Avainsana-arkisto: punkrock

No Shame – Ironing Day

Salon lovepunk-ihme No Shame on päässyt jo kypsään ikään. Kypsyydellä tarkoitan sitä, että No Shame soittaa ammattitaitoisella varmuudella, selvästi tietäen mitä tekee.  Kypsyyden havaitsee jo bändin menossa muutenkin, sillä No Shame on jälleen astetta vakavammalla asenteella liikenteessä. Nyt tuntuisi pääasiallinen vokalisti Sarparanta olevan enemmän äänessä, vaikka kyllä bassonkin takaa kuullaan murahtelua roisimmissa biiseissä, mutta vähemmän kuin edellisellä levyllä.

”White of Hope Turning Black” oli jo sinänsä tummasävyistä materiaalia, mutta ”Ironing Day” on hitusen vielä surullisempaa. Samalla se on myös melodisempaa, rauhallisempaa ja vähemmän räyhäävää, vaikka tälläkin levyllä on ne rankemmatkin hetkensä. Kaikesta ankeudesta huolimatta No Shame jaksaa kuitenkin kulkea leuka pystyssä ja rykäistä melankolian vastapainoksi tarttuvia punk-ralleja suoraan kuulijan kasvoille. On mukavaa huomata, että No Shame ei ole kadottanut kykyään luoda tarttuvia punk-lauluja. Itse asiassa kyseinen taito on vain parantunut, sillä käsillä oleva levy taitaa olla mahdollisesti tasalaatuisin mitä No Shame on tähän mennessä tehnyt.

”Ironing Day” jäi sen levyttäneen kokoonpanon joutsenlauluksi, sillä rumpali lähti bändistä äänittämisen jälkeen. Jäämme odottamaan miten nämä biisit menevät sitten livenä…

Mugshot – Sounds a Bit Bitter

Turkulainen Mugshot on lähestynyt meitä räyhäävän musiikin ystäviä uudella viiden biisin eepeellä. Bändi on tähän mennessä saanut kaksi demoa pihalle ja nyt on saanut ensimmäisen ”virallisen”, veikeästi nimetyn ”Sounds a Bit Bitter” -levytyksensä ulos.

Homman nimi on siis räkäinen punkrock. Olen kuulevinani vaikutteita monelta tunnetulta skeittipunk-bändiltä kuten NOFX:lta ja The Offspringilta. Näiden lisäksi veikkaisin että lahdentakaiset veitikat eli Backyard Babies ja The Hellacopters ovat tehneet jonkinasteisen vaikutuksen Mugshotin hemmoihin, samoin hardcore yleisesti, sekä luulen miesten kuulleen jossain välissä myös Wastedia. Pääasiallinen vokalisti Kimmo kuulostaa kyllä hieman Foo Fightersin Dave Grohlilta… Mugshot onnistuu sekoittelemaan näistä vaikutteista ihan maistuvan sillisalaatin silti kuulostamatta liikaa miltään tietyltä bändiltä.

Tuloksena on siis pitkälti hardcorelta, bensiiniltä ja skalta haiskahtavaa katupunkrockia. Mugshot roiskii eepeensä nopeasti ja aggressiivisesti läpi ilman turhanpäiväistä tissintaputusta, mutta rauhoittuu ajoittain hetkeksi ska-rytmeihin. Vokalisointi ei myöskään ole vain yhden hyypiön harteilla vaan kitaristi ja basisti vaihtelevat välillä vuoroja. Soittamisen into kuuluu ja triossa tuntuu olevan enemmän energiaa (ja melua) kuin miljoonassa Duracell-pupussa. Levy ei pääse tylsistyttämään missään välissä vaan mielenkiinto pysyy yllä vaadittavat reilut 10 minuuttia. Olisi tätä kyllä pitempäänkin sietänyt, mutta hyvä näinkin.

The Dwyers – Gas Station Masturbation

Reilu kaksi ja puoli vuotta sitten The Heartburnsista irroittautunut The Dwyers lyö isomman vaihteen päälle eikä välitä alle jääneistä. Heidän debyyttinsä, Gas Station Masturbation, on työnnäyte mitä kahdessa ja puolessa vuodessa voi parhaimmillaan tehdä. Aikaisemmin jo kesällä vinyylimuodossa julkaistu debyyttialbumi julkaistiin vastikään syksyllä CD-muodossa.

Raakaa ja rouhevaa punkrokkia sisältävä levy on hiottu loppuun asti mainioksi levyksi, ja tylsää ei tule kuunnellessa. Melodiakulut ja kertosäkeistöt ovat juurikin se elementti mikä saa jalan tämän levyn kohdalla vipattamaan, ja näin ollen myös levyn kappaleet painuvat helposti mieleen. Eemeli Lehtosen rouhea lauluääni sopii tämäntyyliseen musiikkiin kuin nyrkki silmään. Myös taustalaulut komppaavat hyvin melodiaa ja tuovat lisää toimivuutta kokonaisuuteen. Soitannollisesti on levy myös erittäin tiukkaa alusta loppuun, ja etenkin levyn nimikkobiisi korostuu edukseen muista kappaleista.

Vaikkakin tämäntyylisiä bändejä löytyy suomenmaalta tätä nykyä jonkin verran, The Dwyers ei lankea liikaa kaavamaisuuteen, vaan on onnistunut luomaan omantyylisen soundin, joka erottaa heidät muista saman koulukunnan bändeistä.

Joulurauhanrikkojaiset

Pitää näin aluksi kehua ja mainostaa, että Oranssi on tällä hetkellä omasta mielestäni ehkä paras paikka järjestää keikka. matkaa tulee peräti 10 minuuttia kävellen himasta ja sinne pääsee kaikenikäistä sakkia, joka taas tuo lisää uutta verta tähän vanhenevaan ja lihovaan musadiggarien joukkioon. Ja janoisille tarjolla on naapurissa sijaitseva anniskeluravintola. Ja kun soundit ovat vielä meikäläisen vaativalle (mutta kuurolle) korvalle siedettävät, niin kyllä kelpaa. Ja en muista milloin olisin täysimittaiselta keikalta ollut kotona jo 23.30 ja selvin päin. Aivan huippujuttu.

Mutta kai siitä keikasta jotain pitää mainita kun tuli meisselille luvattua. Aika vaativaa muuten ryhtyä kirjoittamaan keikkaraporttia, kun lähes puolet Samperin toimittajakunnasta oli paikanpäällä katselemassa ko. tapahtumaa, mutta minä sitten sen lyhimmän tikun vetäisin, näin ollen muu kaarti sai keskittyä pelailemaan biljardia, ja höpöttelemään joutavia viileässä eteistilassa. Salin puolellahan lämpötila kipusi lähes infernaalisiin lukemiin, josta pieni miinus Oranssin ilmastointijärjestelmälle.

Elikkä ekana lavalle kipusi puolen vuoden keikkatauolta latautuneena, osittain suoraan Someron perukoilta raahautuneena No Shame. Bändi on kaikessa hiljaisuudessa kirjoitellut ja nauhoitellut uusia ralleja, joita saimme nyttenkin kuunneltavaksi oikeen useamman kipaleen voimin. Täytyy kyllä myöntää, että uusi materiaali kuulosti paremmalle ja monipuolisemmalle kuin mitä olisin odottanutkaan. Todella hyviä biisejä. Nimiä en tietenkään muista. Hyvin osaavat pojat vieläkin soittaa, ja vaikuttaa lupaavalta ajatellen tulevaa keikkakevättä, joutunee muutaman kerran Sampsan naamaa käymään katselemassa paikallisissa live-musiikkia tarjoavissa ravitsemusliikkeissä, seuraavaksi kai Tavastialla tammikuussa. Setti oli palttiarallaa puoli tuntia ja yleisö sai kivat alkulämmöt ennen seuraavaksi lavalle kivunnutta Flippin’ Beansia.

No hehän soittivat taas niin tutuksi tulleen tasaisen varman keikan. Kyllä sitä on aina ilo katsella, kun Aape hikoilee lavalla kuin teurassika. Oli kuulemma kankkusessa vielä. Tutut biisit jyräsivät ja yleisö sai mitä halusi. Tässä on bändi, jonka keikalle kun vaivautuu, niin ei koskaan joudu pettymään. Äijät ovat saaneet sellaista soittovarmuutta ja ponnekkuutta pitkillä keikkarupeamilla kuluneen vuoden aikana, että oksat pois. Ja uusia biisejä tulee kuulemma taas kevään mittaan tuutista ulos. Revolutionit ym hitit kuultiin taas, ja porukka jorasi.

Kolmantena lavalle astui tässä ehkä jonkun mielestä hieman kummallisessa soittojärjestyksessä toteutuneessa tapahtumassa Evilsonsin pojat. Hieman oli teknisiä murheita puolivälin paikkeilla keikkaa, kun rumpalilta meni pedali rikki, mutta ei hätää, biisi aloitettiin alusta ja kukaan ei muistanutkaan kohta koko juttua, paitsi minä! Ska raikui ja yleisö oli aivan mehuissaan. Salin puoli oli viimeistään tämän bändin kohdalla aivan ääriään myöten täynnä ja itsekin jouduin oviaukosta ja bäkkärin puolelta bändiä tiirailemaan, ja välillä piti haukata happea (ja kahvia) kahvion puolella. Loving You ja muut hitit tulivat tietty taas soitettua parin lainabiisin kera. Aika pitkän setin jaksoivat vetää, ja setin venyttyä yli kolmen vartin rupesi jo kahvion puolelta viileässä musan diggailu vaikuttamaan hyvältä vaihtoehdolta. Onhan nuo biisit kuultu jo moneen otteeseen, mutta suosittelen silti menemään pahojen poikien keikalle jonnekin päin Suomea.

Viimeisenä lavalle kipusi minulle hieman tuntemattomampi orkesteri eli The Heartburns. En nyt muista mistäpäin he tulevat (Turuust, jask.huom.), mutta kerran olen heidät lavalla nähnyt, Vuoritalolla. Ja samanlaista settiä oli nyttenkin luvassa. Räkäistä tunkkaisen oloista, mutta silti mukaansa tempaavaa punkrockkia. Hauskoja ralleja ovat pojat vääntäneet, eikä tunnu olevan verenmaku suussa kun musaa veivataan, vaan kivasti on naama virneessä koko ajan. Hieman huumorilla höystettyähän tämä oli, mutta menköön, kun oli muuten niin hyvät veisut. Ovat kuulemma Full Houselle jotain diilin poikasta tehneet. Lieneekö villi huhu vai totista totta. Joutuu ehkä tämänkin orkesterin vielä uudestaan tsekkamaan jossain vaiheessa. Lavalla nähtiin myös kaunis duetto Popedan Suksi-biisistä.

Mainittakoon muuten että puolet keikasta jouduin tuijottamaan erään lehden päätoimittajan perseen takaa, hänen räpsiessään ahnaasti kuvia hienolla digitaalikamerallaan edessäni, joten miettikääpä sitä.