Avainsana-arkisto: Ratface

Metalheim Festival lokakuussa Nosturissa

Syksyllä viisivuotista taivaltaan juhlistava ohjelmatoimisto Metalheim järjestää neljättä kertaa oman festivaalinsa kotitalossaan Helsingin Nosturissa. Lokakuun 11.-12. päivä järjestettävän kaksipäiväisen Metalheim Festivalin pääesiintyjäksi on varmistunut ensivisiittinsä Suomeen tekevä superkokoonpano Twilight of the Gods. Kansainvälistä esiintyjäkaartia edustavat myös viikinkitunnelmaa ja death metalia yhdistelevä ruotsalainen Thyrfing, Suomessa ensikertaa esiintyvä Norjan viikinkisuuruus Einherjer sekä sekopäisistä keikoistaan tunnettu saksalainen Milking The Goatmachine. Lisäksi festivaalilla esiintyvät kotimaiset Deathchain, Hooded Menace, Ratface, Hateform sekä Avra.

Alun perin Bathory-coverbändinä aloittanut Twilight of the Gods muuttui vuonna 2011 omaksi bändikseen, joka on kuitenkin toistaiseksi ollut melko harvinainen näky keikkalavoilla. Irlannin pakanametalliylpeys Primordialista tutun Alan ”Nemtheanga” Averillin johdattaman yhtyeen riveissä soittavat britti Nick Barker (mm. Cradle of Filth, Dimmu Borgir, Lock-Up), norjalaiset Rune Eriksen (mm. Aura Noir, Ava Inferi), ja Frode Glesnes (Einherjer) sekä ruotsalainen Patrik Lindgren (Thyrfing). Laajalti ylistystä osakseen saanut ryhmä valmistautuu parhaillaan julkaisemaan debyyttialbuminsa ranskalaisen Season of Mistin kautta.

Festarin kattaukseen lisätään vielä viisi esiintyjää kesän aikana.

METALHEIM FESTIVAL IV
Nosturi, Helsinki 11.-12.10.2013

TWILIGHT OF THE GODS (IRL/SWE/NOR/UK), THYRFING (SWE), EINHERJER (NOR), MILKING THE GOATMACHINE (GER), DEATHCHAIN, HOODED MENACE, HATEFORM, RATFACE, AVRA +5

Päivälippu 30 eur + toimituskulut, ovelta 35 eur, kahden päivän lippu 50 eur + toimituskulut.
Ennakkomyynti 6.6. alkaen www.tiketti.fi

www.metalheim.fi

Full House Records täyttää juhlavat 15 vuotta

Vuonna 1997 helsinkiläisestä Jump Inn -baarista alkunsa saanut hardcorelle ja muulle mielestään hyvälle undergroundmusiikille omistautunut levy-yhtiö ja keikkajärkkääjä Full House Records täyttää tänä vuonna 15 vuotta, jota juhlistetaan livemusiikin ja kaikkien aikojen julkaisuvuoden merkeissä.

Full House Recordsin ensimmäinen julkaisu näki päivänvalonsa kesällä 1998, kun puljun perustajan perustaja Kristian Liljelundin Down My Throatin seitsentuumainen single ilmestyi. Siitä lähtien julkaisujen ja iltamien järjestämistahti on ollut maltillisen säännöllinen, juhlavuoden kunniaksi on luvassa kahdeksan julkaisua – enemmän kuin minään vuonna aikaisemmin. Kuluvuna vuonna on jo ilmestynyt Cutdownin uusi ”Harsh Reality” -seiskatuumainen, uudet täyspitkät on luvassa puolestaan niin Ratfacelta (kesä) kuin St.Hoodiltakin (syksy). Uusia kiinnityksiä yhtiön rosterissa ovat niin ikään täyspitkät julkaisevat One Hidden Frame (kevät) ja Foreseen (syksy). Myös alusta asti remmissä ollut Bolt julkaisee toukokuussa uuden albuminsa yhteistyössä Full Housen kanssa. Pari vuotta sitten alkanut yhteistyö SMC Lähiörottien kanssa saa myös tänä vuonna jatkoa, ensin splittilevyllä Notkean Rotan kanssa, ja myöhemmin ilmestyvän uuden kokopitkän muodossa.

[youtube url=Uxcugx-F5Lc]

Syntymäpäiviä juhlitaan perjantaina 31.5. Tavastialla ja Semifinalissa. Illan aikana esiintyy kahdeksan bändiä, joista neljä Tavastian ja neljä Semifinalin puolella. Tapahtuma toimii samalla kahden levyn julkaisujuhlana; vuonna 1997 perustettu Bolt julkaisee neljännen pitkäsoittonsa ”True Colors” ja melodista hardcorea soittava lappeenrantalainen One Hidden Frame uuden levynsä ”The Water Seems Inviting”. Tapahtumassa nähdään myös muut Full Housen ajankohtaiset artistit SMC Lähiörotat, Ratface, Cutdown, St.Hood, Kill the Curse ja Foreseen.

Full House Records 15 vuotta
Pe 31.5.2013 Tavastia & Semifinal, Helsinki

Tavastia: SMC Lähiörotat, Ratface, St.Hood, Cutdown
Semifinal: Bolt, One Hidden Frame, Kill The Curse, Foreseen

Liput 10 eur + toimituskulut, ovelta 12 eur.

www.fullhouserecords.com
facebook.com/fullhouserecords

Punkkifestarit lappeenrantalaisittain

Kuten kaikki hyvät festarit, tämäkin alkoi edellisyön enneunella. En nyt lähde kaikkea unessa tapahtunutta äksöniä ylöskirjaamaan, mutta sen sanon, että haastatellessani lavaa pystyttäneitä Pekkaa ja Ollia, totesin ettei ainakaan meikäläisestä olisi tämmöisen show’n pyörittämiseen, edes unissaan. Siispä kymmenen skenepistettä ja papukaijamerkki järjestävän tahon suuntaan, mainiota että saatiin muutaman vuoden tauon jälkeen jälleen punk/hardcore-tapahtuma Suomen väkinäiseen festarikesään.

Koko alkuviikon jatkuneet sateet Lappeenrannassa eivät luvanneet hyvää tapahtumaa ajatelleen, mutta perjantain sarastaessa aurinkoisena alkoivat fiilikset nousemaan. Muutamia salamoita oli sääennusteessa, mutta mielummin satunnaiset ukkospyräykset kuin jatkuva tihkusade.

Perjantai

Festivaalien alkaessa perjantaina siinä viiden maissa, oli alueen liepeille saapunut vasta varsin maltillisesti porukkaa, siitäkin valtaosan paistatellessa päivää aidan vehreämmällä puolella. Onneksi M.O.R.A. ja Fit My Crime möykkäsivät kuitenkin sen verran äänekkäästi, että esityksen saattoi aistia myös alueen ulkopuolelle. Fit My Crimen esityksestä jäi mieleen ennenkaikkea Sepultura-koveri.

Nähtävästi aluelle ei ollut kova kiire vielä näiden jälkeenkään, sillä mukavia turistessa niin Jaakko & Jay kuin Kyre ja Duunaritkin meni ohitse, eikä kovinkaan montaa kipaletta .45 Stainlessinkaan ”pökkelöheviä” (kuten erään kanssafestaroitsijan kuulin kuvailevan) ehtinyt kuulemaan. Perjantain pääasiallinen anti jäi siis Worth The Painin ja tapahtuman pääesiintyjän Trapped Under Icen harteille.

Joonas / Worth The Pain
Joonas / Worth The Pain

Worth The Pain ei ihmeemmin yllättänyt, perusvarmaa tekemistä jo uudistuneeltakin kokoonpanolta. Trapped Under Ice oli puolestaan kovasti odotettu, eikä mielestäni odotuksia pettänyt. Esityksestä ehkä paistoi tietty rutiinomaisuus, eikä erityistä ”unity”-fiilistä päässyt syntymään, mutta bändi soitti hyvin ja kaikki oleellisimmat biisit ja pitti pyöri. En itse ainakaan mitään erityisempää ”high fives” -heittelyä kaivannut. Hyvä ilta, josta todisteena myös seuraavana päivänä aivan täysin jumituneet ojentaja/tms/”lihakset”.

Lauantai

Oli edellinen ilta mennyt kuinka myöhään tahansa, festarialueelle suoiruminen kello 12:ksi sillä olettamuksella, että siellä törötetään yhtä soittoa aina hamaan loppuun, eli kello 23:een saakka, on kelle tahansa mahdoton yhtälö. Paitsi järjestäjille ja työntekijöille, mutta onneksi he eivät ole oikeita ihmisiä.

Näin ollen aamupäivän ohjelmistossa olleet Laineen Kasperi ja Pää Kii jäivät kuulematta, ja jälkikasvun ensimmäinen festarikäynti ajoittui God Given Assin aikoihin. Lapsen korvaan musiikki lienee kuulostanut kuitenkin melko pahalta, sillä kovinkaan montaa minuuttia ei alueella saanut musiikin alkaessa viettää, ja totta puhuakseni omiinkin väsyneisiin korviin kitaranräminä tuntui heti kärkeen turhan terävältä.

Siinä läpi tapahtuman varsin väljästi kansoitettua aluetta silmämääräisesti mittaillessa ja pitkää festaripäivää taivastellessa heräsi ajatus, olisiko kahden lavan käytössä ideaa, jos vain resurssit antaa myöten? Bändien välissä tuppasi olemaan välillä turhankin paljon joutoaikaa, lisäksi alue ei ehkä vaikuttaisi noilla muutaman sadan yleisömäärillä ihan niin autiolta, jos toiseen päähän kenttää lyötäisiin toinen lava pystyyn, isomman kalia-alueen lisäksi tietysti.

IMG_2853_nooneissafe
No One Is Safe

Joka tapauksessa, GGA:ta seuranneen tauon jälkeen illan ohjelman avasi Upright, joka kuulosti pienen orientoitumisen jälkeen jo huomattavasti paremmalta. Livenä mainio bändi, mutta kenties himaoloissa itselle vähän tylsää kuultavaa. Hasta La Vista Social Club oli ehkä sinänsä väärässä paikassa, että hyvin alkaneen hooseemätön jälkeen olisi kernaasti kuunnellut vaikka No One Is Safea, vaikka HLVSC hyviä kaljotteluralleja vetikin. NOIS rykäisikin kaljottelutuokion jälkeen illan ensimmäisen kunnon mylläkän käyntiin. Nyansseja löytyy ja on parin laulajan kohelluksen ansiosta myös aina arvaamatonta liveseurattavaa. Ratface lisäsi illan hämärtyessä löylyä koppiin, mukava nähdä miten kotimaisistakin bändeistä on tullut ihan ”oikeita” isoja nimiä, joita tullaan seuraamaan siinä missä ulkomaalaisiakin.

Sateen yllättäessä (ja muutenkin) alkoi kaljateltassa olla ryysistä. Hieman oli hullunkurista, kun Rejected soitti melko tyhjälle lavanedustalle väkijoukon pullistellessa kalja-alueen aidan takana. Lappeenrantalaispainotteisen loppuillan päätti Anal Thunder, ja varmasti ainakin lokaalit – joita aiempiin vuosiin nähden taisi olla suhteessa enemmän kuin muualta tulleita – saivat vastinetta rahoilleen ja hyvän fiiliksen. Omaa tunnelmaa meinasi laskea alati yltyvä sade ja älynväläys suoriutua Skinnarilasta Kourulaan kävellen. Noin 3 kilometriä, joista yli puolet lähes täysmittaisessa kaatosateessa, eivät kuitenkaan huuhtoneet pois sitä tosiseikkaa, että LPRHC Fest oli meikäläisille ehdottomasti se kesän kohokohta ja ehdottomasti ainoa pakollinen tapahtuma koko suvena, toivottavasti myös tulevina.

Metalliaurinko 8

Metalliauringon järjestäminen ei ollut tänä vuonna erityisen helppoa puuhaa järjestäjille. Harjavallan koulurannalla saatiin kuitenkin kuunnella hardcorea ja hieman melodisempaakin punkkia, vaikka lopulta alueella ei ollutkaan edes ruokakojua ja molemmat ulkomaanvahvistukset (Cold Existence ja In Blood We Trust) tipahtivat ohjelmasta pois. No, itse en kokenut henkilökohtaisesti mitään menettäneeni ulkomaalaisbändien jäätyä väliin, vaikka noin kuriositeetteina ne olisi voinut katsastaakin. Festivaalikokemus oli hemmetin hyvä ilmankin.

Koko aamupäivän Venomin nykytuotantoa (pattu mitä viskaa!) kuunneltuni matkasin taas Harhavaltaan. Hetken aikaa ehdin alueella vain hengailla ja särpiä virvokkeita, kun mölyäminen alkoi. Lappeenrantalainen 53 Stabwounds sai olla auringonpaisteisen päivän aloitusbändi. Keikka oli oikein hyvä ja Ulla hyvä vokalisti. Keikka herätti hieman ajatuksiakin; jäin miettimään naisten vähyyttä bändien keulilla, kun musiikki on vähänkin aggressiivisempaa. Ison lavan korkannut, ”Suomen New Yorkista” eli Raumalta lennähtänyt Last Weekend Mistake oli itselleni täysin uusi nimi. Tai kyllähän meitsi punkkia odotti, ja sitähän sieltä sitten tulikin. Ihan menevää meininkiähän raumalaiset esittivät, mitä nyt bändi näytti orvolta isolla lavalla kun vähäinen yleisökin seisoi lavasta melko kaukana. Nimi korvan taakse.

Become a Threat oli aikas kova. Joudun tunnustamaan, ettei alkusyksyllä julkaistu pitkäsoittolevy ole ollut järin aktiivisessa kuuntelussa, mutta livenä bändi moukaroi erityisen vakuuttavasti. Melodisempaa punkkia esittänyttä One Hidden Framea päädyin lähinnä seuraamaan kaljateltasta käsin, mutta End Beginsin keikka piti katsoa. Edellisen näkemisen ja tämän keikan välillä on julkaistu ”One Step Forward, A Lifetime Back” -levykin, ja se on soinut taloudessani useammin kuin BAT:n präiskäle.

No Second Thought puolestaan alkaa olemaan ilmeisesti jo jonkinlaisessa noususuhdanteessa. Porilaiskvartetti oli Ratfacen ohella ainoa bändi, joka elämöi koulurannassa viime vuonnakin. Nyt vaan bändi oli isommalla lavalla, mikä tosin tuntui hieman ylimitoitetulta. Ehkäpä NST olisi potkinut paremmin yleisöään lähempänä?  Enemyblood oli kovempi kuin Beartown Hardcorefesteillä. Onkohan kyse sitten kehittymisestä, mutta tällä bändillä groove tuntui olevan jyräävämpi kuin Metalliauringon muilla bändeillä. Enemyblood tarttui kuin hyttyset omiin kinttuihini, joten pitää olla varuillaan jos bändi jotain jossain vaiheessa julkaisee.

Jukka Kiesi kaljateltassa taitaa muodostua Metalliauringossa traditioksi, vaikkei tämä ole siellä tainnut soitella vielä kovinkaan montaa kertaa putkeen? Helppohan siinä on mukana laulaa ”väistä ko mie ryyppään” tai ”suomalaiset on arkoja narkkaamaan”. Itse tosin jätin laulamiset väliin, kun siinä olisi tullut kaikille paha mieli. En myöskään jäänyt seuraamaan koko settiä, mutta kuulin kauempaa että ainakin Irwin Goodmanin Ei tippa tapa tuli coverina. Sinänsä ironinen veto, kun Kiesin biiseissä tippa kyllä tappaa.

Ihme kyllä, tämä oli ihan ensimmäinen kerta kun näin Boltin lauteilla. Olen jotenkin onnistunut väistämään bändin keikat melko tehokkaasti, mutta olihan tämä nyt odotuksen arvoista. Varsinkin ”Behind Obstacles Lies the Truth” -levyn biisit olivat komeaa kuultavaa. Boltin jälkeen tulikin sitten vesisade, joka kasteli hämähäkit ja urpot. Sade ei tosin osunut kuin vain Jaakko & Jayn (eli suomalaisittain ”Jaska ja Jei”) ajaksi. Se olikin sitten ainoa bändi, jota en katsonut. Tai näin minä yhden biisin, kun tulin ihan setin loppuvaiheilla takaisin porttien sisäpuolelle. Part Time Killer tuli sentään tsekattua, vaikka uusi levy oli lähtenyt matkaani kauan etsimäni Rytmihäiriö/Chaosbreed-splitin kanssa vasta varttia ennen keikkaa.

Ratface taas oli oma itsensä. Viime vuoden raportissa ihmettelin yhtyeen sijoittamista pienelle lavalle, mutta se olikin perustellumpaa nyt kun seurasin touhuja lähempää. Eihän tuota saunakillazien touhuja voi kutsua oikein muuksi kuin välittömiksi? Bileet olivat noin yleisesti ottaen muutenkin jo hyvässä vauhdissa, jolloin Ratfacen keikka sijoittui juurikin oikeaan hetkeen. Aurinko laski ja yleisön kollektiivinen humalatila nousi. Ja kyllähän siellä taas kikkeli vilahti, vaikkakaan tällä kertaa se ei kuulunut yhdellekään bändiläiselle.

Ja tässä vaiheessa alkoi taas sataa, nimittäin Gambinaa. Rytmihäiriötä en ihan odottanut Metalliauringon pääesiintyjäksi, mutten valita. Ohjelmisto rakentui pääasiassa uudemmista biiseistä, kuten Aaveenpäästä. Kontrasti uuden ja vanhan tuotannon välillä on melkoinen, joten menoa tasapainottivat pari vanhempaakin biisiä. Perjantaina juostiin on kuultu nyky-Rytmiksen keikoilla muistaakseni aiemminkin, mutta Raaka ja tolkuton verityö taisi olla vähän harvinaisempi veto. Olin valmis tarjoamaan Unelle Pectus-pastilleja, mutten sitten viitsinyt kun lauluhommat olisivat vain turhaan siitä kärsineet. Sitä odottamaani Rytmihäiriöfani-ryntäystä ei näkynyt. Näkemäni Rytmihäiriö-paidatkin sai laskea yhden käden sormilla.

Nyt harmitti lähinnä vanhakantaisemman hardcoren puute, viime vuonna sentään oli Riistetyt ja Appendix (jotka eivät tosin jengiä pahemmin kiinnostaneet). Ei lineup olisi yhtään kärsinyt, jos esiintymään olisi saatu vaikkapa Ydinperhe tai vastaavanlainen bändi. Monipuolisuus on jees, vaikka tässäkään kattauksessa ei ollut ensimmäistäkään huonoa vetoa. Yleisöä vaan olisi mahtunut paikalle hieman enemmänkin. Fiilistä oikeastaan laskivat vain sadekuuro ja hyttyset. Yritin lisätä tähän raportin loppuun kahta tai kolmea suosikkiani, mutta päätin luopua ajatuksesta. Listaaminen olisi ollut liian hankalaa ja sitä paitsi turhaa. Ehkä Ratface oli kuitenkin kovin.

Jos nyt pitäisi miettiä osallistumista mahdolliseen yhdeksänteen Metalliaurinkoon, ei tarvitsisi kauaa miettiä. Paikalla ollaan kuin peräpukama, olettaen että järjestävällä taholla vielä on intoa järjestää tämmöiset kinkerit.

Metalliauringon kuvasatoa täällä.

Beartown Hardcorefest 8

Perjantai

Suklaajoulukalenterista (kaikkihan niitä käyttävät, right?) sai avata kolmannen luukun, kun oli aika uhmata Porin kylmettynyttä säätilaa. Kapusin 21-vaihteisen, käytettynä ostetun maastopyöräni satulaan ja vaihtelin vaihteita kahden toimivan vaihteen (helvetin kevyt tai helvetin raskas) välillä, kunnes huomasin vasemmalla puolellani irvistelevän seepran. Olin siis saapunut Baarikaapin nurkille! Astelin sisään, tilasin kiulullisen vettä ja palloilin ympäri baaria sellaisen tunnin verran, ennen kuin jukeboxin tarjoama mekkala (eli pääasiassa Pantera) vaihtui livemusiikin suloisiin säveliin.

Maailmanhistorian kahdeksannen BTHC-merkkiset bailut potkaisi käyntiin Enemyblood, tosin jonkin verran myöhässä. En myöhästymisen syistä tiedä muuta, kuin että jotakin tai jotakuta odoteltiin paikalle saapuvaksi. Enemyblood oli minulle tuntematon bändi, mutta kyllähän bändin metallinen hardcore vähintään kohtalaisesti toimi, vaikkei toisaalta sen kummemmin sytyttänytkään. Yleisö oli tässä vaiheessa iltaa (odotetusti) vielä hieman nihkeänä, kuten aina tämmöisten kekkereiden ensimmäisten bändien aikana. Kyllä siellä muutama pittaaja taisi setin loppuvaiheilla olla tuulimyllyjä simuloimassa.

Last Laugh oli Last Laugh. Lällärit soittivat kunnialla settinsä läpi nopeatempoista ja illan (ja oikeastaan koko festareiden) old schooleinta hardcorea ja Renne heitti epäkorrekteja vitsejä. Tekisi mieli toistaa joitakin niistä tässä raportissa, mutta enpähän kehtaa. Jostain syystä Last Laugh ei kokonaisuutena iskenyt kuitenkaan ihan niin kovaa kuin olin odottanut, mutta en osaa sanoa mistä se saattaisi johtua. Missään nimessä bändin keikka ei ollut huono, mutta ei se vuoden keikkojen top kymppiinkään pääse. Yleisö tuntui olevan parhaiten mukana myös Lälläreiden kohdalla setin loppupuoliskolla, varsinkin Cro-Mags -coverin aikana.

Perjantai-illan sai päättää End Begins. Bändi ei kuulemma treenaa kovinkaan usein, vaikka tuskinpa soiton hiominen tiheämmän treenaamisen avulla ei ole millekään bändille koskaan pahasta. Yleisö tuntui olevan paremmin messissä koko setin ajan eikä vain yhtä osaa siitä, ja tämä tietysti vaikutti positiivisella tavalla bändin soittoonkin. Vai johtuiko se sittenkin toisen kitaristin pimeässä hohtavasta kitarapiuhasta?

Baarikaappi soveltuu tämmöisille keikoille nykyään aiempaa paremmin, sillä keväällä tapahtuneen vesivahingon yhteydessä tehty remontti on avarruttanut lavan edustaa kiitettävästi. Edellisen kerran olin tämmöisiä pirskeitä todistamassa Baarikaapissa St. Hoodin ollessa mestoilla, jolloin tilan ahtaus ja yleisön suhteellisen suuri määrä eivät kohdanneet toisiaan. Tuolloin pitkässä ja kapeassa tilassa oli sen verran tukalaa, että jopa ovella sai varoa ettei äijänköriläitä lentele jalkoihin. Perjantaina kaljaakaan ei lennellyt kenenkään päälle ja ainoastaan yksi monitori oli vaarassa tipahtaa lavalla Lälläreiden setin loppupuolella.

Lauantai

Heti kekkereiden alussa väkeä näkyi olevan paikalla enemmän. Tosin osa porukasta ei tainnut olla paikalla niinkään bändien takia, vaan taisi olla joukossa pikkujoulujen juhlijoitakin. Pikkujoulukausihan on tosin startattu jo elokuussa, joten eipä tuo ole ihmekään. Katastrofin ainekset olivat kasassa tosin vasta sitten, kun tätä jengiä eksyi tanssilattialle, jossa (pääosin) porilainen No Second Thought aloitti settiään.

Porukka oli hyvin mukana, mikä oli itselleni lievä yllätys, kahdella aiemmalla näkemälläni keikalla bändi kun ei saanut yleisössään aikaan sen kummempia reaktioita. Olihan bändi kehittynyt ihan muutenkin, yhteissoitto alkaa pikkuhiljaa hitsaantua yhteen ja kappaleet tuntuvat kirjaimellisesti potkivan nyt enemmän. Mutta vaikka itselleni yleisön tuulimylly- ja kolikonpoimimisleikit tulivat yllätyksenä tämän bändin kohdalla, niin sille aiemmin mainitulle pikkujouluporukalle ne tulivat suorana järkytyksenä. Kontrasti Dingon ja hardcorekeikkojen yleisökäyttäytymisen välillä on valtava, jälkimmäisen keikoilla kun voi tanssia ja pussailla eturivin tuntumassa. Vanhempi polvi ei tietenkään ymmärrä, miksi nuoriso vain haluaa vain satuttaa toisiaan potkimalla ja riehumalla! Tässähän saa jo raportoijakin kyyneleitä silmiinsä!

53 Stabwounds on bändikartalla melko tuore yhtye, eikä kovinkaan moni tuttu ilmoittanut tuntevansa bändin tuotantoa. Myspace-sivun puutteenkin vuoksi bändiin on käytännössä pystynyt tutustumaan vain keikkojen kautta, joita ei niitäkään ole vielä montaa ollut. 53 Stabwounds soittikin vähintään kohtalaisen tasoisesti, mutta ehkä vielä jokseenkin haparoiden. Naislaulajan vetämän bändin soittaessa aloin aprikoimaan naisten vähyyttä tässä skenessä. Sen kauniimman sukupuolen edustajia ei kovin usein näe hardcore-bändien keulilla, enkä oikeastaan osaa keksiä järkeviä syitäkään tähän. Enpä tuosta nyt keksi mitään muuta kritisoivaa kuin onnettomat soundit, jotka riivasivat bändiä varsinkin setin alussa, jolloin rummuista ei kuulunut muuta kuin vain lautaset. Yleisö oli vähän nihkeästi mukana, mikä selittynee bändin tuntemattomuudella. All Out War-coverin aikana oli toki vähän enemmän äksöniä, vaikka ei kukaan varsinaisesti murjottanutkaan keikan aikana. Kyllä se siitä lähtee.

Koko viikonlopun ajan karvahattuun sonnustautunut MC Respector istua kökötti lavalle roudatulla vessanpöntöllä. Näin alkoi vuosittain Porissa ravaavan Ratfacen tämänkertainen keikka karhujen kaupungissa. Baarikaappi ei salli keikkapaikkana samanlaista rellestämistä kuin vaikkapa Metalliauringossa, mutta rottakuninkaiden alamaiset tanssivat ihan kiltisti pil(l)in mukaan. Mikäs se sellainen Ratface-keikka on, jolla ei pippeli vilahda? Rotat lähtivät melkein soittamaan covereitakin omien bailubiisiensä lisäksi; Raining Blood melkein lähti, mutta ei kuitenkaan. Homman nimi oli totuttuun tapaan ”More booze, more sex!”, ja hauskaa näytti olevan niin lavalla kuin sen edessäkin. Lopussa tietty käskettiin kaikkia painumaan v*ttuun. Noudatin käskyä, mutta jonkinlaisella viiveellä.

Ilman sen kummempia järjestyshäiriöitä saatiin nämä peeteehooseet kahlattua läpi, vaikka riski nahistelulle yhdessä vaiheessa olikin olemassa. Karhuja ei näkynyt, ellei sitten aivan välttämättä halua kuvailla joitakin tapahtuman osanottajia näiden ruumiinrakenteen perusteella sellaisiksi. Arvioin myös kuunnelleeni Panteraa jukeboxin kautta näiden kahden illan aikana enemmän kuin useampaan vuoteen kotioloissa. Mukavat kekkerit siis oli!

Metalliaurinko 2010, perjantai

Kesäkuun ensimmäinen viikonloppu: Koulut ovat päättyneet, jonka seurauksena puoli Suomea on liikekannalla. Maantiet ovat täynnä perheitä matkalla sukulaistytön/pojan valmistujaisjuhliin, teinit kavereiden kanssa dokaamassa koulujen loppumisen takia ja muutama hullu matkustaa Harjavaltaan. Harjavallan kouluranta lauloi ja soi jo seitsemättä kertaa Metalliauringon alla, vieden paikallisilta teineiltä vakijuopottelupaikan ensimmästä kertaa kahden päivän ajaksi. Lammaksen määkiviä edustajiakin näkyi hoodeilla pari kappaletta, ja tässä jälkimakua siitä mitä jäi käteen tinnituksen ja janon ohella.

Perjantain korkkasi käyntiin porilainen No Second Though pikkulavalta käsin, hissunkissun ilman turhia kiireitä. Olen nähnyt bändin aikaisemminkin edellisenä syksynä Riistettyjä lämppäämässä, jolloin NST oli vielä epävarma ja ujo yhtye. Ihmekös tuo, kun bändi soitti silloin ensimmäistä keikkaansa. Mutta nyt bändin soittoon oli tarttunut jo varmuutta kokemuksen kartuttua, ja keikkaa olikin ihan mukavaa seurata, tosin persoonattomuutensa suhteen ei ”Hurraa!”-huutoja vielä kannata huudella.
Isolle lavalle päässyt Thrashgrinder oli ennakkoon yksi eniten odottamistani tapauksista, vaikka bändin MySpace-sivuilla tarjoilemat maistiaiset eivät minuun sen pahemmin iskeneet. Lavalla helsinkiläispartio tuntuu olevan omassa elementissään. Thrashgrinderin ”Suicidal Tendencies meets Napalm Death” -tyylinen, raikas crossover-thrash vei mennessään karismaattisen Rodden johdattamana. Minkäänlaista pittiä vaan ei näkynyt, vaikka Thrashgrinderin punkinkatkuinen rytke suorastaan vaatii sellaista. Bändi on tosin melko tuore tapaus, joten sen maine kovana keikkakoneena ei varmasti ole vielä levinnyt joka notkoon ja saarelmaan.
Tässä vaiheessa piti käydä autolla, jonka takia Lohjan poikien lyhyestä setistä jäi arviolta puolet näkemättä. Huikeasti nimetyn You Can’t Keep Me Downin tyly vokaaliosasto vakuutti, mutta lähes jokainen biisi tuntui alkavan samplella. Jokainen voi itse omassa päässään miettiä onko tuo kovin tarpeellista, mutta kyllä YCKMD niiden käyttämisen ansiosta ainakin erottui muista bändeistä. Bändi myös lopetti settinsä sampleen, joka oli häiritsevissä määrin tutunoloinen… jos vaan saisi päähänsä mikä (tunnus)biisi se oli.

Appendix – tuo punkmaailman Yö – oli Appendix. Veteraanibändi, jonka keikka ei hirveämmin säväyttänyt muttei myöskään tuottanut pettymystä. Pisteitä pitää Appendixille antaa siitä, ettei se ole sortunut olemaan vain pastissi itsestään, vaan muistutti biisivalinnoillaan siitä, että elämää on ollut 80-luvun jälkeenkin. Mutta kait se seuraava albumikin tulee tämän vuosikymmenen puolella… ehkä.  Yleisöä ei tosin Mikki Borgensenin ja kumppaneiden show tuntunut kauheasti inspiroivan, sillä lavan edusta näytti aika tyhjältä.
Pikkulavan edessä oli sitten tunkua senkin edestä, kun Hammertime aloitti. Festivaalikansa oli tässä vaiheessa pääsemässä pittaamisen makuun, kun moista toimintaa taidettiin lavan edustalla harrastaa. Ja mikäs siinä noin väkivaltaisen ja räiskyvän musiikin tahdissa pitatessa. Pittaamiseen tosin oli syytäkin, koska aurinkoisesta kelistä huolimatta sää oli kaikkea muuta kuin lämmin.
Jengi sai pienen hengähdystauon Part Time Killerin ollessa seuraavana soittovuorossa. Bändi vastasi kekkereiden melodisimmasta osastosta siihen asti, vaikka vauhdista ja energiasta ei bändin soitossa ollut pulaa. Oikein mieltä lämmitti katsella bändin sydämellistä musiikkia.

Thrashgrinderin ohella eniten odotin myös Ratfacelta, joka oli energiamääräänsä nähden tungettu liian pienelle lavalle. Siinä oli kuulkaas sellaista meininkiä, että punkkarit ja hardcore-runkkarit lentelivät, melkein myös miksauspöytä. Rottajengi myös tarjosi silmänruokaa kummankin sukupuolen edustajille: saunasta karkasi raavaita, alastomia miehiä ja Pussyrat Dollz piipahti lavalla, harmi ettei neitojen rääkyminen kuulunut ainakaan yleisön takaosaan asti. Pienistä puutteista huolimatta rottabileet olivat onnistunutta sorttia, joten ei muuta kuin rispektii!
Illan ainoa ulkomaalaisyhtye oli brittiläinen The Fallthrough. Heti ensimmäisenä vokalisti Ed hyppäsi alas lavalta, eikä keikan aikana kiivennyt enää takaisin ylös. Mies olisi varmasti lähtenyt hortoilemaan alueen takaosaan asti, ellei hän olisi ollut mikkipiuhansa vanki. Äijä koetti kovasti saada yleisöä mukaan, jossa hän jossain määrin onnistuikin. Alue vaan näytti tyhjenneen Ratfacen jälkeen, osan porukasta ollessa jo liian muusissa tai paikallisessa jatkoilla katsomassa Kakka-Hätä 77:aa. Itse jäin katsomaan brittien settiä melkein loppuun asti ja tuin bändiä ostamalla myynnissä olleen ceedeenkin, mutta se ei kuulostanut kotimatkalla niin hyvältä kuin livenä. Ehdottomasti livebändi.

Jos minulta kysytään, niin ihka ensimmäinen päiväni Metalliauringossa maistui kerrassaan makoisalta. Perjantai tosin upposi paremmin, mutta eipä lauantai jäänyt kauheasti jälkeen.

Ratface – Ratassed

Ratface on järjestänyt rottabileet ja kutsuu nyt kaikki hardcoreilijat (ja muutkin) kanssaan vetämään nakit silmille uudella ”Ratassed”-levyllään, joka on samalla bändin ensimmäinen täysmittainen albumi. Tekijämiehistä koostuva Ratface pureutuu bilettämisen syvimpään olemukseen.

Ratfacen järkkäämät metallisen hardcoren bileet kestävät vähemmän aikaa kuin oikeat bileet tai niistä aiheutuva darra, mutta voihan levyn toki laittaa soittimeen toisen ja kolmannenkin kerran! Vajaassa puolessa tunnissa käydään läpi kännääminen, krapula ja vielä jatkobileetkin. Biisit on merkitty joko bilebiiseiksi tai krapulabiiseiksi. Musiikillisesti niillä ei juuri eroa ole, mutta sanoituksellisesti on. Täytyy olla kuuro tai jo liian kännissä jos More Booze, More Sexin kaltaiset huudatukset eivät iske. Näiden kahdenlaisten biisien lisäksi levylle on laitettu loppuun myös pari ns. Afterparty-biisiä, jotka eroavat täydellisesti muusta materiaalista. Bob Marleylta lainaileva I Don’t Like Hardcore on reggaeta ja Gute Scheisse paskaa konepoppia.

Bilettämisteemastaan huolimatta soitto on harvinaisen tiukkaa ja sounditkin ovat yhtä messevät, riffeissä ja rivakassa kompissa ei säästellä. Lukuisten vierailijoiden, kuten Pussy Rat Dollzin, kanssa rottapojat ovat tehneet hemmetin kovan kiekon, jota tulee taatusti soitettua muulloinkin kuin nousuhumalassa. Vuoden bailulevy!

Kuvagalleria: Anterok 2009 Wäiskissä

Anterok 2009 w/ Bolt, Cutdown, Ratface, St.Hood
Ravintolalaiva Wäiski, Helsinki 7.11.2009

Suomi hardcoren kerma oli kokoontunut Ravintolalaiva Wäiskiin juhlimaan kahden skenejeesuksen syndejä. Sipsien ja limukan perässä tulleet joutuivat kuitenkin pettymään, sillä luvassa oli silkkaa turpaanvetoa, kuten tällaiselta line upilta voi vain odottaa. Keikalla paluun teki myös kolmen biisin ajaksi kulttisuosiota nauttiva Homefront, joka 2000-luvun alkupuoliskolla julkaisi demon ja heitti kai jotn keikkojakin. Laiva pysyi pinnalla, vaikka yristystä sen upottamiseksi oli ihan kiitettävästi. Ens vuonna Anterok sit Kaisaniemessä!

Eri esittäjiä – Building a Legacy 2

Meinas usko mennä ja perinnöt jäädä saamatta, kun ei Full House Recordsin jatko-osaa ”Building a Legacy” -sarjalle alkanut kuulua. Ensimmäinen ”Building a Legacy” -kokoelmahan julkaistiin jo vuonna 1999, joka sai ainakin allekirjoittaneen innostumaan uudestaan hardcore-musiikista. Noihin aikoihin alkoi jälleen uusi aikakausi suomalaisessa hardcoressa, ja turha hippeily sai väistyä rankemman myllytyksen tieltä.

Jos legacy ykkönen esitteli pääsääntöisesti silloisia Helsinki-bändejä, on kakkososa laajentanut hc-perhettä koko Suomen kattavaksi yhteisöksi. Kokoelma esittelee 15 bändiä ja 29 biisiä, jotka tyyliltään ovat hyvin samankaltaisia. Eroja toki on, mutta kyse on nyt hardcoresta, josta Full House Records on maailmanlaajuisestikin tunnettu. Kotimaisia kärkinimiä edustaa niin Bolt kuin St.Hoodikin, mutta levyltä löytyy myös nuorempiakin helmiäisiä, kuten esimerkiksi Out of Breath tai Fightback.

Samanlaista vipinää vatsanpohjassa ko. kokoelma ei meikäläisessä herättänyt kuin ykkösosa, mutta toivotaan, että uudet new Jackit löytäisivät tätä kautta hardcoren ihanuuden. If you tolorate tissit then your kalsarit will be next, vai miten se meni?