Avainsana-arkisto: Rise Against

Kuvagalleria: Ruisrock 2010

Ruisrock 2010 9.-11.7.2010

40-vuotisjuhlaansa viettänyt Ruisrock keräsi Turun Ruissaloon kolmen päivän aikana yli 71000 festivaalivierasta. Yleisöä hemmottelivat ennätyshelteen lisäksi mm. Rise Against, Billy Talent, NoFX, The Specials, Anti-Flag, Flogging Molly ja kitaralegenda Slash.

Kuvat: Akseli Väisänen

Rise Against Kaapelitehtaalla

Musiikkinsa ohella mm. PETA-aktiivisuudestaan tunnettu chicagolainen Rise Against oli tähän päivään asti yksi niistä harvoista lempparibändeistä, joita ei vielä ollut elävänä päässyt näkemään. Huolimatta Kaapelitehtaan maineesta kehnona keikkapaikkana, oli odotukset illan konserttia kohtaan suht korkealla.

Bändin itsensä valitsema lämmittelijä Lighthouse Project piti meitä kuitenkin vielä tovin jännityksessä. Tai siis niitä, jotka ajoissa sisään ennättivät. Taisi jonoa olla vielä reilusti itse pääaktinkin aloittaessa, mikä oli ensimmäinen todiste paikan sopimattomuudesta konserttipaikaksi.

Bändin suuri suosio löi kyllä ällikällä. Toki tiesin Kaapelin loppuunmyydyksi, mutta vastaanoton intensiivisyys, sekä yleisön ikä-, sukupuoli- että ”genre”jakautuma yllättivät. Tiedä sitten missä vaiheessa bändistä on kokokansan suosikki tullut, kun en yhtyeen nimeä muista turhan usein otsikoissa nähneeni. No, videopelit ja puskaradiot lienevät tässäkin suhteessa tehneet tehtävänsä, ja hyvä niin, turha näin hyvää bändiä on vakan alla pidellä.

Toinen ja konkreettisin esimerkki Kaapelitehtaan surkeudesta kuultiin bändin aloitettua settinsä. 20 metriä kauempana lavasta ei mistään saanut mitään selvää. Tuntuu hölmöltä valittaa jostain soundeista, kun puolentuhatta ihmistä hikoili ja lauloi mukana minkä ehti koko puolitoistatuntisen setin ajan, mutta lavanedustan ruuhkaan lähtemättömät eivät tuota seikkaa vain voineet olla huomaamatta.

Yhtyeen setti koostui harmiksemme kolmen uusimman levyn biiseistä, Fat-aikaisesta materiaalista kuultiin vain Blood-Red, White and Blue ”Revolutions per Minute” -levyltä. Bändiltä löytyy kuitenkin viimeisimpienkin vuosien varrelta niin vahvaa materiaalia, ettei kappalevalinnoista voi kauhesti valittaa; Paper Wings, Blood to Bleed sekä keikan päättänyt Ready to Fall kuuluvat kiistatta bändin tuotannon kärkipäähän. Tietty voidaan spekuloida, olisiko levyjen loppupäistä löytyvät biisit, kuten Survive ja Dancing for Rain, voinut korvata klassisemmalla materiaalilla. Ainakin Like the Angel ja 1000 Good Intentions olisi ollut kiva kuulla. Omiksi suosikeiksi setistä nousivat ne ainoat biisit, joista kunnolla sai selvää, eli encore-setin aloittaneet Swing Life Away sekä Hero of War, jonka aika useampikin vilunväre kiisi selkäpiissä. Fiilikset antoivat esimakua, mitä bändi voisi parhaimmillaan tarjota, harmi vain että nyt tuosta kokemuksesta tarjottiin vain aavistuksenomaisia värähdyksiä.

Puhun varmasti monen rokkipoliisin suulla (normaali yleisöhän nauttisi keikasta, vaikka se soitettaisiin vessanpöntössä, eikö?), jos esitän tiukan vaatimuksen: Ei enää ikinä yhtän keikkaa Kaapelitehtaalle!! Ainakaan sellaista, joka minua kiinnostaa!

Rise Against – The Sufferer & The Witness

Rise Against on hyvää vauhtia matkalla yhdeksi 2000-luvun merkittävimmistä bändeistä alallaan. Julkaistuaan debyyttinsä ”The Unraveling” Fat Wreckillä vuonna 2001, bändi on sittemmin esiintynyt vakiokasvona Warped Tourilla, napannut diilin major-lafkalta ja vieraillut Lords of Dogtown –leffassa sekä Billboardilla päästen osaksi yhä useamman fanin levykokoelmaa.

Neljännellä albumillaan chicagolaisnelikko palailee major-debyytin ”Siren Song of the Counter Culture” jälkeen muutaman vuoden takaisiin tunnelmiin vanhan tuottajagurunsa Bill Stevensonin ja tutun miksaajan Jason Livermoren kanssa. Vanhojen kikkojen lisäksi bändiltä löytyy hihasta myös pari uutta ässää, joten voidaan hyvillä mielin todeta Rise Againstin olevan taas vahvassa nousukiidossa.

Jos jonkun mielestä edellinen levy oli tasapaksu tai muuten vain turhan kiilloteltu, ei siitä ole tällä levyllä tietoakaan. Siitä pitävät huolen Bill Stevensonin ja Jason Livermoren taikanäpit sekä tietysti bändin käsittämättömän hienot biisit kera Tim McIlrathin lyriikat. Soundi on sopivan pehmeä, mistä Timin repivät vokaalit töröttävät kuin piikki lihassa. Läpi koko levyn paistaa bändistä vahva tietoisuus omasta tekemisestä, Emily Schambran kanssa vedetty Roadside-balladi viedetään läpi samalla varmuudella kuin perinteisemmän kuuloiset Injection ja Bricks -raidat. Siinä missä ”Siren Song of the Counter Culture” toi bändin ansaitusti suuremman yleisön tietoisuuteen, ”The Sufferer & The Witness” vahvistaa bändin asemaa itsenäisenä ja maailmaa ymmärtävänä bändinä.

Rise Against edustaa musiikillista evoluutiota parhaimmillaan, yhdistäen sosiologisesti tiedostavan punkin ja energisen hardcoren parhaat puolet vastustamattomaksi kokonaisuudeksi. Bändi onnistuu vetoamaan tasapuolisesti molempiin kohderyhmiinsä, underground-yleisöön asenteellaan ja valtavirtaan helposti lähestyttävillä biiseillään. Kokonaisuutena ”The Sufferer & The Witness” onkin omaperäinen ja vaarallinen yhtä lailla kuin se on tuttu ja turvallinen. Kaunis kapinallinen.

Rise Against – Revolutions Per Minute

Varsin tuoreen Chicagolaisorkesterin toinen täyspitkä on jo ennättänyt niittää mainetta maailmalla, ja ihmekös tuo, sillä ei tämä bändi lyhyestä urastaan huolimatta nyt aivan pystymetsästä ole temmattu, sillä historiaa jäsenistöltä löytyy mm. 88 Fingers Louie orkesterista. Eikä se ole ihme siksikään, että levyltä löytyy 12 raastavan kaunista ja äkäisen energistä kappaletta.

Revolutions Per Minute yhdistää punk- ja hardcorevaikutteet hienoisella emovivahteella luoden kerrassaan rokkaavan paketin, jossa ei mollisointuja turhaan säästellä. Niin kuin eräässä arviossa sanottiin, levy on ”hardcorea ilman metallia, punkkia ilman poppia, emoa ilman sitä pirun vinkumista”, eikä sitä paljon paremmin voisi sanoakaan. Aivan loistavaa ja monipuolista punkrokkia!

Tämä orkesteri on tehnyt ensimmäisistä soinnuista lähtien ainakin minuun lähtemättömän vaikutuksen, kipaleillaan Black Masks & Gasoline, Like The Angel ja Blood Red, White & Blue, riipovan mehukkailla kitaramelodioilla ja kuolemattomilla kertosäkeillä se saa isonkin miehen herkistymään.

Arma Angelus – Where Sleeplessness is Rest from Nightmares

Arma Angelus on esimerkki Eulogyn tuotantolinjan metallisemmasta päästä. Tällaista tavaraa voisi odottaa myös esim. Trustkillin julkaisevan, sillä materiaali on positiivisessa mielessä uudenlaista ja luovaa. Musiikillisesti bändi on yhtä kaukana hardcoresta kuin Taking Back Sunday, mutta aggressiota ja hyviä breakdowneja kuulee sentään huomattavasti enemmän.

Puhuttaessa bändin tyylistä, Arma Angelus luokiteltaisiin varmasti metalcoreksi, vaikkei totuus ole kuitenkaan näin yksiselitteinen. Orkesteri ammentaa vaikutteita paitsi hardcoresta, myös metallista ja jopa heavy rockista luodakseen tiukan, tumman ja tunteellisen saundin. Vaikkei bändi eksykään kovin kauas metalli-hardcore juuriltaan, muut elementit joita he tuovat musiikkinsa pitävät materiaalin mielenkiintoisena. Kannuksensa monissa Chicagolaisorkestereissa, kuten Race Traitorissa ja Extinctionissa, ennen tätä kokoonpanoa ansainneet soittajat tuovat esiin kaiken taitonsa teknisillä riffeillä ja vivahteikkailla biiseillä. Tunnelmat vaihtuvat tiheään tahtiin verisestä teurastuksesta lähes akustiseen fiilistelyyn, ja tämä saakin mielenkiinnon heräämään viimeistään yliampuvan pitkästi nimetyn intron jälkeen eetteriin pärähtävän We Are the Pale Horse -biisin ansiosta.

Tuotanto on soundeiltaan erinomainen, aika metallipainotteinen on tämäkin puoli levystä raskaine kitaroineen ja jyystävine bassoineen. Sen sijaan laulajan örinä vaikuttaa väkisin väännetyltä, tällaista saattaisi kuulla myös esim. Pohjois-Norjassa murrosiän kynnyksellä olevan black-metal vokalistin toimesta. Vokalisointi onkin bändin heikoin kohta, paremmalla laulajalla orkesterista saisi varteenotettavamman kilpailijan kaltaisilleen orkestereille.

Kaiken kaikkiaan bändi ei kuitenkaan pysty lunastamaan levyn alussa herättämiään lupauksia, ja reilun puolituntisen vierähdettyä ole kokonaisuudesta juurikaan mitään muuta kerrottavaa.