Avainsana-arkisto: Rytmihäiriö

Ilosaarirock 2010, sunnuntai

”Huhhuijaa” totesin kun heräsin jälleen kerran kaverin kämpän lattialta. Pakollisten aamurutiinien jälkeen lähdin taas melko aikaisin katsomaan, mitä Ilosaarirockin toinen ”virallinen” päivä toisi tullessaan. Ensimmäiseksi kohteeksi olin festivaaliohjelmaan merkinnyt The Valkyriansin. Olen nähnyt The Valkyriansin jo kahdesti tätä keikkaa ennen, eikä meno ollut ainakaan huonontunut. Eli taas lanteet hytkyivät pirteän skan tahdissa ja hiekka tomusi paljaiden jalkojen alla. Vanhempi väki voisi kuvailla tilannetta ”siveettömäksi ja hävyttömäksi rietasteluksi”, sillä The Valkyrians järjesti suuret rantabileet, jotka eivät edes kielimuureja tunnustaneet. Aurinko paahtoi näihin aikoihin jo sen verran, että bajamajojen vieno aromi peittyi lähes täysin aurinkorasvan katkun alle. Loppupäivästä olin itse ainakin huomaavinani kädessäni rannekkeen sijaintia mukailevan rusketusrajan.

Päätin tsekata seuraavaksi päälavalla soittaneen Lapkon. Bändihän on vastikään julkaissut uuden studioalbumin ja ollut muutenkin melkoisessa nosteessa, tosin itsehän tunsin entuudestaan vain I Shot the Sheriff -kappaleen. Tämän setin perusteella sata(n)kuntalaisten ympärillä vellonut hype on ainakin osittain perusteltua, mutta allekirjoittaneen pitäisi varmaan tutustua bändin levytettyyn tuotantoon vielä tarkemmin. Ville Malja oli yhtä hymyä ja nähtävästi nautti lavalla olemisesta. Herran ääni kyllä vaatii hieman totuttelua, eikä varmasti miehen korviin asti ulottuva hymy ja kikattaminen olleet kaikkien Phil Collins -tason darraa lähentelevien festivaalivieraiden mieleen. Insomniumia ehdin kuvata hieman, mutta itse musiikkiin tutustuminen sai tällä(kin) kertaa jäädä vain pintapuoliseksi, kun festivaalialueen ulkopuolelle kävi käsky. Havaitsinpa taas sen, että kylmä olut ei tosiaankaan kuulu niihin harvoihin festivaalielämän ylellisyyksiin. Eikä niistä paholaisen keksinnöistä eli vuvuzela-torvista päästä missään eroon, vaikka ne olivatkin itse festarialueella kiellettyjä. Onneksi en joutunut juurikaan olemaan niiden kanssa tekemisissä, muuten olisi kyseistä kapinetta käsitellyt immeinen saada torvensa sinne, mistä sitä ei saa pois ilman lääkärin avustusta.

Jos pikainen visiitti ulkopuolella pisti ketuttamaan, niin hymy nousi taas huulille Jenni Vartiaisen (!) keikan aikana. Kun neiti kerta noin mukavasti hymyilee, niin eihän silloin saa olla kiukkupussi, eihän? Lukijaparkaa hämmentääkseni ilmoitan katselleeni keikkaa eturivistä, tosin vain hetkisen aikaa enkä edes keskeltä. Enpä tosin ole käyttänyt aikaani Vartiaisen musiikkiin syvällisempään tutustumiseen, vaikka mukavan ilmeikästä poppia sattuu olemaankin. Voi tosin olla, että olin jo tässä vaiheessa saanut auringonpistoksen kun olin näkevinäni tyhjennetyn Gambina-pullon lavan edustalla. Seppo kävi täällä? Rise and Fall jäi minulta väliin – mutta kas – seuraavaksi olisi Rytmihäiriön vuoro! Vaikka en pidäkään itseäni suurena nyky-Rytmihäiriö-fanina, niin halusin silti tarkistaa miten uudet biisit toimivat livenä. Hyvinhän ne toimivat, ja niistä settilista pääasiassa koostuikin. ”Saatana on herra” –albuminkin kappaleet olivat harvinaisia, joistakin 90-luvun biiseistä nyt puhumattakaan. Seppoa ei lavalla näkynyt, mutta Unto ”Une” Helo näkyi. Kunhan herra vain suvaitsee kasvattaa parran, niin täydellinen degene… muodonmuutos teinityttöjen märästä päiväunesta spurgujen herraksi on täydellinen. Äijä sentään kasteli housunsa, mutta tällä kertaa vain vedellä. Viettelysten vaunu oli lastattu myös Gambinalla, joka tosin korkattiin vasta loppumetreillä. Minä kun ehdin luulla bändin jo lepsuilevan. Samaan aikaan soittanut Eppu Normaali kuului Rekkalavalle välillä turhankin selkeästi, ja ihan kuin Eppujen volyymi olisi kasvanut keikan edetessä. Kenties Eppuja harmitti se, että Rytmihäiriö lauloi suomalaisen miehen sielunelämästä heitä paremmin?

Rytmihäiriö heitti hyvän setin, mutta en jäänyt katselemaan encorea loppuun kun piti rynnätä Sue-lavalle. En tiennyt, mitä porilaiselta Circleltä odottaa, ja sehän tietty vain nostatti odotuksia. Hämmentävään spektaakkeliin osasin kyllä varautua, ja spektaakkelista tässä olikin kysymys. Koko sirkusta johtivat bassotaiteilija ja visionääri Jussi Lehtisalo sekä korkeiden äänien ja keikan aikaisten kuntopiirien messiaaninen ylipappi Mika Rättö, joka tosiaan ehti viime vuonna kirjoittaa satukirjankin. Huumaavaan ja sokaisevaan keikkaan liittyivät olennaisena osana myös kireät housut sekä niitit, mutta välispiikit oli jätetty pois tästä selkeästi tarkkaan harkitusta näytelmästä, joka oli myös hauska mutta ei naurettava. Koko keikan ajan vallitsi painostava ja räjähdysaltis tilanne eikä ajan kulumista tahtonut edes huomata, sen verran naulitsevan setin Circle soitti. Kokonaisvaltainen elämys, jolla oli selkeä alku, keskikohta ja loppu. Kerrassaan nerokasta, mutta taisin kuvailla juuri melko tyypillistä Circle-keikkaa. Circle oli kuitenkin itselleni Ilosaaren ehdoton kohokohta.

Faith No More saisi heittää todella timanttisen setin jos he tahtoisivat pistää Circleä paremmaksi. Sitä ennen päätin kuitenkin mennä toteuttamaan perinteitä. Olen nähnyt Amorphisin joka kesä sitten vuoden 2006, eikä vuosi 2010 myöskään saisi olla poikkeus. Tosin katseltuani keikkaa hetken aikaa havaitsin sen lähes täysin identtiseksi viime kesänä näkemieni keikkojen kanssa. Olen kuullut soitetut biisit jo liian monta kertaa, jotta keikka olisi millään tavalla innostanut. Hyvin bändi kyllä taas veti, mutta varmalla rutiinilla. Tomi Joutsenelle tosin pitää antaa (taas) ”Parhaimman näköinen mikrofoni” -palkinto, joka on lunastettu retrofuturistiselta hiustenkuivaajalta näyttävältä kapistuksella. No Shame kuulosti siihen tilanteeseen paremmalta hivenen synkästä sanomastaan huolimatta. Mollivoittoista punkkia vetävän ryhmän kohdalla voidaan varmaan viimeistään nyt heittää vanha lovepunk-määritelmä romukoppaan, vaikka hieman optimismiakin oli mukana. Sarparannan ja kumppaneiden mesoamisen katselu nostatti väkisinkin hymyn huulille. Parempi kännissä kuin osa niiden koneen.

Juomatauon jälkeen varmistin, että olen ajoissa paikalla kun Faith No More aloittaa. Väkeä oli lavan edustalla kuin pipoa, kun iltapukuihin pukeutunut viisikko viimein suvaitsi hieman myöhässä saapua lavalle. Jos minulta kysytään, niin ei Faith No More ollut itselleni läheskään yhtä iso kolahdus kuin Circlea paria tuntia aiemmin. En silti sano, ettenkö olisi Faith No Moren keikasta nauttinut, sillä kyllähän sekin hyvä oli. Tämmöisiä keikkoja tarvitaan siksikin, että ihmiset muistaisivat sen miten paljon tälläkin bändillä on hyviä biisejä. Hitit tulivat jo itse setissä, joten jäin ihmettelemään mitä encoreen jäisi jos sellaista edes soitettaisiin. Kyllähän se sitten soitettiin, mutta eipä ollut enää epiccejä tai easyjä soitettavaksi. Mike Patton oli tietenkin oma hullu itsensä, joka varmasti pilasi pukunsa runsaalla hikoilullaan. Mies sekoili myös kameramiesten kustannuksella ja uhmasi yleistä crowdsurfing-kieltoa vierailemalla hetken aikaa yleisössä toteuttaen samalla järjestyksenvalvojien painajaisen. Mitä valvojat olisivat tehneet, heittäneet miehen ulos vai?

Mike Patton / Faith No More

Kyseessähän tosiaan oli Faith No Moren viimeinen keikka, ainakin jos bändiin nyt on uskominen. Kunnes toisin todistetaan, niin this is it. Sama pätee myös tähän raporttiinkin. Paluumatka Hämeenlinnaan sujui kimppakyydissä muutaman turkulaisen kanssa lukuisia taukoja pitäen ja luokattoman paskoja vitsejä (joiden kohteena olivat yleensä iskelmätähdet) kertoen sekä hyvää musiikkia kuunnellessa. Kun viimein saavuin kotiin, oli olo sekä väsynyt että onnellinen ensimmäisen (muttei toivottavasti viimeisen) Ilosaareni jäljiltä. Kiitokset järjestäjille, bändeille ja etenkin yleisölle! Kiitos, Ilosaarirock!

Uudet biisit 07/2010

Kesäiseltä pleilistiltä löytyy kamaa black metallista elektro poppiin. End Begins on saanut uuden levyn nauhoitukset valmiiksi, ja tarjoilee levyltä ensimmäisen maistiaisen Angel Heart -biisin muodossa. Uusia levyjä on julkaisemassa myös mm. Novembersoundsbetter, Last Laugh ja Full Scale Conflict, joilta löytyy myös pari uutta maistiaista kummaltakin. Tuoreita tuttavuuksia ovat Haistelijat ja Mördär, sekä viime kuun demorääkissä menestyneet The Stockers! ja Bloodred Hourglass.

Avaa MySpace-player

Onko bändiltäsi ilmestynyt juuri uutta materiaalia? Ilmianna biisi, ja lisäämme uutuuskappaleen seuraavaan listaan!

”Sarvet, sorkat, salatieteet” syynissä

Rytmihäiriön uusi ”Sarvet, sorkat, salatieteet” –albumi on jälleen uusi luku gambinahevin historiassa. Bändin soundissa on havaittavissa uusia tuulia, mutta kuten Ande toteaa, ”surmacorehan on sitä mitä me sen päätämme olevan”. Seuraavassa selviää lisäksi mm. kuinka Une löysi Saatanarokin ja mitä tapahtui Markku Hirvelän Kymppitonnissa voittamalle akustiselle kitaralle.

Sataa Gambinaa

Une (laulu): – Eka Jannen tekemä ja eka tälle levylle treenattu biisi. Janne oli tehnyt myös sanat, joita aika pitkäli eka ja toka säkeistö noudattelee. Kolmas säkeistö jäi studiossa pois, ja väliosa sai sanoitukseltaan muuttua enemmän kertsiin sidonnaiseksi. Niin, kertsi.. Alkuperäinen kertsi ei vaan ollut ihan tarpeeksi voimakas ja tolkuton ja oli pitkään vaiheessa. Kunnes yhtenä lauantaina jolloin olisi pitänyt muistaakseni tehdä töitä tai jotain muuta vittumaista paskaa lähdinkin Lahteen julistebiennaaliin, mikä oli kaikin puolin hyvä ratkaisu. Nimittäin ilmeisesti julisteet sisälsivät runsaasti piilotettuja saatanallisia viestejä, koska paluumatkalla junassa kertosäe iskeytyi tajuntaani, ja samantien oli selvää mihin biisiin se kuuluu. Tällä biisillä on hyvä avata peli niin ei jää epäselvyyksiä.

Janne (kitara): -Tämä oli ensimmäinen levylle kirjoitettu biisi. Säkeistön synkopoitu riffi pälkähti päähän välittömästi edellisen levyn valmistumisen jälkeen! Sain kappaleen kutakuinkin valmiiksi jo Sakara Tourin välipäivinä marraskuussa 2006. Intron harmoniakitaraideat tosin oikeastaan tuli lisättyä biisiin vasta studiossa. Hahmottelin sanoituksista raakileversion Unelle viimeisteltäväksi, ja saatiin tähän oikein iskevä kertosäe! Taisi myös sitten olla yksimielinen valinta levyn avausbiisiksi.

Ande (basso): -Levyn ekaa biisiä pohdiskeltiin aikansa, ennen kun tähän päädyttiin. Vahva avaus keikenkaikkiaan, etenkin kertsi jyrää. Lisäksi tämä on osottauutunut hyväksi keikkabiisiksi. Sanoituksen Slayer-viittaukset lämmittivät sydäntä, heti kun ne ekan kerran kuulin.

Laitapuolen hyökkääjä

U: -Toissa kesänä kohtasin ratikkapysäkillä kaksi ankaraa partaista alan miestä, isä ja poika. Juniori totesi minulle että ”se on hyvä kun toi faija pyörii mun kanssa koska mä oon niin hullu et jos joku tekee mulle virheen niin mä tapan suoraan” ja esitteli linnassa otettuja tatskojaan. Lausunto oli niin vahva että sitä ei voinut jättää käyttämättä. Isukki vaikutti tosiaan leppoisammalta ja oli kiinnostunut onko rullalaudasani jousitus.
Kun keikkamatkalukemisena olleessa Alibissa 7/88, artikkelissa ”Kuolema kahdella kierteellä” lanseerattiin termi ”laitapuolen hyökkääjä”, oli jokseenkin selvää että tämä on erittäin vahvaa kertsimatskua. Loppuosa kertiksestä tulee legendaarisen Rock n’ rollin maailma -valistuskasetin (josta mm. biisi Saatana on Herra ammentaa vahvasti – löytyy netistä, suosittelen!) sisältämästä Hell’s Bells -suomennoksesta. AC/DC:n ”Back in Black” on muuten minulle henkilökohtaisesti se levy jonka avulla löysin saatanarokin.

J: -Tämä kulki työnimellä ”impukka” pitkään, minun mielestäni se kuulosti alunperin ihan Impaled Nazarenelta. Oikeastaan biisi nykyisessä muodossaan on kutakuinkin sama kuin ensimmäinen yhdeltä istumalta tehty demo, minkä tarkoituksena oli vain testata paria riffiä yhdessä. Lopulta tajusin kuitenkin että tässähän on valmis rykäisy. Tästä tuli sitten levyn räimimisbiisi! Suoraviivainen ja määrätietoinen.

A: -Tämä on mun mielestä lähimpänä edellisten levyjen linjaa. Aika perinteinen runttaus. Nousee kuitenkin hyvin esiin, koska tällä levyllä perinteisiä runttauksia on aika vähän! Myös tämä on osottautunut toimivaksi livebiisiksi, varmasti säilyttää paikkansa setissä vielä pitkään.

Lähimmäistä lähietäisyydeltä

U: -Aika pian edellisen levyn ilmestymisen jälkeen mieleeni iskostui sanapari ”lähimmäistä lähietäisyydeltä”, joka mielestäni summaa aika hyvin surmacoremeininkiä, ja oli aika selvää että sen niminen biisi pitää tehdä.
Jossain Alibissa oli vain sivun mittainen mutta sitäkin ansiokkaampi artikkeli haulikolla toteutetusta naapurisurmasta, jolle sanoitus on jossain määrin velkaa. Säkeistön rytmitys oli aluksi vaikea oppia ja kertiksen sovitus eli radikaalisti vielä studiossa mutta lopputuloksena on yksi levyn henkkoht suosikkibiiseistä.

J: -Tässä on stadionkelpoinen melodia joka kuitenkin muuttuu 7/8-tahtilajin thrashriffiksi. Tämä taisi olla järjestyksessä toinen uudelle levylle kirjoitettu biisi. Hämmästyin hieman lopullisen version pituutta, 3 minuuttia 31 sekuntia! Ei se tuntunut niin pitkältä! Sooloa on kiva soittaa, pientä Hannemann-tribuuttia ilmassa.

Ande: -Tässä mennään jo vähän enemmän uusille urille. Tämän biisin intro/outro voi jollekkin olla liian kova pala. Eipä siinä mitään, ainahan sen ekan demon voi kaivaa esiin ja muisitella vahoja hyviä aikoja! Säkeistössä on hyvä koukku. Nopeasti kuunneltuna se on ihan suora, kun tarkemmin kuuntelee – ei se kuitenkaan ole niin suora.

Jumalaton näytelmä

U: -Alibissa on ryyppyporukkasurmien yhteydessä usein käytetty teatterimaailmaan viittaavia kielikuvia, ja tälle ylevälle perinteelle tämä kappale haluaa tehdä sen ansaitsemaa kunniaa. Sanoitus muodostui muutamasta itsenäisestä sanoitusaihiosta mutta ne sulautuivat ehkä tarinallisimmaksi biisiksi tällä levyllä, rubiininpunainen lanka kulkee vahvana alusta loppuun. Tämä ja edellinen levyn ”perinteisimmät” surmacoresanoitukset ilman henkimaailman hommia, mutta käänne asiantilaan saadan seuraavassa luvussa.

J: -Metallicaa ja norskisahausta. Levyn vaikein kitarasoolo. Muhkea järkäle josta olen viime aikoina vasta oikeastaan oppinut olemaan ylpeä. Saatiin introon oikein maukas länkkärihenkinen syna heviriffin päälle!

A: -Tässä on hyvä meininki! Hieno intro ja iskevä kertsi. Diggailen myös väliosaa, siinä meininki vähän rauhoittuu, ennen kun syöksytään Jannen loistavaan sooloon. Toisessa väliosassa/outrossa on vähän ns. ”modernin metallin” -fillistä, ei kuitenkaan yhtään huonolla tavalla!

Lupa tappaa humalassa

U: -Joskus – yllättäen – Alibissa oli kuva kun surmasta syytettyä vietiin oikeustalolle James Bond – Lupa tappaa -julisteen ohi, ja kuvatekstissä jeesusteltiin kuinka Karilla (tms) ei ollut lupaa tappaa. Tässä biisissä sen sijaan lupa-asiat on kunnossa ja kukas sen tappoluvan myöntää ja mahtikäskyn kajauttaa kun alkometri osoittaa Luciferin lukemia ellei itse pimeyden ruhtinas.

J: -Tämä oli varmaan levyn biiseistä vaikein saada kasaan. Intron trioliriffi on pyörinyt pöytälaatikossa varmaan pari vuotta jo, säkeistöjä ja kertosäkeitä piti pyöritellä aika paljonkin ennen kuin löysi biisiin hyvin istuvat ideat kohdalleen. Myös lopulliset sanoitukset valmistuivat Unelta aika viime tipassa. Mutta mielestäni lopputulos on vähintäänkin onnistunut! Väliosassa on Moonsorrow-henkinen munnikuoro.

A: -Tästä ei nyt tule mitään erityistä sanottavaa mieleen. Hyviä kuorolauluja ja rullaava intro.

Gambina OD

U: -Nyt vedetään levy levyltä paisunut Gambina-meininki aivan uudelle levelille. Kun nyrkit hakkaa ikkunaan ja spurgu sisään kurkistaa, kääntyy ehkä joidenkin asioista enemmän perillä olevien katseet Sianiho-yhtyeen suuntaan, jossa Oton pikkubroidi muuten kannutteli. Mutta mistähän ne taas on mahtaneet keksiä laulaa spurguista jotka tulee surmamaan. Kiitos lainasta jokatapauksessa. Valitettavasti livenä ei helpoiten toteutettavimpien biisien joukossa, mutta kukaties ehkä syksyisellä 20-vuotiskeikalla saadaan spurgukuoro paikalle!

Janne: -Halusin tehdä biisijärkäleen missä pääsisi kunnolla leikkimään erilaisilla ideoilla mitä ei olla kokeiltu ennen. Jotain hitaampaa, mahtipontisempaa ja missä pääsisi pelailemaan tilan ja kuorojen kanssa ihan uudella tavalla. No, pientä Moonsorrow-tribuuttiahan tähänkin loppujen lopuksi tuli ”introsäkeistöjen” kohdalla. Pääsin taas sovittamaan stemmoja, akustisia kitaroita ja koskettimia! Mielestäni tämä kuitenkin kuulostaa Rytmihäiriöltä. Ei ehkä aiemmilta levyiltä suoranaisesti, mutta kokonaisuutena, konseptina ja toteutuksena ehdottomasti tämän bändin tekemältä.

Ande: -Jälkikäteen ajateltuna ei välttämättä olisi kannattanut laittaa kahta Moonsorrow-fiilistelyä peräkkäin. Nyt ne pomppaavat vähän liikaakin esiin. Onko se positiivista vai negatiivista, on tietysti makuasia. Ekassa nopeassa säkeistössä on mun suosikkisanoitus koko levyltä! Tästä olisi kiva saada keikkaversiokin aikaan.

Siriuksen samurai

U: -Anden tekemä sanoitus, ja ihan vitun toimiva onkin! Pelitti lähes suoraan sellaisenaan Jannen tekemän (yllättäen!) biisin kanssa. Jotkut mediaäpärät jaksaa rutkuttaa että aina vaan sitä samaa tappamista ja saatanaa mutta tällä kertaa tappokäsky tuleekin ylhäältä eikä alhaalta. Eli kuka sanoi että me ei muka osata uudistua? Videossa bändi kyllä näyttää veitsitanssin pyörteissä piehtaroivan partasuun rinnalta jokseenkin pyhäkoulupojilta.

J: -Tämän biisin teko alkoi kertosäkeessä olevasta melodisesta riffistä. Tämäkin tuli oikeastaan kuin itsestään kasaan aika nopeassa tahdissa. Alkuperäisessä versiossa oli tosin pari hidasta osaa enemmän soolon jälkeen, mitkä totesin turhaksi ja halusin studiossa jättää pois. Biisi muuttui tiiviimmäksi ja myös toimivammaksi! Mitja Harvilahti soittaa kitarasoolon levyllä. Koska tästä biisistä tehtiin myös video, en tietenkään halunnut alkaa esittämään videolla soittavinani sitä sooloa, eikä Mitjakaan tullut vierailemaan (hoitaessaan videon valaistusta kuvauksissa)… soolokohta piti siis jotenkin hoitaa tyylikkäästi. Ratkaisun voi katsoa videosta!

A: -Idea lähti yhdestä vanhasta Alibin tarinassa, jonka luin todella kauan sitten. Aihe kypsyi aikansa mielessäni, ja siirtyi paperille hyvin nopeasti ja kivuttomasti. Mietiskeltiin muutamaakin biisiä videoksi, onneksi lopulta päädyttiin tähän. Kerosäkeen riffi on hyvin mieleenjäävä. Toimii myös keikalla hienosti.

Sorkat heiluen helvettiin

U: -Taas on aika narauttaa Gin Vermut jos toinenkin, lunastaa matkalippunsa henkirikoksella ja matkustaa saatanan valtakuntaan agenttitorvien soidessa. Äärimmäistä tolkuttomuutta! Biisi joka oli pitkään itselleni hieman hahmoton mutta pääsi yllättämään studiossa, tunkeutuen levyn ehdottomaan kärkikastiin.

J: -”Sorkat heiluen helvettiin” oli myös yksi b-pinoon päätyneistä ehdotuksista levyn nimeksi. Tästä biisistä tuli aika häkellyttävä kokonaisuus. Tälle levylle ei päätynyt juurikaan parilta aikaisemmalta tuttua slayer-meininkiä, mutta ehkä tämän biisin kertosäe pääsee lähimmäksi.

A: -Tämä on yksi mun ehdottomista suosikeista tällä levyllä! Biisissä tapahtuu paljon, kuitenkin se on säilynyt selkeänä kokonaisuutena. Säkeistössä on jotenkin hyvin vinksahtanut meininki. Tätä(kään) ei valitettavsti olla vielä saatu sovitettua livekondikseen. Eiköhän se kuitenkin kesäksi hoidu.

Tein henkirikoksen

U: -Henkirikosmies ja kitara, joista jälkimmäinen tuhoutui pian äänityksen jälkeen hämärissä olosuhteissa jättäen tämän koskettavan balladin Markku Hirvelän Kymppitonnissa voittaman akustisen joutsenlauluksi.

J: -Tämä on rumpalimme Oton kokonaan säveltämä, soittama ja laulama kappale. Otto lähetti tästä muulle bändille hiljaa yöllä akustisella kitaralla mankalle lauletun raakademon. Ensireaktio oli heti että tämä demohan laitetaan juuri tällaisenaan levylle. No, lähinnä teknisistä syistä biisi kuitenkin piti äänittää uudelleen studiossa, mutta alkuperäisen demon fiilis saatiin säilytettyä!

A: -Joo, Oton demo oli aivan helvetin hieno. Hetkeäkään ei epäröity, voiko tän laittaa levylle vai ei. Tämä toki poikkeea aika radikaalisti perinteisestä Surmacoresta. Mitäpä siitä, Surmacorehan on sitä mitä me sen päätämme olevan. Hyvin tämä on ihmisille pudonnut, en muista kuulleeni mitään negatiivisia kommentteja. Esimerkiksi Oton laulufiilistelyjen vertaaminen Neumanniin oli mieluisaa palautetta..

Viina teettää

U: -”Viina teettä” -niminen biisi on ollut jollain tavalla tekeillä jo pidempään, ja hyvä että tuli nyt tehtyä! Ja idean alkuperäinen isä Ottokin pääsee – taas – ääneen. Chambers-lehdesä jo aikaisemmissa yhteyksissä käsitelty suomalainen pihakaivo, halkaisija noin 80 senttimetriä, näyttelee tärkeää osaa. Pää edellä, väkivalloin ja kännissä sinne joutuneena ehtii siellä ohitsekiitävän hetken verran vielä punnita ylenmääräisen ryyppäämisen hyöty- ja haittapuolia. Vastuullisina aikuisina ihmisinä halusimme – kaiken edellätapahtuneen jälkeen – lopettaa levyn antamalla nuorisolle eväitä tällaiseen moraaliseen pohdiskeluun.

J: -Intro akustisine kitaroineen kuulostaa ihan käsittämättömän hyvältä! Tätä biisiä ei olla vielä soitettu livenä, pitää ajatuksella kuunnella ja kokeilla josko yhden kitaran sovituksen saisi toimimaan riittävän hyvin. En yleensä biisejä tehdessä suuremmin mieti tulevia keikkatilanteita, mikä johtaa siihen ettei kaikkia biisejä voi välttämättä ikinä soittaa keikalla. Ainakaan normaalikokoonpanolla. Mutta uskon että ratkaisu on oikea, ainakin näin välttyy tehokkaasti putoamasta siihen ansaan että pysyy jatkuvasti samojen tuttuja raamien sisällä ja huomaa tekevänsä samaa levyä yhä uudelleen ja uudelleen. Tietysti me saadaan kuulla kunniamme kitisijöiltä joiden mielestä ”hc-bändi” ei voi soittaa sitä tai tätä. Ideana siis kaiketi on, että jos ollaan joskus soitettu hc:ta, on täysin naurettava ajatus että ikinä enää voisi poiketa mitenkään kerran valitusta musiikkityylistä. Maailmassa on siis ikävä kyllä paljon idiootteja, mikä nyt ei lie yllätys kenellekkään. Meitä tuommoinen ei kuitenkaan juuri hetkauta, positiivien palaute on tämänkin levyn kohdalla ollut kuitenkin sen verran ylivoimaisen moninkertaista negatiiviseen verrattuna! Pohdiskeluun oman elämänsä suunnasta.

A: -Tämä biisi summaa hyvin koko levyn meiningin. Päätettiin jo aikaisin että tämä tulee olemaan päätöskappale, eikä esim. Tein henkirikokosen – joka olisi tavaallan ollut ilmeinen päätös levylle. Tässä summattaan teemoja sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti. Hyvä pohdiskella perinteisiä aiheita hieman toisestakin näkökulmasta. Parissa riffissä erittäin tyylikästä ja hyvällä maulla tehtyä Metallica-tribuuttia!

Rytmihäiriö – Sarvet, sorkat, salatieteet

Rytmihäiriön uusin kiekko alkaa lupaavasti biisillä Sataa Gambiinaa, jossa assosiaatiot jenkkikolleega Slayeriin ovat ilmeiset. Musiikillisesti ei liikuta enää kovin kaukana muista suomimetallibändeistä, sillä metalliset riffit soivat millintarkasti, ja muutenkin koko tuotanto on soundillisesti virheetöntä.

Tämä (yli)tuotanto onkin juuri se seikka, joka saattaa jakaa uudet ja vanhat Rytmis fanit kahteen eri leiriin. Itse esimerkiksi pidän enemmän vanhanajan thrash-kaahauksesta, jossa riffit revitään irti soittimista räkäisesti, mutta tyylitajuisen tarkasti. Nyt uutta rytmihäiriö levyä koristavat kuorolaulut yms. efektit, jotka mielestäni eivät istu niin hyvin konseptiin kuin alkuaikojen hardcorempi tyyli.

Uudistunut Rytmihäiriö toimii kuitenkin parhaimmillaan loistavasti, varsinkin kun sanoitukset jatkaa perinteistä ”surmaa kännissä” -linjaa. Nyanssejakin on levyllä riittävästi, ja mustan humoristiset sanat virittävät tunnelmaa jälleen kerran mainiosti. Levyn loppupuolelta löytyy akustinen ”kehtolaulu”, joka amatöörilaulun ansiosta kääntyy kuitenkin lopulta liikaa huumorin puolelle. Mainittakoon vielä, että viimeisen biisin Master of Puppets -riffi on aivan kamala.

Toivotaan, että levyä vaivaama lievä tasonlasku johtuu vain väliaikaisesta rytmihäiriöstä.

Rytmihäiriö – Seitsemän surman siunausliitto

2005 ilmestynyt ”Saatana on herra” –levy on saanut arvoisensa seuraajan. Pitkässä juoksussa ”Seitsemän surman siunausliitto” on mielestäni jopa parempi levy kuin edeltäjänsä. Paketti pysyy paremmin kasassa, ja koukkuja on tullut musiikkiin lisää. Perus hutahutan ja moshauksen kylkiäisiksi on mukaan saatu lisää nyansseja, ja jopa Suicidal Tendencies -tyylinen intro löytyy ihanasti tasapainottamasta levyn surmatunnelmaa (harvoinpa ihmistä tapetaan näin hartaissa merkeissä). Kama on perusvaarallista Rytmihäiriötä, ja vaikka sanoitusten aihepiiri on rajallinen, lyriikat mielestäni toimii ja pitää sisällään hyviä jippoja.

Rytmihäiriöllä on kasassa nyt sellaiset ainekset, jotka herättävät kriitikon mielessä joitakin ajatuksia: Miten tästä pystyy enää kehittymään, ja mihin suuntaan yhtye itse haluaa asiaa viedä? Yhteiskiertueet Mokoman ja Staminan laajentaa varmasti yleisöpohjaa, mutta toisaalta ug-status on vaarassa hävitä. Bändin kannalta se on varmasti yhdentekevää.

Kaikki kaikessa, Rytmihäiriö on jälleen kerran tehnyt levyn, joka kipuaa vuoden parhaimpien kotimaisten julkaisujen joukkoon. Itse jopa yllätyin, kuinka aikaisemman levyn nostama rima ylitettiin näinkin komeasti. Saatanan hyvää musaa!

Rytmihäiriö – Saatana on herra

Kuka muistaa, kun thrash-buumin varjossa 80- ja 90-lukujen vaihteessa kuunneltiin mm. Amenia, Xysmaa, National Napalm Syndicatea, Rytmihäiriötä ynnä muuta kotimaista visvaa ja öykettä? Iloksemme nuo ajat ovat tulleet nyt takaisin, kun Rytmihäiriö julkaisee ensimmäisen pitkäsoittonsa 14:ään vuoteen!

Kaupungilla on viime aikoina liikkunut huhuja, että Rytmihäiriö on elämänsä kunnossa, ja kun viimein sain heidän uunituoreen Saatana On Herra -levyn käteeni, voin vain todeta huhujen olevan täyttä totta. 14 biisiä seuraa tuttuun tapaan gambinan punaista lankaa tappaen ryyppykaverit armotta. Lisää uskottavuutta rankoille teksteille tuo uusi laulaja Une, jonka voisin kuvitella keikalla olevan melkoisen häiriintynyt ja energinen. Levyllä kuullaan paljon myös vierailevia tähtiä (mm. Mika Luttinen, Impaled Nazarene), mutta mitään lisäarvoa starat eivät levylle mielestäni tuo. Rytmihäiriön soitto on uskomattoman terävää ja millintarkkaa, jopa sounditkin ovat tälle tyylilajille erinomaiset. Aina kun biisit alkaa junnaamaan paikalleen, niin jostain löytyy uusi vaihde ja korjausliike on tehty.

Levy on kokonaisuutena ehjä ja sopii hyvin aggressiivisiin fiilareihin. Suosittelen kuuntelemaan levyä niin suihkussa kuin liikenteessäkin. Gambina päissään levy voi koitua jopa hengenvaaralliseksi.