Avainsana-arkisto: Rikoslaki

Rikoslaki – S/t

Eihän siitä ole edes kahta vuotta, kun Sairion (=idyllinen omakotitaloalue Hämeenlinnassa) gangsterit julkaisivat ensimmäisen seiskatuumaisensa. Sen jälkeen julkaisuja onkin tullut jo kourallinen, ja joukon jatkoksi pärähtää vielä pitkäsoitto. Ahkeria juippeja nämä jätkät ainakin ovat, ja ilmeisesti vielä punkkinsa tunnollisesti kuunnelleita.

Rikoslaki iskee pöytään kaksitoista pykälää, joista jotkut ovat uusia, jotkut taas ovat tuttuja jo pikkulevyiltä. Rikoslaki jatkaa hyväksi havaitsemallaan linjalla, eli reippaan 77-henkisen, hieman action-viritteisen punk rockin soittamista. Ypö-Viidet, Kollaa Kestäät, Ratsiat sun muut ovat yhtyeen soundin kulmakiviä. Vanha ”Hämeen hitaat” -kuvaus ei sovellu Rikoslakiin, kun yhtyeen debyyttialbumi ei kellota edes puolta tuntia, ja sinä aikana Rikoslaki myllyttääkin melko reippaasti ja tehokkaasti. Biisit ovat yksinkertaisia ja perinteisen kaavan mukaan eteneviä. Mitään uuttahan Rikoslaki ei sinänsä tee eikä ilmeisesti siihen pyrikään, mutta yhtyeellä on kuitenkin oma otteensa.

Hämeenlinna on umpitylsä paikka, mutta ”Rikoslaki” on mielenkiintoinen ja jo ensimmäisellä kuuntelulla helposti lähestyttävä levy. Muutama filleribiisi on kyllä mukana ja itse haen punkiltani muutakin kuin vain yksinkertaisia (vaikkakin iskeviä) kertosäkeitä, joten kirkasta kymppiä levytys ei täältä nyt saa. Perinteisen punk rockin ystävien kannattaa kuitenkin noteerata yhtyeen olemassaolo.

[youtube url=CG1LcioVcmU]

Puntala-rock 2011

Jotkin festivaalit ne vaan vetävät pariinsa joka vuosi. Puntalalle oli raivattu tilaa kalenterista vaikka yksikään bändi ei ollut vielä varmistettu. Joka kerta kun Puntalan bändit julkistetaan, ensimmäinen reaktioni on aina ollut ”Tässäkö tämä muka nyt oli?”, mutta myöhemmin reaktio on vaihtunut ”Jumaliste mikä lineup!” -tyylin hihkumiseksi. Niin kävi myös tänä vuonna. Matkaan piti lähteä jo hyvissä ajoin, että ehtisi olemaan paikalla jo lähes alusta lähtien.

Perjantai 29.7.

Katekismus ei tippunut minulle nyt sen paremmin kuin aiemmin Hämeenlinnassakaan nähtynä, joten menin tsekkaamaan distroteltan antimia. Tämän Puntalan ensimmäinen ja ainoa sadekuuro iski jo heti toisen esiintyjän aloittaessa soittamaan. Ei sade kauaa kestänyt, mutta kuuro oli sitäkin voimakkaampi. Tosin minua ei vesisade ehtinyt koskettaa, olinhan juuri sopivasti siellä distroteltan suojissa ihastelemassa Kansalaistottelemattomuus-Deekin hintaparatiisin megatarjouksia. Tunnelma teltassa kävi nopeasti tiiviiksi, mutta ehtihän siinä kuulostella Better Not Bornia, jota en tosin varsinaisesti ehtinyt nähdä sekuntiakaan.

Kun sade lopulta suvaitsi loppua, kömmin ulos teltan suojista vilkaisemaan Aivolävistystä. Moni tuntui olleen keikasta innoissaan, mutten itse oikein saanut siitä kiinni, vaikka bändin meno ihan hyvältä kuulostikin. Cigarette Crossfire sen sijaan toimi hyvin, mutta uutta studiomateriaalia olisi mukava kuulla, jotta saisi kiinni puolistakaan bändin esittämistä biiseistä. Pikkulavalla heti perään mennyttä Mastodonttia ajattelin myös mennä katsomaan, mutta se nyt meni vähän ohi kun rinteessä tuli törmättyä tuttuihin. Ja olihan se nähty Töminässä.

Kadotetut aloitti suoraviivaisella punkrokilla, mutta siirtyi keikan loppuvaiheilla jammailuosastolle. Pitää kyllä sanoa, ettei tämä keikka kolissut yhtä hyvin kuin tammikuun Nosturin veto. Tuskinpa mistään leipiintymisestäkään oli kyse, kun bändi ei ole siinä välissä kovin montaa keikkaa vetänyt. Sokea Piste oli etukäteen tarkoitus katsastaa jo neljännen kerran, mutta siihen väliin sattui se strateginen piipahtaminen autolla. Keikan alkupuoli jäi siis näkemättä, enkä sen toisen puoliskon aikana ehtinyt enää päästä menoon sisälle. Drömdeadin tsekkaaminen taas ei kuulunut suunnitelmiini, mutta hetken sitä rinteestä ihmeteltyäni koin tarpeelliseksi hivuttautua lähemmäs päälavaa. Varsinkin laulaja tuntui laittavan itsensä täysillä likoon. Mutta näin jälkeenpäin en muista keikasta juuri muuta kuin hemmon lavapreesensin ja Jukkelin vierailun keikan päätteeksi.

Drömdeadin lopetettua joudun kiirehtimään rinteeseen katsomaan juuri uuden ”Epäluonnollinen poistuma” EP:nsä julkaissutta Viimeistä Kolonnaa. Jostain syystä tämä oli vasta ensimmäinen kerta, kun näin bändin soittavan yhtään missään. Ei kai Viimeinen Kolonna kovin usein keikkaile, kun sen jäsenillä on muitakin bändejä, jotka keikkailevat hieman suuremmalla intensiteetillä? No, hyvä se kuitenkin oli, samaten Ruidosa Immundicia, joka veti hyvän keikan jo edellisenä iltana Puntalan ennakkoklubilla Hämeenlinnan Suistolla, eikä tämä veto jäänyt siitä juuri jälkeen. Pippuria riitti tälläkin kertaa, mutta perjantain osalta mökkilavan tarjonnan päättänyt Hero Dishonest jäi siinä välissä väliinputoajaksi, vaikka senkin keikan seurasin alusta loppuun. Ehkä siinä oli nähty jo niin monta hösselibändiä putkessa, että virta meinasi loppua kesken?

Burning Kitchenin keikkaa odotin myös innolla, vaikka en olekaan koskaan mieltänyt tuota mainiota svedubändiä ihan pääesiintyjäkaliiberin yhtyeeksi. Esitys oli sympaattinen ja vetävä, mutta ei toisaalta päätä räjäyttävä. Olihan se kyllä sinänsä ainutlaatuista, kun bändi oli soittanut tämän vedon lisäksi vain Punk Illegalissa. En itse asiassa edes tiennyt yhtyeen kokoontuneen keikkoja soittamaan, ennen kuin luin bändin nimen Puntalan esiintyjälistasta.

En jäänyt seuraamaan leirintäalueen menoja, ja kun tuttujakaan ei tahtonut nähdä enää missään (jos niitä paikalla enää edes oli), niin lähdin nukkumaan maalaishotelliin. How punk is that?

[flickrfeed photoset=72157627395821520]

Lauantai 30.7.

Suhteellisen tukevan aamiaisen (johon ei muuten kuulunut hedelmiä, aijai!) nautittuani ja hotellilta poistumisen jälkeen palasin alueelle ilman krapulan häivääkään. Mielialahäiriötä (jonka nimi muistuttaa häiritsevissä määrin Mielenhäiriötä, tuota 80-luvun punk-ryhmää) taisin kuulla jopa yhden biisin, kun en päässyt tulemaan yhtään aikaisemmin mestoille. Sekaannusta varten koetin tulla niinkin aikaisin kuin yhdeksi, ja sen ehdin sentään nähdä ihan kokonaisuudessaan. Eipä se keikka mitenkään ihmeellinen ollut, että sen takia olisi pitänyt pitää kiirettä. Varsinkin, kun ajatuksenani ei ollut tsekata sitä seuranneita bändejä.

Dementia Kolektiva kuulosti ihan hyvälle distroteltalle kuultuna, jonne jäin istuskelemaan ja pitämään hetkeksi Toisen Vaihtoehdon ja Tuska & Ahdistus -distron lippua korkealla ko. instanssien moguleiden mentyä katsomaan tuota Itävallan ihmettä. Subvulturea en nähnyt oikeastaan yhtään sen enempää, vaikka en sen soittaessa enää leikkinytkään kauppiasta. Venäläinen Antimelodix yllätti positiivisesti. Joku tuttu oli sitä hehkuttanut, joten ihan sen perusteella kävin rinteessä kuulostelemassa meininkiä. Itse asiassa se kolahti eniten siihen mennessä näkemistäni/kuulemistani bändeistä, olihan yhtyeen roiskinnassa sopivassa suhteessa sekä crustia että metallisia sahausriffejä. Hetken aikaa meni, ennen kuin sain bändin edustajia kiinni sijoittaakseni nappulaa bändin seiskatuumaiseen.

Seuraava pikkulavan bändi olikin Antiklimax, jonka näkemistä olin myös ehtinyt tovin odottaa, varsinkin kun taannoinen Hämeenlinnan keikkansa oli jäänyt Joensuun reissun takia välistä. En totta puhuen saanut tästä keikasta juurikaan mitään irti. Kyllähän sen nyt toki kivuttomasti katsoi, mutta levynostopuuhiin ei syntynyt pakottavaa tarvetta. Ainakaan nyt. Nurmikolta tuli seurattua vielä Left for Dead, kunnes marssin takaisin pikkulavan edustalle. Siellä soittaneen Rikoslain aikana nähtiin kitaran hajottamista lavalle ja viuhahteluakin. Munamaisterin taltuttamiseksi tarvittiin kolme järkkäriä. Eikä se ollut edes Orpi, tuo maankuulu ekshibitionisti, joka vaikuttaisi olevan nakuilustaan huolimatta hyvinkin säyseä tyyppi. Tänä vuonna miehellä tosin taisivat pysyä housut jalassa lähes koko Puntalan ajan. Ainakaan en nähnyt miehen pakaroita. Niin, olihan Rikoslaki ihan hyvä, vaikka ei suuria yllätyksiä tarjonnutkaan noin musiikillisessa mielessä. Enpä tosin niitä odottanutkaan.

Sotatilan näin edellisen kerran jo vuonna 2008, enkä ollut tuolloin kuullut yhtäkään bändin levyttämää biisiä. Sen jälkeen niitä on tullut lisääkin ja Suomessakin on heitetty joitakin keikkoja, vaikkakaan se ei olekaan ihan jokapäiväistä bändin enemmistön pitäessä majapaikkaansa ulkomailla. En kyllä muistanut, että yhtye on näin kova. Vähän toisenlainen ilmestys oli sitten soittanut Järjestyshäiriö. Kyseessähän ei ole se teinirokkiviritys, vaan aito ja alkuperäinen Järjestyshäiriö 80-luvun alun Tampereelta (tosin kuulemma Porissakin oli samanniminen bändi). Kuinkahan moni teinipunkki ehti innostua suosikkiyhtyeensä buukkauksesta Puntalaan? Bändin ainoat äänitykset julkaistiin pari vuotta sitten, mutta tämä taisi olla yhtyeen ensimmäinen keikka ikinä? Liki 30 vuodessa pojista oli ehtinyt kasvaa miehiä (ainakin oletettavasti), mutta vokalisti edusti nuorempaa polvea. En ole totta puhuakseni kuunnellut sitä seiskatuumaista juurikaan ostohetken jälkeen, mutta olihan setissä paljon sellaista tavaraa mitä ei sillä lärpäkkeellä ollut. Ja toki myös Riistettyjenkin tutuksi tekemään materiaalia, jota saatiin tulkitsemaan Riistettyjen Lazze, joka oli kyllä vieraillut lavalla jo Sotatilan keikalla. Koskahan miehen pääbändi aktivoituu julkaisemaan uutta materiaalia?

Turkulainen 1981 sai anarkohenkisen, melodisen punkkinsa kanssa ottaa päälavan seuraavaksi haltuunsa. Missään en ollut ehtinyt nähdä bändiä, joten kyllähän sen katselin oikein kernaasti. Mutta keikka tuntui tolkuttoman lyhyeltä, jolloin se loppui ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Petturin palkkakin kolisi, mutta jäi selvästi kakkoseksi päälavalla seuraavaksi esiintyneelle orkesterille. Kuten jäi oikeastaan suurin osa muistakin bändeistä.

Kolumbialainen Polikarpa y Sus Viciosas tarjosi jymy-yllätyksen ja tuli täysin puskista. Ei jessus mikä intensiteetti ja miten vihaisia naisia lavalla oli laittamassa Puntalaa ojennukseen. Ennen keikkaa en ostanut bändin tytöiltä levyä, mikä oli näin jälkikäteen ajateltuna kuningasluokan moka. Keikan loppuun mennessä olivat levyrahat jo loppuneet muuhun Etelä-Amerikan -kamaan (Lobotomiaan ja Ratos de Porãoon), joten jäi ostamatta. Oli nimittäin aika kova keikka. Keikassa tosin vaan ärsytti vähän se ”kuvaajatyyppi”, joka kikkaili taskukameransa kanssa lavalla minkä ehti. Jossain vaiheessa mies ryhtyi taustalaulajaksi, mutta eipä siitäkään juuri mitään tullut.

Belgrado

Valse Tristesta diggailen kovastikin, mutta edellisestä näkemisestä keikalla oli kulunut jo kaksi vuotta. Kokoonpanokin oli ehtinyt siinä välissä joutua takuukorjaukseen, ja jäinkin miettimään oliko Porin Thrashwaxfesteillä muita VT-jäseniä kuin Mikko ja Wasky? No, se on kaiketi ihan sama millä kokoonpanolla VT vetää kun nykyiselläkin kokoonpanolla homma tuntuu toimivan mallikkaasti ja kunhan idioottikaksoset pysyvät ruorissa. Järjetöntä koohotustahan se taas oli, jonka seuraaminen oli mukavaa hommaa. Belgradon olin taas nähnyt Suistolla aloitusklubilla, joten osasin odottaa tältäkin keikalta paljon. Kyllähän se ne odotukset lunasti ja laulaja oli ihana. Puntalassa saisi puolestani olla enemmänkin post-punkkia, kun Belgrado taisi olla tämän vuoden ainoa sitä edustava yhtye. Viime vuonna ei tainnut olla senkään vertaa?

Kohu-63 kiinnosti, mutta en nyt jaksanut keskittyä siihen kun päättymättömässä keikkakalenterissani oli jo merkitty päivä jolloin Kohut näkisi uudestaan. Sen sijaan Antisect oli pakkokatsottava. Yhtye kaiketi soitti ensimmäisen virallisen keikkansa 25 vuoteen, joten tätä oli moni odottanut, useimmiten pelonsekaisin tuntein. Soittaisiko Antisect kaikki muut bändit suohon vai kusta lorottaisiko se oman perintönsä päälle? Loppujen lopuksi crustpioneeri ei tehnyt kumpaakaan, mutta se oli yllättävänkin kova! Huomasin ottavani jopa pari juoksuaskelta kun huomasin Antisectin aloittavan settinsä. Neuroottisten Pelimannien aikana tanssijalka hieman väpätti, mutta Angelic Upstartsista en ole koskaan sen pahemmin perustanut, joten seurasin keikkaa vain oletettuun puoliväliinsä asti ja lähdin Hämeenlinnaan vetämään unta palloon.

Lopputiivistelmänä mainittakoon, että yllättävän kovia keikkoja tuli yllättäviltäkin suunnilta, rahaa paloi levyihin liiankin kanssa ja tuttuja näkyi sen verta paljon, ettei juuri kenenkään kanssa ehtinyt turista kovinkaan pitkiä toveja kerrallaan. Mutta kiitokset jälleen kerran järjestäjille, vaikka keisari Koivuluoma voisi ensi vuodeksi skarpata ja opetella hallitsemaan sekä aikaa että säätä paremmin. Ensiksi mainittu nimittäin kului taas liian reippaasti.

[flickrfeed photoset=72157627272303277]

Ämyrock, 3.7.2010

Vuosi 2010 oli Ämyrockille lähes historiallinen, tosin ei niinkään esiintyjiensä tai minkäänlaisen juhlavuoden takia. Syytä juhlaan on jo siinä tosiasiassa, että tänä vuonna Ämyssä ei satanut pisaraakaan! P. Pouta ei sittenkään puhunut paskaa, hyvä jos taivaalla näkyi pilveäkään koko aikana. Yhdeksän bändiä sai tänä vuonna esiintyä ja totuttuun tapaan kaikille oli monipuolisesti kaikkea ja tämän näki Ämyrockin yleisörakenteestakin. Ei liene vaikea arvata, mitkä esiintyjät toivat paikalle suomirock-diggareita, mitkä doomstereita ja mitkä lapsiperheitä.

Saapuessani paikalle oli soittamassa Sairion (= hämeenlinnalainen ghetto, jossa on lähinnä vain omakotitaloja, myös allekirjoittanut on siellä lapsuudessaan pyörinyt) uusin lahja maailmalle: Rikoslaki. Tämä myös Öskidööl-lehdessä vaikuttaneista miehistä koostuva kvartetti soitti juurikin sellaista musaa, mitä näiltä hoopoilta pystyi odottamaankin: Häpeilemättä esikuviensa suuntaan kumartelevaa vanhan liiton punk rockia. Parissa biisissä oli oikeasti hittibiisin vikaa, eli kyllä Ramonesilta ja Ypö-Viideltä on jotain opittukin. Mitään oikeasti uutta bändillä ei ollut esittää, mutta Kuka tahtois jotain uutta? Toisena soitti myöskin paikallinen Sway the Way. Monien muidenkin esiintyjien tavoin myös Sway the Way oli minulle ennestään tuntematon. Tunnelmallista indierockia soittanut bändi jäi mieleeni lähinnä univormujensa ansiosta. Kahdella jätkällä neljästä oli vihreät housut ja mustat paidat, kahdella muulla juurikin päinvastoin.

Ämyrock ilman Kari Peitsamoa on kuin sauna ilman kiuasta. Äijä saapuukin Ämyyn (josta on tehnyt biisinkin) yhtä varmasti kuin krapula tukevan humalan jälkeen, mutta siitä huolimatta äijän seikkailut olivat minulta jääneet tähän mennessä kokonaan todistamatta. Peitsamo näytti kitaransa kanssa isolla lavalla melko orvolta, mutta äijän karisma sai lavan ja yleisön edustajien sydämet täyttymään hyvästä, kesäisestä fiiliksestä. Anniskelu-alue näytti Peitsamon keikan aikana yllättävän tyhjältä, mutta toisaalta se täyttyi taas hyvin nopeasti Peitsamon pakattua kitaransa. Yleisö sai mitä halusi, joten myös Kauppaopiston naiset kuultiin. Peitsamon jälkeen alkoi kurnia niin, että katsoin parhaaksi lähteä kaupungille ruokatauolle. Tästä syystä Karibian rytmejä esittänyt Ukkivainaa jäi näkemättä. Palatessani oli helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä Manna bändeineen jo täydessä vauhdissa. Mannaan on liitetty kansainvälisyys-termi, eikä ilmeisesti ihan turhaan. Varsinkin tämän laulu oli harvinaisen ilmeikästä, joka ei kansainvälisessäkään vertailussa kalpene. Mannan letkeä keikutus tuntui potkivan erityisen hyvin nurmella päivää paistattaville lapsiperheille.

Purple Reckoningin Einari Stylman liekeissä

Mannan jälkeen oli vuorossa I Was the Teenage Satan Worshipper. En seurannut keikkaa kovin aktiivisesti, vaan pyörin lähinnä pusikoissa noin puolet koko keikan kestosta. Siellä pusikossa kököttäessäni sain käsityksen mainiosta liveaktista, joka toimii huomattavasti paremmin keikalla kuin olohuoneessa levyltä kuunneltuna. Kyllähän siellä lavan edessä porukka tuntui viihtyvän ja tanssivan. Viihtyisää oli myös paikallisten suurlähettiläiden Purple Reckoningin keikalla. Väkeä oli lavalla kuin kissaeläimiä Vilkkilän tiluksilla ja musiikki mahtipontista, mutta se osattiin esittää ilman, että keikka olisi mennyt missään vaiheessa överiksi. Vokalisti Einari Stylman oli bändin tunnistettavin elementti jo demollakin, mutta myös lavalla. Miljoonan voltin tukka, miljoonan taalan ääni. Stylman paitsi näyttää hyvältä keulakuvalta, niin myös miehen sielukas ja palava ääni riittäisi täyttämään isommatkin stadionit. Purple Reckoningilla on hallussaan jo nyt kunnon lavabändin elkeet, kun lavalta lenteli vuoroin vesipulloja ja kitaristeja.

Radiopuhelimet rakastavat yleisöään

Radiopuhelimet räiskyivät kiimaisesti ja yleisöään rakastellen. Käytännössä tämä tarkoitti pitkän setin toteuttamista, tai ainakin siltä se minusta – joka en siis ole Radiopuhelimia juuri kuunnellut – vaikutti. Setti tuntui menevän liiankin pitkäksi, varsinkin kun jo ennestään tiukat aikataulut venyivät ja paukkuivat. Venyneistä aikatauluista sai sitten illan viimeinen esiintyjä maksamaan kovan hinnan, ja Garden of Wormin setti jäi siten kovin lyhyeksi. Kaikkein kokeilevin materiaali oli jätetty kotiin, ilmeisesti juurikin tiukentuneen aikataulun vuoksi. Puritaaninen, Saint Vitus –vaikutteinen doom metal sopi hämärtyvään iltaan paremmin kuin suoraan auringonpaisteeseen, vaikka ihan oletetusti alkoi väki alueelta hupenemaan. Perinteistä doomia edustaneita kappaleita ei muutenkaan ehditty montaa kuulla, sillä aika alkoi loppua kesken. Keikka ei kestänyt edes puolta tuntia, kun kello alkoi näyttämään jo ties mitä. Harmillinen takaisku, varsinkin kun olin saanut pettyä hieman jo etukäteen, koska ruotsalainen Masshysteri peruutti keikkansa, mutta toisaalta bändin peruuttamisen myötä Rikoslaki sai vapaaksi jääneen paikan Ämyn rosterissa. Tämän vuoden Ämyrock oli itselleni esiintyjälistansa puolesta puhuttelevin vuosikausiin, ja hyvä yleisfiilis saa minut paikalle myös ensi vuonna, satoi tai paistoi.