Avainsana-arkisto: Riistetyt

Riistetyt – Raiskattu tulevaisuus

Riistetyt on legendabändi, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Pelkkää kultaa tamperelaisbändi ei ole kuitenkaan aina suoltanut, siitä on esimerkkinä alunperin vuonna 1984 julkaistu pitkäsoitto ”Raiskattu tulevaisuus”. Albumi osui bändin historiassa hieman arkaan paikkaan, ja Riistettyjen diskografiassa se onkin melko vähälle huomiolle jäänyt levytys. Osittain aika ilmeisistä syistä.

Riistettyjen ja Bastardsin hybridistä olisi voinut odottaa jotain todella timanttista ja veretseisauttavaa, mutta käytännössä ”Raiskattu tulevaisuus” ei kyennyt yhdistämään bändien parhaita puolia. Tyylillisesti – oli kyseessä sitten sanoitukset tai biisit – ”Raiskattu tulevaisuus” on vielä aika selvää hardcorea, mutta sen raidoilta alkoi kuulua jo Riistettyjen linjankevennys ja siirtymä kohti The Lords of the New Church -henkisiä sävyjä. Ei ollut puhettakaan ”Valtion vankina” -levyn ultraväkivaltaisista soundeista tai edes ”Skitsofrenian” selkeästä mutta aggressivisesta maailmasta. Sekä biiseistä, soundeista että Laterin/Lazzen/Vivianin äänestä huomaa, että bändi oli muutenkin lipumassa kevyempiin suuntiin, kohti Pyhiä Nukkeja. Jotain levyn alleviivauksista kertonee sekin, että kansitaiteissa on nähty myös ”Holy Dolls” -tekstinpätkä.

Riistettyjen kokoonpano ei koskaan 80-luvulla ollut erityisen stabiili, ja ennen kaikkea sekä kasvava musiikillinen kunnianhimo sekä uusien jäsenten bändiin tuomat vaikutteet vaikuttivat Riistettyjen soundiin. Varsinkin Bastardsissa alunperin soittanut kitaristi Rike Jokela vei soittotyylillään (joka oli lähempänä oikeaa soittamista kuin vain kuusikielisen käyttämistä lyömäsoittimena) bändiä eteenpäin, vaikkakin sellaisiin suuntiin mistä yhtyeen ystävät eivät liiemmin perustaneet. Melko munaton tuotanto vie albumista myös paljon terää. Levyllä on varsinkin aikansa muihin alan levytyksiin nähden hyvinkin siistit soundit, ehkä turhankin siistit sellaiset. Soittimet kyllä erottaa vaivatta toisistaan, mutta esimerkiksi kaiun runsas määrä on hieman erikoinen ratkaisu.

”Raiskattu tulevaisuus” ei ole millään tasolla klassikko, vaikka onkin ihan hauska kuriositeetti. Levyhän ei ole mikään täysi katastrofi, sillä onhan sillä hyviäkin biisejä, ja ajankuvana ”Raiskattu tulevaisuus” on omiaan. Nykyään yhtyeen vedot tuntuvat paikoin jopa käsittämättömiltä, mutta aikanaan Riistetyt teki sitä minkä parhaaksi näki, mutta ”Raiskatulla tulevaisuudella” ainakin Riistettyjen tulevaisuus oli raiskattu. Loppu onkin historiaa.

Riistetyt – Skitsofrenia

Vuonna 1983 tapahtui kaksi merkittävää asiaa. Ensinnäkin, Internetin voidaan sanoa saaneen alkunsa. Mutta sehän on vain pikkuseikka, nimittäin samana vuonna ilmestyi myös tulevaisuudessa klassikkomaineen saava Riistetyt-yhtyeen kolmas levytys nimeltään ”Skitsofrenia”. Tämä tamperelainen neljän riistetyn miehen hc-punk yhtye kasasi kaiken aggressionsa yhteentoista biisiin, jotka Propaganda Records uudelleenjulkaisi uuden sukupolven ihmeteltäväksi.

Mutta sitten itse levyyn, tähän aloittelevien punk-bändien raamattuun, joka siis sisältää yksitoista pariminuuttista aggressiivista, räkäistä ja kantaaottavaa veisua. Mielestäni äänimaailma toimii nätisti, punk-levyjen yleiseen äänimaailmaan nähden (vrt. Terveet Kädet). Kaikki soittimet, ja erityisesti basso kuuluu selvästi ja nätisti. Myös Lazzen karhea mutta jotenkin niin hieno lauluääni kuuluu hyvin, ja punkille ominaisesti sanoitukset kertovat yhteiskunnan epäkohdista.

Aluksi levyn tehokkaasti avaava Mieletöntä väkivaltaa jättää hieman sellaisen ”no menikö se jo” -fiiliksen mutta biisi biisiltä eteenpäin alkaa koko käsitys hioutua. Nimittäin kappaleista kohokohdiksi nousee osaltaan jokainen; niissä kaikissa on oma, koukuttava juttunsa, joka jättää kuulijaan jäljen. Esimerkiksi klassikkokappale Revi persees on yksi levyn parhaimmista, ja sanoituksetkin ovat täyttä kultaa. Myös nimikkokappale Skitsofrenia toimii hienosti. Propagandaa tai ei, en löydä levystä mitään huonoa, en edes kansista, sisällöstä, sanoituksista, ei mistään.

Ja näiden seikkojen yhteenvetona voi tyhmempikin todeta, että ”Skitsofrenia” on ehkä onnistuneimpia HC-punk levytyksiä ikinä. Helvettiin jäljittelijät ja poseeraajat, ja tietä Riistetyille!

Hardcore-klassikoita Tampereen Klubilla

Punk tuli taas. Ainakin niiden keski-ikäisten sydämiin, joiden mielestä punkille ja hardcorelle ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista vuoden 1984 jälkeen. Tosin kyllä se tuli itsellenikin, vaikkei mihinkään ole oikeastaan kadonnutkaan. Tavallaan koin omankin oloni nostalgiseksi tämän ”nostalgiatrippi-illan” aikana, olivathan lauteilla sellaiset bändit joiden kautta tuli itse tutustuttua hardcoreen ja punkkiin. Terveet Kädet oli ensimmäinen koskaan kuulemani hc-bändi, ja Appendix taisi tulla heti perässä. Muistelen sitä hetkeä, kun ensimmäistä kertaa kuulin Terveitä Käsiä tietämättä lainkaan mitä hardcore edes on. Hieman myöhemmin tulivat vielä Riistetyt ja J.M.K.E.:kin maailmaani. Automatkalla Tampereen Klubille soi Terveiden Käsien tuore livelevy ”UGH!!!”, jossa on sekä sähköinen setti että Porissa elokuussa 2011 äänitetty akustinen keikka (jota allekirjoittanut ei ihme kyllä ollut katsomassa). Olihan siinäkin esimakua illan annista, joka oli enimmäkseen kasikakkosta, ja -kolmosta, sekä hieman kasiysiä.

Ensin soitti porilainen Appendix, jonka näkeminen ei sinänsä ollut elämys kun yhtye on viime vuosina nähty monta kertaa kotikaupungissaankin. ”Ei raha oo mun valuuttaa” -klassikkolevyyn painottunut setti kuitenkin kiinnosti, onhan kyseisellä levyllä joitakin helvetin hyviä biisejä. Esimerkiksi Kuitenkin kuolemme, Raiskaus ja toki Ei raha oo mun valuuttaa. Itselleni kyseessä on melko tärkeä levy, joille yhtyeen myöhemmillä levytyksillä ei ole ollut mitään jakoa. Harmi, että yksi oma suosikkini eli Kytän unelma jäi soittamatta, tai sitten vain nukuin onneni ohi.

Sitten Riistetyt, jonka näkeminen ei sekään ole mikään maailman seitsemäs ihme. Yhtye tuntui olevan kovemmassa iskussa kuin muutamaa viikkoa aiemmin Vastavirralla, jossa se soitti oman 30-vuotiskeikkansa. Kyseinen keikka oli hyvin juhlahumuinen, ei bändi edes tuntunut yrittävän soittaa yhtä timmisti kuin nyt.

J.M.K.E. rahdataan keikalle tätä nykyä lähes vuosittaisella tahdilla, mutta kolmikkona esiintynyt ja taustalaulajansa kotiin jättänyt J.M.K.E. oli illan bändeistä ainoa, joka oli sisäistänyt ”plays klassikkoalbuminsa” -ajatuksen. Tämä settilista noudatteli orjallisesti ”Külmale maale” -albumin kappalelistaa, jonka ulkoa opetteleminen pitäisi muuten kuulua punk-yleissivistykseen. Siten hyvinkin paljon mieleeni, kun en J.M.K.E.:n myöhemmistä levyistä perusta läheskään samalla tavalla. Yllätyksellisyyttä nyt ei tosin ollut mukana ollenkaan, ja seuraavaksi tulevan biisin tiesikin jos vaan muisti kappalelistan ulkoa. Eikä encorena soitettu Pieni mies, iso tuoppi ollut sekään varsinainen ylläri. Energisyyden suhteen J.M.K.E. oli kyllä hyvässä iskussa, vaikka rumpali olikin vähän jähmeä. Aiemmin näkemilläni keikoilla on tosin ollut hektisempi meininki. Johtuikohan Villun kitarasta, tai paremminkin siitä ettei se kuulunut välillä tarpeeksi hyvin?

Onkohan tämä moneskin kerta kun näen Terveet Kädet? En tiedä, aika monta kertaa yhtye on kuitenkin ehditty nähdä. Äijälä kyykkii ja kärisee naama punaisena Death Trip -paita päällä, vierellään kitaristi Ilari Kinnunen. Toisella puolella heiluu basisti Jani Kaarlela ja taka-alalla riehui Aki Kannisto rumpujen takana. Kaksi viimeksi mainittua juippia ovat Terveiden Käsien tuoreimmat sormet, joiden vahvistamia Terveitä Käsiä en ollut koskaan nähnyt aiemmin missään. Kokoonpano jossa vaikuttivat vielä Lene ja Peedro oli vielä hyvässä iskussa viime elokuussa Porisperessä, joka jäikin kyseisen kokoonpanon viimeiseksi keikaksi. Terveiden Käsien edellinen Tampereen keikka Jello Biafran lämppärinä ei kuultujen tarinoiden perusteella mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta tämän keikan luulisi kompensoineen kyllä sen.

Terveiden Käsien kohdalla en pistänyt lainkaan pahakseni ”plays Terveet Kädet” -ohjeen noudattamatta jättämistä. Mielestäni kyseessä ei ole edes Terveiden Käsien paras levytys, johon rajoittuminen olisi todennäköisesti tarkoittanut esimerkiksi ”Äärettömän Joulun” biisien mahdollista poisjättämistä. Terveet Kädet ei tosin voi olla soittamatta Pissaa ja paskaa ja Mul on liian lyhyt sänkyä. Nyt setti oli sekoitus kaikkea, ja taisi siinä olla muutama uudempikin biisi.

Yksikään bändi ei soittanut levyt taltioineilla kokoonpanoillaan, mutta se olisi ollut joko äärimmäisen hankalaa toteuttaa tai sitten vain täysin mahdotonta. Sitten klassikkoalbuminsa soitti ainoastaan J.M.K.E. Pieniä mokia, eikä niitä ylimalkaisesti korostamallakaan voi iltaa sanoa heikoksi, vaikka bändit soittivat mielestäni pääasiassa lähinnä hyviä mutteivät tajunnanräjäyttäviä keikkoja. Sen tietyn fiiliksen etsiminen onkin lähinnä vain haihattelua. Sen fiiliksen, joka purkautui Terveiden Käsien ensimmäistä kertaa käpälöidessä soitintani ja tärykalvojani. Parempi siis vain arvostaa sitä, että nämä bändit sentään vielä soittavat.

[flickrfeed photoset=72157629555383953]

Metalliaurinko 2010, lauantai

Armottomien bileiden lunnaat maksettiin tälläkin kertaa seuraavana aamuna, joten eipä yleisökato ketään päässyt yllättämään, tuskinpa edes päivän ensimmäisiä bändejä. Alley Godsin aloittaessa alue lähes ammotti tyhjyyttään, joten vokalisti Oskari joutui huutelemaan väkeä lähemmäs kuin torikauppias, joka yrittää myydä lanttuja karkinnälkäisillä lapsille. Sen verran virkeää porukka tuntui olevan, että yleisössä potkiskeltiin myös futista. Isolla lavalla ensimmäinen lauantaina soittanut yhtye oli Presley Bastards. Bändi kuulosti korviini ihan hyvältä, mutta suurin osa yleisöstä oli vielä joko nukkumassa krapulaansa pois tai laittamassa hommaa uuteen nousuun. Tästä syystä PB näytti hieman orvolta näyltä isolla lavalla, mutta oli paikalla silti enemmän jengiä kuin taannoisella Tampereen keikalla. Paskiaiset olivat koko päivän melodisinta musiikkia esittänyt kokoonpano, ellei sitten kaljateltassa myöhemmin esiintynyttä Jukka Kiesiä lasketa.

Third Man Down alkoi mekkaloimaan pikkulavalla, mutta itselleni bändin tuotanto ei ollut millään tavalla entuudestaan tuttua, joten keikan musiikillinen anti jäi itselleni hieman laihaksi. Metallista hardcoreahan sieltä tuli, ei sen enempää tai vähempää. Kaikki muut kyllä nauttivat keikasta. Mukavaa lisämaustetta keikka tosin sai saamarin kämäsestä, mutta helvetin hauskasta kyklooppivitsistä. ”Without or with Vaselin?” Riistetyt jäi minulta paskanjauhannan sun muiden aktiviteettien takia suurimmaksi osaksi näkemättä, mutta rutiinikeikalta tuo vähän haiskahti. Olen nähnyt viimeisen puolen vuoden aikana bändin jo kaksi kertaa aiemminkin, ja settilista oli niihin verrattuna lähes identtinen, mitä nyt pari biisiä saattoi tulla eri kohdissa. Eli pääpaino oli siis uudessa materiaalissa, muutamaa klassikkoa unohtamatta. Yleisö ei Riistetyillä juurikaan lämmennyt. (JP)

Kiesi

Oma festivaalikokemus alkoi Riistettyjen aloitellessa settiään, joten uuteen ympäristöön totutellessa meni bändin ja osa No One Is Safenkin keikasta ohi. NO1S:sta voisi kuitenkin sen verran sanoa, että mitä bändiä on viime aikoina todistanut, on ainakin omissa kirjoissa jonkinlaisena projektina alkanut bändi muodostua ihan omaksi kokonaisuudekseen, joka sisältää kaikki WTP:n ja Field Of Haten parhaat palat. Gute scheisse siis, täyspitkää odotellaan innolla. Seuraavaksi (lähes) paikallista osaamista päälavalla Breamgodin muodossa, ja täytyy sanoa, että vaikkei porilaset muiden illan aktien ohella mitään uutta tai ennenkuulumatonta (Cutdownia ja Merauderia lukuunottamatta) esittänyt, oli pitkästä aikaa kiva kuulla kunnon musiikkia.
Salkkaricore-pataljoona Fury Of Livez teki, mikäli spiikeistä oikein ymmärsin, viimeisen esiintymisensä. Bändin ideanahan on ihan hauska ja pätevät muusikot tekevät dödö-vaikuuteisesta paahdosta oikein toimivaa, mutta ehkä tämä juttu on tosiaan jo nähty (ja kuultu)? Joko ennen tai jälkeen Fury Of Livezin kaljateltassa esiintyi J. Kiesi, joka olikin vestareiden parhaimmistoa. Olisi voinnut soittaa pidempäänkin, tai vaikka useammalla roudaustauolla… Janos Velmusen Bussipysäkillä kuultiin ja muutenki oli tosi kivasti.
Cutdown palautti meiningin päiväjärjestykseen, esitellen samalla uuden basistinsa, paremmin mm. Ratfacen bassotaiteilijana tunnetun J:n (vai oliko sittenkin vain tuuraamassa, ihan ei välispiikit menneet jakeluun?). Uutta oli myös Esan ennenkuulumattoman runsaat välispiikit, oli tainnut bäkkäribaarin antimet tehdä tepposensa myös siellä suunnalla. Pientä hapuilua kenties uuden basistin kanssa, mutta tuskin ketää haittasi/kiinnosti. Huomattavaa oli myös aurinkoisen mutta kylmän sään kangistamien jäsenten veryttely pitissä, joka alkoi tässä vaiheessa päästä hyvään vauhtiin.

Lällärs

Last Laugh oli, no Last Laugh. Pornolehtiä luettiin ja muutenkin menttiin maukkaan ja mauttoman rajalla. Jossain määrin tällaista vanhemman koulun meininkiä on alkanut diggailemaan, ja sillä osastolla viime aikoina himan uudistunut (jos on bändiä vähän harvemmin todistanut esim. livenä) bändi kyllä osaa hommansa. Sopivasti vielä punkkiasennetta mukana.
St.Hood sai toimia vähintäänkin erinomaisena lämmittelijänä illan kauan odotetulle pääaktille. Bändi on kyllä huimassa vireessä, eipä ole turhia puheita runsaiden live-esiintymisien vaikutus bändien toimivuuteen. Pikkuhiljaa myös uuden levyn biisit alkavat elää omaa elämäänsä debyytin hittien tavoin.

Me-rau-der!1

Merauder on nimi, joka ei ehkä nykynuorison huulilla kauhesti pyöri, mutta vanhemmalle kaartille bändi on tarjoillut 90-luvun puolivälistä asti paljon ikimuistoisia hetkiä. ”Masterkiller” ja ”Five Deadly Venoms” ovat metalcore-genren ehdottomia peruskiviä, unohtamatta tietenkään uutta ”God Is I” -albumia, joka todisti bändin olevan kulta-aikojensa vireessä. Ja niin todista myös esiintyminen Harjavallassa. Jämäkästi Downfall Christilla alkanut setti tosin vaikutti hivenen tyngältä, sillä varsin pian oli kaikki reenatut biisit soitettu, encorena jouduttiin vetämään uusintana sekä Life Is Pain ja Masterkiller, mikä ei tosin tuntunut meininkiä paljoa latistavan. Päinvastoin, fiilishän olis vähän sama, kuin olisi nähnyt Merauderin KAKSI kertaa saman illan aikana! Itselle näitä klassikoitakin enemmän kolahti kuitenkin tuleva klassikko Gangsta, joka on viime vuosien – jos ei vuosikymmenen – parhaimpia metalcore-biisejä. Ikävä kyllä tätä ei enää uusintana kuultu, enpä käy siltikään valittamaan, melkoinen keikka joka tapauksessa.

Merauderin jälkeen oli olo onnellinen ja väsynyt, ja pikaisen rantasaunan jälkeen oli hyvä suunnata kotia kohti, joskaan näin onnistuneen illan jälkeen Marilynin jatkotkaan ei huutava vääryys olisi ollut. Vähän kyllä ihmetyttää, ettei porukkaa tänäkään vuonna sen enempää paikalle vaivautunut, sillä alue vaikutti pääesiintyjänkin aikana suhteellisen väljältä. Toivotaan että pirskeet jatkuu kuitenkin myös tulevina vuosina, sillä ei tämän parempaa kesänavausta voi olla. (JT)

Riistetyiltä uusi levy

Tamperelainen punkbändi Riistetyt on julkaissut uuden albumin nimeltä ”Kuolonhymnejä”. Levy sisältää 12 kappaletta modernia, metallivaikutteista hardcorepunkia.

”Kuolonhymnejä” levytettiin kesällä Amorphis-yhtyeestä tutun Sande Kallion alaisuudessa CCPC-studiolla Helsingissä. Julkaisija on bändin oma Riistetyt Records -levymerkki. Vasta ilmestyneen LP:n sekä myöhemmin julkaistavan CD:n myynti kattaa koko Euroopan. Bändi käy neuvotteluja erillisestä USA-julkaisusta, joka on tarkoitus ajoittaa bändin tulevan, kolmannen Amerikan-kiertueen yhteyteen.

www.myspace.com/riistetyt
www.riistetyt.com

LahtiDrunkPunks #7

Ei olisi uskonut, että mittari näytti varjossa miltei kolmeakymmentä, sillä sen verta vakuuttavasti crust-armeija Torven markiisin katveessa edusti kymmenen kiloa painavissa nahkatakeissaan ja tiukasti solmituissa maihareissaan (aina on oltava jotain vastaan ja tällä kerralla se oli aurinko?). Syy näille kokoontumisajoille löytyi Torven sisuksista, jossa LahtiDrunkPunks7 -kekkerit (katukielellä LDP – the great sunnari-edition) olivat alkava hetkenä minä hyvänsä. Ilkamien teemana oli old school, sillä viidestä aktista jopa neljä oli perustettu jo 80-luvun puolella ja headlineriksi oli kiinnitetty Belgian mincecore-pioneerit, split-julkaisujen messiaat, Agathocles, joka kiersi Suomea neljän keikan verran Kallion kingien, Kuoleman, kera.

Kello näytti vasta puolta seitsemää, kun illan ensimmäinen akti jo nousi Torven hikisille lauteille (tästä syystä toinen vokalisteista oli ilman paitaa… käyn ahon laitaa?). Jostain kotoisin oleva (ehkä Lahesta, ehkä ei) God Vomit sai (kyseen)alaisen kunnian suorittaa avausseremoniat. Juhlapuheita ei kuitenkaan kuultu, vaan kvintetti hyökkäsi armotta vielä hieman auringon ja alkoholin turruttaman kuulijakuntansa kimppuun.

Hieman – niin yhtyeen kuin yleisönkin – hapuilevan alun jälkeen kone saatiin kunnolla rykäistyä käyntiin, ja Jumaloksennuksen grind-myrsky oli valmis valloittamaan kovin säyseä ilmastoisen mastokaupungin. Huvittavan kliseisesti nimetty kvintetti pusersi itsestään ulos melko perinteistä graindausta tuplavokaaleilla ryyditettynä – peruskattaus siis. Hommasta paistoi läpi kuitenkin sellainen tekemisen meininki, että pakko nostaa pojille olematonta hattuani. Muutamia hidasteluosuuksiakin setin aikana kuultiin, ja ainakin omalle korvalle instrumentaalisesti soljuneet hiiviskelysuvannot sopivat. Vokalisteista kikkaratukkainen kirkuja (pääsi sieltä suusta muutama sammakkokin) hoiti tonttinsa paremmin, sillä punttisalilla selvästi viihtyvän kaljupään ulosanti oli melkoisen hard core, joka kuulosti ajoittain hieman kontekstistaan irroiteltulta.

Seuraava vuoronumero kuului oman kylän pojille, eli porno-grindin kruunaamattomille kuninkaille, Inferialle. Tänä vuonna viinan ostoikään ehättänyt kvartetti pöristeli settinsä läpi melkoisen alapäävoittoisesti (hih). Kaitsun riffeistä oli välillä hyvinkin vaikea saada mitään selvää, sillä basso pörisi kitaran päälle siihen malliin. Muutama kappale tätä ylinopeutta kaahaavaa porno-grind goes bassodrone -surinaa oli aivan tarpeeksi, ja viilentävä pussikaljatauko tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Kuoleman piti ilmeisesti alunperin esiintyä toisena, mutta Ile oli kuuleman mukaan saattanut itsensä sen verta huonoon happeen, että pieni huilitauko teki miehelle terää. Itse rytmiryhmä oli kuitenkin yllättävänkin pirtsakassa kuosissa, ja ”Tony Halme on natsi” sun muut ikivihreät crust/grind/hard core-veisut lähtivät troikan soittimista mukavan napakasti. Ilen ”laulanta” olikin sitten taas ihan oma lukunsa: ”käyttistähän” herran vokalisointi ei ole millään mittarilla mitattuna, mutta jotenkin se on vain oleellinen osa Kuoleman… ööh… viehätystä? Ja onhan sitä pahempaakin kuultu; esim. LDP:n Lasse oli sitä mieltä, että mieshän vaikutti raivoraittiilta viimekertaiseen LahtiDrunkPunks -keikkaan verrattuna. Ja kyllä Ile, on se Hannah Montana aivan helvetin kova sarja.

Siinä missä Inferia juhlii tänä vuonna kaksikymppisiään, ovat nämä herrasmiehet (tarkemmin sanottuna vokalisti Lasse ja basisti Piise) kurittaneet instrumenttejaan jo vuodesta -81. Riistetyt tuskinpa hirveästi esittelyjä kaipaavat, sillä kyseessä on kuitenkin yksi Suomen kovimmista hardcore -ryhmittymistä, ikinä (”Skitsofrenia” oli muuten allekirjoittaneen ensimmäisiä kosketuksia hardcoreen).

Tampereen nelikko halusi selvästi paikata edellisen Lahti-visiittinsä löysähkön setin, sillä bändi oli ns. kovassa tikissä. Rullaavasti, rokkaavasti ja jopa metallisesti vyörynyt kasikakkonen otti epäileviltä Tuomailta luulot pois samoin tein, eikä lipsumisia tapahtunut edes Kuoleman Ilen visiteerattua lauteilla kaatuilemassa muutamaankin otteeseen. Lassen vokaalit kuulostivat miltei livenä paremmilta kuin levyillä, ja muutenkin Riistetyistä jäi erikoisen hyvä muistijälki. Illan paras, ehottomasti.

Tunteja ja tuoppeja alkoi olemaan takana jo melkoisesti, kun vihdoin ja viimein pääosan esittäjät kiipesivät framille. Kulttibändin maineessa oleva Agathocles oli aiheuttanut soraääniä Suomen-turneensa ensimmäisellä keikalla Vastaviralla, sillä miekkosten turnauskestävyys oli ilmeisesti loppunut jo hyvissä ajoin ennen varsinaista performanssia. Lahteen trio oli saapunut kuitenkin silmin nähden pirteinä, eikä lavapreesenskään muusta kielinyt. Itse odotin näiltä satojen julkaisujen (käykää itse laskemassa se todellinen luku) miehiltä enemmänkin sitä perusgrindkaaosta, mutta kuinkas kävikään; kolmikko vetelikin settinsä läpi paikoin hyvinkin rokkaavalla ja rollaavalla meiningillä.

Liika mitä tahansa on kuitenkin liikaa, ja omakin keskittyminen alkoi herpaantumaan Agathoclesin keikan ikääntyessä. Päätinkin suosiolla lopettaa illan hyvillä mielin ja suuntasin askeleeni kohti Hanhenpoikaa, jossa viimeisiä baaritupakoita tuprutellessa oli mukava analysoida illan tapahtumat läpi.

Puntala-Rock 2007

Viikonloppu punkin parissa on ihan hyvä tapa viettää aikaa. Siinä oli hyvä syy lähteä täksikin viikonlopuksi Lempäälään. Paitsi yöt tietysti omassa sängyssä, keskiluokkaiseen tyyliin. Ajoissa olimme tilanteessa, mikä oli hyvä asia pysäköinnin kannalta. Eipähän tarvinnut talsia turhia metrejä, vaikka liikunta hyvästä onkin. Eli portista sisään ja tunnelmaa haistelemaan.

Perjantai

Deadsunrise oli siis ensimmäinen esiintyjä. Aiemmin en ole yhtyeen metallisävytteiselle, raskaalle hardcorelle juuri lämmennyt, mutta nyt kuulosti paremmalta kuin aiemmin, se vähä mihin keskittyminen riitti. Tiedä sitten oliko se mökkilavan taikaa, sillä tällä lavalla moni epäsuursuosikki on mielyttänyt korvaa. Hieman epäkiitollista soittaa näinkin varhain, mutta toisaalta jonkunhan se on pelinavaus tehtävä.
Kaatopaikan Enkelit soitteli Ratsiaa. Vieraaksi on heidän tuotantonsa jäänyt, mutta tietty ”Lontoon skidit” ja ”Täältä tulee yö” olivat tuttuja ralleja, samaten oma suosikkini, Kohu-63:n Lätän laulama ”Ne ei haluu kuunnella”. Lättä lauloi pari muutakin veisua, ja nyt kun kuuli hänen laulavan muutakin kuin Kohua, joutui viimeistään toteamaan miehen olevan eräs Suomen parhaista punklaulajista.
Lukivikaisen painajainen, Kansalaistottelemattomuus, oli myös hyvä. Tämähän on se Oi Polloin Deekin ja pitemmän linjan Suomi-punkkien bändi. Hieman rankempaa menoa verrattuna Polloihin ja kuten sanottu, hyvä oli.
Vanhankoulun hardcoren ystävänä odottelin Agromurgia mielenkiinnolla. Hamassa menneisyydessä näkemäni Vastavirran keikka lupaili myös energistä kohkausta. Ja sitähän se olikin. Jostain syystä DC:n meiningit pompsahtivat mieleeni. Lähes koko festarin ajan kestäneet mökkilavan ongelmatkin nostivat päätään. Teknisten ongelmien myötä myös paras terä katosi show’sta, mutta näitä sattuu. Kiva oli nähdä kaikki tyyni.
Massacre oli liian heviä, en tykännyt. Eka biisi lupaili ihan hyvääkin tavaraa, mutta pitemmän päälle alkoivat haukotuslihakset nykimään.
Mökkilavan taiasta nautti myös perjantain positiivisin yllättäjä, Riistetyt. Legendan titteliä on turha kieltää, mutta aiemmat neljä näkemääni keikkaa ovat olleet hyvin puuduttavia kokemuksia. Lusikan joutuu ottamaan koreaan käteen, sillä nythän tämä toimi! Ihanan likaista kasikakkosta, turha kai Riistetyille neuvoa kuinka sitä soitetaan. Aikaisempiin kokemuksiin verraten myös keikan pituus oli sopiva vai johtuiko se sittenkin vain siitä, että tällä kertaa pidin menosta ja kovasti. Mukavahan se oli huomata, että sedät jaksavat heilua.
Ja kun sedistä on kerran puhe, niin Karanteeni se vasta vedossa olikin! Vaikken katsonutkaan kuin muutaman kappaleen ennen yöpuulle siirtymistä, niin kehtaan väittää, että vanhat parrat saivat monta suuta messingille. Toivottavasti veivaavat vielä jossain, että voi ottaa vahingon takaisin. Arvon vanhat bändit: jos harkitsette vanhojen muisteloita esiintymisen merkeissä, ottakaa mallia Karanteenista!

Lauantai

Another Sinking Shipin olen aiemmin kuitannut olankohautuksella, mutta asiaan on ilmeisesti tehtävä muutos. Tunnelatauksella ryyditetty melodinen punkrock kuulosti nimittäin pirun hyvältä! Jotenkin olen aina ajatellut ASS:in olevan liian emoa, mutta harhaluuloksihan se paljastui. Kerrassaan kelpo tapa aloittaa uusi päivä!
Assenizatorsin luulin olevan jotain pa-skaa, mutta eipä taaskaan tullut bingoa. Menevää torvipunkkia, joka tosin jäisi kotona kuuntelematta. Näin poutaisena kesäpäivänä sen sijaan meni hyvinkin taustalla.
Confusa veteli astetta räkäisemmin kuin levyllä ja sehän kelpasi. Valitettavasti tekniikan pettämisestä jouduttiin taas kärsimään. Toisaalta lämminhenkistä tunnelmaa lisäsi Kaisan ja Ketun samaan mikkiin vuorotellen laulaminen. Iloinen mieli koheni Confusan jälkeen entisestään.
Sitten narkattiin ja juotiin Kakkahätä-77:n tahtiin. Ilmeisesti pikkuhiljaa joutuu itsekkin kaivelemaan ne Kakkisen seiskat käsiinsä jos niitä jostain vielä saa, sen verran tarttuvaa, melodioihinkin nojaavaa suomipunkkia he soittavat. Tilannetta täydensi bajamajoista lavan edustalle kantautuva paskan haju. Huvittavaa on se Lontoon skideistä ripattu riffi, tuskin sattumaa? Myös sanoituksissa payattiin dueseja ainakin Lamalle. Tyhmä nimi, hyvä bändi.
Postiivisin yllättäjä koko viikonloppuna oli Aivottomat. Hämmennyin ennen keikkaa, kun toveri Jasse silmät kiiluen innostui, että ”Aivottomat! Sen täytyy olla kova!” Kyseessä siis molemmille ennestään tuntematon pumppu. Onneksi väärässä oloon on jo alkanut tottua, sillä perhanan kova oli. Oppikirjaesimerkki, miten Suomessa soitetaan propaganda-corea. Hyvästä erinomaiseksi yhtyeen nosti se pieni hakeminen soitossa. Laulaja tietysti huusi kitarisansa punaiseksi poliiseista, uskonnosta ja systeemistä. Armoa ei annettu eikä otettu. Kappaleet sisältivät tarpeeksi vaihtelua ja olivat riittävän lyhyitä. Mielikuvissani siirryin Tampereelle vuoteen 82, päälläni niittirotsi, päässäni keesi. Liima impaten ja kiljua juoden nauttien Aivottomien keikasta paikallisella nuorisotalolla… Sivukorvalla kuulin, että Aivottomat olisi 90-alun hc-bändi ja että rumpali soittaisi Suomenmestaruuden voittaneessa humppaorkesterissa. Seiskatuumaisen julkaisua Aivottomilta voisi tituleerata kulttuuriteoksi. Jumalisten kova oli, ei voi muuta sanoa.
Polttoitsemurha tarjosi myös jotain kasikakkoseen nojaavaa musiikkia mies- ja naislaululla ryyditettynä. Vähän tuli ilkeämpi versio Valse Tristestä mieleen. Sitäpaitsi johan jo pelkkä nimi pakottaa pitämään tästä bändistä. Onneksi ei tarvinnut pelkästään nimeen turvautua.
Kaiken coren keskellä The Freebooters oli erittäin miellyttävä tuttavuus. Pessimistinä ajattelin, että jotain kauheaahan sieltä tulee mutta mitä vielä! Irlannista kotoisin olevan yhtyeen tyyli oli rehvakkaan pirtsakkaa enkkupunkkia. Tai ehkä irkku, mutta siitä syntyy assosiaatiot säkkipilleihin, ja niitä ei ollut. Jos pitää nimiä heittää, niin yhtymäkohtia löysin Mike McColganin aikaiseen Dropkick Murphysiin, Angelic Upstartsiin ja The Bodiesiin. Oita huudettiin ja natseja ja poliiseja manattiin. Kaksi laulaaja oli tässäkin ja toisen tipahtaessa lavalta, tämä syytti toista. Ei tosissaan, mutta yleisössä oli hauskaa. Ainakin minulla jollei muilla. Koverina tarjoiltiin Cock Sparreria ja Adam And The Antsia. Silkkaa rautaa oli tämäkin esitys, eräs viikonlopun kohokohdista. Levyä eivät ole julkaisseet, kun ovat kuulemma niin laiskoja, mutta Myspacessa on ääninäytteitä.
Death Before Work oli sangen nopeaa ja kaoottista hardcorea Italiasta. Hyvältä kuulosti vaikkei keskittyminen ihan parahinta ollutkaan. Sopivan lyhyt setti piristi kuitenkin mukavasti.
Imperial Leatherilta odotin enemmän. Laulaja Amylin toisesta yhtyeestä Abductee SD:stä pidän kovasti, ja odotin IL:nkin olevan samaa tasoa. Eipä ollut. Vaikkei mitään vikaa löydykään, niin liian keskinkertaiselta ja tasapaksulta tämä minusta kuulosti.
Aortaorta sen sijaan jyräsi ja tappoi. Jostain syystä Aortaorta on keikoilla jäänyt väliin, vaikka mahdollisuuksia on ollut. Pitkiä kappaleita, hypnoottisia riffejä ja vihaista laulua. Tekisi mieli sanoa, että kitaravalli on vakuuttavampi kahden kitaran myötä, mutta en osaa sanoa onko Aortaortalla ollut aina kaksi kitaraa. Hyvältä kuitenkin kuulosti. Vieläkään en keksi parempia vertailukohtaa kuin Flipper, joten menköön se. Hyvä, intensiivinen keikka mielestäni eräältä omaleimaisimmisista tämänhetken Suomi-yhtyeistä. Pitänee se ajat sitten julkaistu kymppituumainenkin hoitaa hyllyntäytteeksi.
Maaseudun Tulevaisuus ei pettänyt taaskaan. Musiikallisesti MT ei ole kovin punk jos ajattelee Discharge-mielessä, mutta muuten kyllä. Yhtyeen rumpalin erikoisuus on soittaa ilman bassorumpua Reinot jalassa ja seisten. Miksi kukaan kuuntelee Zen Cafeta, sillä Maaseudun Tulevaisuus on paljon parempi. Toivottavsti se diskografia-cd julkaistaan nyt pian…
No Kidsiä katsomaan tulikin hieman kiirus, mutta tuskin montaa minuuttia jäi setin alusta pois. Kiistatta parasta retro-corea yhdessä Agromurgin kanssa. Villeimmät yleisössä pittasivat jopa kumisaappaat jalassa. Hyppypotkuja moisilla ei sentään kehdattu tehdä. Homma eteni napakasti ja encorena Negative Approachina. Toimii kuin junanvessa.
Kieltolailta menetin pari kappaletta, mutta onneksi en sen enempää. Bändi tietää mitä on tekemässä ja tekee sen hyvin. Vaikkei hurmostiloihin päästykään, hyvä veto Turun hurjilta.
Hurmostiloja tai ainakin lähes tarjoili sitävastoin The Heartburns. Vaikka toinen kitaristi olikin reilussa humalatilassa, Närästys oli hurjassa vedossa. Toisaalta vaikeahan näillä kappaleilla on ohi ampuakkaan. Yleensä tyylikkään hillitty allekirjoittanutkin päätyi remuamaan useammankin kappaleen ajaksi. Tähän bändiin ei vaan tunnu kyllästyvän. Degeneratedia ei enää tullut, mutta ehkä se tosiaan on aikansa kutakin. Selkeästi paras veto koko festareilta. Kiitos. Olette ihania.
Complicite Candide aloitti soittamalla DOA:n Fucked Up Ronnien. Perhanan kova ralli muuten! Omakin tuotanto kuulosti kovasti DOA:lta, ja ruohikolla istuskelun lomassa se toimikin mitä mainioimmin. Viimeinen ralli oli Dead Boysin Something To Do eli koveroinnit eivät jättäneet toivomisen varaa.
Jmenfousin liveä olin kuullut kehuttavan, joten odottelin ihan mielenkiinnolla. Siksipä rimpuilun oloinen hardcore olikin pettymys. Tai sitten en vain tajunnut.

Koko Puntalan pääesiintyjänä toimi Poison Ideaa paikkaamaan tullut Extreme Noise Terror. Legendoja hekin, mutta täysin vieraita itselleni. Kovasti tuntuivat olevan mielissään Suomessa soittamisesta, mutta niinhän ne aina. Myös Suomi-bändit kehuttiin, arvanette mitkä. Kaksi laulajaa ja öykkämöykkä oli mitä tuli mieleen. Lyhyet kappaleet toimi hyvin, mutta muuten oli aika tylsä yhtye. Tai sitten en vain taaskaan tajunnut. Itku meinasi päästä, kun tajusin, että Poison Ideanhan siellä nyt pitäisi soittaa ja Plastic Bomb alkoi soimaan päässä. Tosin siitä nyt emme voi syyttää ketään, kaikkein vähiten järjestäjiä.

Odotukset eivät olleet järin korkealla, mutta positiivisia yllätyksiä tuli kerta toisensa jälkeen. Ruoka oli edullista ja maittavaa eikä järjestyshäiriöitäkään käsittääkseni juuri ilmennyt. Ainoa festivaali missä kävin, ja hyvä niin. Muualla tuskin osataan paremmin.