Avainsana-arkisto: Radiopuhelimet

Hässäkkäpäivät 2014

Perjantai

Useamman tunnin ajomatka ja Oulu avautuu silmien edessä. Taitaa olla siis se kerta edessä taas, kun olen jaksanut etelästä tulla Hässäkkäpäiville. Miksei sinne jopa tulisi, kun tuttujen ja turvallisten nimien lisäksi paikalla olisi muutamia uusiakin tuttavuuksia. Ja kyllähän sitä nyt jaksoi tänne tulla nauttimaan perjantaiksi sateesta, kun ei vuonna 2013 hässäköity laisinkaan.

Vastoin kaikkia odotuksia seurueemme olikin jo paikalla ennen kuin festien ensimmäinenkään sointu oli ehtinyt kaikua. Tosin Mofetronin jätin välistä kun jo pelkästään bändin hassu nimi ei herätellyt mielenkiintoa ja pari kokemaani välähdystä itse keikasta eivät myöskään houkutelleet katsomaan sen enempää. Noituus sen sijaan oli saanut kunnian korkata päälava, ja Noituushan nyt oli Noituus! Sen sijaan isompaa yllätystä tarjosi Dead End Story, jonka levytyksistä en ole koskaan saanut kaikkea sitä irti mitä olen niiltä hakenut, mutta keikalla bändillä oli aivan loistava meininki. Yleisöä ei toki mahdottomasti ollut ja ihan ensimmäiseksi esiintyvillä bändeillä yleensä onkin epäkiitollinen asema soitella harvalukuisille massoille. Mutta ei se haitannut, kun soitto toimi! Setin päätteeksi tuli vielä Leatherface-coveri Springtime, jonka Dead End Story oli tulkinnut itselleen ominaisemmin; alkuperäistä suoremmin ja kevyemmin, mutta kuitenkin varsin väkevästi.

Lebakko oli seuraavaksi päälavalla. Se muuten oli vähän hassua, miten bändi laulaa Jäätelökesästä samalla kuin taivaalta sataa vettä kuin kenen-tahansa-rektaalista-sitä-nyt-haluatte-ripottelevankaan. Tosin ei se biisikään suoraan kertonut jäätelön syömisestä. Pidän tätä bändiä kyllä nerokkaana! Sounditkin olivat hyvät! Bändin edustajan mukaan ne olivat liiankin hyvin kun yleisössä oli mahdollista huomata soittovirheet helpommin, heh. Sitten pari ukkoa vaihtui lavalta ja 50 % samoista miehistä koostuva Kaupungin Valot pääsi soittamaan. Näinpäs bändin sitten toista kertaa viikon sisään, ja kummallakin keikalla satoi vettä. LPR-bändien välissä soitti paikallinen Arson Under the Sea, joka oli tainnut tulla kehiin paikkauksena ja jonka keikkaa odotin ihan kiinnostuneena. En sitten nähnyt bändistä sekuntiakaan ja kuulemanikin pätkät olivat pätkiä vain. Epäilen että olisin saattanut pitääkin bändistä kuvausten ja netissä kuulemani matskun perusteella, mutta ilmeisesti nyt ei ollut aika sille. Aivoni eivät kyenneet käsittelemään nyt sludgea.

Olikohan se seuraava tärppi Foreseen? Taisi olla. Olen nähnyt bändiltä sen verran monta keikkaa etten osaa oikein sanoa miten tämä eroaisi niistä muista kuin että Foreseen oli nyt ensimmäistä kertaa Oulussa soittamassa ja että tunnelma oli  varmaan jo siitä syystä Ykän pubissa kohdillaan. Soitto on tällä bändillä aina yhtä skarppia ja meno antaumuksellista muiltakin osin, ja eiköhän tässä voida aika turvallisesti huudella, että bändin LP tulee olemaan aivan saatanan hyvä ja on vain hyvä, että bändillä on tätä nykyä yleisöä laajemmallakin pohjalla kuin vain hardcore-hardcore-ympyröissä. Ajattelin, että Radiopuhelimet saa soittaa kyllä aika kovan keikan jos se mielii olla Foreseenin esitystä kovempi. Tätä kirjoittaessa en kuitenkaan tiedä, kumpi sitten olikaan se kovempi luu, kun Radiopuhelimetkin soitti todella hyvän keikan. Sen jälkeen Tryer sai kilpailla yleisön huomiosta futispelin kanssa, ja jossakin vaiheessa puolet baarista katseli keikkaa ja toiset puolet peliä. Vauhtia ja dramatiikkaa piisasi molemmilla.

Summataanpa perjantai. Tänä päivänä tuli nähtyä monia hyviä keikkoja, mutta olin kuitenkin hieman pettynyt itseeni; jätin itselleni tuntemattomat nimet kokonaan tsekkaamatta ja katselinkin keikkoja vain tutuilta ja turvallisilta bändeiltä. Ok, Dead End Storyn näin ensimmäistä kertaa keikalla mutta tiesin millaista musiikkia bändi soittaa, joten jännittävät makukarnevaalit jäivät sitten lauantaille. Makukarnevaaleista puheen ollen, jäi itse festivaalialueella syöminen tähän ainoaan päivään, kun oliiviöljyssä lilluvia spydärinaineksia ei viitsinyt popsia toista päivää putkeen.

Lauantai

Ihmisellä ei ole kai paljoakaan järkevämpää tekemistä kuin saapua pelipaikoille jo ensimmäisen bändin aikana, joka oli Visto. Hienosti yhdisteltiin hardcorea ja oululaisen mölyrokin perinteitä, joista saatiin aivan hyvin toimiva ja lupaavalta vaikutta sekoitus jolla oli ihan oma soundinsta. Ja kun aprikoin että Vistohan voisi kuulostaa äänitteeltäkin aivan kelvolliselta, tulikin lavalta ilmoitusta että kasetteja saa käydä ostamassa. Kyllä sir. Harmi vaan että aika usein nämä isommalle yleisölle tuntemattomat ja paikalliset bändit sijoitetaan ihan soittoaikataulujen kärkeen, jolloin niitä varten pitää erikseen tulla paikalle. Olisikohan tilanne toinen, jos näitä bändejä sijoitettaisiin sikin sokin aikataulua sinne sun tänne, niin ehkä bändit saavat helpommin uusia ystäviä? Vai nähtäisiinkö nämä bändit vain taukoina jolloin voi käydä kiskomassa kaljaa jossain muualla kuin lavan edessä? Ehkä, en tiedä?

Vendidan, Haapojan ja ruotsalaisen Sista Försöketin jouduin skippaamaan, mutta helsinkiläinen Cold Institution se vasta onkin jännittävä bändi. Yhtyehän on post-punk-bändi, jolla on kaksi bassoa eikä kitaraa lainkaan. Ennen kuin kukaan viisastelija menee sanomaan bändiä miksikään erikoisuudentavoitteluksi, niin mainittakoon että suomalaisen post-punkin historiassa on ollut kitaratontakin post-punkkia, vaikkakin kahden basson sellainen taitaa olla ainakin Suomen mittakaavassa uutta. Mielestäni Cold Institution on todella kiinnostava yhtye ja pidän bändin seiskatuumaisestakin kovasti, mutta ehkäpä nyt bändi oli niin väärässä paikassa synkän ja raskaan musiikkinsa kanssa. Ehkä yhtyeen sijoittaminen sisätiloihin olisi oikeasti luonut sellaisia mielikuvia että seiniä oikeasti romahtaa päälle, siinä missä auringonpaisteen takia mieli teki lähinnä jäätelöä. Jota olisi saanut viereisestä Teboilista, mutten mennyt hakemaan.

Kun seinien romahtamisesta puhutaan, niin eräänlaista romahdusmusiikkia soitti niinikään helsinkiläinen Uhrit, tosin tämän bändin muoto oli kallellaan d-beatiin ja crustiin. Uhrien seiskatuumainen on ollut itselläni aika useinkin soitossa, jonka ralleja kuultiin tälläkin keikalla ja niiden lisäksi vielä liuta muita vähintään samantasoisia esityksiä. No, kummahan se olisi jos bändin keikkasetti olisi vain neljän biisin mittainen. Olin tätä ennen nähnyt bändin kerran keikalla ja siitäkin oli kulunut vuosi. En ole ihan varma miten Uhrien keikkasetti on sen jälkeen elänyt, mutta nyt tuntui soitossa olevan enemmän varmuutta ja biisimateriaali vaikutti aiempaa kiinnostavammalta. Kuten olen tämän samaisen julkaisun sivuilla hehkuttanut sitä seiskatuumaista, niin yhtä hyvin hehkuttaisin bändin livemeininkejäkin vaikkei niissä sinänsä mitään ihmeellistä olekaan. Lisäksi tätä bändiä on sattuneesta syystä nähty keikoilla melko harvoin, mutta odotan kyllä jo seuraavaa vetoa.

Olin ottanut Hässäkkäpäivieni yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi tsekata ainakin yhden ruotsibändin Rövsvettin lisäksi. Rövsvett tietty perui ja äkkiä huomasinkin että pääsen tavoitteeseeni vain jos katson Fru Dörrin. Eipä jäänyt epäselväksi mikä bändi oli lavalla univormuista ja taustalakanasta päätellen, eikä siitäkään ollut epäselvyyttä etteikö varsin naisvoittoisella bändillä olisi ollut kivaa soittaessaan. Mutta en minä siltikään saanut siitä mitään irti. Toista oli, kun vuosikausia arvostamani The Carnival osui okulaarieni eteen vasta ensimmäistä kertaa. Miten tässä nyt näin on käynyt? No, joka tapauksessa olihan se nyt tasan yhtä hekumallista katsottavaa kuin irvokkaimmissa painajaisissanikin. Nähtiin tässä alkaneen kesän kunniaksi myös kainuulaista mieskauneuttakin. Voisin arvata ettei tämä irstailu valitettavasti ole ihan jokakeikkainen tapahtuma The Carnivalin konserteissa, mutta jo ihan musiikillisista syistä pidin keikasta kovasti. Olihan siellä vähän vanhempaakin matskua keikkasetissä.

Hyviksi bändeiksi jo aiemminkin havaitsemani Remissions ja Ills piti jättää välistä kun eihän sitä pieni ihminen vaan pysty kaikkea katsomaan, mutta samalla meni osa Terveiden Käsien keikastakin ohi. Itse asiassa minulta meni melkeinpä koko keikka ohi, kun ei tätä kirjoittaessa tunnu siltä että olisin ollut katsomassa Terveitä Käsiä – bändiä joka mullisti käsitykseni musiikista tai ylipäätään mistään muustakaan. Kumma juttu. Speedtrap ilmaantui Hässäkkäpäivien ohjelmaan paikkaukseksi, mutta oli kyllä hyvä paikkaus. Sisätiloihin sijoitettu Speedtrap täytti tuvan heiluvista nyrkeistä ja hikisistä ihmisistä. Melkoista kaahaamista ja paahtamista sata lasissa, ja aivan hyvin osaa nykyinen kokoonpano (rumpali pois, basisti tilalle, uusi mies nelikieliseen) sen mitä aiempikin. Lopputuloksena oli yksi viikonlopun hurjimmista keikoist. Mietin keikan aikana toki vähän sitäkin miten Speedtrapin kaltaisen hevibändin buukkaaminen Hässäkkäpäivien kaltaisille selvästi punk-orientoituneemmille kekkereille olisi otettu vastaan vaikkapa muutamaa vuotta aiemmin. Olisiko vastaanotto ollut yhtä innostunutta kuin mitä se nyt oli? Vastaanotto oli nyt kuitenkin vilpittömän innostunutta ja osoitti sen että tämänkaltaisia tapauksia jotka kiertävät Tuskan kaltaisten megafestien ja Hässäkkäpäivien kaltaisten DIY-kemujen välillä mahtuisi Suomen bändikartalle enemmänkin. Paikka toki oli pieni, ahdas ja siten nopeasti hikinenkin, ja tämä ahtaus olikin osa keikan viehätystä. Olisi toisaalta ollut mielenkiintoista nähdä miten tämä olisi toiminut isolla lavalla, sillä Speedtrap olisi epäilemättä synnyttänyt melkoisen härdellin sinnekin… mutta olisiko fiilis kärsinyt.

Kun hyvistä livebändeistä puhutaan, niin Maailmanlopusta olisi teille sellainen. Tämän poppoon keikoilla on lähestulkoon aina hyvin kreisi meininki. Saman tiesivät varmaan monet muutkin, joten päätin jäädä ulkopuolelle näkemään niitä tuttuja joita ei etelässä ihan niin usein näe ja onhan allekirjoittanut nähnyt Maailmanlopun jo “muutaman” kerran. Jäin kyttäämään josko Snuff aloittaisi, “Somehow” ja “Not Listening” mielessä. Snuffia odotin vesi kielellä, onhan bändin varhaistuotanto varsinkin hyvää melodista punk rockia. Tosin tuo tuotanto on sijoittunut 80- ja 90-lukujen taitteeseen, josta nyt on jo tovi kulunut, ja itselleni tulikin täytenä yllätyksenä se miten paljon tähän bändiin liittyy torvia, urkuja ja ska-hassuttelua. Tämä bändi jonka piti mielikuvissani olla lähempänä Leatherfacea kuin NOFX:ää ei siis ollut se ihan oma kuppini teetä. Sen siitä saa kun on naiivi, mutta vaikka alueen takaosa oliskin täynnä hapankorppukerhon jäseniä, niin aina tällaisten bändien keikoilla on ihmisiä joille lavalla esiintyvä bändi on jotakuinkin parasta ikinä. Ihmisillä oli hauskaa, mikä lienee tärkeintä. Kivaa oli kaiketi sisällä vielä Snuffin jälkeenkin, mutta peliväsymys vei voiton jolloin nyt jäi Sur-Rur välistä.

Mitähän näistä kemuista sitten kollektiivisesti sanoisi? Sunnuntaina oli aika totaalisen rättiväsynyt olo kun vasta kahdeksan maissa pääsi Tampereelle (osanottoni helsinkiläisille) ja sen jälkeen ei kiinnostanutkaan mikään muu kuin sipsinsyönti. Henkiseltä puolelta tulikin sitten täysinäiseksi, minkä takia ei livemusiikkia jaksannutkaan ainakaan pariin iltaan kuunnella. Tähän kun yhdistetään se, että Hässäkkäpäivät oli varsin mallikkaasti ja kivuttomasti sujunut tapahtuma, niin pitää vaan toivoa ettei toista välivuotta tule, tai ainakaan ensi vuodelle.

Radiopuhelimet – Ei kenenkään maa

Useaan otteeseen maailman parhaaksi bändiksi kutsuttu Radiopuhelimet on tunnettu siitä, että se on pitänyt vuosien saatossa oman tinkimättömän linjansa. Tästä linjasta ei olla lähdetty lipsumaan nytkään, vaikka oululaiset ovat tehneet uransa eriskummallisimman albumin. ”Ei kenenkään maa” kun on akustinen levy.

”Ei kenenkään maa” esittelee Radiopuhelimet tavanomaista paljaampana. Yhtye on tunnettu paitsi erikoislaatuisesta sekopäisyydestään, myös pistävästä sähköisyydestään. Nyt on sitten pirtistä kärähtäneet sulakkeet, ja villapaitamaisesti pistellyt sähköisyys on karannut harakoille… vai onko sittenkään? Akustisesta luonteestaan huolimatta ”Ei kenenkään maa” kuulostaa hyvinkin (hyvällä tavalla) tavanomaiselta Radiopuhelimilta, tuoden Radiopuhelimista esille bändin todellista luonnetta aivan yhtä hyvin kuin aiemmillakin levyillä. Albumin alastomuus jopa vain korostaa noita puolia.

Sen sijaan biisimateriaali ei edusta sitä säkenöivintä Radiopuhelimet-tuotantoa, mutta yhtyeessä piilevä luova purkaus ei ole suinkaan vielä finaalissa. Mukava huomata, että vanha kylähullu jaksaa vieläkin huutaa.

Supermassive tuo marginaalimusiikkia syksyyn

Helsingin Vallilassa sijaitsevalla Ääniwalli-klubilla järjestetään syksyllä omaehtoiseen ja monimuotoiseen vaihtoehtomusiikkiin keskittyvä kaksipäiväinen Supermassive 2013 -tapahtuma, joka tuo lavalle mielenkiintoisia nimiä metallimusiikin, psykedeelisen ilmaisun, punkin ja elektronisen musiikin saralta.

18. ja 19. lokakuuta järjestettävän tapahtuman esiintyjinä nähdään mm. psykedeliarockin, heviriffien ja kraut-jumituksen parissa seikkaileva Circle, black metalia, dronea ja industrialia innovatiivisesti yhdistelevä Sink, Pan Sonic -yhtyeestäkin tuttu elektronisen musiikin pioneeri Mika Vainio sekä jo yli 25 vuotta toiminut äkkiväärän rockmusiikin ikihonka Radiopuhelimet. Kummankin päivän ohjelmistoon on vielä luvassa myöhemmin julkaistavia lisäyksiä, tämänhetkisen varmistuneen artistikattauksen löydät alta.

Supermassive 2013 – ”An Odyssey Through The Underground”
18.-19.10.2013 Ääniwalli, Helsinki

Pe 18.10. Circle, Arktau Eos, Hebosagil, Sink + muuta
La 19.10. Mika Vainio, Radiopuhelimet, FUN, Viisikko + muuta

Liput 1 pv alk. 18 eur, 2 pv alk. 28 eur

www.supermassive.fi
www.facebook.com/SupermassiveFestival
www.facebook.com/Aaniwalli
www.fullsteam.fi

Kassarock ’10

Eräiden itäsuomalaisten bändien edustajat halusivat pääbändien kyljessä soittaa punkkia. Tuon innostuksen hedelmistä olemme saanee naatiskella levytetyssä muodossa jo aiemminkin, mutta keikoillekin oli päästävä. Ongelmana oli vain se, että kuka ottaisi Hynyset, Hongistot ja K. Viikatteet keikoille? Ei kukaan, joten ratkaisu löytyi vanhasta kunnon DIY-etiikasta: järjestetään keikat itse.

Viima vuonna Tohmajärven Tikkalassa järjestetyt Kassarockit juhlittiin jo toista kertaa. Bändeinä oli Hynysten ja Viikatteiden hassuttelubändien lisäksi esimerkiksi Kivesveto Go-Go, Terveyskeskus ja Radiopuhelimet. Yhdeltäkään bändiltä ei ole esillä kokonaista settiä, mutta toisaalta se olisi ollutkin todella vaikeaa toteuttaa. ”Kassarock ’10” -devarilla on juurikin ne tyypillisen festari-dvd:n mokat. Se tarjoaa silppua ja vain satunnaisia väläyksiä noista kahdesta illasta Tikkalassa ja yhdestä illasta Kuopion Henry’s Pubissa. Mukana oleva, ilmeisesti kiekon tärpiksi nostettu dokumentti nyt oli melko turha ja vailla varsinaista sisältöä, vaan itse katselin mieluummin keikkavideot. Mukana on vielä audio-ceedee, jossa on samat biisit kuin kuvalevylläkin.

Tekniseltä toteutukseltaan ”Kassarock ’10” ei anna aihetta juhlintaan. Kohinaa on kuvassa aivan tolkuttomasti, tarkennus menee miten sattuu ja kamerat heiluvat. Äänenlaatukin on aika köpö, jolloin päästään lähemmäs ns. YouTube-tasoa. Devarissa on myös yksi pieni, mutta sitäkin raivostuttavampi puute: keikkoja ei voi katsoa pötkössä, vaan jokaisen osuuden jälkeen katsojan pitää itse valita valikosta seuraava.

Varmasti paikanpäällä olleille sekä tapahtuman missanneille Kotiteollisuus/Viikate-faneille tämä onkin pakko-ostos, muille se ei tarjoa oikein mitään. En epäile, etteikö paikanpäällä olleilla olisi ollut hauskaa ja riittävästi Sorbusta janoa sammuttamassa, mutta muuten tämä keikkaelämys jätti kylmäksi. Arvosanasta voi päätellä, olinko näillä kekkereillä vai en.

Ämyrock, 3.7.2010

Vuosi 2010 oli Ämyrockille lähes historiallinen, tosin ei niinkään esiintyjiensä tai minkäänlaisen juhlavuoden takia. Syytä juhlaan on jo siinä tosiasiassa, että tänä vuonna Ämyssä ei satanut pisaraakaan! P. Pouta ei sittenkään puhunut paskaa, hyvä jos taivaalla näkyi pilveäkään koko aikana. Yhdeksän bändiä sai tänä vuonna esiintyä ja totuttuun tapaan kaikille oli monipuolisesti kaikkea ja tämän näki Ämyrockin yleisörakenteestakin. Ei liene vaikea arvata, mitkä esiintyjät toivat paikalle suomirock-diggareita, mitkä doomstereita ja mitkä lapsiperheitä.

Saapuessani paikalle oli soittamassa Sairion (= hämeenlinnalainen ghetto, jossa on lähinnä vain omakotitaloja, myös allekirjoittanut on siellä lapsuudessaan pyörinyt) uusin lahja maailmalle: Rikoslaki. Tämä myös Öskidööl-lehdessä vaikuttaneista miehistä koostuva kvartetti soitti juurikin sellaista musaa, mitä näiltä hoopoilta pystyi odottamaankin: Häpeilemättä esikuviensa suuntaan kumartelevaa vanhan liiton punk rockia. Parissa biisissä oli oikeasti hittibiisin vikaa, eli kyllä Ramonesilta ja Ypö-Viideltä on jotain opittukin. Mitään oikeasti uutta bändillä ei ollut esittää, mutta Kuka tahtois jotain uutta? Toisena soitti myöskin paikallinen Sway the Way. Monien muidenkin esiintyjien tavoin myös Sway the Way oli minulle ennestään tuntematon. Tunnelmallista indierockia soittanut bändi jäi mieleeni lähinnä univormujensa ansiosta. Kahdella jätkällä neljästä oli vihreät housut ja mustat paidat, kahdella muulla juurikin päinvastoin.

Ämyrock ilman Kari Peitsamoa on kuin sauna ilman kiuasta. Äijä saapuukin Ämyyn (josta on tehnyt biisinkin) yhtä varmasti kuin krapula tukevan humalan jälkeen, mutta siitä huolimatta äijän seikkailut olivat minulta jääneet tähän mennessä kokonaan todistamatta. Peitsamo näytti kitaransa kanssa isolla lavalla melko orvolta, mutta äijän karisma sai lavan ja yleisön edustajien sydämet täyttymään hyvästä, kesäisestä fiiliksestä. Anniskelu-alue näytti Peitsamon keikan aikana yllättävän tyhjältä, mutta toisaalta se täyttyi taas hyvin nopeasti Peitsamon pakattua kitaransa. Yleisö sai mitä halusi, joten myös Kauppaopiston naiset kuultiin. Peitsamon jälkeen alkoi kurnia niin, että katsoin parhaaksi lähteä kaupungille ruokatauolle. Tästä syystä Karibian rytmejä esittänyt Ukkivainaa jäi näkemättä. Palatessani oli helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä Manna bändeineen jo täydessä vauhdissa. Mannaan on liitetty kansainvälisyys-termi, eikä ilmeisesti ihan turhaan. Varsinkin tämän laulu oli harvinaisen ilmeikästä, joka ei kansainvälisessäkään vertailussa kalpene. Mannan letkeä keikutus tuntui potkivan erityisen hyvin nurmella päivää paistattaville lapsiperheille.

Purple Reckoningin Einari Stylman liekeissä

Mannan jälkeen oli vuorossa I Was the Teenage Satan Worshipper. En seurannut keikkaa kovin aktiivisesti, vaan pyörin lähinnä pusikoissa noin puolet koko keikan kestosta. Siellä pusikossa kököttäessäni sain käsityksen mainiosta liveaktista, joka toimii huomattavasti paremmin keikalla kuin olohuoneessa levyltä kuunneltuna. Kyllähän siellä lavan edessä porukka tuntui viihtyvän ja tanssivan. Viihtyisää oli myös paikallisten suurlähettiläiden Purple Reckoningin keikalla. Väkeä oli lavalla kuin kissaeläimiä Vilkkilän tiluksilla ja musiikki mahtipontista, mutta se osattiin esittää ilman, että keikka olisi mennyt missään vaiheessa överiksi. Vokalisti Einari Stylman oli bändin tunnistettavin elementti jo demollakin, mutta myös lavalla. Miljoonan voltin tukka, miljoonan taalan ääni. Stylman paitsi näyttää hyvältä keulakuvalta, niin myös miehen sielukas ja palava ääni riittäisi täyttämään isommatkin stadionit. Purple Reckoningilla on hallussaan jo nyt kunnon lavabändin elkeet, kun lavalta lenteli vuoroin vesipulloja ja kitaristeja.

Radiopuhelimet rakastavat yleisöään

Radiopuhelimet räiskyivät kiimaisesti ja yleisöään rakastellen. Käytännössä tämä tarkoitti pitkän setin toteuttamista, tai ainakin siltä se minusta – joka en siis ole Radiopuhelimia juuri kuunnellut – vaikutti. Setti tuntui menevän liiankin pitkäksi, varsinkin kun jo ennestään tiukat aikataulut venyivät ja paukkuivat. Venyneistä aikatauluista sai sitten illan viimeinen esiintyjä maksamaan kovan hinnan, ja Garden of Wormin setti jäi siten kovin lyhyeksi. Kaikkein kokeilevin materiaali oli jätetty kotiin, ilmeisesti juurikin tiukentuneen aikataulun vuoksi. Puritaaninen, Saint Vitus –vaikutteinen doom metal sopi hämärtyvään iltaan paremmin kuin suoraan auringonpaisteeseen, vaikka ihan oletetusti alkoi väki alueelta hupenemaan. Perinteistä doomia edustaneita kappaleita ei muutenkaan ehditty montaa kuulla, sillä aika alkoi loppua kesken. Keikka ei kestänyt edes puolta tuntia, kun kello alkoi näyttämään jo ties mitä. Harmillinen takaisku, varsinkin kun olin saanut pettyä hieman jo etukäteen, koska ruotsalainen Masshysteri peruutti keikkansa, mutta toisaalta bändin peruuttamisen myötä Rikoslaki sai vapaaksi jääneen paikan Ämyn rosterissa. Tämän vuoden Ämyrock oli itselleni esiintyjälistansa puolesta puhuttelevin vuosikausiin, ja hyvä yleisfiilis saa minut paikalle myös ensi vuonna, satoi tai paistoi.

Luxury Spit – We Are The Universe

On kyllä tällainen yhtye mennyt täysin ohi korvien, sillä Radiopuhelimet-basisti Antti Annusen masinoima Luxury Spit on ennättänyt huomaamattani jo mopokortti-ikään. Debyyttialbumin (”High Presentation”, 1998) aikoihin kvartetin säröisestä kitaraindiestä vedeltiin viivoja jopa Sonic Youthin suuntaan, mutta jos tunnelma on ollut jo yksitoista vuotta sitten näin flegmaattinen, niin ei voi kuin ihmetellä. Allekirjoittaneelle Luxury Spitistä tulee mieleen Annusen pääbändiä ja Smashing Pumpkinsiä veivaava lähiöpubpumppu.

Ei ole ”We Are the Universe” kyllä miun maun mukkaan tehty julkaisu sitten ollenkaan, sillä tällaista puolivillaista alternativea on maailman sivu jo pullollaan – eikä lisää tarvita. Onko Luxury Spit aikuisille suunnattua noiserockia vai kelle tämä on oikein tarkoitettu? On vähän surinaa, pörinää, ulvomista ja valitusta, mutta kokonaisuutena ”We Are…” on todella masentunut tapaus – enkä nyt tarkoita sillai kivasti. Nokkamiehen vokalisointi on melko yhdentekevää – ja jokseenkin vajavaista – hönkimistä, eikä herätä tunteita juuri suuntaan tai toiseen. Albumin äänimaailma on demomainen, mitä yleinen säröisyys vain korostaa. Tuntuu, että Luxury Spitillä on loppunut puhti kesken levyntekoprosessin, ja vaikka esim. Annusella jonkiasteinen konkaristatus onkin, niin sitä kokemuksen syvää rintaääntä ei ole saatu tallennettua näille raidoille sitten mitenkään päin.

”We Are the Universe” ei ole huono albumi, se on todella tylsä albumi. Ehkä tämä jossain Radiorockin ”vaihtoehtoillassa” toimii, mutta ei tällä kyllä punkkilehdessä kovinkaan imartelevia arvioita ansaita – varsinkin kun nelikko on vielä mennyt ja raiskannut pyhän lehmän, eli tehnyt coverin Joy Divisionin New Dawn Fadesista.