Avainsana-arkisto: Sagh

Dimmu Borgir Tampereen Tullikamarilla

Talven ensilumien tippuessa taivaalta oli hyvä ajankohta käydä nauttimassa tummasta ja tulisesta atmosfääristä kadun toisella puolella Tullikamarilla. Illan kattauksena oli kolme turskanpurennan kotimaasta kotoisin olevaa retkuetta, eikä tuo nyt yhtään hullummalta torstai-puhteelta vaikuttanut. Illan pääesiintyjä Dimmu Borgir on omissa kirjoissani puolihumoristinen mahtipontista teinibläkkistä soittava kohtalaisen hyvin menestynyt poppoo, jonka lavashow’lta odotimme kuvaajan kanssa paljon. Enslaved on taas jo huomattavan kauaksi äärimetallisista alkuajoistaan etääntynyt, raakaa mutta progressiivista metallia soittava outolintu, ja Sahg, illan jokeri, tähän astinen tuntematon suuruus.

Saavuimme kuvaajan kanssa parahiksi paikalle, nimittäin välittömästi aantreen tehtyämme alkoi Sahgin intronauha pyöriä. Lavalle lompsotteli neljän hengen seurue ja alkoi soittamaan vahvasti Black Sabbathilta ja Candlemassilta vaikutteita saanutta raskaan rokin ja perinteisen hevin sekoitusta. Homma oli ihan ok kautta linjan ja tyypeillä oli maneeritkin hallussa, ja näissä touhuissa poikkeuksellisen tärkeään roolin nouseva laulaja oli kaikin puolin kelpo kiekuja, mutta jotain jäi uupumaan. Bändi hoiti homman kotiin pienistä kitaravahvistimen kanssa olleista vaikeuksista huolimatta tottunein ottein, soitti komeat soolot, viihdytti yleisöä ja pisti kaikkensa peliin, mutta biisimateriaali ei vain kantanut aivan korkeimmalle korokkeelle. Vaikka tämän tyylilajin pariin lähdettäessä voidaan muutamalla viileällä peruskikalla, pomminvarmoilla Sabbath-riffeillä, tummanpuhuvilla kitarasoundeilla ja hyvällä laulajalla pelastaa paljon, ei se kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että biisimateriaalilla kilpaillaan myös edellä mainittujen lähtökohtien kanssa. Vaikka skaba on luonnollisesti epäreilu jo lähtöjään ja tämä ei tietty saa olla esteenä moisen kaman fiilistelylle ja bändiproggiksille, on se vain hyväksyttävä, että nämä hommat on tusautettu aika monta kertaa suorastaan vitun hyvin.

Tokana lavan otti haltuun oma illan pääbändini Enslaved. Tämä erittäin kiinnostava tapaus on juuri julkaissut pitkäsoittoplatan ”Axioma Ethica Odini”, jonka musiikillinen sisältö on sitä samaa jatkumoa johon Enslavedin kohdalla ollaan totuttu. Kyseessä on huomattavan paljon vaivaa ja kuuntelukertoja vaativaa progressiivista metallia, jonka luonteesta ei meinaa päästä toisaalta välillä suorastaan tolkuttoman yksinkertaisuuden ja toisaalta valtavan yksityiskohtien määrän vuoksi perille. Joskus elokuvallisiin, muttei kuitenkaan pompööseihin mittoihin repeävä Enslaved on samaan aikaan mitätön, kun se kuitenkin pystyy olemaan kiinnostava ja haastava, sekä kuitenkin täynnä kerroksia ja tutkimisen arvoisia linjoja. Kuulostaako oudolta? No ohan se sitä ja kunpa bändi olisi päässyt oikeuksiinsa lavallakin soittamalla torson sijaan täysimittaisen setin! Pelkästään uusimman levyn ja keikan avaava Ethica Odni vei kolmen vartin setistä rontin kahdeksan minuuttia. Enslavedilla levyjen ollessa niin selkeitä kokonaisuuksia, on se siinä mielessä huono livebändi, että materiaalin sekoittaminen keikkasetissä on tottuneellekin kuulijalle hämmentävää, koska kappaleet osaa monessa tapauksessa asettaa vain totuttuun kontekstiin. Materiaalia kuultiin enimmäkseen parilta viimeiseltä albumilta, mutta myös RUUN, Isa ja jopa bändin ekalta EP:ltä oleva All-Father Odin piipahtivat repertuaarissa. Enslaved veti tutut biisinsä todella makoisasti ja varmalla otteella, vaikkei kappaleiden kokoonpano mitään kovin yhteinäistä linjaa muodostanutkaan. Ison peukun annan bändille vielä rennosta ja ei-niin-vakavasti-itsensä-ottavasta asenteesta, jota saa Norskien metalliskenestä varmaan normaalisti lyhdyn ja koirien kanssa hakea. Mutta tässä pääsi nyt vähän fanipoika puhumaan. Hyvä se oli silti.

Black Metal is serious business

Dimmu Borgir ei ole ikinä tosiaan ollut itselleni se kuppi riisiä, jonka vuoksi olisi jaksanut vuodatella hikeä, verta ja kyyneleitä hampaita kiristellen, mutta jo ennen keikkaa hieman näyttäytynyt lavahärdelli lupasi hyvää. Tokihan sitä nyt ihan kelpo livebiiseillä ryyditetyn makoisan shown aina mielellään katselee. Lavalla oli jos jonkinmoista tuikkua ja härpäkettä, eikä lopulta lavalle singahtaneen bändin esiintymisasutkaan jättäneet kylmäksi. Laulaja saapasteli leuhkana jossain hapsutetussa minkkiturkissa ja muukin bänsi oli vetänyt kunnon sideshow-asusteet niskaansa. Kyseessä on tietty Dimmujen perusmeininki. Tässä kohtaa toimittajaseuruetta kohtasi kuitenkin illan ainoa varsinainen pettymys. Olimme nimittäin jostain syystä antaneet hieman itsemme odottaa, että Nick Barker, tuo mainio rumpumaahinen tulisi patteriston taakse, mutta hänellähän olikin aika jättänyt bändistä jo ainakin viisi vuotta sitten. Lieneekö hän pajautellut itsensä aikanaan pihalle tästäkin kokoonpanosta, mene ja tiedä. Joka tapauksessa, jos homma oli muutenkin isolla lavarekvisiitan suhteen ja biisit kuitenkin tällaiseen tilanteeseen ihan kelvollisia seurailtavaksi, on esiintyminen muutenkin pojilla hanskassa. Poseeraukset, välispiikit, valot, taustanauhat ja soitto rullaavat törkeällä varmuudella kaikki sujuvasti toisiaan tukien ja vailla mitään katkoja tai epäröintejä. Homma ei kaadu missään vaiheessa ja biisien keskinäinen rytmityskin on mietitty erittäin hyvin. Vaikken bändin diskografiaa tunnekaan, voisin helposti kuvitella eri aikakausien hittien tulevan sulassa sovussa ja juuri sellaisessa järjestyksessä, joka rytmittelee notkeasti vauhdikkaampien, ja rokkaavampien mutta hitaampien kappaleiden välillä. Oli näiltä kuulemma joku uusi levykin (Abrahadabra (2010), toim. huom.) taas tullut, jolta roiskastiin jotain. Itse asiassa reilu tunti Dimmuja meni aivan huomaamatta ja jos musa ei ollut ihan niin kiinnostavaa, riitti pyörivissä valoissa ja niiden synkronoiduissa rytmityksissä esim. tuplabassarien kanssa, tai muumiolta näyttävässä kosketinsoittajassa aina riittävästi ihmeteltävää.

Poistuimme paikalta tyydytettyinä about reilun tunnin Dimmu-shown jälkeen ja törmäsimme kuvaajan kanssa vielä illan grande finaleen. Joku Tuonelan Tienviitta oli saanut kaasussa nerokkaan älynväläyksen ja vetänyt jotain tyttöä pataan narikassa. Kyseinen urpo oli raudoissa lattialla kun huomattavan sekaisin (tapauksesta, päihteistä tai sekä että) oleva tyttö odotti maassa maaten ambulanssia. Onneksi tilanne ei vaikuttanut todella vakavalta, mutta välittömästi tilanteen havaitsemisen jälkeen pentagrammeilla varustetun raudoissa olevan kaljupään näkeminen aiheutti reaktion, joka tuotti suurta halua tunkea kengän kärkeä tämän naisia hakkaavan sankarin purukalustoon. Ambulanssi saapui pian paikalle ja tyttö roudattiin taluttaen pihalle ja toivomme että tämä tarina sai vielä edes kohtalaisen onnellisen lopun. Kävellessäni kotiin ensilumi oli muuttunut viimaksi ja loskasateeksi, ihan varmaan asiallinen lopetus tällaiselle keikalle.