Avainsana-arkisto: Rejected

Punkkifestarit lappeenrantalaisittain

Kuten kaikki hyvät festarit, tämäkin alkoi edellisyön enneunella. En nyt lähde kaikkea unessa tapahtunutta äksöniä ylöskirjaamaan, mutta sen sanon, että haastatellessani lavaa pystyttäneitä Pekkaa ja Ollia, totesin ettei ainakaan meikäläisestä olisi tämmöisen show’n pyörittämiseen, edes unissaan. Siispä kymmenen skenepistettä ja papukaijamerkki järjestävän tahon suuntaan, mainiota että saatiin muutaman vuoden tauon jälkeen jälleen punk/hardcore-tapahtuma Suomen väkinäiseen festarikesään.

Koko alkuviikon jatkuneet sateet Lappeenrannassa eivät luvanneet hyvää tapahtumaa ajatelleen, mutta perjantain sarastaessa aurinkoisena alkoivat fiilikset nousemaan. Muutamia salamoita oli sääennusteessa, mutta mielummin satunnaiset ukkospyräykset kuin jatkuva tihkusade.

Perjantai

Festivaalien alkaessa perjantaina siinä viiden maissa, oli alueen liepeille saapunut vasta varsin maltillisesti porukkaa, siitäkin valtaosan paistatellessa päivää aidan vehreämmällä puolella. Onneksi M.O.R.A. ja Fit My Crime möykkäsivät kuitenkin sen verran äänekkäästi, että esityksen saattoi aistia myös alueen ulkopuolelle. Fit My Crimen esityksestä jäi mieleen ennenkaikkea Sepultura-koveri.

Nähtävästi aluelle ei ollut kova kiire vielä näiden jälkeenkään, sillä mukavia turistessa niin Jaakko & Jay kuin Kyre ja Duunaritkin meni ohitse, eikä kovinkaan montaa kipaletta .45 Stainlessinkaan ”pökkelöheviä” (kuten erään kanssafestaroitsijan kuulin kuvailevan) ehtinyt kuulemaan. Perjantain pääasiallinen anti jäi siis Worth The Painin ja tapahtuman pääesiintyjän Trapped Under Icen harteille.

Joonas / Worth The Pain
Joonas / Worth The Pain

Worth The Pain ei ihmeemmin yllättänyt, perusvarmaa tekemistä jo uudistuneeltakin kokoonpanolta. Trapped Under Ice oli puolestaan kovasti odotettu, eikä mielestäni odotuksia pettänyt. Esityksestä ehkä paistoi tietty rutiinomaisuus, eikä erityistä ”unity”-fiilistä päässyt syntymään, mutta bändi soitti hyvin ja kaikki oleellisimmat biisit ja pitti pyöri. En itse ainakaan mitään erityisempää ”high fives” -heittelyä kaivannut. Hyvä ilta, josta todisteena myös seuraavana päivänä aivan täysin jumituneet ojentaja/tms/”lihakset”.

Lauantai

Oli edellinen ilta mennyt kuinka myöhään tahansa, festarialueelle suoiruminen kello 12:ksi sillä olettamuksella, että siellä törötetään yhtä soittoa aina hamaan loppuun, eli kello 23:een saakka, on kelle tahansa mahdoton yhtälö. Paitsi järjestäjille ja työntekijöille, mutta onneksi he eivät ole oikeita ihmisiä.

Näin ollen aamupäivän ohjelmistossa olleet Laineen Kasperi ja Pää Kii jäivät kuulematta, ja jälkikasvun ensimmäinen festarikäynti ajoittui God Given Assin aikoihin. Lapsen korvaan musiikki lienee kuulostanut kuitenkin melko pahalta, sillä kovinkaan montaa minuuttia ei alueella saanut musiikin alkaessa viettää, ja totta puhuakseni omiinkin väsyneisiin korviin kitaranräminä tuntui heti kärkeen turhan terävältä.

Siinä läpi tapahtuman varsin väljästi kansoitettua aluetta silmämääräisesti mittaillessa ja pitkää festaripäivää taivastellessa heräsi ajatus, olisiko kahden lavan käytössä ideaa, jos vain resurssit antaa myöten? Bändien välissä tuppasi olemaan välillä turhankin paljon joutoaikaa, lisäksi alue ei ehkä vaikuttaisi noilla muutaman sadan yleisömäärillä ihan niin autiolta, jos toiseen päähän kenttää lyötäisiin toinen lava pystyyn, isomman kalia-alueen lisäksi tietysti.

IMG_2853_nooneissafe
No One Is Safe

Joka tapauksessa, GGA:ta seuranneen tauon jälkeen illan ohjelman avasi Upright, joka kuulosti pienen orientoitumisen jälkeen jo huomattavasti paremmalta. Livenä mainio bändi, mutta kenties himaoloissa itselle vähän tylsää kuultavaa. Hasta La Vista Social Club oli ehkä sinänsä väärässä paikassa, että hyvin alkaneen hooseemätön jälkeen olisi kernaasti kuunnellut vaikka No One Is Safea, vaikka HLVSC hyviä kaljotteluralleja vetikin. NOIS rykäisikin kaljottelutuokion jälkeen illan ensimmäisen kunnon mylläkän käyntiin. Nyansseja löytyy ja on parin laulajan kohelluksen ansiosta myös aina arvaamatonta liveseurattavaa. Ratface lisäsi illan hämärtyessä löylyä koppiin, mukava nähdä miten kotimaisistakin bändeistä on tullut ihan ”oikeita” isoja nimiä, joita tullaan seuraamaan siinä missä ulkomaalaisiakin.

Sateen yllättäessä (ja muutenkin) alkoi kaljateltassa olla ryysistä. Hieman oli hullunkurista, kun Rejected soitti melko tyhjälle lavanedustalle väkijoukon pullistellessa kalja-alueen aidan takana. Lappeenrantalaispainotteisen loppuillan päätti Anal Thunder, ja varmasti ainakin lokaalit – joita aiempiin vuosiin nähden taisi olla suhteessa enemmän kuin muualta tulleita – saivat vastinetta rahoilleen ja hyvän fiiliksen. Omaa tunnelmaa meinasi laskea alati yltyvä sade ja älynväläys suoriutua Skinnarilasta Kourulaan kävellen. Noin 3 kilometriä, joista yli puolet lähes täysmittaisessa kaatosateessa, eivät kuitenkaan huuhtoneet pois sitä tosiseikkaa, että LPRHC Fest oli meikäläisille ehdottomasti se kesän kohokohta ja ehdottomasti ainoa pakollinen tapahtuma koko suvena, toivottavasti myös tulevina.

Club Sin kokoaa torttutukat jälleen Tampereelle

Kahdestoista Club Sin -tapahtuma järjestetään Tampereen Klubilla lauantaina 28. huhtikuuta. Tänäkin vuonna Club Sin:ssä nähdään alan kärkiesiintyjiä sekä Suomessa ennen näkemättömiä uusia nousevia artisteja laaja‐alaisesti psychobilly‐kulttuurin kaikilta laidoilta.

[spotify uri=spotify:trackset:ClubSin12:075D8tHD9reedR1m4EeAhx,7qzoIXOqb8bEEnnlavtxTR,5coPfdBsepuzg4AFu7M6hF,2c4c4SlvZQGcujjd1JEJPT,1QmVH6esOBQ1yHzYtCd3yQ,2r1CPcvqkhoGTmUl9Zc7vY,2a6F7wq23V5rLRUTihtvUY,66SmMITAb1IzPPIUngRxMx]Tapahtuman pääesiintyjänä on vuonna 1987 perustettu saksalainen Mad Sin, joka on saavuttanut suosiota myös alakulttuurien ulkopuolella ympäri maailman. Mad Sin lieneekin yksi maailman suosituimmista psychobillybändeistä. Mad Sin on julkaissut lukuisia levyjä, joista viimeisin ”Burn and Rise” on julkaistu 2010. Suomessa uutena tuttavuutena nähdään unkarilainen The Hellfreaks, joka naissolistinsa johdolla huokuu psychobillyn uudempia tuulia. Tutumpaa kaartia edustavat sen sijaan Peter Sandorffin (ex-Nekromantix & Mad Sin), Jeppe B. Jessenin ja rumpukoneen muodostama flamencore-yhtye Hola Ghost, sekä kotimaiset Basementones ja Rejected.

Alkulämmittelyt tapahtumalle otetaan edellisenä iltana 27.4. Tampereen Dog’s Homessa, jossa musisoivat Flesh Roxon, The Butchers sekä ruotsalainen Ragged Bones.

Club Sin #12
Mad Sin (ger), Hola Ghost (dk), The Hellfreaks (hun), Basementones, Rejected

La 28.4.2012 Klubi, Tampere
Liput 28 eur (lisäohjeet Mavericks ry. kotisivuilta), ovelta 30 eur.

www.mavericksry.fi

Rejected – Beware Non-Believers

Kokemukseni lappeenrantalaisesta Rejectedista ovat rajoittuneet jo kymmenen vuoden takaiseen ”Heat of the Night” -räiskäleeseen. Se ei aiheuttanut juuri minkäänlaisia tuntemuksia suuntaan tai toiseen. ”Heat of the Nightin” jälkeiset levytykset olen päätynyt skippaamaan, mutta tuore ”Beware Non-Believers” iskee ällikällä.

Yksinkertainen on kaunista. Rejected on yksinkertaista, mutta kovin kaunista se ei ole. Rumuutta ja irstautta häpeilemätön punk rock -humalanpalvelus on kuin nannaa taivaasta suoraviivaisen ja kertosäevoittoisen punkin palvojille. Alle 24-minuuttinen turpakeikka tiivistää kaiken olennaisen yhteentoista kappaleeseen, vaikka bensa uhkaa loppua ja pappismiesten saarnat toistaa samoja kaavoja. Seurakunta ei silti voi tehdä muuta kuin hämmästellä Rejectedin kykyä suoltaa väsymättä hittibiisejä yksi toisensa jälkeen. Jos halutaan erikseen joitakin kappaleita nostaa esille, niin alkukolmikkoon kuuluvat Rejecdeath ja Drama Queen paiskaavat kanveesiin jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.

Rejected teki muita punkrock-bändejä kohtaan sikäli paskamaisesti, että nyt albumiaan vielä työstävät ryhmät joutuvat tosissaan tekemään töitä piestäkseen Rejectedin uutukaisen paremmuudessa. Ehdokas yhdeksi vuoden kovimmista punk-lätyistä on mahdollisesti pöydällä, ja vuosihan on vasta alussa.

J. Kiesi – S/t

Maailmalla rehoittava punk-artistien sooloilutrendi on rantautunut viimein myös Suomeen. Pari vuotta soolokeikoilla pyörinyt, Rejectedistä ja Kyren duunareista tuttu J. Kiesi ottaa tämän seiskan myötä ensiaskeleitaan levytysrintamalla. Amerikanveljiään enemmän trubaduuri-hengessä soitettavan kiekon materiaali ei ole ehkä yhtä syvällistä, mutta vähintään yhtä viihdyttävää.

Keikoilta tuttuja piisejä on ainakin Väistä ku mie ryyppään ja Seilaan. Kautta linjan Kiesin musiikin kantavana voimana ovat mustaa huumoria pursuavien sanoitusten ja jokseenkin duuri-voittoisten sävellysten aiheuttama ristiriita. Joskus huumori menee niin synkäksi, ettei se enää edes naurata, kuten mies itsekin Koditon-biisissä toteaa; ”Ei täällä maailman laidalla / Kylmää elämää naureta.” Suosikkikohta löytyy kuitenkin Suomalaiset on -kertsissä, jossa meidän todetaan olevan ”arkoja narkkaamaan”.

Artistin tähänastinen ura kuitenkin kulminoituu parhaiten Väistä ku mie ryyppää -biisin Irwinmäiseen renttusankariin. Biisin kertsi on sitä ominaisinta suomalaista juomalauluperinnettä, sävelestä saa helposti kiinni ja yhteislauluun on helppo yhtyä. Kuinka pitkälle juomalauluilla sitten pääsee, ja onko sillä edes väliä? Kysykää Ruotsinlaivojen kansanviihdyttäjiltä.

Rejected – Fool for a Day, King for a Lifetime

Erinomaisena live–bändinä tunnettu Rejected on viimein saanut julkaistua ensimmäisen täyspitkän levynsä. Kierolla tavalla nimetty esikoinen ”Fool for a Day, King for a Lifetime” nostattaa odotukset korkealle, olemmehan saanut viime vuosina Suomessa tottua korkealaatuisiin levyihin punkin ja hardcoren saralla.

Ensi kuulemalta levy on kuitenkin pieni pettymys. Soundimaailma ei olekaan sitä, mitä ennakkoon luuli kuulevan. Suomeksi sanottuna levy kuulostaa pihinältä. Hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, sillä volkkaa lisäämällä ja keskikaljaa lipittämällä levystä saa irti sen mitä pitääkin. Biisithän ovat loisteliaita punkralleja, jotka todella toimii fiiliksen nostattajana huonommissakin bileissä. Rejectedillä on harvinainen kyky tehdä tarttuvia ja yksinkertaisia kappaleita, ja vielä kuulostaa omalta itseltään. En voi olla vertaamatta Rejetediä toisen kotimaiseen saman tyylin edustajaan Brigadeen. Jos Brigade kuulostaa yksyhteen Rancidille ja on jotenkin kiltti, niin Rejected kuulostaa itseltään ja on vaarallinen. Tämä kääntyy ehdottomasti lappeenrantalaiskvartetin eduksi.

12 biisiä tarttuvaa katupunkkia omantienkulkemisesta on vähintäänkin neljän tähden suoritus, vaikka kieltämättä olisin toivonut tästä klassikkolevyä. Valitettavasti soundimaailma ei ollut sitä, mitä näkemäni Rejectedin keikat olisivat antaneet odottaa. Tsekatkaa ihmeessä tämä bändi, jos sydän sykkii rehelliselle katupunkille!

Moron Sisters -klubi

”Oh dirty women, they don’t mess around”, lauloi O. Osbourne aikoinaan, ja mielessään hänellä oli luultavasti Moron Sistersit (don’t get along with others), ja ei mikään ihme, ajattelen itsekin heitä kaiken valveillaoloajan. Sen takia tietty että järjestävät meille tällaisen klubin, kun nyt enkelinsiiviltään joutavat. Paikkana oli Hakaniemen järvessä lilluva ravintelilaiva Wäiski. Varsinainen Lemmenlaiva. Lempeä ei tietty miule eikä kapteeni Stubingille irronnut, joten kyseessä onkin siis Vihalaiva (The Hate Boat). Ennen yhtyeitä oli vuorossa illan huumoriosuus, kun komedia-apuri AV kyseli punkvisassa helpohkoja kysymyksiä, helppohan se on kyllä saatana sanoa kun ei ite osallistunut, vaikka olisin tiennyt kaikki. Voittaja sai pullon magista (huraa, siinä meni varmaan koko klubin tuotto).

Se oli pieni pettymys, no okei suuri pettymys, että The Heartburns peruutti keikan. Paikkaamaan saatiin ei yksi vaan kaksi helsinkiläistä bändiä, joista en ennen keikkaa niiiiiiin kauhean innostunut ollu. Hyvinhän nuo hommansa vetivät, ensimmäisenä soittanut Brigade veti oman faniköörinsä paikoille, ja vähän oli teinihysterian makua. Rancidia ja Bombshell Rocksia olivat kovasti kuunnelleet ja katsoneet myös. Blussaa siitä että soittivat ainoastaan omaa materiaalia (?), tai mitä nyt pätkän Police & Thievesiä kuultiin.

Venäjän läheltä, Lappeenrannasta kotoisin oleva Rejected oli lauteilla seuraavaksi (missä vitun lauteilla?). Ainoastaan kerran aikaisemmin R:in nähneenä voin sanoa ettei kehitystä ole tapahtunut yhtään, mikä onkin hyvä koska se ei street punkkiin kuulukaan. Lavakäyttäytyminen on tosin muuttunut tottuneemmaksi. Rejectedin aikana pääsi jopa vanha kunnon stadin hevosenkenkä rikkoutumaan kerrankin, ja itsekin piti mennä tekemään vakio1:nen (meinaa sellaista tiikerihyppy-puolivolttia keskelle pittiä, vakiokakkosen ja kolmosen kerron seuraavissa jaksoissa, ehkä). Kunpa saisivat köyhät uuden levyn ulos, vailla julkaisijaa on se.

Häiriköt oli toinen HB:ia paikannut, ja olikin eka kerta kun kohtasimme. Jätkät veti ramopunkkia varmaan 20 piisiä! Ei siinä sinänsä mitään, varsinkin kun vaikka kuinka monen vuoden keikkailu näkyy soitossaan. Häiriköiden aikana joku notkea teinibonari törmäili sen verran että häiritsi muita. Pitin korkein jätkä kävi sitten rauhoittelemassa tyyppiä, ja onneksi näin nimittäin seuraava vaihe olisi ollut vanhan koulun puukkohippa. Menköön kännin piikkiin, mutten osaa tässä enempää sanoa yhtään mistään, muutakun sen että Häiriköiden kaikki biisit kuulostivat samalta, mutta niinhän aina parhaista sanotaan. Ramonesia kuultiin kans.

Flippin’ Beansilla oli kunnia päättää ilta. Katsoin heitä parisen laulua ja ajoin sitten bussilla himaan. En siis itse ajanut, vaan matkustajana mänin. Yhteen vedettynä sanotaan että paikalla oli aika runsaasti väkeä, huolimatta parista muustakin tapahtumasta kyseisenä iltana. Aika paljon porukka keskittyi toistensa kanssa seurustelemiseen bändien sijaan. No mikäs siinä, näissä merkeissä, ihan kiva ynnä muita kliseitä.

On File Laternassa

Samaan aikaan kuin lontoolainen hardcoreryhmä Knuckledust kiersi Suomea, päätimme rykäistä ja matkata katsastamaan skotlantilaisen Oi!-bändin, On Filen kunnon. Ja minnekäs muualle kuin Tampereelle ja Laternaan. Matka tosin oli yhtä puuroa, sillä lunta tuli enemmän kuin vähemmän, joka puolestaan vaikutti ainakin kuskin, eli allekirjoittaneen mielialaan negatiivisesti. Tiellä pysyminen vaati välillä kovastikin töitä… Lopulta pääsimmekin suht’ ehjinä Laternaan, jossa odottelikin jo toinen lahtelaisseurue oluttuoppien äärellä. Itsekin nautin yhden, mutta kuskin velvollisuudet pakottivat nauttimaan loppuillan pelkästään virvoitusjuomista sekä bändeistä. Takahuoneessa.

Hetken pällisteltyämme ympärille vanha tuttu Hoist viritteli jo soittimiaan siihen malliin että kohta alkaisi rokki pauhaumaan. Viimeksi bändi musiikki jäi minulle hieman etäiseksi, eikä tälläkään kertaan päässyt kunnolla tunnelmiin. Jotenkin väkinäisesti homma tuntui etenevän, vaikkakin biisit olivat ajoittain potentiaalisen rokkaavia. Muuten meininki ei oikein jaksanut sytyttää.

Sitten olikin vuorossa tuiki tuntematon Dead End United, Turusta. Mitähän tästä nyt sanoisi? Sekavaa kaikinpuolin ja koverivalinnat olivat jokseenkin huomiota herättäviä, mutta lähinnä väsyneen puoleisia. Kai tämän oli tarkoitus olla erilaisesti hauska (?), ja itse en jaksanu loppua kohden soittoa niinkään enää seurata. Ei innostanut.

Pienen odottelun jälkeen päästiinkin jälleen asiaan Angry Old Manin toimesta. Perusvarma setti: vihaista ja nopeaa punkpaahtoa turhia selittelemättä. Energinen keikka jälleen ja livenä bändi onkin hyvässä vedossa.

Sitten olikin Tampereen vakiobändin, Rejectedin vuoro. Eikä suotta ”vakiobändi”, sillä onhan Rejected noussut komeasti punkparrasvaloihin rempseän uskottavalla punkrockillaan. Niinhän homma toimi tälläkin kertaa. Iinä pisteen alla oli todella maukas koveri elikkäs Cock Sparrerin ”Where Are They Now”, kera vierasvokalistin. Jengi sekosi täysin ja täytyykin myöntää että Rejected oli illan parasta antia (eli ollaanko Pete vielä kavereita).

Viimeisenä olikin sitten vuorossa Skotlannin ylpeys On File. Kun kuulin bändin saapumisesta, kävin tällä kertaa tutustumassa hieman bändiin, nettisivujensa avustuksella. Ei On Filestä ihan suosikkibändiäni leivottu, mutta meininki oli varsin menevää ja ainakin yleisö oli täysillä mukana. Biisit rullasivat mukavasti ja bändi osasi luoda hyvän tunnelman. Lavaesiintyminen miellytti, vaikka laulajaa lukuunottamatta muut jäsenet tapittivat varsin ryhdikkäästi. Kuten tyyliin sopii.
Rumpali istui. Lavan edessä yliaktiivisilla järjestysmiehillä oli täysi työ pidellä porukkaa edes jotenkin kasassa. Eniten päänvaivaa taisi aihettaa kuitenkin eräät naisihmiset, jotka olivat kiinnostuneita muustakin kuin bändistä. Heheh.
Jos kokonaisuutena esimerkiksi vertailisin tämän ja edellisen Tampereen Oi!-keikan välillä, itse tykkäsin enemmän Superyobin keikasta ja sen ilmapiiristä, liekö omalla alkoholin käytöllä ollut osuutta asiaan? Käsirysyltä ym. suukovulta ei myöskään vältytty. Pojat on poikia, mutta kaikki turhasta uhoavat säälittävät resupekat voisivat jäädä kotiin vetelemään nappejaan. Mutta arvatahan sen saattaa, kun lauma apinoita kerääntyy samaan aitaukseen muutaman promillen myötävaikutuksella (itse taisin olla punapersepaviaani, johtuen siitä että pudotin saippuan Laternan vessassa). Sen sijaan positiivisen olennaista edelliseen keikkaan verrattuna oli, että porukkaa nyt taisi olla enemmän, joten mielenkiinnolla jäädään odottelemaan miten Beerzone saa elokuussa houkuteltua jengiä kilistelemään tuoppejaan punkrockin tahdissa. Toivottavasti on taas tupa tulvillaan.

Rejected / Worth The Pain – Split

Tätä mielenkiintoista splittiä odoteltiin kuin housuja laskevaa. Ensinnäkin se kiinnosti siksi, että molemmat bändit ovat suomalaisia. Itse aina innostun kotimaisesta tuotannosta, koska se viestii jatkuvuudesta ja siitä, että pääsee nuolemaan perseitä. Mielenkiintoa lisäsi myös se, että splitin bändit ovat tyyliltään varsin erilaisia, ja molemmat genret putoavat meille kovasti ja levyn kansitaidekin on mallikelpoista. Splitin biisit on nauhoitettu viime kevät talvella, joten kyllä tätä onkin jo ehditty odotttelemaan… kuten tätä arviotakin…

Aloitetaanpa Rejectedistä, Suomen tämän hetken kovimmasta katupunkryhmästä. Mitäpä tähän voi muuta sanoa, kuin että linja pitää eikä bändi petä tälläkään kertaa. Kolme helvetin tarttuvaa punkrock-kappaletta, joita on tullut kuultua jo bändin live-esiintymisillä. Kuten tämän tyylisiltä bändeiltä on totuttu kuulemaan, eivät sanoitukset ole kovinkaan syväluotaavia tai omaperäisiä, mutta ainakin The Town Of The Linden saa hatun noston meikältä, vaikken Lappeenrannasta olekaan. Tälläiset nurkkapatriootiset biisit ovat aina tervetulleita, oli bändi sitten jostain takahikiältä tai ei. Ei sitä aina tarvitse olla suurkaupungin kämäsestä lähiöstä tunteakseen ylpeyttä omasta kotikylästään. Ja kun muiden juntiksi dissaaminen jätetään pois, se osoittaa vain tervettä itsetuntoa. Kolmanteen ja viimeiseen biisiin sanoja ei kansista löydy, muttei väliäkään, musiikki puhuu puolestaan. Rock!

Worth The Pain edustaa levyn hardcore-osastoa. Bändi esittää ensimmäisellä ”oikealla” julkaisullaan pari biisiä, joista ainakin Worth The Pain on jo demovaiheesta tuttu revitys. Kipale toimii oikein kivasti, varsinkin metalcorelle vähän epätyypillisemmät, punkhenkiset riffit tuovat mukavasti omaa ilmettä saundiin. The Power Of Conviction on myös väkevää peruspaahtoa, vaikkei aivan edellisen hitin tasolle ylläkään. Saundit ovat niin kohdillaan kuin vinyylillä vain voi olla, ainoan ongelman levyllä muodostavat laulut. Toinen vokalisteista vetää vähän hapettomalla kurkkuäänellä, eikä sitä meinaa aina kuulla, ja toinen yrittää puoliväkisin olla brutaalimpi kuin oikeasti onkaan. Rentoutta siihen huutoon, niin kaikki alkaa olla kohdillaan, sillä bändin soitto noin yleisesti on vankistunut ja biisit saaneet roimasti omaa ilmettä sitten ensidemon.

Kelpo esitys molemmilta bändeiltä, joka kestää myös kansainvälisen vertailun. Suosi siis suomalaista, hanki tämä väsyneen belgialaisaktin sijaan! Splitti on varsinkin punkinräimeestä ja tiukemmasta tuuttauksesta tasapuolisesti innostuneille oivallinen kompromissiratkaisu!

Rejected – Heat of the Night

No kylläpäs tämä bändi tuli puun takaa ja lujaa. Olen jostain käsittämättömästä syystä onnistunut välttämään Rejectediä näinkin pitkään. Tai siis en tiedä kuinka pitkään, koska bändin historia on hieman hämärän peitossa. Joitakin keikkoja äijät näyttää olevan heittäneen. Oli asiat niin tai näin, bändin seitsemän biisin debyyttiminicd ROKKAA!

Katupunkkia suoraan Lappeenrannasta suoraan rumalle naamalles. Vaikutteita on haettu Rancidista ja US Bombsista, joten jokainen näitä bändejä diggailevat tietävät mitä saavat, kun ”Heat of the Night” pärähtää soimaan. Kahden kitaran dominoidessa basisti jää usein nuolemaan näppejään. Mutta ei tällä levyllä. Etenkin Life Is Gambling -raidalla basistin kuviot on korostuneesti kohdallaan. Myös kappaleet Lprpd ja We’re Always There saavat polkkatukan heilumaan. Laulajan äänessä huokuu vittumainen välinpitämättömyys. Haettu tarkoituksella tai ei, sopii joka tapauksessa musiikilliseen ympäristöön, aivan kuten pultsari alatorille. Sanoja ei kansikuvitusten keskeltä löytynyt, mutta tarkalla takakannen tarkastelulla ja levyn kuuntelulla selviää, että aiheina on ainakin kytät, päkitys&mähinä -hehkutus. Jonniin verran sivutaan myös punx&skins unity-osastoa.

Loistava ensijulkaisu, joka potkii pitkälle, huolimatta siitä että kyseessä on mini cd. Koska Chambers on niin vaikutusvaltainen, mutta kuitenkin riippumaton mediatalo, voin vilpittömästi suositella bändiä keikoille, ainakin levyn perusteella.