass, Finntroll, Lost Society
Su 9.6.: Volbeat (DK), Sabaton (SE), Hatebreed (US), Crashdïet (SE), Stam1na, Egokills

Liput:
2 pvän Festivaalilippu toimituskuluineen alk. 102,50e
Päivälippu la 8.6. toimituskuluineen alk. 55,50e
Päivälippu su 9.6. toimituskuluineen alk. 55,50e

www.sauna-open-air.fi

Sauna Open Air palaa festarikalenteriin

Vuodesta 2004 alkaen järjestetty metallimusiikkiin ja raskaaseen rockiin keskittynyt Sauna Open Air palaa välivuoden jälkeen tapahtumakartalle ensi kesäkuussa. Festivaaleilla ovat vuosien saatossa esiintyneet mm. Ozzy Osbourne, Mötley Crüe ja Judas Priest.

Tapahtuman ensimmäinen kiinnitys on laulajakohun keskellä oleva Nightwish, joka esiintyy Sauna Open Airissa lauantaina 8.6.2013. Nightwish esiintyi viimeksi Tampereella loppuunmyydyssä Hakametsän jäähallissa keväällä 2012.

Lippuhinnoista ja muista esiintyjistä tiedotetaan myöhemmin.

www.sauna-open-air.fi

Sauna Open Air 2011

TORSTAI 9.6.2011

Tänä vuonna kahdeksatta kertaa juhlittu Sauna Open Air starttasi loistavissa tunnelmissa; bändikattausta oli jo ennakkoon hehkutettu festarin kaikkien aikojen kovimmaksi ja säätiedotkin lupailivat kyseiseksi viikonlopuksi poikkeuksellisen upeita ilmoja! Bändikattauksen suhteen mieltäni lämmitti erityisesti se, että järjestävä taho oli selkeästi kuunnellut yleisön toiveita ja kasannut näiden(kin) pohjalta harvinaisen kovan kolmipäiväisen. Hienoa on myös se, että festari teki tänä vuonna yleisöennätyksensä, mikä osaltaan osoittaa että yleisön mielipiteen huomioiminen kannattaa. Myös muilla osa-alueilla oli toimintaa kehitetty ja esimerkiksi viime vuoden torstain (KISS esiintyi torstaina) hillittömiin jonoihin oli reagoitu lisäämällä rannekkeenvaihtopiste jatkoklubina toimineen Jack the Roosterin terassille; oivallista!

After Partyihin liittyneiden roudausvelvoitteiden vuoksi ehdin torstaina festivaalialueella vasta Helloweenin aloitellessaan settiään. Oikeastaan ainoa ’ei-jumalauta’ hetki ajoittui tuohon ensimmäiseen alueelle saapumiseen; suhteellisen mielivaltaisen oloisesti toiminut turvatarkastaja käskytti avainketjuni narikkaan. OK; ymmärrän toki, että polvitaipeessa saakka roikkuvalla kettingillä saa halutessaan ikävää jälkeä aikaiseksi, mutta oma avainketjuni oli useampaa kertaluokkaa pienempi ja kenties se viimeinen esine josta olisin vapaaehtoisesti luopunut. No, jonot olivat onnekseni lyhyet ja avaimetkin säilyvät tallessa ilman varmuusvälinettä.

Viime vuoden marraskuusta lähtien tiivisti tien päällä viihtynyt Helloween tarjoili typistetyn version kuusi kuukautta aiemmin Pakkahuoneella kuullusta setistään. Ja mikäs sitä oli melkoista hittikimaraa kuunnellessa. Yllättävän paljon Keepperien aikaisia biisejä sisältänyt setti oli melko haastava vedettävä Deriksen Andille. Mutta esimerkiksi herralle auttamatta liian korkealta menevä I Want Out toimi nyt, hivenen matalampaa laulettuna, paremmin kuin edellisvuonna kuultu kireähkö ylärekisteriyritys. Osittain festaritunnelmissa ollut yhtye on esiintynyt tiukemminkin, mutta kyllähän tämän kurpitsakoplan silti varsin mieluusti tsekkasi ja omalla kohdallani yhtye toimi oivana aloituksena festareille.

setti: Are You Metal / Eagle Fly Free / March of Time / Where The Sinners Go / I’m Alive / medley: Keeper Of The Seven Keys – King For 1000 Years – Halloween / Steel Tormentor / Future World /
I Want Out / Dr. Stein

Omnium Gatherum meni alekirjoittaneelta täysin ohi vettä jonottaessa. Helteisen läkähdyttävän sään ainoana haittapuolena olikin jatkuva varjoisien alueiden haeskelu ja loputon nestetankkaus. No, viime vuonna odoteltiin Danzigia hyytävässä vesisateessa, joten ei auta valittaa; mieluummin näin!

Olen useampaan otteeseen omistanut liput Ozzyn keikalle mutta erinäisten mönkijätapaturmien yms. vuoksi en ollut onnistunut näkemään herraa livenä ennen Sauna-torstaita. Tai no Sabbathin keulilla toki, mutta en soolona. Niinpä odotukset olivatkin korkealla H-hetken lähestyessä. Autiolta näyttänyt lava tosin herätti hivenen ihmetystä; Ozzylta jos keneltä olisin odottanut muutamia show-elementtejä. Etenkin kun viime vuonna torstai-illassa nähdyn megalomaanisen KISS-shown rinnalla Ozzyn riisuttu lavarakennelma suorastaan harmitti. Pimeyden ruhtinaalla ei ollut mukanaan edes taustalakanaa. No, musiikkihan se pääasia on ja sitä toki kuultiin. Ozzyn setti painottui pakollisten hittien lisäksi vahvasti soolodebyytti Blizzard Of Ozz -albumiin. Sikäli harmi, että ainakin allekirjoittanut olisi mielellään kuullut myös muutamia biisejä muun muassa täysin ohitetuilta Diary Of A Madman ja No Rest For The Wicked albumeilta. Itse pimeyden ruhtinas näytti olevan harvinaisen vetreässä kunnossa. Jännä homma; lähes kymmenen vuotta sitten nähdessäni herran Black Sabbathin keulilla meno oli huomattavasti jähmeämpää. Vuodet ovat kohdelleet pimeyden ruhtinasta armeliaasti vai liekö herra raitistunut? Soolot setistä olisi saanut heivata hevon kuuseen, mutta oletan niiden olevan mukana pakollisina lepotaukoina. Ozzyn bändistä vielä sen verran että vaikka Gus G onkin melkoinen kitaravelho ei äijältä kyllä karismaa löydy; Gus G huudatusten aikana tekikin mieli huutaa rytmitykseen yhtä hyvin sopivaa Jake E. Lee kajautusta. No, pääasia että pimeyden ruhtinas on saanut bändiinsä uutta verta ja homma näyttää jälleen maistuvan myös useampaan otteeseen eläköityneelle pääpirulle.

setti: I Don’t Know / Suicide Solution / Mr. Crowley / Goodbye To Romance / Bark At The Moon / Road To Nowhere / Shot In The Dark / Gus G soolo – Rat Salad – rumpusoolo / Iron Man / Fairies Wear Boots / I Don’t Want To Change The World / Crazy Train

encore: Mama, I’m Coming Home / Paranoid

PERJANTAI 10.6.2011

Torstain jatkot venähtivät omalta osaltani sen verta myöhään, että perjantaina teki tiukkaa ehtiä pelipaikalle edes neljäksi. Täkynä tuossa kellonajassa oli iki-ihanan metallin kuningattaren, Doron, Meet & Greet. No, niinhän siinä kävi, että en ollut suunnitelmani kanssa yksin ja jonot tapaamaan Saksatarta olivat jo saapuessani jäätävät. Viikate menikin ohi jonotellessa; harmi, Kallen johtama kaihorykmentti on varsin viihdyttävä livebändi ja mielelläänhän sen olisi nytkin katsastanut. Tosin erinäisten vaiheiden jälkeen vinyylin kanteen saatu Doro-nimmari omistuksin painoi tällä kertaa vaakakupissa huomattavasti enemmän. Viikate; olen pahoillani.

Viikatteen jälkeen päälavan haltuunsa ottanut Cavalera Conspiracy on allekirjoittaneelle edustanut aina Soulflyn tavoin selkeää tason laskua verrattuna kulta-aikojen Sepulturaan. Energisesti vedostaan huolimatta bändi ei näin ollen tarjonnutkaan allekirjoittaneella suuria säväreitä. Parit Sepultura versioinnitkin sattuivat olemaan yhtyeen myöhäisemmältä aikakaudelta (Refuse/Resist, Territory, Roots Bloody Roots). Yhtye kuitenkin keräsi lavan eteen varsin mukavasti väkeä ja toi tyylillisesti vaihtelua festivaalin artistikatraaseen. Vaikkei Cavalera Conspiracy täysin meikäläisen makuun ollutkaan, niin kyllä yhtye paikkansa lunasti tämän vuoden kattauksessa.

Anthrax-vokalisti Belladonnan soolokeikka aiheutti monissa ennakkoon ihmetystä; aikooko Joey keskittyä heikon vastaanoton aikanaan saaneisiin soololevyihinsä vai vetääkö kaveri Anthraxia ja jos vetää, niin miksei sitten Anthraxin kanssa? No, tiedä häntä, mutta niinhän siinä kävi että paria Dio-tribuuttia lukuun ottamatta Joey tarjoili vain ja ainoastaan Anthraxia ja voi pojat minkälaisen hittikattauksen! Loistavassa vedossa ollut Belladonna lienee turhautunut lepäämään laakereillaan ja ihmekös tuo kun harvinaisen hyvin näytti vanhat klassikot taittuvan. Settihän oli jopa kovempi kuin itse Anthraxilla viime vuoden Sonispheressä. Erityisesti henkilökohtainen suosikkini, Medusa, lämmitti mieltä!

setti: Among The Living / Medusa / A.I.R. / Madhouse / Anti-Social /
Caught In A Mosh / Indians / Heaven & Hell / Metal Thrashing Mad /
Man On The Silver Mountain (acoustic)

Onnistuin näkemään Doron useita vuosia sitten pikkuisella Stella Star klubilla Helsingissä. Siitä lähtien olenkin kärkkynyt uusintaa, joten Sauna kiinnitys oli enemmän kuin tervetullut. Earthshaker Rockin kajahtaessa ilmoille veivätkin jalat vaistomaisesti läpi ihmismassan lähemmäksi lavaa. 150-senttinen Saksalainen jumalatar ei pettänyt! Ai, että oli upeeta. Tosin, ikävä faktahan on se että Doron nykymateriaali kalpenee 5-0 vanhan Warlock-kaman rinnalla ja esimerkiksi Wacken-hymni We Are The Metalheads olisi koska tahansa korvattavissa vaikkapa East Meets Westillä, Three Minute Warningilla jne. No, paljonhan sitä vanhaa Warlock-matskua oli lyhyehköön festarisettiin mahdutettu, joten ei auta itkeä pikkuseikoista. Yhtye oli iskussa ja energinen. Ja mikä tärkeintä sekä metallin kuningattaren ääni että aksentti täyttä terästä. Muun muassa lavalle heitetystä ruususta päätellen en ollut ainoa Doron setistä haltioitunut. Viime vuotisen Grave Digger-buukkauksen ohella tämä oli juuri sellainen kulttuuriteko, jonka vuoksi nostan tyytyväisesti hymyillen hattuani Sauna Open Airille.

setti: Earthshaker Rock / I Rule The Ruins / Burning The Witches /
Running From The Devil / Night Of The Warlock / Metal Racer / Für Immer / True As Steel / Hellbound / We Are The Metalheads / All We Are / Metal Tango

Dio’s Disciples, Dion viimeiseksi jääneen kokoonpanon raunioille kasattu tribuutti-yhtye, vaikutti ennakkoon viikonlopun katastrofialttiimmalta viritykseltä; mitä odottaa? Törkeää haudanryöstöä, hienoa kunnianosoitusta vaiko jotakin siltä väliltä. No, hieno tirbuuttihan sieltä tuli. Maestron suurimpia hittejä Rainbown, Sabbathin ja soolouran varrelta esitellyt setti lämmitti varmasti monia. Toki Paljon jäi myös soittamatta, niin kattavan uran Ronnie meidän kaikkien onneksi ehti tekemään, että 45 minuuttia riitti juuri ja juuri nopeaan läpileikkaukseen. Itse olin positiivisesti yllättynyt siitä kuinka hyvin Tim ’Ripper’ Owensin ääni sopi Dion eittämättä haastavaan materiaaliin. Myös herran lavapreesens oli kehittynyt aimo harppauksin sitten viime näkemän. Goldy-Wright-Warren akseli hoiti tonttinsa hienosti, kuten myös Rudy Sarzoa paikannut James Lomenzo. Dio’s Discpiles jättikin lopulta hienon ja hartaan fiiliksen ja osoitti että vaikka Heavy Metallin pienisuurimies ei enää olekaan keskuudessamme elää hänen musiikkinsa ja perintönsä yhä, tuoden iloa tuhansien maalliseen vaellukseen. Se on saavutus johon harvat yltävät. Thank you Ronnie and Long Live Rock ’n Roll!!

setti: Stand Up And Shout / Holy Diver / Don’t Talk To Strangers / Egypt (The Chains Are On) / King Of Rock ’n Roll / Cathc The Rainbow Stargazer / Neon Knights / Last In Line / Long Live Rock ’n Roll / Man On The Silver Mountain / Heaven & Hell / Rainbow In The Dark

Perjantai-illan viimeisteli saarivaltakunnan pitkän linjan veteraanit eli Saxon. Näin Saxonin pari viikkoa ennen Sauna Open Airia Saksan maaperällä ja tiesin osittain mitä odottaa. Saksassa jäi tosin 747 kuulematta, mikä sapetti ensimmäistä Saxon-keikkaansa kokevaa Suomi-turistia vallan suunnattomasti. Saunassa tämäkin harmittava takaisku sekä edellisen keikan osittain hatarat muistikuvat korjattiin hienosti. Saxonin setti oli tällä kertaa hitusen pitempi ja parempi,  mutta pääpiirteissään toki sama. Allekirjoittanut olisi mielellään kuullut jonkin verran myös 80-luvun materiaalia, esimerkiksi muutamaan otteeseen tälläkin kiertueella kuultu Rock ’n Roll Gypsy olisi ollut harvinaisen maistuva lisä settiin. Ei sillä; Denim And Leatherin ja Heavy metal Thunderin kaltaisten vanhojen klassikoiden parissahan viihtyy aina. Näistä ensimmäinen kuultiin vieläpä Doron vahvistamana. Eikä Saxonin tuoreempikaan materiaalia heikkoa ole; erityisesti Demon Sweeney Todd rullasi livenä kuin käsistä karannut katujyrä. Ja se 747; mainio lopetus mainiolle päivälle!

setti: Hammer of The Gods / Heavy Metal Thunder / Never Surrender / Motorcycle Man / Back In ’79 / Atila The Hun / Demon Sweeney Todd / Call To Arms / Dallas 1 PM / Crusader / Afterburner / Denim & Leather (/w Doro) / Princess of The Night / Wheels Of Steel / 747

LAUANTAI 11.6.2011

Lauantain positiivisiin huomioihin sisältyi muun muassa alueelle ilmaantunut ylimääräinen ja monipaikkainen vesipiste. Kun huomioi millä aikataululla vesipiste on Eteläpuistoon hoidettu (torstai/perjantai) on pakko antaa roimat tunnustukset festivaaliorganisaatiolle nopeasta toiminnasta. Hienoa; juuri näin! Tarotin toimintaa sen sijaan en kehu. Viime vuonna petyin pahasti yhtyeen festivaalivetoihin ja kasasinkin melkoiset odotukset Spell Of Iron -setille. Niinhän siinä kuitenkin kävi, että mutaiset soundit ja suoraan sanoen paskat uudet sovitukset tappoivat fiilikset varsin nopeasti. Herranjumala, luulin Love’s Not Made For My Kindia joksikin random-balladiksi kunnes kuulin ketosäkeen. Marcon välispiikit lienevät ainoa asia, josta jäi jälkipolville kerrottavaa. Myönnän olevani paikoilleen jumiutunut jäänne, mutta en varmastikaan ainoa; yhtäkään hyvää kommenttia en Tarotin setistä taaskaan kuullut

setti: Midwinter Nights / Dancing On The Wire / Back In The Fire / Love’s Not Made For My Kind / Never Forever / Spell Of Iron / Pharao / Wings of Darkness / Things That Crawl At Night

Monille proge-metallin ystäville lauantai oli se tärkein festivaalipäivä ja sehän johtui tietenkin Queensrÿchesta. Olihan yhtyeen edellisestä Suomen vierailusta vierähtänytkin jo melkoisesti. Itse tunnen Rÿchen tuotantoa varsin heikosti ja ainoa vahvempi kiinnekohta yhtyeeseen minun kohdallani onkin, yllätys, yllätys, ”Operation: Mindcrime”. Tältä pohjalta en saanutkaan Rÿchestä irti aivan älyttömästi. Kaltaisiini perustallaajiin olisi saattanut upota paremmin hivenen rivakampia biisejä esitellyt setti, mutta täytyy toki muistaa että fanithan se pääasiallinen kohde ovat ja he näyttivät nauttivan. ”Empire”-levy oli mukavasti edustettuna etenkin setin loppupuolella. Itselleni kohokohdiksi nousivat pakollinen Mindcrime-hitti I Don’t Believe In Love sekä yhtyeen uran alkupuolelta, tarkemmin ”Rage For Order” -levyltä, poimittu Walk In The Shadows. Paikoittaista puutumistakin tosin oli havaittavissa esimerkiksi tuoreen A Dead Man’s Wordsin ja hittiballadi Silent Lucidityn aikana.

setti: Get Started / Damaged / I Don’t Believe In Love / A Dead Man’s
Words / Hit the Black / NM 156 / Screaming In Digital / Walk In The Shadows / Silent Lucidity / Jet City Woman / Empire / Eyes Of A Stranger

Saksalaisen jämptiyden musiikillinen perikuva, Accept, oli omalla kohdallani kenties lauantain odotetuin esiintyjä. Udon persoonallisen äänen ja olemuksen hienosti korvannut yhtye on ollut paluustaan saakka hurjassa iskussa. Ozzyn ja Halfrodin uskolliset fanit vetävät nyt varmasti kahvinsa väärään kurkkuun, mutta totean silti että koko festivaalin karismaattisin esiintyjä oli ilman muuta Acceptin Wolf Hoffmann. Lyhyehkön mutta harvinaisen viihdyttävän setin vetänyt Accept saisikin tulla pian takaisin kunnollisen kaksituntisen merkeissä. Sangen harvinaista oli myös se, että jäin tällä kertaa eniten kaipaamaan tuoreempaa materiaalia, erityisesti paluualbumin nimibiisi Blood Of The Nations olisi kelvannut paremmin kuin hyvin. Russian Roulette -albumin vahva edustus oli pienoinen, mutta varsin mieluisa, yllätys. Muutamien hittibiisien yleisönhuudatusta lyhentämällä olisi settiin saattanut saada mahtumaan yhden biisin enemmän, mutta todettakoon nyt että jos on pakko yleisöä huudattaa, niin kyllä Hoffmannin kitarasoolon ovat siihen tarkoitukseen eliittiainesta.

setti: Teutonic Terror / Bucketful Of Hate / Breaker / Metal Heart / Losers And Winners / Princess Of The Dawn / Aiming High / Up The Limit / Fast As A Shark / Pandemic / Balls To the Wall

Lauantain ja oikeastaan koko festivaalin pääesiintyjää, jäähyväisiään keikkalavoille jättävää Judas Priestiä, saatiinkin odotella hetkisen. Odottelu johtui vain ja ainoastaan massiivisen lavarakennelman vaatimista raksahommista ja pienen ikäni muun muassa Iron Maidenin massiivisia lavarakennelmia diggailleena en voinut kuin innolla odottaa kurkkien lavan eteen lasketun verhon välistä. Ja täytyy sanoa, että komeat oli jäähyväiset; sekä settilista että show olivat upeinta mitä olen Priestiltä nähnyt. Muutaman biisin olisin voinut settilistasta vaihtaa, mikä on aika perkeleen hyvin kun huomioi että illan aikana kuultiin kuitenkin yhteensä 22 biisiä ja 2 introa yhtyeen koko uran ajalta; jokaiselta levyltä jotakin. Erityisesti muutamat harvinaisemmat vedot, kuten Night Crawler ja Blood Red Skies, osuivat allekirjoittaneen näkökulmasta todella nappiin. Eipä tällaisesta setistä ja showsta pysty juurikaan mitään purnattavaa löytämään, DVD kelpaisi kyllä. Painkiller nyt meni Halfordilta miten meni, mutta niin se on mennyt aiemminkin jokaisella näkemälläni Priest-keikalla. KK Downingin suuriin saappaisiin hypännyt Richie Faulkner hoiti hommansa kunnialla; sopivan vähäeleisesti mutta silti taatulla show-meiningillä. Faulkneria ja Scott Travisia lukuun ottamatta vuodet alkavat selkeästi jo näkymään Priest-miehistössä, joten ehkä se on vaan annettava vanhan ja uskollisen metallijumalan hivenen himmata tahtiaan. Ja näin komeasti kun se tekee, ei hommasta voi kuin jäädä hyvä mieli kaikille osapuolille! Tosin jos olisin työterveyslääkäri, en yhtyettä tämän esityksen perusteella ainakaan eläkkeelle laskisi.

setti: Battle Hymn (intro) / Rapid Fire / Metal Gods / Heading Out to the Highway / Judas Rising / Starbreaker / Victim of Changes / Never Satisfied / Diamonds & Rust / Dawn of Creation (intro) / Prophecy / Night Crawler / Turbo Lover / Beyond the Realms of Death / The Sentinel / Blood Red Skies / The Green Manalishi (With the Two-Pronged Crown) / Breaking the Law / Painkiller

encore: The Hellion/Electric Eye / Hell Bent for Leather / You’ve Got
Another Thing Comin’ / Living After Midnight

Täytyy sanoa, että vaikka missasinkin aimo kasan yhtyeitä, näin silti enemmän ja kovempaa heavya kuin osasin ennakkoon edes unelmoida. Toimivat järjestelyt ja mahdollisesti kesän hienoimmat ilmat kruunasivat loistavan festarikokemuksen. Sauna Open Airille onkin helppo povata valoisaa tulevaisuutta; se kuinka kauan 80-luvun heavy rock mammutit jaksavat suurta yleisöä kiinnostaa lienee arvoitus, mutta jos festivaali panostaa muihin asioihin jatkossa samaan malliin on viihtyminen taattu. Loppuviimein on kuitenkin kyse pienistä asioista; vesipisteistä, kysymyksiin vastaamisesta yleisillä foorumeilla, artistikiinnitysten aikaisesta uutisoinnista jne. Ja juuri näihin Sauna Open Air on panostanut ja parantanut suoritustaan vuosittain. Se on oikein, jatkuva kehitys takaa jatkuvan kasvun. Näin ainakin minä toivon ja luotan siihen että voin myös ensi vuonna unohtaa Swedenrock-reissun ja suunnata paikallisiin bakkanaaleihin hymyssä suin.

Kuvat: Jouni Parkku

[flickrfeed photoset=72157626957875831]

Ozzy Osbourne ja Judas Priest Sauna Open Airin pääesiintyjiksi

Tulevan kesän Sauna Open Airin pääesiintyjiksi on kiinnitetty legendaariset birminghamilaiset Ozzy Osbourne ja Judas Priest. Ozzy Osbourne esiintyy torstaina 9.6. ja Saunan lopettaa lauantaina 11.6. viimeisellä ”Farewell Tour” -maailmankiertueellaan esiintyvä Judas Priest. Muita varmistuneita esiintyjiä ovat Helloween ja Saxon.

Sauna Open Air julkistaa lisää esiintyjiä sitä mukaa, kun keikat vahvistuvat ja niistä tiedotetaan festivaalin nettisivuilla. Kolmen päivän festivaaliliput ennakkohintaan 110 euroa (+ mahdolliset toimituskulut) tulevat myyntiin perjantaina 10.12. Lippupalveluun ja Tikettiin. Päiväliput tulevat myyntiin myöhemmin.

Sauna Open Air

Ozzy Osbourne
Judas Priest
Helloween
Saxon

Eteläpuisto, Tampere 9.-11.6.2011
www.sauna-open-air.fi

Sauna Open Air 10.-12.6.2010

Torstai 10.6.

Järjestyksessään seitsemäs Sauna Open Air käynnistyi auringonpaisteen ja jonotuksen merkeissä. Siinä missä upea sää varmasti lämmitti festarikävijöiden mieliä, jonotus ei varmasti tehnyt samaa; jonot nimittäin ulottuivat neljän aikaan festivaalialueen porteilta Laukontorille asti. Niille jotka eivät Tamperetta tunne, todettakoon että  jonon pituutena tuo matka on aikas helvetin pitkä. Leppoisasti jonottaminen kuitenkin näytti sujuvan, joten eiköhän suurin mielipaha aiheutunut melko tyhjälle kentälle soittaneella The 69 Eyes -yhtyeelle, sekä niille jotka olisivat välttämättä sixtarit halunneet nähdä. No, ruuhka johtui varmasti osittain myös siitä, että KISS keräsi paikalle ilmeisesti noin 12 000 ihmistä. Perjantaina ja lauantaina jonotukselta sitten vältyttiinkin.

The 69 Eyesin siis missasin massiivisten jonojen vuoksi. Tavallaan harmi; olen edellisen kerran nähnyt yhtyeen noin 3-4 vuotta sitten, joten olisihan sen silkasta mielenkiinnosta kernaasti tsekannut. Ehdin kuitenkin alueelle parahiksi näkemään Steel Pantherin, tuon glam/sleaze/hair metallin oman Spinal Tapin. Ja bändin keikka oli juuri niin matalaotsaista,hölmöä ja aivan helvetin viihdyttävää törkeilyä kuin odotinkin. Two in the pink and one in the stink; that’s called the shocker! Mikäli bändin biisit olisivat täyttä huttua tai vitsit vähemmän övereitä, ei Steel Pantheria jaksaisi orpo pirukaan, mutta kun näin ei ole, vääntyvät suupielet väkisinkin hymyyn bändin urpoilua seuratessa. Basisti Lexxi Foxxx muun muassa peilaili itseään ahkeraan biisien välissä ja lisäili hiuslakkaa. Ja Eyes of A Panther on oikeasti genren kovimpia biisejä sitten 80-luvun kultaisten vuosien ja Crashdietin Riot In Everyonen.

Lexxi Foxxx peilailee

settilista: Eyes Of A Panther / The Shocker / Party All Day / Turn Out The Lights / Guitar solo / Asian Hooker / Community Property / Eatin’ Ain’t Cheatin’ / Death To All But Metal / Paradise City

KISS! Ensimmäinen rock-konserttini oli Kiss Hartwall Areenalla 1997. Ensimmäiseksi keikaksi tuo oli sen verta kovan tason elämys, että myöhempiä Kiss-keikkoja on väkisinkin tullut verrattua tuohon lähes maagiseen iltaan. Samanlaista hurmosta Kiss ei ole allekirjoittaneessa onnistunut myöhemmin herättämään, mutta kyllähän KISS on silti nähtävä aina kun bändi Suomeen vaan saapuu. Shown puolesta Kissin panokset olivat kenties kovemmat kuin koskaan sitten ’77 Alive II -kiertueen. Bändi itse sen sijaan on vaisuin maskein esiintynyt kokoonpano; vaikka Singer ja Thayer ovatkin kovatasoisia muusikoita ovat he myös Kissin värittömin rumpali ja kitaristi koskaan. No, ehkä Mark St.Johnia lukuun ottamatta, joka tosin ei päässyt livenä juuri revittelemään, mutta sooloili Animalizelle tarttuvimmat soolot sitten Frehleyn klassisien pätkien. Settilista oli erittäin onnistunut sekoitus 70-, 80- ja 2000-lukua. Tosin Shock Me ja Beth joutaisivat vaihtoon; molemmat biisit henkilöityvät niin vahvasti Crissiin ja Frehleyhin, ettei hyväkään versiointi aja täysin asiaansa, lisäksi Beth nyt on mielestäni Crissinkin tulkitsemana lähinnä täytettä. Koska setistä löytyi kuitenkin Crazy Crazy Nights ja Lick It Up, olisi myös Shock Me ja Beth voitu mielestäni korvata muutamalla muulla kasarihelmellä. Esim. Tears Are Falling tai Thrills In the Night olisi hieno kuulla livenä. Tai jos 70-luvun materiaalia tarkastellaan, olisi I Stole Your Love kova valinta; olen kyseistä biisiä odotellut settiin (turhaan) jo vuodesta ’96. Anyway, viihdyttävä keikka ja mahtava show. Todella suuri hatunnosto Sauna Open Airille tästä buukkauksesta; olen aina kuvitellut että Kiss olisi ns. liian suuri kiinnitys kotimaisille festareille. Ilotulitus kruunasi illan.

Settilista: Modern Day Delilah / Cold Gin / Let Me Go Rock’n Roll / Firehouse / Say Yeah / Deuce / Crazy Crazy Nights / Calling Dr. Love / Shock Me / Soolot / I’m An Animal / 100,000 Years / I Love It Loud / Love Gun / Black Diamond / Detroit Rock City / Encore: Beth / Lick It Up / Shout It Out Loud / I Was Made For Lovin’ You / God Gave Rock ’n’ Roll to You II / Rock And Roll All Nite

Jäähdyttelyt suoritimme vielä muutamien rohkaisevien kera Jack the Roosterissa. Kissin’ Time -tribuuttiyhtyeelle thumbs upit siitä, että soittivat I Stole Your Loven. Substitute is better than nothing.

Perjantai 11.6.

Surkea sää ja Kissiin tyytyneet yhden päivän asiakkaat näkyivät perjantaina huomattavasti väljempänä festarialueena. Mikä oli tavallaan ihan hyvä, iltaa kohden kun näet sai jo vähän väistellä kuralammikoita. Keikkojen osalta perjantai oli kuitenkin allekirjoittaneen mielestä ehdottomasti kovin päivä.

Päivän avauksesta vastasi Death Angel. Tämä oli muuten toinen kerta kun näen Death Angelin tänä keväänä ja olosuhteet olivat kuin yksi yhteen; kylmää, aikainen iltapäivä ja vettä sataa. Taisi olla setti ja showkin lähes tulkoon sama kuin Metalfestissä, mitä nyt Saksassa Mark Oseguedan Bombay Shapphiren pinta oli paljon lähempänä pohjaa; huolto näköjään pelaa. Helvetin komeasti Lord of Hatella startannut setti pisti kyllä vauhtia viime tingassa paikan päälle saapuneeseen toimittajaan. Basisti oli kuin edesmennyt Cliff Burton ulkoisen habituksensa, vaatetuksensa ja bassonsa (Rickenbacker) puolesta. Vahva setti jällen, vielä kun onnistuisi näkemään nämä heput joskus kastumatta samalla vesisateessa.

Zachary rokkaa!

Tarot on ehdottomasti Suomen kovimpia hevibändejä ja varma valinta festareille kuin festareille. Harmikseni Tarot kuitenkin jatkoi samalla linjalla kuin alkukevään klubirundillaan, eli vain ja ainoastaan tuoreemman materiaaliin parissa. What a waste; Tarotin back-katalogissa on kuitenkin sen verta kovan luokan klassikoita, että niiden soittaminen saisi olla lakisääteistä. Peculla näytti olevan neljä basaria; kunnon kasaripullistelusta heruu ainakin tältä suunnalta ultimaaliset respektit!

settilista: Pyre of Gods / Satan Is Dead / Hell Knows / Undead Son / The Punishment / I Walk Forever / Pilot Of All Dreams / Veteran Of Psychic Wars / Crows Fly Back / Rider Of The Last Day / Traitor

Seuraavaksi olikin vuoden kulttuuriteon vuoro; nimittäin The Story of Anvil -dokumentin myötä jälleen ansaitusti valokeiloihin nousseen pitkän linjan kanadalaiskolmikon, Anvilin ensimmäinen Suomen vierailu. Älyköt, tosikot ja rokkipoliisit saivat siirtyä syrjään kun Lips ja kumppanit näyttivät mitä on Heavy Metal! On aika käsittämätöntä, kuinka niinkin viihdyttävä orkesteri kuin Anvil on saatettu sivuuttaa useiden vuosien ajan. Suhteellisen lyhyt mutta sitäkin kovempi setti keskittyi ”Metal On Metal” -klassikkoalbumin ympärille. Ehdottomana huippuhetkenä oli Mothra, jonka aikana Lips Kudlow kuritti kitaraansa vibraattorin avulla! Erittäin hieno kiinnitys Sauna Open Airilta!

settilista: March Of The Crabs / 666 / School Love / Winged Assasins / This Is Thirteen / Mothra / Thumb Hang / White Rhino / Forged In Fire / Metal On Metal

"Lips" Kudlow vauhdissa

Ilmeisesti sateen aiheuttamien teknisten ongelmien vuoksi Danzigin aloitus viivästyi huimat 40 minuuttia ilmoitetusta. Täytyy myöntää, että herran maineen tuntevana ehdin jo pelätä jonkin sortin egoilua myöhästymisen syyksi, mutta näin ei nähtävästi ollut. Ja hemmetin hyväntuuliseltahan Evil Elvis vaikutti lavalle saavuttuaan. Vaikka herraa ei saanutkaan kuvata kukaan. Liekö moinen kielto johtunut harvenevasta hiuskuontalosta. No, vaikka Glennin hiustiheys onkin kärsinyt melkoisesti vuosien saatossa, ei samaa voi sanoa herran ja hänen yhtyeensä livekunnosta. Tämän vuoden Sauna Open Airin intensiivisin keikka! Ensimmäinen kerta kun onnistuin Danzigin näkemään, vain noin tunnin mittainen setti ja järjetön määrä biisejä, jotka olisi mukava kuulla. Hankala yhtälö, mutta äkkiseltään en olisi lähtenyt vaihtamaan yhtäkään biisiä setistä; varsin maukas sekoitus  vanhaa ja uutta, vielä julkaisematonta materiaalia, upposi allekirjoittaneella paremmin kuin hyvin. Hammer Of The Gods rankaisi niin tehokkaasti, että kesäkuun lopussa ilmestyvältä uudelta Danzig-levyltä on lupa odottaa paljon; kovin Danzig biisi sitten nelosen. Erityisesti Tired Of Being Alive ja Bringer of Death lämmittivät mieltä ns. varmojen täkyjen ohella.

settilista: Wotans Procession / Skincarver / Twist Of Cain / Hammer Of The Gods / Her Black Wings / Tired Of Being Alive / How The Gods Kill / Do You Wear The Mark / On A Wicked Night / It’s Coming Down / Thirteen / Bringer Of Death / Mother / Long Way Back From Hell

Lauantai 12.6.

Todella ankeaa ja kosteaa säätä luvannut säätiedotus ja omaan makuuni suhteellisen laimea kattaus saivat meikäläisen lauantaina valitsemaan epäekologisesti yksityisautoilun joukkoliikenteen sijasta. Sikäli ironista, että lauantaina, jyrkästä vesilinjasta huolimatta, tulin seuranneeksi itse bändejä kaikkein heikoiten. Osittain tämä johtui siitä, että olin sopinut lauantaille artistihaastattelun, joka tosin erinäisten informaatiokatkosten vuoksi jäi toteutumatta. Haastattelua odotellessa ja jännätessä meni kuitenkin tunti jos toinenkin.

Omalta osaltani lauantai alkoi Doom Unitin merkeissä. Yhtye on hioutunut varsin toimivaksi livebändiksi, tosin ihmekös tuo kun huomioi hemmojen viime kevään keikkatahdin. Omaan makuuni yhtye on kyllä hivenen liian leppoisa, vähän niin kuin radioystävällisempi ja kesympi, hevikansalle suunnattu Sunride. Siinä oli muuten kova livebändi. No, Doom Unit soitti sen verta aikaisin, että edes radiohitti Killing Time ei aiheuttanut ihan niin riehakasta vastaanottoa kuin odotin.

Heavy Metal Breakdown!

Doom Unitin jälkeen olikin vuorossa lauantain ehdoton kohokohta; 30 vuotta järkkymätöntä teutonista heviä tahkonneen Grave Diggerin kautta aikain ensimmäinen Suomen keikka! Kenties Grave Digger ei puhuttele yhtä suurta yleisöä kuin illan kotimaiset yhtyeet, mutta on se silti sääli kun 14 levyä urallaan julkaissut bändi joutuu mahduttamaan läpileikkauksen urastaan reiluun tuntiin. No, tuo tunti olikin sitten lauantain rautaisin. Aika pitkälti tuoreimpaan pitkäsoittoon ja keskiaika-trilogiaan keskittynyt setti oli kyllä sellaista ilotulitusta, että oksat pois. Seuraavat päivät menivätkin Grave Digger kertsejä tapaillen; on nimittäin sellaista tavaraa, että jää vähän helposti päähän soimaan. Heavy Metal Breakdown kruunasi odotetusti helvetin hienon setin. Olihan se jo korkea aikakin saada Grave Diggerin Suomeen.

settilista: The Gallows Pole / Ballad of A Hangman / The Round Table /  Hell Of Disillusion / Lionheart / Killing Time / Excalibur / Pray / Valhalla / The Last Supper / The Dark Of The Sun / Knight Of The Cross / Rebellion / Heavy Metal Breakdown

Sivulavalla soittanut Peer Günt toimi varsin mukavasti, toki yhtyeen hittikimaraa olisi vieläkin hienompi seurata joko savuisella klubilla taikka komeassa auringonpaisteessa huurteinen olut tai miksei vaikka kaksi kätösessä.

Seuraavana olikin sitten vuorossa Stam1na. Täytyy myöntää, että näiden herrojen äkkiväärä huumori ei ole koskaan osunut samalle aaltopituudelle omani kanssa. Sama koskee myös heidän musiikkiaan. No, useat muut, etenkin nuorempi polvi, näyttivät nauttivan yhtyeen ulosannista täysin rinnoin. Viisi Laukausta Päähän avasi setin ja kyllähän sieltä kaikki yhtyeen pakolliset hitit Paha Arkkitehti ja Kadonneet Kolme Sanaa mukaan lukien ilmoille kajahti. Se täytyy todeta, että Stam1na otti ihailtavasti täyden ilon irti suuresta lavasta ja etenkin laulaja-kitaristi Hyrde sai setin ohessa aimo annoksen hyötyliikuntaa. Myös letit pyörivät siihen malliin, että moshattu on ennenkin.

Hail! oli melko jännä tapaus; nimekäs superkokoonpano soittamassa osittain jo todella läpikaluttuja covereita. No joo, kyllähän esim. Kisserin kitarointi ja Ripper Owensin laulu pieksee mennen tullen ns. normi coveripumppujen ulosannin, mutta kyllä silti hieman arveluttaa, että mikäköhän mahtaa olla Hailin! hinta/laatu-suhde? Nimittäin nämä äijät eivät varmasti tule pelkällä kaljapalkalla Ace of Spadesia, Paranoidia ja Breaking The Lawta veivaamaan. Yleisö luonnollisesti tykkäsi, sen verta hittihakuinen jukeboksi oli kyseessä (mm. Number of the Beast, Painkiller, Stand Up And Shout ja edellä mainitut). Nähtiinpä lavalla vierailevina tähtinä myös Death Angelin Mark ja Rob coveroimassa Kissiä (Cold Gin) Ja Hietalan Marco coveroimassa Sabbathia (Neon Knights). Setin päättänyt Metallica-coveri Whiplash oli sentään vähän mielikuvituksellisempi veto. Ripper Owens esiintyi nyt selkeästi vapautuneemmin kuin esimerkiksi aikoinaan Beyond Fear yhtyeensä kanssa Anthraxia lämmitellessään; hyvä niin, tuolloin Ripperin lavapreesens jäi lähinnä kalapuikon tasolle, mutta herra on kyllä petrannut aikas helvetisti.

Sonata Arctica lukeutuu niihin yhtyeisiin, jotka olen nähnyt useasti. Useimmiten festareilla muiden, itseäni oikeasti kiinnostavien bändien, seassa. Olen kuitenkin joka kerta antanut Sonatalle mahdollisuuden ja tsekannut heidän settinsä läpi. Mutta kun ei niin ei; ei se vaan toimi. Yhtyehän on Suomessa suosionsa puolesta kyllä pääesiintyjäkaliiberia, mutta esiintymisensä puolesta häviää aivan mennen tullen vaikkapa Stam1nalle. Näin myös Saunassa. Ennen Full Moon -biisiä Tony Kakko ”viihdytti” yleisöä jodlaamalla. Ilmeisesti tämän jodlaamisen oli tarkoitus olla kovastikin humoristista, mutta allekirjoittaneen tapauksessa se vain katkaisi kamelin selän; pois!

settilista: Everything Fades To Gray / Flag In The Ground / The Last Amazing Grays / Paid in Full / The Dead Skin / Full Moon

Päätin Sauna Open Airini herkulliseen, heviburger-kioskin, Satyribacon-hampurilaiseen. Tästä täytyykin antaa Saunalle erityismaininta; enpä ole koskaan syönyt millään festareilla yhtä hyvää sapuskaa; vaviskaa riisisotkut ja ”kebab”-lautaset!

Kaiken kaikkiaan erittäin onnistuneet festivaalit. Jos jokin nyppi, niin tällä kertaa se oli kuta kuinkin se ainoa asia johon järjestäjä ei pystyne vaikuttamaan eli sää. Artistikattaukseen olin suht tyytyväinen; Kiss, Danzig, Anvil ja Grave Digger riittivät minulle varsin mainiosti, loput voidaan laskea bonukseksi. Rattin peruuntuminen tosin harmitti ja etenkin se ettei korvaava artistia edes yritetty hankkia tilalle. Ei näin! Myös lauantain aikataulusta voisi hivenen nillittää, mutta niinhän se taitaa olla ettei Grave Diggerillä ole Suomessa pääesiintyjältä vaadittavaa fanipohjaa; harmi sinänsä. Omalta osaltani voin todeta myös järjestelyjen toimineen hienosti; torstaina vähän jonotettiin, mutta ei se niin vakavaa ole. Ensi vuoden artistikiinnityksiä odotellessa (ei taas Sonataa, jookos?).

Sauna Open Air 2010 Kuvagalleria

Sauna Open Air 2008

Perjantai

Helteinen viikonloppu käristi taas Sauna Open Airiin saapuneita hevandereja. Matka Saunaan alkoi mukavasti pari kylmää juomaa mukana, tottakai. Mikään kauhea kiire ei alueelle sisään vielä Widescreen Moden ja Airbournen aikaan ollut, koska eivät kumpikaan oikein millään tasolla allekirjoitanutta säväytä.

Ensimmäiset hyvät rytinät tarjoili Rytmihäiriö pienellä lavalla, jossa olikin melkoisen hikinen meininki jo ennen keikan alkua, vaikka lavan edusta olikin onneksi varjossa. Keikan jälkeen ei ollut ihan ”perjantaina juostiin” -meno päällä, vaan kuumuudesta läkähtäneenä kampesimme hitaasti mutta varmasti päälavan viereiselle anniskelualueelle. Muutamat kylmät breezerit naamaan ja sitten Eläkeläisiä katsomaan.

Luoja sitä vitutusta mitä bändit kuten Teräsbetoni aiheuttavat hevihauskuutuksellaan, mutta Eläkeläiset ovat bändi ihan omassa lokerossaan. Eläkeläiset villitsi hikiset Saunalaiset täysin. Letkajenkkakaaos kiemurteli yleisömassan seassa kuin kastemato sateen jälkeen asvaltilla ja siinä ohessa eräs hieno Eläkeläisistä mallia ottanut nuori herrasmies konttasi jalkojeni juureen ja heitti hyvät ”eväät” eteeni. Kaveri kumminkin kohteliaasti pyysi anteeksi ja kertoi että hänellä on vähän huono olo. Annettakoon anteeksi koska vatsatauti voi iskeä missä ja milloin vain.

Seuraavaksi pienellä lavalla esiintynyttä Kiuasta ei jaksanut vaivautua katsomaan, joten suoraan päätä anniskelualueelle ja hankkimaan lisää hyvää fiilistä, ennen kuin koko Sauna Open Airin kovin esiintyjä eli Testament, ilmestyisi päälavalle.

Testamentin tullessa lavalle oltiinkin jo hyvässä keikkamaistissa. Äijät vetivät niin vanhaa kuin ihan uuttakin matskua. Tietenkin legendaariset ”The Legacyn” ja ”The New Orderin” biisit olivat sitä ihan omaa luokkaansa eli parhautta. Uudetkin kappaleet iskivät ainakin näin livenä yllättävän kovaa joten menee varmaan tänä vuonna ilmestynyt levy ostoslistalle. Pitti pyöri kovaa koko keikan ajan, mutta siihen ei huvittanut siinä pienessä hönössä lähteä. Keikka oli kokonaisuudessaan kyllä festareiden ylivoimainen ykkönen. Kiitos tästä järjestäjille.

Lauantai

Lauantai alkoi helvetinmoisella krapulalla edellisen illan baarikierrosten ansiosta, mutta olosta selvittiin kumminkin muutamalla valkovenäläisellä. Lauantain yhtä ennakkosuosikkia, Stonea odotellessa istuskeltiin Eteläpuiston nurmikolla nauttien pieniä viinaksia ja kohenneltiin oloa että kestää taas metelin ja ihmisten sekaan hiippailla.

Kohta kello olikin 14:30 ja seisoskelin anniskelualueella kunnes Stone kuulutettiin lavalle ja sitten tulikin kiire kietaista Breezeri lärviin ja lähteä yleisön sekaan riekkumaan. Setti koostui kahden ensimmäisen levyn biiseistä joka oli kyllä helvetin kova juttu. Odotin kyllä Stonen vetävän enemmänkin vanhaa viinapartaa paikanpäälle, mutta yleisöhän koostui lähinnä 15 vuotiasta farkkuliivipojista, jotka olivat kyllä ihan mehuissaan kun pääsivät Stonen näkemään.

Meininki lavalla olikin ehkä hieman laiskaa ja mitäänsanomatonta. Roope tuntui olevan ainoa joka pisti kaiken energian esiintymiseen heiluen ympäri lavaa tukka putkella. Encorena tietenkin kuultiin ”No Commands” ja ”Get Stoned”, joista jälkimmäinen sai koko yleisön huutamaan mukana. Keikkahan nyt ei loppujen lopuksi mikään ihmeellinen kokemus ollut, mutta settilista oli helvetin kova.

Lauantain muut bändit eivät sitten olleetkaan kauhean mielenkiintoisia. Suosikki-inhokkini Sonata Arctican kiersin mahdollisimman kaukaa ja hakeuduin myyntikojuille seilaamaan keikan ajaksi. Sebastian Bachin keikkaa tuli siinä lavan sivussa kuikuiltua, mutta eipä siitäkään oikein mitään saanut irti. Tracedawn oli aivan tuntematon bändi minulle ja musiikkia kuultuani tulee varmaan olemaankin tuntematon, ainakin minun levyhyllyssäni. Tamperelaisessa Moonmadnessissa ei ollut mitään mielenkiintoista kuin laulaja joka omasi suhteellisen hyvät pakarat. Musiikillinen anti Moonmadnessillä oli jotain aivan järkyttävää kurakaarta.

The Scorpionsia oli paikalle saapunut katsomaan melkoinen kasa ihmisiä. Itse en nyt mikään Scorppari-fani ikinä ole ollut, mutta olihan tuo nyt ihan siisti nähdä kumminkin vaikka nyt koko keikkaa kerennytkään katsomaan, kun tuli jossain vaiheessa lähdettyä katsastamaan Sauna Open Airin jatkoklubeja niihin kuitenkaan ikinä pääsemättä.

Sunnuntai

Sunnuntai olikin sitten niin väsynyttä ettei mitään rajaa. Juoma ei maistunut kun kahden päivän aikana oli tullut kiskottua mukavia annoksia sihi-juomaa ja rahaakin meni koko festareiden aikana mukavat 970 euroa! Tiedä sitten mihin, no ainakin ruotsalaisten tyttöjen juottamiseen. No tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Sunnuntain bändit eivät kyllä kiinnostaneet missään määrin. Stam1na oli ehitnyt aloittaa ennen kuin edes alueelle kerkesin, mutta eipä se nyt niin suuri menetys ollut. Sen verran voisi Sauna Open Airin järjestäjille antaa palautetta, että älkää ottako samaa bändiä peräkkäisinä voisina.

Joe Lynn Turner & Graham Bonnett Rainbow-setistä tuli lähinnä tsekattua viimeiset biisit eli vanhat hitit kuten ”I Surrender” ja ”Long Live Rock & Roll”. Kypck herätti jonkinlaista mielenkiintoa, venäjänkielellä vedettyä doomahtavaa kamaa. Tulipa sieltä myös Black Sabbathin nimikkobiisi venäjänkielellä.

Kypckistä eteenpäin ei ollutkaan enää yhtään mitään mielenkiintoista. Amorphista tuli kaukaa kuunneltua mutta eipä näitä jaksa kun on kerran nähnyt niin se melkein riittääkin noiden suomibändien kohdalla.

Whitesnaken tullessa lavalle rupesi olemaan jo sellainen väsymys ja tylsistyminen päällä ettei mitään rajaa. Kuka tätä oikeasti kuuntelee? Kun miettii pääesiintyjien tasoa, joutuu ihmettelemään miten pahasti se on tippunut aikaisemmilta vuosilta. Esim. 2005 nähtiin Slayer, Dio ja Megadeth, nyt tällaista dinosaurus-hardrockia, The Scorpions ja Whitesnake. Ei näin. Toivottovasti jatkossa nähtäisiin taas vähän vauhdikkaampia artisteja kuten menneinä vuosina. Muuten täytyy sanoa että järjestelyt olivat vielä onnistuneemmat kuin viime vuonna. Ja edelleen varmaan ystävällisin järjestyksenvalvojaporukka kuin missä olen ikinä käynyt. Tusen tack Sauna Open Airille.

www.sauna-open-air.fi

Sauna Open Air 2007

Helvetin kuumat hellepäivät suosivat neljättä kertaa järjestettävän Sauna Open Airin festarikävijöitä perjantain pientä sadekuuroa lukuun ottamatta. Metallipitoisen kolmipäiväisen tähtinimiä olivat Megadeth, Type O Negative sekä superkokoonpano Heaven And Hell.

Torstai meni mukavasti alkuillasta auringossa maikoillessa ja olutta sekä siideriä maiskutellessa. Ensimmäisen päivän ja festarit avasi Korpiklaani letkeällä humppametallillaan, jota oli mukava olutteltasta katsella, kunnes päälavalle asteli ehkä yksi festareitten kovimpia bändejä, Los Bastardos Finlandeses, jossa vaikuttaa entinen Peer Gunt rumpali Twist Twist Erkinharju. Bändi soitti kyllä sen verran kovaa, että allekirjoittanut heiluja ei kauaa voinut eturivissä olla, kun tuntui että bassot murskaa kylkiluut. Mutta kunnon räimettä kyseinen bändi kyllä tarjosi yleisölle, jota mielestäni oli paikalle valunut valitettavan vähän, vaikka ymmärtäähän sen kun bändi oli vasta toinen koko päivänä. Stam1nakin onnistui yllättämään minut loistavalla lavameiningillään positiivisesti, vaikka en kyseisen bändin musiikista juurikaan välitä. Sitten alkoikin päivän pääesiintyjän odottaminen päälavalle, joka oli jenkkiläinen thrash metal legenda Megadeth. Bändihän esiintyi myös 2005 vuonna kyseisillä festareilla, mutta tällä kertaa Megadeth oli 100% murhaavampi, johtuen jo bändin tykistä settilistasta, joka oli seuraavanlainen:

1. Sleepwalker
2. Take No Prisoners
3. Set the World Afire
4. Skin o’ My Teeth
5. Devils Island
6. Gears of War
7. Wake Up Dead
8. Hangar 18
9. Kick the Chair
10. She Wolf
11. Tornado
12. Peace Sells…
13. Washington is Next
14. Reckoning Day
15. The Mechanix
16. In My Darkest Hour
17. Symphony of Destruction
18. Holy wars

Olin todella pettynyt Megadethin vuoden 2005 Sauna-esiintymiseen, mutta tällä kertaa Mustaine ja bändi tarjosivat sellaisen elämyksen jota olen Megadethiltä odottanut jo vuosia livenä. Go Megadeth!

Perjantaiaamu oli kyllä sellaista krapulahelvettiä, että piti heti herättyäni siirtyä Alkon kautta Saunan alueen ulkopuolelle loiventamaan kovinkin krapulaista oloa kylmillä karpalolonkeroilla. Parissa tunnissa oltiinkin taas pelikunnossa ja siinä sitten odoteltiin porttien aukeamista, mikä tapahtui 2 tuntia aikaisemmin kuin torstaipäivänä. Perjantai ei minulle juuri mitään erikoista tarjoillut johtuen varmaan power metallin läsnäolosta kuten Thunderstone ja Kotipelto, eikä kyllä Kotiteollisuuskaan sen enempää kiinnostanut, kyseistä bändiä on vuosien mittaan nähnyt festareilla jo kyllin riittävästi. Dimmu Borgirin aikana vaivasi pieni sadekuuro, mutta eipä se nyt hirveästi haitannut, tosin huvittaa oli katsoa jengiä olutteltassa, jotka yrittivät välttää kastumisen änkeytymällä pöytien alle sateelta piiloon. Dimmu Borgir oli kyllä ihan näyttävä lavalla, mutta soundit olivat mielestä melkoista puuroa johtuen varmaan kovasta tuulesta, joka saattoi sekoittaa PA:n soundia. Perjantai-illan pääesiintyjä Type O Negative onnistui yllättämään minut erittäin positiivisesti, bändistä en ole koskaan perustanut, mutta tämänkertainen keikka sai minut jopa ostamaan heti festareitten jälkeen kaksi viimeisintä levyä. Viisi ensimmäistä vetoa Typeltä oli kyllä niskoja murtavaa doomailua, josta kipinän sainkin bändin keikkaa kohtaan. Erittäin hieno show verrattuna 2003 vuoden Tuska-esiintymiseen. Jatkoklubit Infernossa ja Hellässä kutsuivat illan päätteeksi. Hellässä tuli saatua sen verran paska asiakaspalvelua että iso keskisormi sinne osoitteeseen. Anteeksi ja kiitos. Infernossa kyllä meininki oli ihan kohdallaan, tosin bändeistä en tajunnut siinä vaiheessa enää mitään, koska rupesi olemaan kunto jo sillä kohdin että piti mennä pizzerian kautta taksilla kotiin.

Launtaina oli taas pientä pettymystä päivän bändejä kohtaan, Leverage, Ari Koivunen ja Sonata Arctica eivät olleet taas allekirjoittaneen mieleen millään tasolla. Ari Koivusen keikan aikana suurin osa yleisöstä lähinnä naureskeli ja pitivät häntä pilkkanaan (mistähän tämä mahtaa johtua). Swallow The Sun veti perushyvän keikan, mutta ehkäpä bändin pitäisi keksiä jotain piristystä live-esiintymisiinsä… Dark Tranquility ja Sabaton tuli kurkittua sivusilmällä olutteltasta ja meininki tuntui Dark Tranquilityllä olevan ihan kohdallaan, vaikka en kyseistä bändiä ole pahemmin ikinä kuunnellutkaan. Sitten odoteltiinkin festareitten Megadethin jälkeen kovinta esiintyjää eli Dion ja Black Sabbath -jannujen luotsaamaa Heaven And Helliä. Itse olen kova diggailemaan Dion Black Sabbath aikoja enkä joutunut pettymään. Settilista oli lähes täydellinen eikä pappojen heittämä keikka ollut missään nimessä vähääkään elähtänyt.

Näin loppujen lopuksi voi sanoa että erittäin onnistuneet festarit ja erityiskiitos järjestyksenvalvojille, jotka olivat helvetin rentoa ja asiallista porukkaa. Sekä iso käsi myös järjestäjille Megadethistä sekä Heaven And Hellistä. Ensi vuonna uudestaan. Perkele!