Avainsana-arkisto: Roadrunner Records

Eri esittäjiä – Roadrunner United

Roadrunner on siis päässyt jo melko kunnioitettavan 25-vuoden ikään. Eikä yhtä hevimaailman suurimmista sanansaattajista sovi juhlia muuten kuin muhkealla juhlajulkaisulla, jolla kuullaan kaikki lafkan legendaarisimmat hahmot ja bändit Peter Steelestä Keith Caputoon, Deicidestä Mercyful Fateen.

Neljä ”kapteenia” – eli Fear Factorysta tuttu kitaristi Dino Cazares, Triviumin Matt Heafy, iki-ihana Robert Flynn sekä maahista muistuttava Joey Jordison – ovat kasanneet tukun biisejä mieheen ja niille mieleisensä soittajat. Yleisesti ottaen kappaleet noudattelevat jo varsin tuttua Amerikan uuden heviaallon linjaa, johon oman säväyksen tuovat kulloisetkin vokalistit. Jokaisella kynäsepolla on hetkensä ja päinvastoin. Tasaisinta jälkeä ovat saaneet aikaiseksi Flynn ja Cazares, Heafyn biisejä pilaavat kammottavat vokalistit (King Diamond, Dani Filth) ja Joey Jordison on muuten vaan liian insane.

Levyltä löytyy niin paljon taitavia soittajia ja muusikoita, että levyn hyvyydessä on kyse ainoastaan makuasioista. Laatu on taattu lähes 80 minuutin ajaksi. Omaksi ja yleisön suosikeiksi noussevat Flynnin ja Howard Jonesin tulkitsema avausraita The Dagger sekä Heafyn tulkitsema siirappinen The End. Chimaira-vokalisti Mark Hunterin tulkitsema The Enemy potkii yllättävän vahvasti, ja Max Cavalera laukoo kliseitään Independentissä. Loppupuolelta löytyy myös muutama helmi, jotka jäänevät tylsän keskivaiheen ansiosta varmasti vähemmälle huomiolle. Levyn punkein veto I Don’t Wanna Be (A Superhero) sekä ehkäpä levyn paras biisi Army Of The Sun pitävät paketin käyttökelpoisena pidemmänkin aikaa.

Ekstrana löytyy noin tunnin mittainen dvd-dokumentti levyn tekemisestä. Kameran kanssa käydään jokaisella pääkallopaikalla seuraamassa biisien nauhoituksia, jututetaan siinä välissä kapteeneita, muita muusikoita ja Roadrunnerin työntekijöitä. Ihan mielenkiintoinen pätkä, jonka ainakin kerran katsoo mielellään.

Näin on yksi osa metallihistoriaa saatu niputettua noin tunnin mittaiselle kiekolle. Vaikea olisi kuvitella, missä heavy-maailma tällä hetkellä olisi ilman Roadrunneria, joten onneksi olkoon vain meidänkin puolesta. Neljännesvuosisata omilla ehdoilla ilman isomman korporaation paimennusta on jo sinällään hatunnoston arvoinen suoritus.

Eri esittäjiä – Roadrunner Roadrage

Kasa musavideoita Roadrunnerilta lyöty samoihin kansiin. Mitä tästä nyt sitten enempää voi kertoa jota en tuossa jo osannut tiivistää? Ei voikaan, mutta selitetään nyt silti jotakin.

Noh, onhan tässä tuhti paketti kenelle tahansa metallipäälle ihan hienoja videoita alkuillan ratoksi kun pitää ottaa hieman Jaffaa ja tappaa aikaa ennen lähtöä keikkapaikalle tai ihan vaan baariin. Ja löytyyhän Roadrunnerilta ihan mukaviakin bändejä. Erittäin piiiitkä miinus tämä kokoelma saa siitä että monet biisit tässä eivät ole albumiversioita vaan radioystävällisempiä ja kevytmargariinilla voideltuja välipaloja. Mieluummin sitä aina katselisi vaikka jotain live-dvd:tä ja ainoa tarkoitus tällaiselle kokoelmalle onkin yksinkertaisesti promota omia bändejä halvalla. Tämä on vähän kuin saisi McDonaldsissa hampurilaisen mukana levyn jossa vain kerrotaan mitä kaikkea rasvaista meillä on tarjolla ja kuinka mehukkaan näköistä insuliinipiikki-sämbylää meiltä saa.

Yks plussa Chimairalle siitä kun pistivät livebiisin mukaan, mutta miinus takaisin paskasta menosta. Ja bonarit 36 Crazyfistille kun ottivat mukaan Kung Fua. Mutta maailman pitkin miinus Devildriverin Hold Back The Day -videosta joka on paskin ja noloin 2000-luvun musavideo ikinä. Jos ei levylafka voi tuon parempaa videota pojille kustantaa niin kyllä rahamiehiltä pitäisi leikata munat irti, paistaa ne siellä Mäkkärin pannulla ja syöttää ne niille kahden vehnäsämpylän välissä majoneesilla. Mistä tuleekin mieleeni tämän 3 Inches Of Bloodin laulaja, joka lumoaa kyllä äänellään paatuneimmankin thug-äijän gaylaamaan. Soulflyn livebiiseillä on tunnetusti lifetime warranty, mutta olisi voinut pistää kehiin vähän uudemmankin biisin kuin iankaikkisen Roots-renkutuksen, johon löytyy sanat jo Raamatun vanhasta testamentista. Mooseshan ne aikoinaan hakkasi kivitauluun sitä mukaa kun Max niitä hänelle saneli. Nehän oli lukiossakin samalla luokalla, vanhoja kamuja. Plussaa myös siitä kuinka seksikkäästi Walls Of Jerichon Candace emännöi bileitä. Häneltä pitäisi saada selkäänsä joskus oikein kunnolla.

Mutta yksi asia vielä mikä tosiaan ketuttaa katsellessa tätä on se, kun joka biisin jälkeen saa säätää volyyminappulaa joka toisen biisin tullessa kovempaa ja sitten taas hiljempaa. Olisiko tämä ollut nyt niin mahdoton tehtävä hoitaa? Kaiken kaikkiaan, tulipahan katsottua ja voi olla että joku lauantai alkuillasta juovuspäissäni saatan muutaman videon tuosta vielä tsekatakin.