Avainsana-arkisto: Rubik

Rubik lopettaa toimintansa

Kuopiolaislähtöinen indie-yhtye Rubik on päättänyt lopettaa toimintansa. Yhden aikakauden päättymistä juhlistetaan bändin viimeisillä keikoilla Helsingissä Korjaamon Vaunusalissa torstaina 19. ja perjantaina 20. joulukuuta.

”Pääsyy lopettamiselle on se, ettei Rubik enää tunnu kirjoittamalleni musiikille relevantilta kanavalta. Jotain uutta on ollut syntymässä jo pitkään, mutta se vaatii ympärilleen puhtaat raamit ja viitoittamattoman kartan. Asiat ovat vuosien saatossa edenneet kenties paremmin kuin olisimme osanneet toivoa, mutta aika ajoin on syytä ravistella labyrinttia – ei välttämättä päästäkseen ulos vaan eksyäkseen syvemmälle sen uumeniin,” Rubikin biisintekijä ja laulaja Artturi Taira kertoo.

Viimeisellä keikallaan Rubikin ydinnelikko Artturi Taira, Sampsa Väätäinen, Samuli Pöyhönen ja Jussi Hietala marssittavat lavalle runsaan joukon muusikoita, joiden kanssa yhtye on vuosien saatossa työskennellyt.

Kymmenen vuotta kestäneen toimintansa aikana Rubik on saavuttanut suomalaiselle indie-bändille poikkeuksellista menestystä. Yhtye on nähty ainoana suomalaisbändinä Primavera-festivaaleilla sekä noussut lavoille Szigetin ja Roskilden kaltaisissa tapahtumissa. Lisäksi bändi on soittanut lukuisia mittavia kiertueita Pohjois-Amerikkaa myöten sekä noteerattu Teosto- ja Nordic Music Prize -palkintoehdokkuuksilla.

Rubikin edellinen studioalbumi ”Solar” ilmestyi vuonna 2011. Bändin viimeiseksi julkaisuksi jäi viime kesänä ilmaislatauksena julkaistu ”Fake Music Mixtape”.

Rubik jäähyväiskeikat:
To 19.12.2013 Helsinki, Korjaamon Vaunusali
Pe 20.12.2013 Helsinki, Korjaamon Vaunusali (LOPPUUNVARATTU)

Liput toimituskuluineen alkaen 17,50 euroa, ja Korjaamo-klubin jäsenet voivat lunastaa ennakot alkaen 16 eurolla. Lisäkonsertin liput tulevat myyntiin Tikettiin lauantaina 16. marraskuuta klo 12.00.

www.rubikband.net
www.facebook.com/rubikband
www.fullsteam.fi

Flow 2011

Flow’ssa mietelausepaitaidat ja pikkureput on vaihtuneet ray-baneihin ja kangaskasseihin, mutta perusasetelma on sama. Anniskelualueella kiskotaan kaljaa eikä bändeistä jakseta välttämättä seurata kuin ne indie-raamattujen mainostamat pakolliset tärpit, kuulisti yleisömassa reunalla nyökytellen.

Leppoista poppia muotitietoisille

Flow alkoi perjantaina tuhdilla folkpop-pläjäyksellä, kun lavoilla nähtiin niin päästagen Midlake, kun uuden kakkoslavan haltuunottaneet Destroyer ja Warpaint. Itse asiassa koko festivaali oli täynnä kevyempää pop-musiikkia, joiden pienoiset sävyerot folkista dubsteppiin hämärtyvät livetilanteen tuoman lisäbuustin siivittämänä.
Perjantain nähdyistä pop-akteista pisimmän korren veti Warpaint, vaikka viehättävän tyttönelikon biisimateriaalin syvyys ei Undertow’n ja Elephantsin jälkeen edes festarisettiä kestänyt. ”Jostain syystä” mielenkiinto pysyi kuitenkin pidempään korkealla, kuin sinänsä asiokkaasti soittaneilla karvaisimmilla kollegoillaan; Destroyerin saksofonilla ja trumpetilla terästetty pop oli harmittoman soljuvaa, neljän kitaran luoman ”äänivallin” ja hipahatavan poikkuhuilun elävöittämä Midlaken hittikavalkadi korvia hellivää. Siltikään, tämän kisan voittajasta ei ollut epäselvyyttä.

Seuraavana päivänä päälavalla nähtiin parikin löyhästi samaan kategoriaan laskettavaa aktia. Magenta Skycodea kuunnellessa tulin ihmetelleeksi, että onko bändillä kahdella levyllä tosiaan näin paljon hittejä; koko keikkaa en ehtinyt kuunnella, koska oli taas johonkin kiire (pressitelttaan juomaan kahvia, kun selkää ja jalkoja kolotti, jo tässä vaiheessa), mutta omiin korviin ei yhtään huonoa kappaletta kantautunut. Täysimittaisen bändin kanssa esiintynyt Samuel Beam, alias Iron & Wine, tarjoili faneille nannaa puolestaan roppakaupalla. Lykke Lin äkilisen perumisen vuoksi oli partajoosepin soittoaikaa pidennetty tuntuvasti, ja artistin ystävät saivat nauttia harvinaisen monipuolisesta festarisetistä. Itselle olisi toki riittänyt vähempikin, Rabbit Will Run ja Walking Far From Home.

Sunnuntain positiivisimmasta indiepop-teosta vastasi kotoinen Rubik, joka tuli nyt nähtyä ensimmäistä kertaa livenä. Käsittääkseni ns. virallisesti perinteinen laulu/kitara/basso/rumpu-kokoonpano oli ainakin tälle keikalla kasvanut massiiviseksi big bandiksi torvisoittajineen ja efektimiehineen. Ihan ei iskenyt kappalemateriaali täydellä leveydellä kuulohermoon, mutta kyllähän tutummat kappaleet, kuten Laws of Gravity ja World Around You, toimivat laskujeni mukaan kahdeksaanhenkisen bändin sovituksena oikein kivasti.

Pakkopaellaa ja yllättäjät

Suhteuttaessa Flow’n musiikkitarjontaa festareiden yleiseen bändibuukkauspolitiikkaan, voisi vertailukohteeksi ottaa tapahtumien ruoka- ja juomatarjonnan. Kasvispiirakoita ja -hodareita, sushia tai samppanjaa ei perusfestarien paella- ja keskikaljakioskeista löydy. Silti Flow’stakin löytyy nk. ”pakkopullaa”, isoja nimiä isolla lavalla, joiden show ei jaksa tanssitytöistä huolimatta varttia kauempaa kiinnostaa. Röyksopp ja Empire Of The Sun luottivat päähineiden voimaan, Kanye West parikymmenpäiseen tanssijaryhmään.

Kovinkaan suuria elämyksiä eivät tarjonneet myöskään Q-Tipin paikkaajaksi pestattu MF Doom sinänsä erittäin leppoisalla ja hyväntyylisella esityksellään, tai The Human League, jonka esitys muistutti lähinnä kasvojenkohotusleikkausta. Yleisökin tuntui vain odottelevan sitä Don’t You Want Me’tä. Itse en jaksanut pakollisen vartin jälkeen, vaan lähdin kohti parempia bileitä.

Pakkopaella-kategorian alamääritelmä voisi kuulua ”ei jaksa livenä, mutta levyllä erittäin hyviä.” Tämä kuvaus sopii erinomaisesti myös sunnuntai-illan hektisimpään aikaan vapaasta puolesta tunnista taistelleisiin kahteen bändiin. Mogwai vaikutti etukäteen vetävän pidemmän korren, mutta esitys tuntui olevan yhtä inspiroiva kuin pari vuotta sitten Pitkässä kuumassa kesässä, joten päätin vaihtaa päälavalle, jossa hienon ”Slow”-videon julkaissut amerikkalainen Twin Shadow heilui sähkökitaransa kanssa. Kolkoksi jätti tämäkin, vaikka levytettyä materiaalia on tullut taustalla kuultua festarin jälkeenkin. Sama kohtalo oli aika monella, esim. Ariel Pink’s Haunted Graffiti, Jo Stance, The Do, French Films ja James Blake jäivät välistä yksinkertaisesti jaksamattomuuden takia. Esimerkiksi lauantaille oli merkattu etukäteen 15 katsottavaa bändiä, ennenkuin muistin, että tuolla tahdilla alkaa timanttisinkin risotto maistumaan pakkopaellalta.

Positiivisemmassa valossa voisi tuoda esiin muutaman yllättäjän, alaotsikolla ”ei jaksa levyltä, mutta livenä erittäin hyviä.” MC Taakibörstan yleisöryntäystä pääsi karkuun esimerkiksi kakkoslavalle, jossa balkanilaiseen diskotunnelmaan tempaisi mukaansa Shantel & Bucovina Club Orkestar. Disko Boy ja Disco Partisan eivät nauhoitettuna kuulostaneet enää yhtään niin hyvältä kuin lauatai-illan alkuhuumassa. Lopunalun tunnelmaan sopi sen sijaan mainiosti sunnuntainen Battles, jota ajauduin katsomaan Kanye Westin keikan viivästyttyä tuuliongelmien takia. Alkukantainen möykkä veti puoleensa, kärsimättömänä festareiden loppua ja kotiinpääsyä odottavalle intensiivinen räimintä toimi kuin häkä.

Flow’n parhaasta keikasta vastasi kuitenkin, ei ehkä ihan yllättäen, brittiläinen uuden polven laulaja/lauluntekijä Jamie Woon, jonka futuristinen mutta simppeli poppi piti vaivatta otteessaan koko keikan ajan. Waterfront ja Lady Luck -originaalit täydensi mahtava lainavalinta Would I Lie To You?, joka ainakin omalta osalta kruunasi hienosti tämänvuotiset festarit.

Flow’ta parhaimmillaan

Parhaimmillaan Flow on ennakkoluulottomissa ja gernrerajoja rikkovissa artistivalinnoissaan sekä yleisön huomioonottamisessa ja kuuntelemisessa. Flow tuntuisi edelleenkin olevan festivaali ihmisiltä ihmisille, laajenemisen myötä tulleista lieveilmiöistä huolimatta. Ennakkoluulottomia ja genrerajojarikkovia artisteja nähtiin tänäkin vuonna Voimalan konserteissa, sekä uudella Cirko-klubilla. Saksalaisen pianotaiteilijan Hauschkan sekä amerikkalaisen Tony Trischkan banjotaiturin tuominen Flow’hun on luku sinänsä, itse tosin valitsin Voimalan konserteista ruotsalaista First Aid Kitiä lämpänneen Mirel Wagnerin, jonka musiikkiin vasta alkukesästä törmäsin, ja siksi hyvin innoissani tästä artistikiinnityksestä olin. Naikkonen lauloi kuolonballadeja kitaransa kanssa, hauraan esityksen rikkoi vain Voimalan huriseva ilmastointi ja kappaleiden välissä sivistyneet aplodit. Esitys oli intimiydessään vangitseva, tosin jonkinlaista ”kehitystä” settiin olisin loppua kohden toivonut. Nainen ja kitara ei yksinään toimi isolla klubilla samalla tavalla kuin baarikeittiön jakkaralla.

Cirkon tiloissa toimi kokeellisen musiikin näyttämö the Other Sound, jonka esiintyjäkaartiin kuuluivat mm. Kawaguchi Masami’s New Rock Syndicate ja saksalainen Pretty Lightning. Tämän(kin) klubin esitykset olivat sen verran turvoksissa, ettei sisätiloihin ollut asiaa, varsinkaan jengin istuskellessa lattialla (ainakin Keuhkojen aikaan). Mielenkiintoinen annos kokeellisempaa rokkia festarikansalle.

Yksi menestyksekkäimmistä kosolti uudistuneen festareiden uutuuksista oli Heinekenin sponsoroima Open Source Stage, jonka esiintyjät valittiin yleisöäänestyksen (tai paremmin ”tykkäyksen”) perusteella. Kansanäänen vaikutusvalta oli tässä kohdin selvästi alimitoitettu, sillä pienen lavan edusta ratkeili liitoksistaan jo perjantaina Evil Stöön keikalla, eikä äänentoistokaan meinannut riittää mihinkään. Mielenkiintoisia nimiä nähtiin lavalla useita, kuten syntikkametallihauskuutus Nightsatan sekä vähän liian muotitietoinen indietoivo Stockers!. Päälavan viereen anniskelualuelle viritetty tapahtumapaikka oli ratketa liitoksistaan MC Taakibörstan odotetun ja kertaluontoisen paluukeikan aikana. Iron & Winen venytettyä keikkaansa päälavalla, jouduttiin ryhmää odottelemaan lavalla niin kauan, etten kokenut ihmismassassa puristumista odotuksen arvoiseksi, varsinkin kun kalja-alueen tekonurmi lillui mudassa, vaikkei sadetta nähty koko viikonloppuna. Huhut kertoivat keikan olleen huikea, mutta onneksi festareilla tapahui muutakin.

Lykke Lin peruttua lauantaina, moni halusi annoksen tyttöenergiaa, ja ihmismassojen rynnätessä Janelle Monáen keikalle, tuntui hyvältä idealta kiertää aluetta ja etsiä vähän väljempää aluetta. Illan ”pääesintyjää” odotellassa sellainen löytyikin Takapihalta, jossa leppoisaa töröttelyä siirrettävän takkatulen loisteessa tahditti norjalainen dj/levymoguli Joakim Haugland. Tunnelma oli niin kotoisan lämmin, että siihen olisi voinut jäädä koko illaksi. Empire Of The Sun aloitteli, ja sinne piti kuitenkin mennä. Päälava ei tarjonnut kuitenkaan mukaansatempaava meininkiä, joten päätin vielä kiertää alueen. Väljentyneellä kakkoslavalla Janelle Monáe lopetteli keikkaansa… Mikä meininki! Tyylikäs laulaja kävi yleisön seassa yhdessä aiemmin illalla esiintyneen Shantelin kanssa, taustabändi ja -tanssijat sekoilivat lavalla, ja pian itse laulajakin oli rähmällään lavalla. Melko kaoottista, ja aivan jotain muuta mitä ennakkoon olisin odottanut. Siksi ei keikan alussa yleisömassaan tunkeutuminen tuntunut niin tärkeältä, tätä päätöstä jouduin sitten myöhemmin katumaan.
Keikan loputtua minun osaltani aivan liian pian, oli ohjelmassa brittiläisen tiskijukan Girl Unitin levynpyöristyä lounge-baarissa. Musa oli housempaa kuin odotin, mutta vierailevan räppääjän lietsomana tunnelma nousi hyvin pian. Wut kuultiin myös, mutta kokonaisuuteen nähden se ei ollut edes niin tärkeää.

Parasta Flow’ssa on alueella ajelehtiminen, yllättäviin akteihin törmäämiminen. Jos Suvilahteen vielä Flow’n merkeissä palaan (jossain vaiheessa tuntui että ”onhan tää nyt jo nähty”), teen sen varmasti ilman ohjelmakarttaa ja muita tylsempiä velvotteita (bändien kuvaaminen). Seikkailuintoa saattaa tosin hillitä seitsemän euron hintainen olut, joka nakertaa tilikatetta siinä missä vuosittain kallistuva pääsylippukin, varsinkin kun kovimassa huumassa ei aina muista parin euron panttia palauttaa. Mitenhän Porispheressä selvittiin roskien kanssa, kun panttijärjestelmää ei ollut käytössä? Luulisi ympäristötietoisten pääkaupunkilaisten osaavan kuljettaa roskansa pönttöön siinä missä varsinaissuomalaisten ”junttienkin”?

[flickrfeed photoset=72157627362422501]

Näitä artisteja ei (ainakaan) kannata missata Flow’ssa

Tulevana viikonloppuna järjestettävillä Flow Festivaaleilla esiintyy yhteensä 11:llä (!) areenalla yhteensä 128 (!!) artistia. Joka paikkaan ei millään ehdi, ja pelaamalla varman päälle – töröttämällä koko viikonlopun päälavan tuntumassa – tulee varmasti todistaneeksi koko joukon huippuartisteja. Vähän kiertelemällä voi kuitenkin törmätä niin mielenkiintoisiin lavoihin (Takapiha, Voimala) kuin artisteihinkin. Tässä muutama esiintyjä, joita Lampaan edustaja ei ainakaan aio festareilla missata.

Warpaint – pe 12.8. Nokia Blue Tent, klo 21.00

Tällä hetkellä naisvoimin operoiva losangelilaisbändi tarjoilee iloineen ja suruineen erittäin tarttuvaa ja persoonallista pop-musiikkia. Jotenkin tulee mieleen Clint Eastwoodin elokuvat?

[youtube url=yOFxb0F2F2A]

MF Doom – pe 12.8. Päälava, klo 21.15

Kuulun varmaan siihen vähemmistöön festarikansasta, jonka papereissa Doomin kiinnittäminen peruneen Q-Tipin tilalle kohensi jo ennestään mielenkiintoista artistikattausta. Viime syksynä täpötäydelle Nosturille esiintynyt hämäräperäinen naamiomies tarjoaa varmasti lippurahoille vastinetta siinä missä A Tribe Called Quest -konkarikin, vaikkei Grammyja kai pahemmin ole voittanutkaan.

[youtube url=rpaonSDPw7Y]

Mirel Wagner – la 13.8. Voimala, klo 15.30

Suomen oma Nick Cave, surevan lesken kaapuun pukeutuneena. Kovin usein ei tule nimi festarien tai keikkapaikkojen tarjontaa selaillessa vastaan, joten tästä oivat tunnelmat alkavan syksyn synkkiin iltoihin.

[youtube url=G_lrr0qzvDE]

Stockers! – la 13.8. Open Source Stage, klo 18.45

Todellinen yllätysnimi Open Source Stagella on pariin kertaan demopalstalla nähty indie-bändi Stockers! Miksipä ei tämäkin festivaalin rockimmalle yleisölle maistu, itse ainakin odotan mielenkiinnolla bändin ensinäkemistä.

[youtube url=eP4R7Yy9uxc]

Girl Unit – la 13.8. Nokia Lounge, klo 20.00 ja 23.30

(Post) dubstep on ryyninyt Flow’n ohjelmistoon tänä vuonna oikein urakalla. Löytyy James Blakea päälavalta ja Voimala-klubilla Joy Orbisonia ja 2562:ta. Parhaiten (oletettavasti) tällainen musiikki toimii kuitenkin klubiolosuhteissa, joita lähimmäs festareilla päässee Nokia Loungessa, jossa Girl Unit esiintyy lauantaina kahteen otteeseen. ”Wut” lienee vuoden kovimpia dubstep-raitoja.

[youtube url=wc6ZqhJWRhE]

The Human League – la 13.8. Nokia Blue Tent, klo 00.30

Legendaarinen new wave -bändi on ”must see” jo pelkästään kasarihittinsä ”Don’t You Want Me” ansiosta. Kappale kuuluu varmasti kaikkien 80-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan viettäneiden äänimaisemaan.

[youtube url=D4TzB82_Nt4]

MC Taakibörsta PA 2011 reunion – la 13.8. Open Source Stage, klo 20.30

MoonTV-sukupolvi ei varmaan ikinä unohda Kehäkettua ja kumppaneita, ja nyt Taakibörsta tekee toivotun paluun Heineken O.S.S. -skaban ylivoimaisena voittajana.

[youtube url=8_RFpB13bP8]

Rubik – su 14.8. Nokia Blue Tent, klo 17.45

Vissiin koko vuoden ”Solar”-albumin myötä ympäri Eurooppaa kiertänyt Rubik ei ole varsinaisesti mikään outolintu festareilla, mutta omalle kohdalle ei ole vielä ikinä osunut. Nyt olisi korkea aika tarkistaa tämä Suomen tuorein maailman valloittaja, livekunnon luulisi olevan kohdallaan.

[youtube url=eieMkYHmNzA]

Jamie Woon – su 14.8. Black Tent, klo 20.00

Klassisesta singer-songwriter -ideologiasta nykyaikaista poppia muovaava brittimuusikko on yksi tulevaisuuden suunnannäyttäjistä. Futuristinen mutta klassisen simppeli musiikki sopii mainiosti sunnuntai-illan raukeaan tunnelmaan.

[youtube url=OZfDbEQAfOY]

Rubikilta uusi albumi maaliskuussa, ensimmäinen single kuultavissa

Koko viime vuoden uutta pitkäsoittoaan valmistellut Rubik julkaisee kolmannen albuminsa ”Solar” 23. maaliskuuta. Albumin ensimmäinen single ”Laws of Gravity” kuultavissa yhtyeen kotisivuilla osoitteessa www.rubikband.net.

Edellisen levyn tiimoilta maailmanvalloitusta muun muassa Roskildessa, Øyassa ja Primavera-klubilla jatkanut bändi on vastannut uuden levyn äänityksestä ja tuotannosta itse, levyn miksaajana toimi pääosin muun muassa Animal Collectiven ja Deerhunterin uusimpien levyjen kanssa työskennellyt Ben Allen.

www.rubikband.net
www.facebook.com/rubikband
www.fullsteamrecords.com

Rubik julkaisi kuuden biisin netti-EP:n

Indie-yhtye Rubik on julkaissut nettisivuillaan uutta materiaalia sisältävän kuuden biisin EP:n ”Data Bandits EPEPEPEP”. Aikaisemmin julkaisemattomien Rubik-kappaleiden ohella levyltä löytyy täysin uudenlaisen sovituksen saanut Disco Ensemble -lainakappale ”We Might Fall Apart”.

Ep:n yksi mielenkiintoisimmista kappaleista on arvostettuun RAC-kollektiiviin kuuluvan André Allen Anjosin elektrohouse-remix Rubikin kappaleesta ”Wasteland”. Newyorkilaisartisti on aikaisemmin remiksannut esimerkiksi Lady Gagaa ja Radioheadia. Myös bändin edellinen studioalbumi ”Dada Bandits” levittäytyy yhä uusille markkina-alueille. Aikaisemmin Pohjoismaiden ohella muun muassa Yhdysvalloissa, Saksassa ja Espanjassa julkaistu pitkäsoitto on nyt saatavissa myös Japanissa, Ranskassa ja Sveitsissä.

Huomenna Rubik aloittaa kuukauden ja 23 keikan mittaisen Yhdysvaltojen kiertueen yhdessä paikallisen, erittäin suositun indierock-yhtye mewithoutYou:n kanssa. Kiertue kattaa maan suurimpia kaupunkeja, ja bändit esiintyvät 500-1200 hengen keikkapaikoissa. Edellisen kerran Rubik kiersi Pohjois-Amerikkaa viime lokakuussa.

Heti Yhdysvaltojen kiertueen jälkeen Rubik nousee lavalle Roskilden legendaarisilla festivaaleilla. Loppukesästä yhtye nähdään myös Norjan merkittävimmillä rockfestivaaleilla. Ensin Rubik esiintyy Pavementin ja LCD Soundsystemin kanssa Øya-festivaalien päälavalla, ja viikkoa myöhemmin yhtye vierailee Pstereo-tapahtumassa. Suomessa bändi keikkailee ensi kerran vasta tulevana syksynä.

RUBIK KIERTUEELLA:
02.06.2010 USA, St. Louis, Off Broadway Nightclub
03.06.2010 USA, Lawrence, Granana
04.06.2010 USA, Denver, Marquis Theatre
05.06.2010 USA, Murray, Murray Theater
07.06.2010 USA, Seattle, El Corazon
08.06.2010 USA, Portland, Hawthorne Theater
10.06.2010 USA, Orangevale, The Broadwalk
11.06.2010 USA, Anaheim, Chain Reaction
12.06.2010 USA, Los Angeles, Henry Fonda Theatre
13.06.2010 USA, Scottsdale, Martini Ranch
15.06.2010 USA, Austin, Emo’s
16.06.2010 USA, Dallas, The Door
17.06.2010 USA, Oklahoma City, Diamond Ballroom
18.06.2010 USA, Springfield, Outland Ballroom
19.06.2010 USA, Little Rock, Juanita’s
20.06.2010 USA, Birmingham, M-Lounge
21.06.2010 USA, Memphis, Hi-Tone Cafe
22.06.2010 USA, Atlanta, The Masquarade
23.06.2010 USA, Nashville, Exit / In
24.06.2010 USA, Columbia, New Bookland Tavern
25.06.2010 USA, Knoxville, The Square Room
26.06.2010 USA, Covington, The Madhatter
27.06.2010 USA, Pontiac, The Eagle Theater
30.06.2010 Tanska, Roskilde Festival
13.08.2010 Norja, Øya Festival
21.08.2010 Norja, Pstereo Festival

www.rubikband.net
www.myspace.com/rubikband
www.fullsteamrecords.com

Rubik – Dada Bandits

Ei tullut Rubikista ensilevynsä myötä suurempaa kuin Radiohead, mutta se ei ole estänyt yhtyettä tekemästä omaa ”kid aatansa”: ”Dada Banditsilla” suorat on vedetty mutkiksi ja esikoisalbumin pohjarakenteet murskattu paineilmaporalla. Onko syynä sitten muuttunut kokoonpano (Arvo Hasun tilalle basson varteen astui Underwater Sleeping Societystäkin tuttu Jussi Hietala, ja live-tilanteessa orkesteri kasvaa vielä toisella UWSS-miehellä, Matti Olavi Töylillä sekä Ristosta tutulla Tuomas Erikksonilla), kotistudion tuoma varmuus vai mikä, mutta nyt Rubik lunastaa kaikki ne odotukset, jotka vielä ”Bad Conscience Patrolilla” jäivät puolitankoon.

Albumin avaava Goji Berries aiheuttaa paskahalvauksen hiippailevaa indietä odottaneelle kriitikolle, sillä kappale voisi olla vaikkapa Candy Canen näkemys perinteisestä pop-kappaleesta. Radiants onkin jo paljon tutumpaa materiaalia, vaikka kuulostaakin huomattavasti enemmän Mewiltä kuin ”Bad Conscience Patrolin” aikaiselta Rubikilta. Jos tuohon verrokkilistaan lisätään vielä Arcade Fire ja Mars Volta, herää kysymys: Onko ”Dada Bandits” nimensä mukaisesti lähtenyt ryöstöviljelemään esikuviensa kupeiden hedelmiä? Vastaus on kuitenkin jyrkkä ei, sillä vaikka nelikon materiaali toisi mieleen Kotiteollisuuden (mitä se ei onneksi kuitenkaan tee), niin päivän päätteeksi se kuulostaa vain ja ainoastaan itseltään.

”Dada Bandits” on haastava albumi, sillä sen ytimen saavuttaakseen pitää läpäistä monta eri tasoa. Artturi Tairan raukea, mutta tarvittaessa myös aggressiivinen kertojaääni opastaa kuulijan aina perinteisemmästä kitara-indiestä mahtipontisten puhallinsektioiden ja pulputtavien koneiden ääreen ja sieltä efektipedaalien läpi kohti pianoballadeja ja taas kohti räjähdysherkempää progerockia. Albumista voisi käyttää puolen tusinaa eri genre-määritelmää, mutta ”Dada Banditsilla” helsinkiläiskoplan ulosanti ansaitsee tulla tituleerattavaksi ainoastaan Rubik-musiikkina – tai rubikismina, kuten YleX asian ilmaisi.

”Dada Bandits” on sopivassa suhteessa vanhaa ja uutta: löytyy pop-koukkua ja löytyy avantgardea. Juuria ei ole unohdettu, muttei myöskään pelätty ottaa askeleita reunan yli, näin ollen levy soikin täydellisessä balanssissa, ja pitää sanoa, että harvoin yhtä hienoa pop-albumia tulee vastaan – varsinkaan suomalaisen yhtyeen tehtailemana.

Rubik – Bad Conscience Patrol

No nyt sitten nähdään onko pojista miehiksi ja montako villasukkaa sinne Converseen on laitettava, etteivät ne pyöri jaloissa. Ja kyllähän Rubik lunastaa ainakin osan niistä odotuksista, mitä media ja varmasti myös levy-yhtiö on näille poikalapsille asetellut. Ei Rubikista nyt vielä ainakaan uutta Radioheadia tule, mutta toisaalta, miksi helvetissä pitäisikään.

Rubikin debyyttipitkäsoitto avataan kummallisella (tosin hyvänkuuloisella) muutaman sekunnin dronepätkällä ja juuri kun nousen sohvalta tarkastamaan onko levykelkassa oikea albumi, niin tutunkuuloinen popkipale vyöryy yksiööni. Juuri tuttuus tekee Rubikista miellyttävän yhtyeen. Vaikka en ole ikinä tuota avausveisua (Sleeps a Friendly Stranger) kuullut, niin silti se vaikutti siltä kuin olisin kuullut sen jo vuosia sitten. Hieman niinkuin uusi ihastus jonka kanssa ei vaivaannuttavia hetkiä tule, koska juttu soljuu etiä päin kuin vanhoilla ystävyksillä. Toisaalta kolikon kääntöpuolena Rubik ehkä kaivaa omaa hautaansa juuri tuolla samaisella lapiolla, sillä niin musiikissa, kuin ihmissuhteissakin haasteiden vähyys jättää ihastumisen pelkäksi ihastumiseksi, eikä lopullista lankeamista tapahdu. Niinkuin single-arviossa sanoin: ”ei ihan täysi seisokki, mutta vähintään puolihölmö”.

Mitä Rubik sitten on? Voiko sen niputtaa yksintein new prog-kategoriaan selvien esikuviensa (Mew, Muse, Lapko…) kanssa vai tanssahteleeko se tarpeeksi tummilla parketeilla päästäkseen post punk-klubiin vanhempien poikien seurassa, kuten Interpol, Editors, Bloc Party ja muut silmäätekevät? Ei oikeastaan kumpaakaan, sillä Rubikilla on kyllä selvästi hyvin omintakeinen tyyli, mutta kaikenkaikkiaan se jättää hieman vaillinaisen olon ja varsinkin Artturi Tairan miellyttävä, mutta väliin hyvinkin naukuva ääni kääntyy itseään vastaan näin pitkässä formaatissa.

Muutama pomminvarma hitti Bad Conscience Patrolilta pitänee mainita. Jo mainittu single-julkaisu City & the Streets on radiokanavilla pyörinyt ja syystä. Toinen mieleenpainuva viisu on viitoispaikalla patsasteleva Hinges, joka kuulostaa haikealta discopunkilta ja Cheriltä samaan aikaan. Ei kai tuolla reseptillä voi mennä vikaan. Sinkun b-puoleltakin löytynyt The Interventionist on kiekon ehdottomasti paras veisu kuulostaen JJ72:selta hullulla urkurilla varustettuna.

Vaikkakin niissä Converseissa on kasvun varaa, niin kyllä Rubik on kaikin puolin hyvää illanviettoseuraa, mutta se kiihkeä ja kostea hyvänyönsuudelma jää ponnettomaksi ja farkkujen etumuksen saumat pysyvät ehjinä ainakin vielä. Ehkä seuraavilla treffeillä sitten.

Rubik – City & The Streets

Mediassa paljon kohistu Rubik antaa ensimmäisen ääninäytteen tulevalta kokopitkältään ”City & The Streets” -singlellä. Pakko myöntää, että tuo kuhina on olut täysin perusteltua, sillä tämähän toimii kuin se kuuluisa junan vessa.

Rubik tuli todistettua elävänä Tavastialla, kun pojat lämmittivät lavan Mogwaita varten ja hyvinpä hommansa hoitivatten. En ole yhtyeen esikois-ep:tä ”People Go Missingiä” kuullut, mutta livenä havaittavissa olleet Mew-vaikutteet seuraavat Rubikia myös tällä uutukaisella. Tanskalaisten lisäksi myös saman tallin alla majaansa pitävä Lapko kuuluu selvästi ja pieniä vivahteita Radioheadista on tarkkakorvaisten iloksi myös lisäilty sinne tänne, eikä Musekaan kaukana ole. Esikuvistaan huolimatta tai juuri niiden takia Rubikilla on kuitenkin täysin oma ääni, joten mistään apinoinnista ei tätä nykyään helsinkiläistä joukkiota voi syyttää.

Haikean surumielistä, silti kauniin heleää poppia. Ei tässä mitään mullistavaa tai edes kekseliästä ole soittimista irti saatu, mutta kuitenkin joku koukuttava voima Rubikissa piilee. Musiikki on omaan makuun hitusen liian pehmeähköä ja vokalisti herrasmies Artturi Taira voisi hyvästä äänestään huolimatta kuulostaa joko herkemmältä (niin kuin jo mainittu Mew ja Jonas Bjerre) tai sitten synkemmältä (aina niin komealta kuulostava Paul Banks Interpolista), mutta noista ”vioista” huolimatta ”City & The Streets” on todella kiihottava (ei aivan täysi seisokki, mutta vähintään puolihölmö) julkaisu.

Miten käy kokopitkän kanssa? No, se on sen ajan murhe, mutta pitää toivoa, etteivät median asettamat Converset ole liian suuret Rubikin täytettäväksi ja että ostava yleisö löytäisi yhtyeen, vaikka tällainen äkkiväärä poppailu rupeaa jo pikkuhiljaa ottamaan laskuvoittoisen suunnan musiikkimediassa.

Mogwai Tavastialla

Fullsteam Records teki lähes kulttuuriteon saadessaan post-rock kuninkaalliset (Godspeed You! Black Emperorin kuitenkin vielä hallitessa) Suomeen klubi-keikalle. Ei tarvinnut tuhlata rahojaan ylihinnoiteltuun rock-dinosaurukseen, eli Ruisrockiin, missä Skotlannin hidastelijat myös esiintyivät. Tavastia ei ilmeisesti ollut aivan loppuunmyyty, koska lippuja taisi vielä olla myynnissä, mutta kiitettävän paljon kansaa oli kuitenkin vaeltanut pääkallopaikalle.

Illan aloitti Suomen edustajat, eli Rubik-niminen orkesteri oli päässyt tahi joutunut lämmittelemään Mogwaita. Homma ei varmastikaan ollut helppo, sillä suurin osa ihmisistä selvästi vain odotteli illan pääaktia. Pakko myöntää, että itsekin sorruin hieman samaan ja kuuntelin Rubikia baarin puolella mukavasti istuen ja liian kallista tuopillista juoden (4,5e on lahtelaiselle aivan liikaa). Rubikin musiikki oli kuitenkin positiivinen yllätys, koska joskus olin orkesteria kuullut, eikä oikein vakuuttanut, mutta nyt homma toimi. Ei mitään henkilökohtaista lempisoitantaa, mutta kyllä tuollaista ihan ilokseen kuuntelee, varsinkin livenä. Viereisestä pöydästä bongattu, ”rokkaava Mew” -lausahdus kuvaa mielestäni Rubikin uutta aaltoilua varsin hyvin.

Rubikin jälkeen olikin ruvettava siirtymään lähemmäksi salin puolta, jos siis halusi Mogwaista nähdä edes vilauksen. Ihan eturiviin asti en päässyt tunkeutumaan, mutta katsekontakti lavalle oli melko häiriötön. Kauan ei tarvinnut seisoskella ennen kuin skotlantilaiset päästettiin irti. Heti ensitahdeista asti olin eufoorisessa, melkein jopa liikuttuneessa tilassa, niin kauan tätä oli odotettu. Viimeistään siinä vaiheessa kun ”Hunted by a Freak” kajahti ilmoille, niin kyllä aikuisen miehenkin silmäkulmasta meinasi kyynel päästä karkuun. Sain kuitenkin hallittua itseni ja kykenin uppoutumaan musiikkiin, sitähän varten täällä oltiin. Mogwain tunnusmerkki hitaasti-kovaa-hitaasti-soitto kulki erittäin mallikkaasti ja varsinkin rokkaavammat kohdat pistivät pään nytkymään tahdissa. Raskaammissa myllytyksissä Mogwain ääniseinästä tuli mieleen Pelican tai jopa 5iven jyräys. Hitaat kohdat taas vedettiin läpi sellaisella herkkyydellä, että uskon etten ollut ainoa kenen poskea meinasi kyynel koristaa. Uusimman levyn, Mr. Beastin vielä hieman vieraimmista kappaleista jäi mieleen ainakin jylhästi kasvava ”Auto Rock” ja illan ainoita vokaalisuorituksia tarjonnut ”Acid Food”. Uusi levy ei kuitenkaan varastanut koko huomiota, vaan vanhempaakin materiaalia soitettiin monipuolisesti.

Mogwain esitys ei toden totta ollut mikään show-spektaakkeli. Nukkavieruja Matti Meikäläisiä vähän soittelemassa ja jos mikrofoniin jotain sanottiin tai laulettiin, niin se tehtiin hieman anteeksipyydellen tai siltä ainakin vaikutti. Asia erikseen on sitten se, että moniko meistä Matti ja Maija Meikäläisistä saa tuollaista ääntä irti instrumenteistaan, ei moni. Yksi asia mitä en ymmärrä on tuo encore. Miksi helvatassa niitä kappaleita ei voi soittaa saman tien, vaan pitää ensin taputtaa kädet kipeiksi ja jännittää, että tuleekohan ne takaisin. Olenkin jo monella keikalla jättänyt suosiolla nuo ”We want more!” huudot väliin ja suunnannut kohti ulko-ovea, niin nytkin. Mogwain vielä soittaessa encorea, minä istuin naapurin Ilves-juottolassa nauttimassa yhtä kallista olutta.

Loppuun vielä pieni pyyntö Fullsteamille tai jollekin muulle: hommatkaa nyt perkules se Godspeed Suomeen.