Avainsana-arkisto: Rytmihäiriö

Lahen Elmu juhlistaa ensimmäistä toimintavuottaan marraskuussa

Viime lokakuussa toimintansa startannut Lahen elävän musiikin yhdistys ry juhlistaa ensimmäistä toimintavuottaan näyttävästi Gaalaillan merkeissä Sibeliustalon Finlandia-klubilla 9.11.2013. Tapahtuman pääesiintyjinä nähdään jo Amerikkaa ja Eurooppaa valloittanut punk-yhtye Pertti Kurikan Nimipäivät, Alibi-coren mestari Rytmihäiriö sekä elokuussa uuden albumin julkaiseva indierock-trio The Blanko.

Gaalaillassa nähdään myös paikallisia yllätysesiintyjiä sekä palkitaan päijäthämäläisiä musiikkialan vaikuttajia. Gaalaillan juontajana toimii musiikin monitoimimies ja Ylen toimittaja Tapani Ripatti.

[youtube url=6u4H871e0yc]
[youtube url=JVjji1xuODA]
[youtube url=F_g5uG4updg]

Lahen Elmun gaalailta
La 9.11.2013 Finlandia-klubi, Lahti
Pertti Kurikan Nimipäivät, The Blanko, Rytmihäiriö
Liput ennakkoon 32,50 eur, ovelta 37,50 eur (sis. palvelumaksut). Lipun hinta sisältää Lahen elävän musiikin yhdistyksen jäsenyyden vuodelle 2014.

www.lahenelmu.fi
www.finlandia-klubi.fi

Lutakko liekeissä elokuussa jo kahdeksatta kertaa

Vuodesta 2006 järjestetyn Lutakko Liekeissä -festivaalin kahdeksas vuosikerta tarjoillaan lauantaina 31. elokuuta. Tämän vuoden ohjelmistoon kansainvälistä väriä tuovat kanadalainen psychobillyä horrorpunkkiin yhdistävä The Brains sekä The Advertsissa jo 70-luvulla uransa aloittanut brittipunkin veteraani TV Smith, joka esiintyy tuttuun tapaan yksin kitaransa kanssa.

Kotimaisina herkkupaloina nähdään mm. vuonna 1998 aktiiviuransa lopettanut, kesällä ”Lotto”-albumin uudelleenjulkaisun johdosta muutamia keikkoja soittava kulttiyhtye Xysma, toukokuun alussa uuden albumin julkaissut Rytmihäiriö, Jyväskylän thrash/speed metal -vientitoivo Lost Society sekä ensimmäisinä hiphop-ryhminä Lutakko liekeissä -festareilla nähtävät Laineen Kasperi & Palava kaupunki sekä Asa & DJ Polarsoul.

[youtube url=4kdYMr84lxs]

[youtube url=xA8PHt289lM]

LUTAKKO LIEKEISSÄ 2013
Lauantai 31.8.2013, Tanssisali Lutakko & Lutakon piha, Jyväskylä

The Brains (CAN), TV Smith (UK), Xysma, Rytmihäiriö, Asa & DJ Polarsoul, Wasted, Laineen Kasperi & Palava Kaupunki, Terveet Kädet, Lost Society, Black Lizard, Flesh Roxon, Black Motor Hannibal, Ydinperhe, Baltimor, Neuroottiset Pelimannit, A Phantom Pack Of Black Hounds

Ennakkoliput: 25 eur + mahdolliset toimituskulut

www.lutakkofestival.com
www.facebook.com/lutakkofestival

Punk-mayhemia Jyväskylässä – Lutakko Liekeissä

Pari kertaa taisin jo mouhottaa festarikesän päätöksestä. Se oli kaikki valhetta, sillä tie vei Jyväskylään vielä elokuun viimeisenä viikonloppuna. Esiintyjälistassa oli useampikin sellainen nimi, joten ei vaan voinut ohittaa Lutakkoa liekeissä. Sitä paitsi festarin tulevaisuus (ainakin tässä mittakaavassa) on hieman vaakalaudalla, joten nämä festit piti tarkastaa ensimmäistä kertaa kun se nyt oli mahdollista.

Olin ollut Jyväskylässä jo pari päivää, joten pystyin saapumaan paikalle mihin aikaan vaan katsoin tarpeelliseksi. Muuten olisin voinut tulla paikalle hieman myöhemminkin, mutta Total Recall oli nähtävä. Kyllähän se täysin odotuksia vastasi, ellei jopa ladannut ne ylittäneenkin setin. Yhtye on kehittynyt sitten aiempien nauhoitustensa ja uusi materiaalin kuulosti jännältä. Plussaa vielä odottamattomasta cover-valinnasta. Haistelijat oli seuraava ns. pakollinen bändi, mutta Haistelijat hoitivat ”ihan ok” -tasoisen settinsä alta pois sen verta nopeaan, että ehdin näkemään vielä Lighthouse Projectin keikan loppupuoliskon, johon kuului tulenpuhalteluakin. Uudella kitaristilla näkyy olevan lavamaneerit hallussa.

Tumppi Varonen & Problems? sekä Kakka-Hätä 77 eivät sen kummemmin jaksaneet innostaa. Ovathan molemmat asiansa osaavia bändejä ja varsinkin Problems? on tätä nykyä tikissä, mutta omalla kohdallani voisi puhua kyllästymisestä. Molemmat on nähty suhteellisen lyhyen ajan aikana useammankin kerran, joten nyt ei enää yksinkertaisesti jaksanut. Saksalainen Digger Barnes tuli sen sijaan katsottua, vaikka miehen olemuksesta ja äänestä ukkoa ei heti germaaniksi arvaisi. Kiistatta yksi Lutakon kovimmista vedoista tällä erää. Rehellistä, teeskentelemätöntä, aseista riisuvaa ja riisuttua. Digger tarjosi mainion välipalan noin muuten rytkeiseen iltapäivään, enkä olisi pistänyt pahakseni jos Jelmu olisi ottanut enemmänkin riskejä ja buukannut joitakin vastaavia esiintyjiä vielä ohjelmistoa täydentämään, mutta näillä mentiin. Ikkunasta tuli vilkaistua ulkona soittanutta One Morning Leftiä, eikä sitä sen enempää tarvinnut katsoakaan. Tosin bändin paitadesigni vetoaa synkkään mieleeni. Mistäköhän johtuu?

En tiedä, onko Fucked Up ihan sellaista mätkettä mitä jaksaisin kuunnella päivät pääksytysten, mutta verraton livebändi se tuntuu olevan. Damian on karismaattinen esiintyjä, joka ei lavalla viihtynyt kuin pienen hetken vain. Mellakka-aitakin taisi olla vain hidaste, kun ukko jorasi keskellä haltioitunutta yleisöä. Harvemmin näkee ihan vastaavaa, kun reilusti elopainoa kartuttanut korsto vyöryy yleisönsä niskaan ja saa vielä kaikki hyvälle tuulelle. Paitsi ehkä ne kaksi esiteiniä, jotka taisivat pelästyä halaamaan tulevaa Damienia mutta jotka sentään uskalsivat tehdä high fivet tuon suomihardcore-mouhottajan kanssa.

Olen koettanut nähdä Unkindin useammankin kerran ja joka kerta se on päätynyt jonkinlaiseen katastrofiin. Nyt ainoa rutisemisen aihe ei liity itse esitykseen. Ainoastaan liiallinen päivänvalo vei yhtyeen esityksestä terää ja sounditkin olivat hieman ohuet. Eivät potkineet kunnolla. The Menzingersin keikka rajoittui vilkaisuun, mutta Meanwhilen keikka tuli katsottua alusta loppuun. En ole muistaakseni kuullut yhtäkään Meanwhilen biisiä aiemmin, mutta kovin tutulta kuulosti. No, Dischargen hengessä vedettyä d-beatiahan se oli, jopa siinä määrin että jokainen riffi ja biisi oli Dischargen jo aiemmin tekemä. Eipä tämän tyylin bändejä voida kovin usein omaperäisyydestä syytellä, mutta joitakin kysymyksiä yhtyeen piinkova esitys jätti. Osasiko Meanwhile d-beatin perusoppimäärän parempi kuin opettajansa? Jäisikö Discharge auttamatta kakkoseksi?

Discharge olikin heti Meanwhilen jälkeen, ja sitä keikkaa olen hetken aikaa odottanut kun edellinenkin keikka Tampereella oli jäänyt välistä. En odottanut paljoa, ihan vaan siksi etten pettyisi pahasti. Dischargen uudessakin tuotannossa on They Lie You Dien ja Corpse of Decadencen kaltaisia helmiä, mutta toisaalta itse olisin toivonut enemmän ”Why?”:n biisejä mukaan. No, Dischargella noita kovisbiisejä riittää ja joku varmasti haluaisi kuulla ”Grave New Worldinkin” biiseillä ladatun keikan. Ei siitä samanlaista orgasmia tullut kuin ”Hear Nothing, See Nothing, Say Nothing” -levyn ensimmäisten kymmenen sekunnin kuuntelemisesta. Toki tuokin biisi kuului settilistaan, mutta ei sitä levyä tehnyt sama bändi kuin mikä veti nyt Lutakon pihalla. Ei huono keikka, vaikka Meanwhile osasikin d-beatin paremmin. Elämäni ei muuttunut ratkaisevasti tämän keikan näkemisestä, toisin kuin sinä hetkenä jolloin ensimmäisen kerran kuulin Dischargea.

Rytmihäiriön – jonka olen tosiaan ehtinyt nähdä sen saatanan monta kertaa jo aiemmin – ja Uprightin väliltä valitseminen ei tuottanut vaikeuksia. Päätin marssia Lutakon portaat vielä ylös ja vilkaista, millainen ilmestys tämä paikallinen Upright sitten on. Tiukka veto, joka loppui kuitenkin hyvin nopeasti. Mutta vaikka setin pituudessa hävittiin, ei itse esiintymisestä intensiteettiä puuttunut. Disco Ensemblen katselu ei sen sijaan juuri houkuttanut, mutta katsoinpa sitäkin sitten hetken aikaa paremman tekemisen puutteessa, mutta suurimman osan keikasta vietin kyllä jossain ihan muualla. Sitä paitsi päälavan valomyrsky oli herkille silmilleni jo liikaa, kun sitä oli pitänyt kestää jo Dischargen ajan.

Syyt mestoille jäämiseen olivat sitten hieman mysteeriset, kun Disco Ensemblen jälkeen jäi soittamaan vain Misfits-coverbändi Braineaters. Porisperessäkin jätin coverbändit katsomatta (paitsi sitä Kiss-bändiä pälyilin hetken aikaa), mutta jostain syystä jäin kuitenkin mestoille, vaikka olisin voinut lähteä jo heti Uprightin jälkeen. Eihän Misfits nyt varsinaisesti ole itselleni edes kovin merkityksellinen bändi ollut, mitä nyt teininä tuli vähän kuunneltua, ja kuinka ollakaan, huomasin olevani fiilistelemässä niitä samoja biisejä nyt Lutakossa. Braineaters ei ollut mitään sellaista menoa, että vedetään väsynyttä settiä kaljapalkalla kaljaa juovien festivaalivieraiden taustamölyksi. Ja kyllä sen menon oli vähintään kohtuullisen huimaa oltava, kun kerta lavan edustalla partioinut järkkärikin unohti hetkeksi velvollisuutensa ja ryntäsi laulamaan. Orastavan flunssan takia itseäni ei laulattanut, joten keikan aikana piti häipyä paikalta ja julistaa omalta osalta Lutakko Liekeissä sammuneeksi. Samaten se oma festarikesäkin.

[flickrfeed photoset=72157627506237987
]

Metalliaurinko 8

Metalliauringon järjestäminen ei ollut tänä vuonna erityisen helppoa puuhaa järjestäjille. Harjavallan koulurannalla saatiin kuitenkin kuunnella hardcorea ja hieman melodisempaakin punkkia, vaikka lopulta alueella ei ollutkaan edes ruokakojua ja molemmat ulkomaanvahvistukset (Cold Existence ja In Blood We Trust) tipahtivat ohjelmasta pois. No, itse en kokenut henkilökohtaisesti mitään menettäneeni ulkomaalaisbändien jäätyä väliin, vaikka noin kuriositeetteina ne olisi voinut katsastaakin. Festivaalikokemus oli hemmetin hyvä ilmankin.

Koko aamupäivän Venomin nykytuotantoa (pattu mitä viskaa!) kuunneltuni matkasin taas Harhavaltaan. Hetken aikaa ehdin alueella vain hengailla ja särpiä virvokkeita, kun mölyäminen alkoi. Lappeenrantalainen 53 Stabwounds sai olla auringonpaisteisen päivän aloitusbändi. Keikka oli oikein hyvä ja Ulla hyvä vokalisti. Keikka herätti hieman ajatuksiakin; jäin miettimään naisten vähyyttä bändien keulilla, kun musiikki on vähänkin aggressiivisempaa. Ison lavan korkannut, ”Suomen New Yorkista” eli Raumalta lennähtänyt Last Weekend Mistake oli itselleni täysin uusi nimi. Tai kyllähän meitsi punkkia odotti, ja sitähän sieltä sitten tulikin. Ihan menevää meininkiähän raumalaiset esittivät, mitä nyt bändi näytti orvolta isolla lavalla kun vähäinen yleisökin seisoi lavasta melko kaukana. Nimi korvan taakse.

Become a Threat oli aikas kova. Joudun tunnustamaan, ettei alkusyksyllä julkaistu pitkäsoittolevy ole ollut järin aktiivisessa kuuntelussa, mutta livenä bändi moukaroi erityisen vakuuttavasti. Melodisempaa punkkia esittänyttä One Hidden Framea päädyin lähinnä seuraamaan kaljateltasta käsin, mutta End Beginsin keikka piti katsoa. Edellisen näkemisen ja tämän keikan välillä on julkaistu ”One Step Forward, A Lifetime Back” -levykin, ja se on soinut taloudessani useammin kuin BAT:n präiskäle.

No Second Thought puolestaan alkaa olemaan ilmeisesti jo jonkinlaisessa noususuhdanteessa. Porilaiskvartetti oli Ratfacen ohella ainoa bändi, joka elämöi koulurannassa viime vuonnakin. Nyt vaan bändi oli isommalla lavalla, mikä tosin tuntui hieman ylimitoitetulta. Ehkäpä NST olisi potkinut paremmin yleisöään lähempänä?  Enemyblood oli kovempi kuin Beartown Hardcorefesteillä. Onkohan kyse sitten kehittymisestä, mutta tällä bändillä groove tuntui olevan jyräävämpi kuin Metalliauringon muilla bändeillä. Enemyblood tarttui kuin hyttyset omiin kinttuihini, joten pitää olla varuillaan jos bändi jotain jossain vaiheessa julkaisee.

Jukka Kiesi kaljateltassa taitaa muodostua Metalliauringossa traditioksi, vaikkei tämä ole siellä tainnut soitella vielä kovinkaan montaa kertaa putkeen? Helppohan siinä on mukana laulaa ”väistä ko mie ryyppään” tai ”suomalaiset on arkoja narkkaamaan”. Itse tosin jätin laulamiset väliin, kun siinä olisi tullut kaikille paha mieli. En myöskään jäänyt seuraamaan koko settiä, mutta kuulin kauempaa että ainakin Irwin Goodmanin Ei tippa tapa tuli coverina. Sinänsä ironinen veto, kun Kiesin biiseissä tippa kyllä tappaa.

Ihme kyllä, tämä oli ihan ensimmäinen kerta kun näin Boltin lauteilla. Olen jotenkin onnistunut väistämään bändin keikat melko tehokkaasti, mutta olihan tämä nyt odotuksen arvoista. Varsinkin ”Behind Obstacles Lies the Truth” -levyn biisit olivat komeaa kuultavaa. Boltin jälkeen tulikin sitten vesisade, joka kasteli hämähäkit ja urpot. Sade ei tosin osunut kuin vain Jaakko & Jayn (eli suomalaisittain ”Jaska ja Jei”) ajaksi. Se olikin sitten ainoa bändi, jota en katsonut. Tai näin minä yhden biisin, kun tulin ihan setin loppuvaiheilla takaisin porttien sisäpuolelle. Part Time Killer tuli sentään tsekattua, vaikka uusi levy oli lähtenyt matkaani kauan etsimäni Rytmihäiriö/Chaosbreed-splitin kanssa vasta varttia ennen keikkaa.

Ratface taas oli oma itsensä. Viime vuoden raportissa ihmettelin yhtyeen sijoittamista pienelle lavalle, mutta se olikin perustellumpaa nyt kun seurasin touhuja lähempää. Eihän tuota saunakillazien touhuja voi kutsua oikein muuksi kuin välittömiksi? Bileet olivat noin yleisesti ottaen muutenkin jo hyvässä vauhdissa, jolloin Ratfacen keikka sijoittui juurikin oikeaan hetkeen. Aurinko laski ja yleisön kollektiivinen humalatila nousi. Ja kyllähän siellä taas kikkeli vilahti, vaikkakaan tällä kertaa se ei kuulunut yhdellekään bändiläiselle.

Ja tässä vaiheessa alkoi taas sataa, nimittäin Gambinaa. Rytmihäiriötä en ihan odottanut Metalliauringon pääesiintyjäksi, mutten valita. Ohjelmisto rakentui pääasiassa uudemmista biiseistä, kuten Aaveenpäästä. Kontrasti uuden ja vanhan tuotannon välillä on melkoinen, joten menoa tasapainottivat pari vanhempaakin biisiä. Perjantaina juostiin on kuultu nyky-Rytmiksen keikoilla muistaakseni aiemminkin, mutta Raaka ja tolkuton verityö taisi olla vähän harvinaisempi veto. Olin valmis tarjoamaan Unelle Pectus-pastilleja, mutten sitten viitsinyt kun lauluhommat olisivat vain turhaan siitä kärsineet. Sitä odottamaani Rytmihäiriöfani-ryntäystä ei näkynyt. Näkemäni Rytmihäiriö-paidatkin sai laskea yhden käden sormilla.

Nyt harmitti lähinnä vanhakantaisemman hardcoren puute, viime vuonna sentään oli Riistetyt ja Appendix (jotka eivät tosin jengiä pahemmin kiinnostaneet). Ei lineup olisi yhtään kärsinyt, jos esiintymään olisi saatu vaikkapa Ydinperhe tai vastaavanlainen bändi. Monipuolisuus on jees, vaikka tässäkään kattauksessa ei ollut ensimmäistäkään huonoa vetoa. Yleisöä vaan olisi mahtunut paikalle hieman enemmänkin. Fiilistä oikeastaan laskivat vain sadekuuro ja hyttyset. Yritin lisätä tähän raportin loppuun kahta tai kolmea suosikkiani, mutta päätin luopua ajatuksesta. Listaaminen olisi ollut liian hankalaa ja sitä paitsi turhaa. Ehkä Ratface oli kuitenkin kovin.

Jos nyt pitäisi miettiä osallistumista mahdolliseen yhdeksänteen Metalliaurinkoon, ei tarvitsisi kauaa miettiä. Paikalla ollaan kuin peräpukama, olettaen että järjestävällä taholla vielä on intoa järjestää tämmöiset kinkerit.

Metalliauringon kuvasatoa täällä.

Kiljuvelka-70 – Näen ja kuulen… mutta puhe sammaltaa

Kiljuvelka-70:n nimestä on ehditty vääntää peistä jo riittävän kauan. Helsinkiläisnelikko ei jaksanut soraäänistä välittää, vaan ahkerina simpansseina meni studioon tekemään toisenkin plätyn. Toisella epelillään ”Näen ja kuulen… mutta puhe sammaltaa” Kiljuvelka-70 jatkaa Discharge-tributointia ja kiljun syvimmän olemuksen pohtimista.

Täytyy myöntää, että olin aluksi itsekin aika skeptinen bändiä kohtaan, mutta onhan se jotain ihan muuta kuin ”punkkia hevareille” -tyylin pelleilyä. Vanhan koulun suomi- ja ruotsiklassikot on kuunneltu huolella, mutta sehän taisi olla näiden jannujen kohdalla jo itsestäänselvyys. Lievät musiikilliset assosiaatiot Rytmihäiriöön selittyvätkin ilmeisten kytkösten kautta. Varmasti Kiljuvelka-70 kerääkin puoleensa Rytmihäiriön hevarifaneja kuin homehtunut sitruuna kärpäsiä, saattaa vaan Kiljuvelan armoton mättö tulla lievänä yllätyksenä.

Biiseissä on saavutettu rupisen ja kuppaisen hardcoren henkeä, aina yksinkertaisia sanoituksia ja potkivia riffejä myöten. Levyn taustalla seisovilla ukkeleilla on kyllä kosolti soittokokemusta ja taitoa, mutta homma on ymmärretty pitää tarpeeksi maanläheisenä. Varsinkin vokalisti Pate örisee tavalla, jota soisi kuultavan useamminkin. Edes kiekon kohtuullisen hyvä tuotanto ei latista kuuntelufiiliksiä lainkaan tai siloittele liikaa Kiljuvelka-70:n kuppaista rupisuutta. Mutta ehkäpä biiseistä olisi pari voinut tiputtaa pois, ihan vain kokonaisuuden parantamisen tähden. Pari Kansanruumista ja Räsästä lisää, niin johan kohoaa nuppiin! Onhan tämä nyt selkeästi parempaa kuin Koljosen Tiekiista, mutta voisi toki olla parempaakin, kun läheskään kaikki biisit eivät painaudu muistiin. Dischargen mahtavuudesta ollaan vielä kaukana.

Rässiliivien suhinaa ja surman siipien havinaa

Olen yleisesti ottaen laiska ihminen, ainakin mitä tulee keikkojen katsomiseen toisissa kaupungeissa. Helsinkiin jaksan raahautua harvakseltaan, mutta olipahan siihenkin taas syytä kun Rytmihäiriö ilmoitti soittavansa keikan 90-luvun alun kokoonpanollaan ”Surman siipien havinaa” -pitkäsoittonsa 20-vuotispäivän kunniaksi. Rytmihäiriötä olisi lämmittelemässä Força Macabra ja Axegressor… ja Rytmihäiriö itse lämppäisi Municipal Wastea.

Kampin lasihelvetissä oli yhdistettynä sekä joulu- että lottokaaos, joten tupa oli täynnä. Illan aikana nähtävien esitysten määrä nousikin viiteen, kun siellä kaiken kaaoksen keskellä vedettiin alkulämmittelyksi tiernapoikia. Euroshopperin energiajuomat käsissään käyskentelevien teinien, joulun stressaamien pariskuntien ja satunnaisten spurgujen kirjavassa joukossa näkyi pari farkkuliiveihin, lenkkareihin, pillifarkkuihin ja lippalakkeihin pukeutunutta hevisankaria. Minneköhän olivat matkalla?

Saapuessani Nosturin pihalle kello oli muutaman minuutin yli kahdeksan, eivätkä ovet olleet vielä auki. Paremman tekemisen puutteessa asetuin muutaman kymmenen metriä pitkän jonon hännille. Hetken aikaa ehdin siinä olemaan, kunnes alta aikayksikön takana oli vähintään yhtä paljon porukkaa kuin edessänikin. Eipä siitä enää minnekään kannattanut lähteäkään, vaikka jonon etuosa lauleskeli mullikuorona vanhoja joululauluja sekä Rytmihäiriön uusimman levyn biisejä. Oli etukäteen vaikea arvioida, kumpi bändi vetäisi enemmän porukkaa; Municipal Waste vai Rytmihäiriö? Anthrax- ja Suicidal Tendencies -logoilla varustettuja tekstiilejä näkyi olevan enemmän kuin Rytmihäiriö-tuotteita, joista suurin osa viittasi kantajansa pitävän erityisesti bändin vanhasta tuotannosta.

Ehdin olla pelipaikoilla vain joitakin minuutteja, kun Força Macabra Ot… Taurus keulillaan jo aloitti. Tämä portugalinkielisten kirousten pikakurssin tarjonnut yhtye ei tuntunut sen pahemmin uppoavan kaikkiin läsnäolijoihin. Voi olla, että yleisön joukossa oli paljon sellaista jengiä jotka eivät Forssan makkaroita ole koskaan kuulleetkaan. Silti lavan edessä oli kuhinaa, onhan Força Macabran musiikissa sentään iskevyyttä sen verran että sen mukana on helppo säntäillä ja puida nyrkkejä. Bändin esittämät coverit eivät tainneet olla porukalle sen tutumpia kuin bändin omatkaan kappaleet, mutta tokihan kappale iskee, jos sen kertosäkeessä hoilataan ”Metal! Metal! Metal!” brasilialaisittain äännettynä.

Axegressorista on itselleni taas tullut liiallisen hypetyksen synonyymi. ”Axecution” MCD:n julkaisun aikoihin suhteellisen suuri määrä kavereistani hehkutti bändiä suunnilleen parhaaksi rässibändiksi sitten Kreatorin, mutta eihän se levy odotuksiani vastannut. Sen jälkeen minulla ei olekaan ollut bändistä juuri mitään havaintoja, muutaman biisin tynkäsetti TVO:n hautajaisissa kun ei paljoa ollut. ”Parempaa kuin muistin” taisi olla ensimmäinen ajatukseni Johnny Nuclear Winterin rässikalsareita ihastellessani, mutta en silti saanut sen pahemmin kicksejä turkulaisten soitannasta.

Virtuaali-Seppo sai antaa tilaa Ufojen kosmisille viesteille, kun Rytmihäiriön setti keskittyi nimenomaan bändin vanhimpiin kappaleisiin. Tämä tarkoitti myös erilaista kokoonpanoa; kitaran varressa oli Tuukka ja keulahahmona riehui raskaasti tatuoitu Pate. Unekin käväisi lavalla avustamassa parissa kappaleessa. Herra sai rääkymiseensä lisää raivoa, kun joku valopää oli pihistänyt tämän narikkalapun, sen turvin lunastanut Unen kamat ja kadonnut jonnekin. Lammas Zineä edustava toimittaja osoittaa solidaarisuutensa Unea kohtaan ja toivoo, että rosvo saatiin kiinni ja Unen vääriin käsiin päätynyt omaisuus päätyi takaisin omistajalleen.

Itse setti taas sisälsi biisejä, joita ei ole kuultu minkään Rytmihäiriön soittamina pitkään aikaan. Joitakin näistä biiseistä Rytmihäiriö on tosin vetänyt nykykokoonpanollaankin, mutta korkeintaan muutaman keikkaa kohden. Nyt ei leikitä… nyt tapetaan, Nuori eläkeläinen, Homman nimi oli kuolema ja varsinkin Ihmisiä kuolee ovat sellaisia biisejä, joiden kautta itse tutustuin Rytmihäiriön tuotantoon, ennen kuin bändi oli koko hevikansan huvia. Arvostan noita biisejä korkealle bändin nykytuotantoa yhtään väheksymättä, joten vanhojen biisien kuuleminen liveoloissa on piristävää. Soundeista tosin puuttui levyillä ollut sirinä ja pörinä, mutta tuskinpa keikka olisi tuosta juuri parantunut. Mutta kuinka ollakaan, keikka tuntui loppuvan lyhyeen.

Rytmihäiriön setistä voisi kohdallani puhua pienoisesta unelmien täyttymyksestä, joten väkisinhän varsinaisen pääesiintyjän musiikki kuulosti sen jälkeen valjulta. Mitään valjua ei Municipal Wasten keikassa tosin muuten ollut. Kotimaassamme viimeksi viime syksynä vieraillut nelikko oli vetänyt lavanedustan täyteen väkeä. Meno oli odotetusti villiä, ja nuoria ukkoja lenteli pääni ja kamerani ylitse järkkäreiden estelyistä huolimatta. En ole erityisemmin ihastunut yhtyeen levytyksiin, mutta livenä näissä crossover-ralleissa tuntuu olevan enemmän potkua. Pakollisina ohjelmanumeroina lavalla kävi piipahtamassa lukuisia yleisön edustajia ja yleisösurffaajia oli yhtä paljon kuin oluenystäviä Vantaanjoessa kesäkuumalla. Wall of deathin järjestäminen taisi olla vähintään yhtä pakollista kuin hassunhauskan Boner Cityn soittaminen. Lyhyt mutta sitäkin intensiivisempi, noin kolmivarttinen setti oli nopeasti ohi ja narikan edustalla oli alta aikayksikön keikan loppumisesta väkeä kuin pipoa. Rässiliivisiä sankareita vaappui adrenaliinihurmoksen aiheuttaman hyvän mielen saattelemana Helsingin lumiseen ja kylmään yöhön, kukin omaan suuntaansa…

Rytmihäiriö

Suisto-klubin takahuone, kolmas päivä syyskuuta vuonna kaksituhattakymmenen, Hämeenlinna. Yksikään illan kolmesta bändistä ei ole vielä aloittanut, vaan yleisö on vasta valumassa paikalle. Kello lähestyy kymmentä, ja allekirjoittanut istuskelee huoneessa, jossa istuu myös suurin osa Rytmihäiriön nykymiehistöstä. Basisti Antti ”Ande” Kiiski ylläpitää paitakojua samalla, kun rumpali Otto Luotonen, kitaristi Janne Perttilä ja laulaja Unto ”Une” Helo vastailevat Lammas Zinen edustajan kysymyksiin. Nämä väkivaltaista musiikkia esittävät, mutta leppoisat herrasmiehet eivät tarjonneet toimittajaparalle Gambinaa, sillä sitä ei ollut bändille itselleenkään.

Surman siipien havinaa julkaistiin jo 20 vuotta sitten. Kun teitte sitä, niin uskoitteko olevanne vielä vuonna 2010 vastaamassa näihin typeriin kysymyksiin?

Otto: Ei uskottu. Ja siihen aikaan esimerkiksi Protectedin (Protected Illusion) Erkki Virta teki haastattelun en-muista-mihin-lehteen, mutta se kysyi ”Mitä luulet tekeväsi kolmekymppisenä, soitatko tätä?”. Enpä muista mitä vastasin, mutta enpä ajatellutkaan että voisin olla 38 ikänä! Että ei, ei ollut sellaista visiota että homma jatkuisi.

Eli ei siis ollut mitään tavoitteita?

Otto: Ei oikeastaan, aika siinä hetkessä mentiin. Tavoitteena oli ehkä tehdä seuraava levy tai vetää keikkoja, mutta sitten kun ei tullut niin ihmeteltiin ettei ole keikkoja.

No sitten on varmaan turhaa kysyä, että teettekö tätä vielä vuonna 2030?

Otto: Mahdollisuuksien rajoissa!

Janne: Pelottava skenaario kyllä.

Otto: Nyt ollaan jumiuduttu tähän hommaan. Mitäs sitä muutakaan sitten?

Janne: Sitten on kolmaskymmenesseitsemäs levy samaa paskaa…

Otto: Pidän erittäin todennäköisenä että jos ollaan hengissä niin miksei?

Teillä on faneja enemmän nyt kuin 90-luvun alussa, ainakin voisi kuvitella näin…?

Otto: Kyllä, mutta silloinkin oli faniliikehdintää. Esimerkiksi ensimmäisenä Taiteiden yönä oltiin dokaamassa Corporal Punishmentin Alin kanssa. Liikuttiin kaupungilla ja yhtäkkiä joku tyyppi tulee vastaan ja sanoo ”YO! Rytmihäiriö!” ja Pate joutui kirjoittamaan nimmareita asemaravintolassa. Huomattiin silloinkin, että punk-skenessä ”fanitus” ei ole tavanomaista.

Janne: Tietysti nykyisin on näkyvyyttä monta kertaa enemmän ja nykyään on monta kertaa enemmän bändejä jakamassa sitä huomiota.

Otto: Nykyään kyllä fanitetaan enemmän kuin 20 vuotta sitten. Mä olin 18 ja katsoin kun A.R.G. soitti, rumpukapula lentää ja jengi hurraa. ”Urpoja, vitun rock-tähdet”. Ajattelin, että miten mä voin ikinä pyytää keneltäkään nimmaria, ja nyt sitten aikuiset miehet tulevat nykyään nimmareita pyytelemään.

Une: En mä ite lähde kovinkaan helposti keltään pyytämään nimmaria, vieläkään.

Otto: Airdashin keikalla mentiin Paten kanssa Airdash-lippikset päässä moshaamaan lavalle ja huijattiin Junnua että me diggailtiin menoa, vaikka me vain naurettiin… Pääkkösten keikalle taas mentiin heittelemään tuoleja lavalle, meidäthän heitettiin ulos sieltä!

Vanhoja faneja ei taida olla enää niin paljoa mukana?

Otto: Ei, aika monet ovat kääntäneet selkänsä meille.

Une: Ehkä ne keskivaiheen fanit ovat tehneet niin. Niistä alusta lähtien messissä olleista en tiedä.

Otto: Onhan tämä eri bändi joka meuhkasi Helsingin nuorisotalolla ja satunnaisesti Lepakossa. Nyt on tapahtunut niin paljon, että ihan ymmärrettäväähän se on jos ei joku ole mukana.

Janne: 20 vuotta on pitkä aika, ja erityisesti tässä kohtaa elämässä.

Une: Ehkä jo 8 vuottakin on jo pitkä aika, minkä ite olen ollut mukana. Silloinkin Rytmihäiriö oli jo eri bändi.

Otto: Silloin oli vielä intoa siitä, että Rytmihäiriö on tullut takaisin. Mutta sitten kun alkoi ilmestymään uusia levyjä niin on ilmaantunut uusia, nuorempia kuuntelijoita, mutta myös vanhempiakin.

Teillä oli pari vuotta sitten keikka vanhalla kokoonpanolla, ja nyt olisi tulossa vastaavanlainen uudestaan. Siellä varmaan näkyy näitä vanhempia faneja enemmän?

Une: Se voi houkutella porukkaa paikalle.

Otto: Se voi olla, mutta jos ne ovat yhtä vanhoja tai minä – tai vielä vanhempia – niin ne helposti missaavat sen keikan.

Janne: Ei kahdeksan vuotta sitten hirveästi sitä porukkaa käynyt, se on sitä polvea joka harvemmin käy keikoilla, siinä ikäluokassa alkaa olemaan perheellisiä ihmisiä.

Tekeekö mieli soittaa sitä vanhaa paskaa enemmän kuin mitä nykyään?

Otto: Ei, mieluummin sitä soittaa uutta paskaa tällä kokoonpanolla. Helvetin nastaa, että päästään soittamaan taas!

Janne: Meillä on nyt setissä pari sellaista ekan levyn biisiä, joita ei olla soitettu nyt vähään aikaan. Niitä on kyllä hauska soittaa, mutta pitää huomauttaa, että suositaan niitä tämän kokoonpanon biisejä koska ne kuulostavat tältä kokoonpanolta. Niistä vanhoista biiseistä tulisi kuitenkin ihan erilainen versio, onhan niitä eri bändi soittamassakin.

Une: Kun mä tulin kehiin, niin settihän koostui pelkästään niistä vanhoista biiseistä. Sitten tuli Kivitys ensimmäisenä uutena biisinä.

Janne: Senkin on huomannut, ettei niitä vanhempia levytyksiä ole ollut saatavilla. Niistä on otettu pieniä painoksia cd:lle ja nekin on loppuunmyyty. Ei kukaan enää tunne niitä, muutama äänekäs tyyppi per keikka on. Niillä muutamalla tyypillä liikkuu huulet sanoitusten mukana, mutta muut ovat pallo hukassa.

Une: Päinvastainen tilanne kuin joitakin vuosia aikaisemmin. Yleisössä meininki laantui saman tien kun tuli uudempaa matskua, kaikki olivat tulleet kuuntelemaan sitä vanhaa Rytmihäiriötä.

Janne: Samanlaista pörinää kuin Surman siipien havinaa –levyllä ei ole saatu aikaan enää tällä iällä, eikä sellaista olla yritetykään. Ollaan pyritty saamaan syvyyttä ja asennetta. Voit etsiä 17-18 –vuotiaiden liimatukkien grindibändejä ja laittaa ne soittamaan niitä vanhoja biisejä.

Une: Tai kuunnella niiden omia biisejä, jotka ovat paljon parempia.

Amen-splitin biisejä ei sitten varmaan kuulla enää ikinä?

Otto: Miksei sitä lämpimikseen voisi vetää jonkun omaksi ilokseen? Mutta se kokoonpano ei koskaan saanut ilmaa siipiensä alle vaan soitti yhden keikan, biisit saatiin tehtyä ja nauhoitettua. Meininki tuntui hyvältä siinä vaiheessa ja oltiin innoissamme…

Kuten on käynyt ilmi, niin musiikki on muuttunut melkoisesti 20 vuoden aikana. Tämä on sitten sitä luonnollista kehitystä ja tämän kokoonpanon soundia? Ei erikseen yritetty muuttua teknisemmäksi?

Janne: Se on sitä mitä on tullut. Ollaan pyritty samaan hieman moniulotteisuutta, onhan nykyään miljoona eri bändiä jotka soittaa nopeaa heviä, että emme halua juuttua siihen tilanteeseen, että kaikki biisit kuulostavat samalta, että on yhtä tasaista pötköä koko levy.

Otto: Kun puhut teknisyydestä, niin Tuukkahan lopetti Rytmihäiriössä koska halusi soittaa teknothrashia, mitä hän nyt sitten tekee Apocalypse Warhead –projektissaan. Kyllähän se teknisyys on tullut soittotaidon ja Jannen sävellystaidon kehittyessä. Aika suorasukaisena musiikkia voidaan vielä pitää, vaikka koukeroita on mukana.

Onko studiotyöskentely ja biisinkirjoitusprosessi muuttunut, tuskaisemmaksi vai leppoisammaksi?

Otto: Mulle se on hyvin leppoisaa, kun teen yhden biisin noin kolmessa vuodessa.

Janne: On se aika leppoisaa, tai ainakin itse yritän pitää sen sillä pohjalla, ettei ikinä ole tarvetta olla koko aika levyttämässä ties mitä. Ja kun levytetään parin vuoden välein, niin siinä on paljon kirjoitusaikaa. Mutta tietty aina kun studio lähestyy, niin tulee muka-kiire ja pitää saada kaikki valmiiksi.

Otto: Ennen sanoitukset tulivat heittämällä, niitä ei montaa kertaa tsekattu läpi. Luettiin Alibi läpi tai kelailtiin jotain…

Une: Vähän vaihtelee. Varastettujen viinojen kirous tuli aika heittämällä, eikä se ensimmäisen demovaiheen jälkeen juuri muuttunut. Pakko kai sitten myöntää, etten ole tarpeeksi hyvä sanoittaja tekemään biisejä kerralla. Se ei ole mielestäni tapa tehdä asioita, se on hienoa kun tulee jotain yhdeltä istumalta, mutta valitettavasti se on harvinaista.

Otto: Olet se friikki, joka istuu muistikirja kädessä ratikassa, tarkkailee spurguja ja tekee mystisiä muistiinpanoja! Siihen aikaan kun ekaa levyä tehtiin, niin sanat tuli heittämällä. Sitten meininki muuttui ja sanat tulivat englanniksi, mutta sitäkään ei väännetty väkisin.

Une: Ensimmäiset biisit olivat lyhyempiä, eli niihin tuli lyhyempiä sanoituksia. Ihmisiä kuolee ei sisällä montaakaan riviä. Nyt on yritetty määrällä korvata laatua…

Jannehan soittaa Barren Earthissa ja Otto Kiljuvelka-70 –bändissä, onko muilla bändin jäsenillä nyt mitään tuollaisia, juuri tällä hetkellä aikaa vieviä projekteja?

Otto: Mullahan on Forca Macabra, jossa olen laulanut 19 vuotta.

Une: Mä soitan Viimeinen Kolonna -nimisessä bändissä kitaraa, olen siinä nykyisin. Jannellahan on jotain proggista aina jotain vireillä…

Janne: Aina on jotain kehitteillä… uusia kujeita. Moonsorrowissa soitan keikoilla säännöllisesti kitaraa, ja koetan opetella soittamaan mustalaisjazzia ja bluesia.

Otto: Andella ei taida olla mitään?

Tässä vaiheessa siirrymme keskustelemaan väkivallasta bändin keikoilla. Esimerkkinä mainitsen tapauksen, jossa eräs tyyppi yleisöstä sai mikrofonista nuppiinsa, ja samalla Unelta lohkesi oma hammas.

Une: Onneksi se on ainoa keikka tietääkseni kun olen ketään pahemmin satuttanut. Mutta me oltiin Nosturissa Mokomaa lämppäämässä, niin siellä joku oli pitissä saanut vähän pahemmin päähänsä. Oli jo sairasautokeikka, se oli jo ikävä juttu. Vaikka biisit kertovat väkivallasta, niin emme tarvitse sitä keikoillemme.

Otto: Musiikkia voi kuunnella heiluen, huojuen ja fiilistellen, ei tarvitse toisia päin säntäillä.

Janne: Voi napsuttaa sormilla tahtia, jos oikein innostuu!

Une: Ei tarvitse partakoneenteriä teippailla t-paitoihin kiinni. Pittimeininki on asia erikseen.

Janne: Ei kyllä kaivata sellaisia kaljupäisiä hupparilökäpöksyconverse-apinoita (Janne kuvailee tässä omaa, sen hetkistä ulkonäköään, toim. huom.) pittiin, jotka uhoavat ja vetävät turpaan, ja sanovat että näin ”pitää” tehdä, koska New Yorkissa on tehty näin vuonna ’81. Ei kaivattaskaan sellaista, että oltaisiin aggressiivisen pittibändin maineessa, ei lietsota mitään wall of death -meininkiä…

Une: Yhden kerran oli tämmöinen kaljupäinen, kansallissosialistisempi tapaus Hyvinkäällä, joka poiki jonkinlaisen välikohtauksen sillä keikalla. Bändi oli siihen suhteellisen osaton, mutta tämä poiki bändille porttikiellon kyseiseen ravintolaan.

Otto: Se oli joku skini, mutta sillä luki henkseleissä ”Jos otan, niin tapan”. Sitten joku veti sitä takaapäin tuopilla päähän ja juoksi pakoon.

Une: Mutta verta on kyllä näkynyt. Joissakin tilanteissa sitä on tullut omastakin nenästä, kun on tölvästy mikillä tai sitten muuten vaan.

Puhutaanpas lopuksi ajankohtaisista aiheista! Sorbus poistui juuri Alkon valikoimista, mikä on suhtautumisenne tuohon juomaan?

Janne: En ole suhtautunut, mutta onhan sitä tullut juotua…

Une: Viime haastiksessa mainitsin sen olevan parempaa kuin Gambina, jolloin Janne heitti kaljat mun päälle. Tässä haastattelussa en sano sitä!

Otto: Onhan sitä Sorbusta laimennettu, sehän oli nyt sitä 15-prosenttista. Kerran Factoryssa oli Forcan keikka, ja matka mun kämpiltä sinne kestää sellaiset 55 minuuttia, vedin Sorbuksen siinä huiviin sen matkan aikana. Sitten tuli Forcalta hyvä keikka, mutta eihän sitä joka keikalla tekis, että ilmankin pärjätään.

Entä jos Gambina kokisi saman kohtalon?

Janne: Se olisi jo karumpi kohtalo, että silloin pitäisi tehdä joku kikka! Ei sitä juomaa oikein voi vaihtaakaan…

Une: Sitten loppuu juominen! Sitä ennen ostetaan sitä varastoon suuria määriä.

Janne: Sitten kun varastot on juotu, niin sitten se on siinä…

Otto: Keikoilla ei kannattaisi sitä yleisön päälle niin surutta heittää.

Une: Musta tuntuu, ettei meillä ole tänään Gambinaa.

Otto: Musta tuntuu, että tämän bändin ura alkaa olla tässä.

Janne: Musta tuntuu, että tämä keikka on vaakalaudalla.

Rytmihäiriö soittaa vuoden 1990 kokoonpanossaan Municipal Wasten lämppärinä tulevana lauantaina Helsingin Nosturissa. Mukana myös Axegressor ja Forca Macabra.

Municipal Waste (usa), Rytmihäiriö vm. 1990, Axegressor, Forca Macabra
La 18.12.2010 Helsinki, Nosturi
18 EUR +mahd. toimituskulut. Ennakko: Tiketti ja Lippupalvelu, myyntiin torstaina 26.8.2010
Keikkainfo

Kiljuvelka-70 – Ihmis-saastaa ja Pohjasakkaa

Kiljuvelka-70? Jaahas, jotenkin tästä vaan tulee sellainemielleyhtymä, että nyt pyritään samaan markkinarakoon kuin Rytmihäiriö. No, näin ei kuitenkaan ole vaikka jotain yhteistä yhtyeillä toki on. Tarkempi tarkastelu nimittäin paljastaa että Kiljuveloissa vaikuttaa sekä entisiä että nykyisiä Rytmihäiriö-jäseniä. Musiikillisesti Kiljuvelka-70 on kuitenkin selkeästi enemmän hardcore kuin muodikkaita renksuhousuhevareita kosiskeleva nyky-Rytmis. Tosin voipi olla, että puritaanisimmat HC-diggarit niputtavat myös Kiljuvelat osastoon hevarit soittaa hooceeta ja ei vois vähempää kiinnostaa (bassossa mm. ex-Amorphis Oppu Laine).

Mitä itse musiikkiin tulee, niin kyllähän ne pakolliset Discharget yms. on selkeästi tullut kuunneltua. Paikoin ”Ihmis-saastaa ja Pohjasakkaa” esitteleekin varsin mallikasta riffittelyä. Esimerkiksi sellaiset tsipaleet kuin Kauris (Jumalten Juoma) ja Jäsenkirje potkivat nivuksille todella tehokkaasti. Soitannollisesti Kiljuvelka-70 on pirun tiukkaa tavaraa, mutta tuotanto saisi mielestäni olla ehkä vieläkin räkäisempi; ei nyt välttämättä käppäisempi, mutta jollain tapaa hyökkäävämpi ja enemmän in-your-face.

Kokonaisuutena ”Ihmis-saastaa ja Pohjasakkaa” on ihan jees julkaisu, mutta voisi tosiaan olla paljon kovempikin. Lyhyestä kestostaan huolimatta levy tuntuu hitusen pidemmältä kuin mitä oikeasti on, mikä ei tietenkään ole kauhean hyvä merkki. Livenä meininki on varmasti ihan eri luokkaa ja elävänä Kiljuvelat pitäisikin päästä näkemään.

Rytmihäiriö, Abnormi ja Dead Samaritan Suistossa

”Kesä on ohi”, jouduin toteamaan kävellessäni pitkin Hämeenlinnan sateisia katuja suunnistaessani kohti Suistoa. Viimeksi Rytmihäiriön saapuessa kaupunkiin satoi lunta, nyt satoi vettä. Mietinkin lätäköitä väistellessäni, että koskahan sataa Gambinaa, siis muuallakin kuin sisätiloissa joissa Rytmihäiriö soittaa? Ainakin yritys on kova brenkusta irtipääsemiseksi. Mutta pyrkiikö Rytmihäiriö irti brenkusta, päättyneestä festarikaudesta vai molemmista?

Aivan ensiksi pääsin haastattelemaan Rytmihäiriötä, kyseisen juttutuokion satoa saa sitten lukea näiltä sivuilta myöhemmin. Iltaman aloittajabändiksi oli buukattu osittain paikallinen melodeath-yhtye Dead Samaritan. Näin viimeksi bändin viisi vuotta sitten, ennen välissä ollutta parin vuoden taukoa, jolloin sillä oli vielä erilainen kokoonpano. Huomasin vokalistin sukupuolen vaihtuneen jälleen, sillä bändin keulilla oli taas mies. Kyseessä taisi tosin olla vain tuurauskeikka, sillä bändin varsinainen vokalisti Valendis Suomalainen on viimeisillään ns. siunatussa tilassa. Tämä vokalistintonttia hoitanut herra näyttää ja kuulostaa samalta kuin lukuisat muutkin melodödöbändien keulakuvat, mutta yhtyeen biisit olivat rosoisempia. Mielestäni Dead Samaritan onkin hieman keskinkertaista melodeathia parempaa, mutta tuntui soittavan nyt väärässä paikassa väärään aikaan.

Abnormilta olen kuullut aiemmin vain ”Avunhuuto”-seiskatuumaisen, mutta kohtalaisen hyväksi lavabändiksi olen sen todennut. Abnormi veti paremmin ja intensiivisemmin kuin Puntalassa vuosi sitten ja varsinkin Patu, tuo Abnormin maanmainio keulakuva, oli liekeissä. Mummollani oli Patu-niminen tiibetinspanieli, ja koiramaisen sadistisesti Abnormi-Patukin räksytti. Mutta jos Patu olisi koirarotu, niin tiibetinspanieli se ei ainakaan olisi. Livetilanteessa bändi on iskenyt minuun paremmin kuin kotona levyltä kuunnellessa, ja tämä keikka näytti taas miksi. Lavan edustalla oli liikehdintääkin, mutta se tuntui olevan vasta lämmittelyä Rytmihäiriötä varten? Abnormi olisi voinut soittaa muovipussipäisen Rytmihäiriön suohon joidenkin illan pääesiintyjien aiempien esiintymisten perusteella, mutta ihan niin ei nyt käynyt.

Tälläkin keikalla useampi kuin Kaksi oli kännissä, mutta siinähän ei ole mitään ihmeellistä Rytmihäiriön ollessa kysymyksessä. Olen nähnyt bändin jo kolmesti – toista kertaa Suisto-klubilla – ja tämä oli ensimmäinen kerta kun Gambina-pottu loisti poissaolollaan, eikä Gambina-sadetta siis tullut. Tuota jumalatonta nektaria ei siis saanut kuin baarin puolelta, mutta olikohan kyseessä vain jano vai silkka verenhimo mikä yllytti Rytmihäiriön raakaan ja tolkuttomaan veritekoon? Palloviinan puute korvattiin sitten muilla keinoilla, ja esimerkiksi setti oli Ilosaarirockin festarikeikkaa reippaasti monipuolisempi. Joukossa oli jopa muutama vanhempikin ralli, kuten Kampurajalka 2002. Tehty mikä tehty on puolestaan soitettu viimeksi vuonna 2006, koska bändissä ei kuulemma ole ollut taitoa sen soittamiseen liveoloissa riittävän hyvin, myös Perjantaina juostiin –klassikko soitettiin encorena. Mutta hemmetin hyvin nuo uudetkin biisit toimivat, nyt ne tuntuivat toimivan jopa paremmin kuin Ilosaarirockissa. Ehkä niiden soittamiseen on tullut nyt enemmän varmuutta ja rutiinia festarikeikkoihin verrattuna? Saattaapi olla, että tuo oli parhain tähän mennessä näkemistäni Rytmihäiriö-keikoista, mutta hemmetin nopeasti se vaan tuntui menevän ohi, kuten kaikki hyvä yleensä meneekin.