Avainsana-arkisto: punk rock

The Fuckmes / Kooma – Split

Kuulen nykyään kaikenlaista, myös sellaisia huhuja, että The Fuckmes olisi jälleen aktivoitunut levytysrintamalla. Kyseessä ei tosin ole keskustelulaudoilta liikkeelle lähtenyt, perätön huhu, vaan ihan oikea splittilevy erään Kooma-nimisen viisikon kanssa. Ja tuotos on ihan vinyylilevy, jossa on suuri reikä keskellä ja joka on väritetty hulkinvihreällä värillä? Ja että tätä on painettu myös pinkille vinyylille?

The Fuckmes julkaisee uutta musiikkia aivan liian harvoin. Kouvoloidikopla soittaa sitä samaa mitä se on soittanut aiemminkin, eli hifistelyvapaata, raakaa mutta melodista punk rockia. Ronskilla mutta rehellisellä otteella. Ei tämä materiaali ehkä ole ihan parasta, mitä The Fuckmes on tähän mennessä ulostanut, mutta jälki on silti kelvollista. Chainsaw pärisee paremmin kuin Fascist Cops.

Toisella puolella mekastava Kooma onkin sitten tuntemattomampi nimi. Tuskinpa olisin erikseen hankkinut Koomaa kuunneltavakseni, ellei sen rikoskumppanina olisi The Fuckmes. Kooma soittaa perinteisen kaavan mukaan toteutettua hardcorepunkkia vailla sen kummempia kikkakolmosia. Omaperäisyyttä ei ole, mutta tuskinpa sitä on lähdetty hakemaankaan. Kooman vokalisointiosasto on kuitenkin poikkeuksellisen voimakasta, varsinkin Vallankumouksen kööreissä saavutetaan hurmoshenkeä. Kokonaisuutena Kooman puoli ei ehkä ole järin mieleenpainuva.

Koko levy saa kouluarvosanaksi seiskaplussan. Hymynaamaa ei tipu, mutta kirkkovene on ansaittu. Kirkkovene juontuu toisesta julkaisijasta, joka on raflaavasti ja punkisti nimetty ”Punk & Pillu”. Ihan mainio päänavaus uudelta julkaisijalta.

Frankie the Damage – Payback Time

Kouvolan punk-mafia on lähettänyt Frankie-nimisen tykkinsä levittämään punk rockin ilosanomaa. Frankie hoitaa hommansa pääsääntöisesti hyvin, mutta tällä on taipumuksena käyttäytyä aggressiivisesti ja väärinkäyttää päihteitä ja liimaa. Frankien harrastuksiin kuuluu ihmisen ampuminen sekä ohituskaistalla tuhatta ja sataa kaahaaminen, välillä myös vastakkaisen liikenteen puolella. Sivullisia uhreja tulee jatkuvasti, mutta ei auta Frankien itkeä vaan jatkaa eteenpäin.

Frankie the Damage on kuin vanha taparikollinen. Se ei osaa tehdä muuta kuin punkkia, mutta toisaalta se ei näe syytäkään tapojensa vaihtamiseksi. Nykymenossa ei ole varsinaisesti valittamista, joten miksipä sitä hyvin toimivaa mennä sörkkimään? Frankie the Damage on löytänyt messevän punk rockin reseptin, jota se käyttää innolla myös ”Payback Timella”, joka on kaahaavaa punk rockia alusta katkeraan loppuun asti. Frankie the Damagen kappaleet kertovat perinteiseen malliin ahdistuksesta, kelvottomasta elinympäristöstä, itsetuhosta sekä tämän kaiken turruttamisesta erilaisten huumausaineiden avulla. Frankie the Damage tosin on puhtaasti kouvolalainen, joten se selittänee kaiken ja toimii lieventävänä asianhaarana Frankie-paran oikeudenkäynnissä.

Kaahatessa ei tosin ehdi nauttimaan maisemista, vaan levy sujahtaa silmien edestä vikkelästi. Siinäpä toisaalta piilee levyn ongelmakin, jos sitä sellaiseksi edes haluaa kutsua. Vaihtelua ei juuri ole, mutta eipä kestoakaan ole kuin vain puolisen tuntia.

Lunar Outpost – Everything We Know Is Wrong

Turku – tuo Euroopan kulttuuripääkaupunki – tarjoaa lisää punk/garage/indie-pohjaista musiikkia kuultavaksi. Saatekirje mainitsee Lunar Outpostin yhdeksi esikuvaksi kotoisen I Walk The Linen. Johan alkoi kiinnostamaan! En tosin muista, mitä bändejä minulle tuli mieleen kun ensimmäistä kertaa käytin ”Everything We Know Is Wrongia” soittimessani, mutta ainakaan I Walk The Line ei ollut yksi niistä. Mahdollista tosin on sekin, että korvissani on jotain vialla.

IWTL:n vaikutuksesta on muistuttamassa lähinnä vain nuhruinen kiippariosasto. Urut ujeltavat lähestulkoon kaiken muun suohon, ja itse ainakin huomasin kuulevani noita melko halvoilta Rampe & Naukkis Yamahalta kuulostavia syntsia enemmän kuin muita instrumentteja. Laulu itsessään on karua räkimistä, joka ei pääse hurmaamaan. Sitten Lunar Outpost tietää, mitä on tarttuvuus. Mutta vaikka kahdessa biisissä kolmestatoista olisikin joitakin koukkuja, ei se ole vielä riittävästi. Kappaleet tuntuvat väkisin väännetyiltä, sillä ne toistavat itseään hyvinkin paljon.

Lunar Outpost uhoaa myös, ettei ”Everything We Know Is Wrong” jää sen viimeiseksi teoksi. Parempi olisikin, sillä se tuskin haluaa jättää jälkeensä tämmöistä monumenttia. Tilanne ei ole toivoton, mutta ehkä tämän bändin paikka olisi vielä demorääkissä. Katsotaan silti, mitä tuleman pitää.

The Handshake – The Art of Playing Wrong

Oululaiskvintetti The Handshake on nimenä varsin tuore, vaikka sen muodostavat jäsenet eivät olekaan noviiseja. The Handshaken riveissä näkyy muun muassa The Driven Dynamosta ja Moses Hazystä tuttuja kasvoja, ja onhan bändillä ihan ikioma perkussionistikin.

”The Art of Playing Wrong” -albumia on äänitetty pitkään ja hartaasti, yhteensä reilun vuoden verran. Treenikämpällä nauhoitettu plätty tarjoilee kompaktit kymmenen biisiä punk rockia, erityisesti Social Distortionin hengessä. Tämäkö muka on pelkkä terapiabändi? Melankolinen punkero on sopivan energistä ja hyvin soitettua, sekä ennen kaikkea rentoa. The Handshakelle pitäisikin antaa kädenpuristus myös nerokkaasta albuminnimestään. ”The Art of Playing Wrong” ei tosin ole nimenä kovinkaan kuvaava, vaan bändihän soittaa aika hyvin yhteen, ja vieläpä sen pahemmin mokailematta. Itse sävellykset ovat kuitenkin säveltämisajankohdat huomioiden yllättävän tasalaatuisia ja –vertaisia keskenään.

Harmi vain, että soundipuolella The Handshake on aika kesy. Soundeihin olisi voitu panostaa vähän enemmän, hieman munakkaampi äänimaailma olisi tehnyt ihmeitä. Se mainittu perkussionistikin jää taustalauluineen pelkäksi taustakaiuksi. Nuo tosin ovat pikkumokia, jotka voidaan helposti korjata tulevilla levytyksillä. Minun puolestani nämä miehet ja naiset saisivat kokea tarvetta terapialle toistamiseenkin, niin nähdään mihin tästä bändistä oikein on.

I Walk The Line – Language of the Lost

Kyllä se aika vaan rientää. Tuntuu kuin vasta eilen olisin haastatellut I Walk The Linea ja kysellyt jopa hieman turhankin provosoivasti yhtyeen new wave -vaikutteista. ”Black Wave Risingin” ilmestymisestä on kuitenkin jo miltei kaksi vuotta, eikä esim. Metro-kappaleen uudesta aaltoilusta ole ”Language of the Lostille” jäänyt edes tahraista muistoa – jos nyt ehkä Sleepwalking (To the End of the World) -kappaleen discopunk läheltä liippaakin.

Olen aina tiennyt, että I Walk The Linen soittimissa piileksii se täydellinen albumikokonaisuus, joka vain odottaa oikeaa hetkeä tulla löydetyksi. ”Language of the Lost” on jo todella lähellä, sillä kaikki ne tyylilajikokeilut, joita IWTL on vuosien saatossa harrastanut tiivistyvät tällä uutukaisella miltei täydellisesti; tummasävyinen urkupunk, rautalangasta väännetty punkrock ’n roll ja tanssijalkaa kutkuttava tanssipunk soivat levyllä sulassa sovussa ja jopa toisiaan tukien. Pelkkään vanhan toistoon ei nelikko kuitenkaan tyydy, sillä jo mainitun Sleepwalkingin lisäksi uusia tuulia on haettu niin akustisesta tunnelmoinnista (Kill Your Friends) kuin siellä täällä ympäri albumia esiintyvistä post-punk-sävyistäkin. Eihän Ville Rönkkö vieläkään maailman paras vokalisti ole, mutta herran kähinä toimii muuten melko puhtaan äänimaailman vastaparina erinomaisesti. Tasapainoinen on siis tämän albumin avainsana.

”Language of the Lost” on IWTL:n selvästi ”kaupallisin” tuotos, mutta se on tässä tapauksessa pelkästään kehu, sillä esim. single-lohkaisu Neon Lightsia kuuntelee huomattavasti mieluummin radiosta (jos sen joskus jaksaa aukaista) kuin vaikkapa Lauri Tähkän virnistely-rockia. Jotain varmasti kertoo myös se, että kvintetti on vaihtanut vuosikausia kotinaan toimineen Combat Rockin huomattavasti korkeaprofiilisempaan Fullsteamiin. Nyt ei muuta kuin kaljaa pussiin, kipin kapin lähimpään/viihtyisimpään puistoon ja Language of the Lost ghettoblasteriin pauhaamaan. Hyvää kesää.

Strawberry Blondes – Fight Back

Kaukana on monilla nykyajan punk-yhtyeillä tie niihin tähtiin, minne monet suurista punk-yhtyeistä ovat tiensä onnistuneet raivaamaan, niin on myös Strawberry Blondes -yhtyeellä. Tämän Rancidia, Bad Brainsia, UK Subsia, Anti-Flagia ja Stiff Little Fingersiä viime aikoina lämmittelemään päässeen englantilaisyhtyeen toinen pitkäsoitto ”Fight Back” on kylläkin tasainen, mutta samalla sitä leimaa myös tietynlainen tasapaksuus.

”Fight Back” –levyn tarjoamiin pettymyksiin lukeutunee eittämättä omaperäisyyden puuttuminen, ja etenkin albumin Rancid-vaikutteet kaikuvat kaiuttimien syvistä syövereistä pihalle yhtä varmasti kuin Yleisradion uutiset joka ilta puoli yhdeksän aikaan. Asia sinänsä, jos laulaja Mickie Stabbsin vokalisointi onnistuu brittiaksentin siivittämänä kuulostamaan erehdyttävästi Tim Armstrongilta, mutta takakannesta laulajan päältä löytyvän mustan pipon ja Lars Frederiksen -paidan esilletuonti on jo liikaa kertomaan levyn musiikillisesta linjasta. Esikuvalleen uskollisena Strawberry Blondes onnistuu kuitenkin hyvin hyödyntämään annetut raamit ujuttaen kelvollisia pop-melodioita kelvollisten punkrock-sävellysten sekaan, eikä musiikillinen ulosanti kuulosta lainkaan miltä tahansa autotallibändiltä, vaikka brittihoilauksen mukaiset taustalaulut eivät allekirjoittaneeseen kovin suurta vaikutusta teekään. Albumin teemoina ovat pitkälti tutuksi tulleita aiheita kuten epäoikeudenmukaisuuden vastustaminen ja kovien olosuhteiden ruotiminen, ja myös lajille ominaisen ska-hengen löytää esimerkiksi raidalta 007/Rudi, joka on osittainen cover The Specialsin tunnetuksi tekemästä A Message To You, Rudy –laulusta. Myös MySpace-sivustolla yhdeksi innoittajaksi mainitun The Pogues –yhtyeen hengen pystynee helposti löytämään, kunhan vain levyä soittimessaan jaksaa pyörittää.

Ylitse kaiken Strawberry Blondesin kohdalla nousee esiin juuri monta kertaa äsken kynästäni tähän pieneen avautumiseeni kirjoitetut Rancid-vaikutteet ja sen siivellä matkustava omaperäisyyden puute. Omassa lajissaan levy on kuitenkin jokseenkin kelvollinen tai tilaisuuden ansainnut, mutta aivan esikuviensa tasolle yhtye ei tällä tuotoksella pysty nousemaan.