Avainsana-arkisto: Rancid

The Transplants – In A Warzone

Transplants palaa soittolistoille uudella ”In A Warzone” -levyllään, joka on jatkoa jo vuosia sitten ilmestyneille levyille ”Transplants” (2002) ja ”Haunted Cities” (2005). Hiljaiseloa viettäneen kokoonpanon paluusta alkoi tihkua huhuja jo vuonna 2010, ja pian olikin vanha jengi koossa taas: Tim Armstrong kitarassa, Rob vokaaleissa ja Travis Baker rummuissa, ja tähän päälle vielä vuonna 2011 aloittanut basisti Kevin Bivona. Ensimmäisen kerran uutta albumia lupailtiin jo vuonna 2011, joten tämä levy on ollut niitä harvoja tapauksia, joita on jo hieman tullut odoteltua. Myönnettäköön ettei ne odotukset olleet kovinkaan korkealla, mutta ”In A Warzone” on taattua Transplants-laatua yhtä kaikki.

Molemmat aiemmat levyt olivat erittäin hyvin tuotettuja, mutta olennaisinta on kuitenkin bändin onnistunut tapa yhdistää eri tyylejä. Oikeastaan olen aina pitänyt bändin tyylistä tehdä musiikkia ja yhdistellä asioita, olematta kuitenkaan sekava tai hämmentynyt, jotka ovat tunnusomaisia ominaisuuksia silloin kun lähdetään selkeästi sekoittamaan eri tyylejä tietämättömyydestä käsin. Vanha(?) viisaus onkin että ”jos haluaa opetella jotain, pitää se oppia, jotta siitä voi oppia pois”. Bändin nokka(va)mies Skinhead Rob totetaa kuitenkin, että loppujen lopuksi The Transplants on punkrockbändi.

The Transplants on perustettu vuonna 1999, mutta silti se on aina kuulostanut tuoreelta ja ajattomalta. Edellisiä levyjä kuunnellessa tuntuu että ne olisivat julkaista vain hetki sitten. ”In a Warzone” sisältää kaksitoista tutunkuuloista raitaa, mutta vaatii useamman kerran, jotta sen kaikki nyanssit paljastuvat, niin että levyyn pääsee – kliseisesti ilmaistuna – sisään. Biisejä oli alunperin kirjoitettu noin kolmisenkymmentä, mutta näistä valikoitui levylle tusinan verran ja pituutta levylle tuli vain puoli tuntia. Toki on tarvetta ja inhimillistäkin vertailla levyä bändin aikaisempiin, joihin rinnastettaessa ”In a Warzone” on astetta rockimpi ja ehkä tasaisempi kuin aikasemmat. Se ei ole hyvä tai huono asia, se vain on.

[youtube url=UrXZtImpkLA]

Tim Armstrongin Rocknroll Theater

Rancid-ikoni Tim Armstrongin uusi kunninahimoinen projekti on musiikkia, tanssia, teatteria ja 50/60-luvun kauhutelevisiota yhdistävä Tim Timebomb’s ROCKNROLL THEATER. Musiikkivideosaitti VEVO:lla esitettävästä sarjasta ilmestyi lokakuussa ensimmäinen jakso, yhteensä kasassa on jo 50 Armstrongin ystäviensä kanssa rustaamaa kappaletta kaikkiaan 12:ta episodia varten.

Sarjan ensimmäinen jakso on nykyaikainen näkemys Jumalaisesta näytelmästä, mikä upposi ainakin meikäläiseen kuin munkki possuun. Ensimmäisen osan nimekkäästä tekijäjoukosta löytyy mm. Danten nimiroolissa Lars Frederiksen sekä AFI:n Davey Havok itse piruna. Tuottajana toimii mm. Eminemin, Metallican ja Madonnan kanssa työskennellyt David Robertson, ohjaajana Kevin Kerslake, joka tunnetaan töistään mm. Nirvanan, Green Dayn ja Smashing Pumpkinsin kanssa. Jälki on siis erittäin vakuuttavaa, ja kyllähän tätä mielummin katselee kuin jotan MTV:n väsynyttä teinidraamaa.

Kannattaa ottaa prokkis seurantaan, uusi jakso lienee tulopäällä pikapuoliin. VEVO:n videot eivät Suomessa näy, mutta YouTubesta löytyy ainakin kaikki tähän mennessä julkaistut pätkät.

[youtube url=iiBDYGkgjbw]

www.rocknrolltheater.tv
www.vevo.com/rocknrolltheater
www.youtube.com/user/RockNRollTheaterVEVO
www.facebook.com/RockNRollTheatera

Lars Frederiksen & The Bastards – Viking

Vuorossa on siis Larssin ja apinalauman toinen täyspitkä, joka kantaa nimeä Viking. Heti aluksi täytyy päivitellä kansiteemaa ja refleksinomaisesti pudistella päätään. Ymmärrän että levyn teema on viikinki, jolla Lars viittaa äitinsä puolelta tanskalaisjuuriinsa. Levyäkin komistaa Tanskan-lipulla varustettu viikinkilaiva. Eli viikingit vie naiset ja polttaa kylät. Ensimmäinen mainitsemani aihepiiri on kansilehdillä varsin dominoiva: kauniita, alastomia naisia pyörimässä laulaja-kitaristin ympärillä. En tiedä onko tällä haettu tuota aiemmin mainitsemaani, mutta jotain sen suuntaista olen havaitsevissani. En tiedä kovasta katu(tyttö)elämästä juurikaan mitään, mutta eipä se myöskään välity ko. levyltä vaan on lähinnä epäuskottava uhittelua. Luulisi että Frederiksenin äijällä on jo musiikkinsa puolesta uskottavuutta ja ns. skenepisteitä tienattu, ettei tälläiseen epäuskottavaan mainstream räppiapinointiin tarvitsisi turvautua. Toivottavasti tässä kohtaa joku ei tule heristämään sormeaa, ettei tätä tarvitse ottaa tosissaan. Mitä sitten voi ottaa tosissaan, jos kaikki nykyään verhotaan itseironiaan, sarkasmiin ym. 90-luvun trendi-ilmiöihin. No, mutta höpsistä kuinka nyt kävikään. Jätetään moralisointi ja sitä kautta kannet omaan arvoonsa ja keskitytään levyn musiikilliseen antiin.
Kolme vuotta sitten ilmestyneeseen debyyttiinsä verrattu tämä uusin on paljon kypsempi, punkimpi ja samalla helpommin sisäistettävissä. Ei edellinenkään levy hullumpi ollut, mutta selvästi kehitystä on parempaan tapahtunut, mikä on sikäli positiivista, sillä kolkutteleehan Lars jo neljänkympin rajapyykkiä. Oppia ikä kaikki. Vaikka levyllä on 17 biisiä, ovat kaikki paikkansa ansainneet, jolloin vältytään tylsistymiseltä ja väkisin vääntämisen tunteelta. Levy on ehyt, kompakti kokonaisuus, jossa vuosien saatossa punkrockin eri suuntauksia on edustettuna onnistuneesti, mutta maltillisesti. Nopeampaa punkrähinää (Skins, Punx And Drunx ja Fight), hitaampaa melodiamarssia (My Life to Live, jossa vierailee Tim Amstrong), josta sulavasti siirrytään rokimpaan materiaaliin (The Blastersin koveri Marie Marie). Toisena koverina hieno Anti-Nowhere Leaguen For You. Viimeinen on levyn nimikko biisi The viking, hidastempoinen sellainen, jossa Lars laulaa merestä. Silti mopo ei karkaa käsistä, ainekset sulautuvat rutinoituneesti mausteiseen soppaan. Tätä on kuunneltu ja tullaan jatkossakin kuuntelemaan. Musiikillisesti kova punkpaketti jälleen Kalifornian auringosta ja koska Amerikassa on kaikki isompaa, voidaan puhua ISOsta arskasta. Joten, älkää missatko Larssin Suomen keikkaa! Joka on tosin jo loppuunmyyty. Hahahahahahahahah!!! En saanu lippua…

Rancid / NoFX – BYO Split Series Vol. 3

Mitähän siitäkin tulee, kun laitetaan punkrock scenen kaksi suosituinta bändiä soittamaan toistensa enemmän ja vähemmän tunnettuja biisejä. Väljähtyneen kuuloinen ja useammankin kuin kerran kierrätetty idea tuntuu kuitenkin tässä tapauksessa toimivan varsin mainiosti.

Molemmat bändit ovat valinneet toistensa repertuaarista kuusi kappaletta, jotka sitten ovat levylle rykäisseet oman soundinsa muokkaamina. Ei ole ollenkaan tarkoituksenmukaista pohtia, ovatko nyt kuulemamme versiot parempia tai tarpeeksi erilaisia alkuperäisiin verrattuna. Kuitenkin sen verran saanen spekuloida, että NoFX:n versioimat biisit ovat saaneet enemmän uutta ilmettä, varsinkin ska-muottiin väännetty Radio, kun taas Rancid on lähtenyt varovaisemmalle linjalle, heittäen mukaan ainoastaan pakolliset bassokuviot ja räkäiset laulut. Parhaiten onnistuneina biiseinä, siis uskollisia alkuperälleen mutta myös uutta ilmettä omaavia, pidän Rancidin esittämää Stickin’ In My Eyeta ja NoFX koveroimia Olympia WA:ta sekä Corozon De Oroa.

Koska Olympia WA tuntuu olevan maailmankaikkeuden parhaita biisejä molempien bändien esittämänä, voisi olla mielenkiintoista kuulla BYO Recordsin ideoimalle sarjalle jatkoa.

Lars Frederiksen & The Bastards – S/t

Tämän suuntaisiin ”yhden miehen” kokoonpanoprojektibändeihin tulevaisuudessa varmasti törmätään useampaankin otteeseen ja on jo törmättykin. Duane Peters & The Hunns ja juuri levyn pyöräyttänyt Roger Miret & The Disasters edustavat juuri tätä osastoa. Suomessa tällainen järjestely tuskin vaikuttaisi kovinkaan hyvältä. Vai miltä kuulostaisi Antti Vedenpää & The Drunkers??

Rancidin Lars on keräillyt aikamoisen äpärälauman ympärilleen pyörittämään projektibändiään. Lars & The Bastards on nelihenkinen, joskin viides jäsen on mysteerinen Unknow Bastard, joka piilottelee pipon takana. Kukahan mahtaa olla? Zorro?
Lähes kaikki biisit, kahta lukuunottamatta, on tutun parivaljakon Tim Amstrongin ja Lars Frederiksenin käsialaa. Tuntuukin että yhtä hyvin tämä levy olisi voinut olla seuraava Rancid-tuotos. Myös Lars myöntää, että levyn tekeminen ei poikennut juurikaan Rancidin tuotantokoneistosta.

Levyn tarkoituksena on niputtaa Larssin kokemuksia Campbellin naapurustossa, jossa tuli skidinä sikailtua. Kohokohtana nimikkokappale Campbell CA. Muita meneviä ralleja ovat mm. Dead American, Six Foot Five, sekä rokimpi To Have And To Have Not. Ei mikään järisyttävä kokemus, mutta ihan siisti punkrokkiPLÄJÄYS!

Rancid – S/t

”Life Won’t Wait” -levyn jälkeen jäin innolla odottamaan Rancidin seuraavaa laserkiekkoa. Onhan levyt olleet aika erilaisia, kuitenkin ”rancidmeiningin” paistaessa selvästi läpi. Ensimmäisellä levyllä oli suoraa paahtoa in-your-face -tyyliin kun taas edellisellä levyllä kuultiin bluesvaikutteita sekä skata, kuten myös ”…And Out Come the Wolves” -platalla. Rancidin uudella levyllä ei ska-rytmejä kuulla, vaan palaillaan tiukasti soitettuun kaavaan. Eli kliseisesti voidaan mainita että ympyrä sulkeutuu. Kyllä olisin toivonut tähän uutukaiseenkin muutaman ska-lurittelun. Minkäs teet?

Kannet ovat tuttuun Hellcat -tyyliin pahviset ja lyriikat on puhtaaksikirjoittanut joku ekaluokkalainen. Ei tahdo saada selvää millään. No kiitos internetin. Tim Amstrong on vastannut biiseistä lähes yksinään. Lyriikoissa käsitellaan uskontoa, niitataan haliwuudia, välillä mennään Ruandaan ja sitten ollaan taas vetämässä jotain lättyyn kotikadulla (jos ymmärsin puoliakaan sanoista).

Tim ja Lars vetää lähes puoliksi laulut, mutta myös basisti Matt Freeman pääsee kähisemään muutamaan otteeseen. Edellisellä levyllä oli niin paljon vierailevia tähtiä ettei Masalle lohjennut edes pientä sivuosaa. Mattin bassokuviot sen sijaan ovat edelleen kohdillaan, etenkin tällä levyllä ne korostuvat entisestään. Varsinkin kappaleessa Axiom Matt lirputtelee kieliään kuin ranskalainen pornotähti. Tulos on häkellyttävän kuuloista, näin maallikosta. Biiseistä edukseen erottuvat Let Me Go, Blackhawk Down, Radio Havanna ja Reconciliations. Let Me Go -kipaleesta on tehty myös video.

Monissa arvosteluissa on uutta Rancidia hehkutettu maasta taivaaseen. Minusta levy on aika puuduttava, kun verrataan vallattomiin ”Let’s Go” ja ”…And Out Come The Wolves” -levyihin. Ensimmäisen kuuntelu kerran jälkeen pidin pitkää taukoa, ennen kuin uskalsin pökätä SEN uudestaan pesään. Ajattelin että kyllä se siitä aukeaa, mutta ei. Kaikesta huolimatta nostan patuille hattua ihan hienosta punklevystä.